YHDEKSÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

Revisioni ja Onnistumaton hanke.

Me jätimme Irmgardin huoneeseensa onnistumattoman paon jälkeen.

Schöller — hänen ainoa ystävänsä oli monta päivää etsinyt turhaan —
lasta ei löytynyt.

Hän meni kaupunkiin ja kysyi sieltä Irmgardia — kukaan ei tietänyt.
Hän kävi Steffensin sairashuoneella kysymässä, siellä sanottiin ei
olevan mitään rouva Nordheimia.

                                                  ⸻

Johtaja Steffens istui juuri työhuoneessaan kun ilmoitettiin, että
useampi herra etsii häntä.

”Laske heidät sisään”, sanoi hän palvelialle.

Johtaja meni vieraita vastaan, ”minä en ensinkään odottanut teitä”,
sanoi hän sisääntulijoille.

”Me tahdoimme juuri tulla ihan odottamatta. Sallikaa esitän teille
seuralaiseni.”

”Johtaja, lääkäri Steffens — lääkäri Wood — lääkäri Greenfell.”

”Minä toivon, että pidätte nyt tarkastuksen, herra professori Brighton,
annan heti käskyn että ovet avataan.”

Pian tuli palvelija ilmoittaen että kaikki on valmiina.

Johtaja vei heidät ensin pihan yli sivurakennukseen.

Lääkärit kulkivat huoneesta huoneeseen, silloin tällöin kysellen
jotakin sairailta.

Kaikki näytti olevan hyvässä järjestyksessä.

Sitten menivät se päärakennukseen.

Äkkiä jäi lääkäri Brighton seisomaan, hänen silmänsä huomasivat jotain
yläkerroksessa.

Hän käski johtajaa luokseen.

”Onko tuo nainen tuolla ylhäällä mielisairas”, alkoi hän.

Johtaja nyökkäsi päätään.

”Hän on erittäin kaunis nainen ja näyttää niin surulliselta, että minun
täytyy kysyä kuka hän on. Tiedättehän että minun pitää tutkia kaikki.”

”Hyvänen aika olen aivan unohtanut näyttää uuden sairaani. Miksi ette
muistuttanut minua”, huusi johtaja vihaisena hoitajalle joka juuri tuli
ulos, ”meillä on täällä uusi mielisairas. — Tiedättehän, että minulla
on niin paljon muuta ajattelemista! Voinko sitte muistaa kaikkia!”

”Tulkaa nyt katsomaan!”

He seisoivat Irmgardin huoneen oven edessä. Johtaja aukaisi oven.

”Pyydän anteeksi, että häiritsemme. Tarkastuskomisionin täytyy
persoonallisesti tutkia, josko mitään puuttuu ja oletteko tyytyväinen
oloonne.”

Professori katsoi tutkivasti Irmgardiin.

”Minä en voi valittaa kohtelua”, alkoi Irmgard, ”mutta” — Oli
hiljaista, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen.

”Mutta”, jatkoi Irmgard, ”minä tunnen itseni terveeksi ja olen pyytänyt
päästä pois, mutta pyyntöäni ei ole täytetty.”

”Voitte rauhallisesti luottaa johtajaan”, sanoi Brighton.

”Minä en voi ymmärtää, että minua pakoitetaan olemaan täällä vasten
tahtoani”, jatkoi Irmgard. ”Minun suljetaan yksinäiseen huoneeseen.”

”Niin, minä suljin oven koska hän meni iltasilla ulos”, vastasi johtaja.

Ennenkuin professori Brighton ehti enempää puhua, kuiskasi johtaja
hänen korvaansa: ”ne on hänen luulojansa, minä en välitä niistä mitään.”

Professori kääntyi taas Irmgardiin.

”Onko teillä minkäänlaista todistusta?”

”Ei puolisoni otti sen.”

”Minkätähden?”

”Hän pelkäsi, että minä haastan hänen oikeuteen koska hän on naimisissa
toisen kerran. Nyt etsin minä lastani”, jatkoi Irmgard, ”ehkä hän on
sillä miehellä joka on saattanut minun onnettomaksi.”

”Hänellä ei ole mitään lasta”, kuiskasi johtaja.

”Mistä sen tiedätte?”, kysyi professori.

”Olen nähnyt koko sukuluettelon. Hän on farmarin tytär ja onneton
rakkaus on eroittanut hänen kotoaan.”

Professori uskoi johtajan puheen todeksi.

Irmgardin silmät täyttyivät kyynelillä. Herrat lähtivät
huoneesta. — — —

                                                  ⸻

Johtaja saattoi herrat portille. Sitten meni hän ajatuksiin vaipuneena
omaan huoneeseensa. Se oli onni että hänen onnistui pettää lääkärit.

Jos professori olisi tullut epäluuloon, olisi kaikki ollut hukassa ja
hän olisi saanut kovan rangaistuksen.

Hiljaa astui hoitaja huoneeseen.

”Siitä olisi voinut tulla kaunis historia”, sanoi hoitaja.

”Niin, oikein erinomainen”, vastasi johtaja. ”Minä en oikein ymmärrä
professori huonoilla silmillään keksi hänen päänsä ikkunassa. Olisiko
joku sanonut jotain, se ei ole mahdotonta.”

”Ehkä lääkäri Castor”, lisäsi hoitaja.

”Ei se voi olla mahdollista. Hänellä on kyllä työtä sairaissaan. Nyt on
kaikki käynyt hyvin ja onnellisesti.”

Hoitaja istui tuolille.

”Kaikki, jotka ovat tuolla puolen”, jatkoi johtaja, ”ovat tuskin
puoleksikaan niin kauniita kuin ylpeä saksalainen kreivittäremme.”

”Niin, kaunis hän on”, lisäsi hoitaja, minä voin pitää hänestä oikein
vaaria, sillä näettekös herra johtaja, minä olen nainen. Ja naista ei
kavahdeta niinkuin miestä. Oi — jos tietäisitte — — Nukutaanhan
monta kertaa niin raskaasti, ettei suinkaan tiedä, mitä ulkopuolella
tapahtuu — — —

”Minä ymmärrän kyllä”, vastasi johtaja aukaisten rahalaatikon.

”Siis yöllä yhden aikaan”, kuiskasi hoitaja, ”— tiedättehän että hän
on aina lukkojen takana — toivotan onnea.” Hoitaja lähti.

Johtaja kävi ympäri kaikissa sairashuoneissa — mistään ei voinut nähdä
minkä paulan hän oli asettanut Irmgardille — — —

Herkeämättä mietti Irmgard mitenkä hän pääsisi pois tästä onnettomasta
talosta.

Hän meni kamiinin luo ja huusi Maudia.

”Onko se Irmgard”, vastasi hiljainen ääni.

”On, on, sano miksi et ole vastannut minulle pitkään aikaan.”

”Se huomattiin, että olin silloin poissa huoneestani ja rangaistukseksi
pantiin minun päälleni pakko-röijy.”

”Oletko nyt vapaa.”

”Olen, mutta olen niin väsynyt ja heikko että luulen eläväni enää
ainoastaan muutaman päivän — oi, jos ei niin sentään olisi.”

”Älä puhu sellaista Maud, olivatko lääkärit sinun luonasi tutkimassa?”
jatkoi Irmgard. ”Ei täällä ketään käynyt.”

”Mutta minun luonani oli”, huusi Irmgard, ”vaan he eivät uskoneet minua.”

”Minä uskon sen”, sanoi Maud ”johtaja osaa kyllä kiertää kaikki asiat
niin, että häntä uskotaan kunnon mieheksi. Mutta milloin on hän saava
palkkansa!”

”Oi, minulla ei ole enää mitään toivoa”, nyyhkytti Irmgard.

”Ei, se joka on joutunut tänne on hukassa — niin, hän on elävältä
haudattu”, vastasi Maud surullisesti.

Molemmat vaikenivat.

Hoitaja astui sisään ja asetti illallisen pöytään.

”Tahdotteko vielä jotain”, kysyi tämä.

”Ei kiitos”, vastasi Irmgard lyhyesti.

Hoitaja lähti.

Irmgard söi pikkusen ja vei teekupin huulilleen.

Äkkiä laski hän sen alas.

Teessä oli kummallinen maku.

Maud raukan kohtalo tuli heti hänen mieleensä.

Irmgard kaasi kupillisen ulos niin että hoitaja voisi luulla hänen
juoneen.

Hoitaja korjasi taas ruuan.

Irmgard lukitsi oven, mutta hän ei voinut mennä nukkumaan vaan jäi
istumaan tuolille. Makuuhuoneen ovi oli auki ja viereisellä pöydällä
oli kynttilä ja tulitikkuja.

Oli jo keskiyö kun Irmgard kuuli kepeitä askeleita.

Näkyi pientä valoa.

Irmgard ei voinut ymmärtää mistä valo tuli.

Mitä se olisi — hän kauhistui. Hänen silmänsä kiintyivät isoon peiliin
joka oli makuuhuoneessa.

Peili näytti tulevan aina kapeammaksi ja kapeammaksi.

Nyt oli se kadonnut, mutta sijalla aukko.

Ja nyt — nyt tuli tumma haamu näkyviin aukosta; hiljaa — varovaisesti
hiipien sängyn luo.

Huone valaistiin kynttilällä ja johtaja seisoi hänen makuuhuoneessaan.

”Mitä teette täällä tähän aikaan”, huusi Irmgard aukaisten ikkunan.

”Mitä tahdotte minusta”, kysyi Irmgard vielä kerran.

”Minä kuljin teidän huoneenne ohi ja luulin teidän puhuvan unissanne;
ja koska ovi oli lukossa tulin toista tietä. Ymmärtäkää — minulla on
niin suuri huoli teistä”, vastasi johtaja.

Koskaan ei hän ollut huomannut Irmgardia niin kauniiksi kuin nyt.

”Lähtekää heti”, huusi Irmgard ”Miksi ette voi mennä samaa tietä josta
tulittekin.”

”Minä en tahdo näyttää salateitäni”, nauroi johtaja. Irmgard lukitsi
oven ja meni peilin eteen josta johtaja oli tullut.

Mutta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään jälkeä salaovesta. — — —