SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Äidillinen rakkaus ja naisellinen ylpeys.

Ensin kun Irmgard katsoi ympärilleen huomasi hän, että laiva oli
paikallaan liikkumatta. Turhaan katsoi hän rannalle. Äkkiä juoksi hän
laivan keulaan.

”Vielä askel”, huusi hän, ”sitten hyppään veteen.”

”Sinä olet mieletön”, huusi Nordheim, ”minkätähden tapat itsesi,
nainen, niin nuori, niin kaunis! Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi
rikkaudella.”

”Ei yhtään sanaa enää”, huusi Irmgard. ”Vaikka sinulla olisi kaikki
mailman aarteet antaa jalkaini eteen ja vaikka laskisit kultakruunun
päähäni, en sittenkään! Anteeksi voin antaa, mutta en unohtaa.”

”Eikö löydy mitään, joka voi painaa alas ylpeyttäsi!”, sanoi Nordheim
hurjistuneena. ”Minä muistutan sinulle yhden asian: et ole ainoastaan
vaimo, vaan myöskin äiti. Näetkö tuolla kalliota? Minä panen laivan
täyteen vauhtiin ja ohjaan sitä vasten. Sinä et tahdo elää kanssani,
siis pakoitan sinun kuolemaan kanssani! Mikä on lapsesi kohtalo,
tiedätkö?”

”Kauhistus”, huusi Irmgard epätoivossaan, ”tahdotko turmella lapsesi
elämän!”

”Sen teet sinä! Sinä surmaat lapsesi, — äiti surmaa lapsensa
taipumattoman ylpeytensä tähden!” sanoi Nordheim. ”Sano, tahdotko olla
minun ja unohtaa kaikki? Minä toimitan Liddysi takaisin. Rakkaani,
oletko minun?”

”Herra varjelkoon! Minä en voi!”

”Et voi”, sanoi Nordheim vihoissaan, ”sitten kuolemme yhdessä! Mutta
ajattele lastasi!”

Nordheim katosi kuin varjo konehuoneeseen. Heti rupesi laiva
hurjaa vauhtia kiitämään eteenpäin. Irmgard vaipui polvilleen,
taistellen epätoivossa. Koko hänen elämänsä oli ollut täynnä katkeria
vastoinkäymisiä ja nyt hän kulkisi kohti kuolemaa!

Kylmä tuuli puhalsi yli veden pinnan. Irmgard katseli rukoilevasti
tähtiä jotka loistivat taivaalla. Kuinka monta kertaa hän olikin niitä
katsellut! Hän aikoi juuri luoda katseensa alas, kun rakas, lempeä
kuva näkyi hänen edessään. Se oli hänen kuolleen äitinsä kuva. Silloin
vuotivat kuumat kyyneleet hänen kalpeille poskilleen. ”Äiti, rakas
äiti”, nyyhkytti Irmgard, ”sinä et näe lapsesi tuskaa! Kuolema on
edessäni!”

Irmgardin huulet liikkuivat vielä vähän, mutta sanoja ei voinut
eroittaa. Kalpea päänsä painui alas.

Äkkiä oli Nordheim taas hänen edessään.

”Sinä voit valita, ota minut tahi kuollaan yhdessä”, sanoi hän. ”Vielä
on muutama minuutti ajattelemisen aikaa. Ne ovat kalliit minuutit,
sillä ne ratkaisevat sinun ja minun elämäni tahi kuoleman.”

Irmgard seisoi äänetönnä.

”Sano ratkaiseva sana”, jatkoi Nordheim uhkaavasti. Oli hetken
hiljaisuus.

”Et siis tahdo, siis kohtalomme olkoon päätetty.” Hän veti esiin
revolverinsa. Laukaus kuului. Irmgard vaipui maahan.