YHDEKSÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Vieläkin onnettomuuksia.

Häävieraat istuivat iloisesti puhellen ja nauraen salissa,
kärsimättömästi odottaen isäntää ja morsiusparia.

Tunti kului tunnin perään — mitään ei kuulunut.

Äkisti avattiin ovi.

Rouva Beancamps töytäsi sisään — kalpeana — silmänsä olivat täynnä
salaista hehkua.

”Missä on Georg”, kirkui hän juosten ympäri huonetta.

Kaikki olivat hämmästyksissään. Mitä tämä merkitsi?

”Georg”, pauhasi rouva Beancamps, ”rakkaani, tule, pappikin jo odottaa”,

”Tule luokseni, älä piilota itseäsi minulta — luulet ehkä, että olisin
sinulle vihanen koska jo olet Louisonin kanssa vihitty — se ei mitään
tee — onhan sinulla jo kaksi vaimoa ennestään — sinä ylpeä prinssi —
ota vielä minutkin — rahani olet jo saanut — olenhan minäkin kaunis
— tule, tule, pappi odottaa.”

”Missä hän mahtaa olla — hän tahtoo piilottaa itsensä — ha — tuolla
— näen sinut — näen sinut rakkaani, — ha, ha, — se ei mitään tee —
näen sinut.”

Hurjasti nauraen syöksyi hän nurkkaan, jossa istui joukko naisia.

”Jättäkää sulhaseni — minun täytyy saada hänet. Hän repäsi laahustimen
eräältä impyeltä asettaen sen omaan päähänsä.”

”Noin, nyt olen valmis, vie minut alttarin eteen — ha — ha — neljäs
vaimo — mutta se ei mitään tee — matkustamme Saltsjön kaupunkiin
— sieltä pääset kuninkaitten kuninkaaksi — siellä, kuten kuningas
Salomokin, voit saada sata vaimoa — kaikki jotka ovat täällä voit
naida — kaikki — kaikki!”

Palveliat koittivat tyynnyttää rauhatonta.

”Antakaa minun olla — antakaa olla”, huusi vaan häiriintynyt ja juoksi
herran luo joka oli puettuna univormuun ja seisoi keskellä lattiaa
tulipunaisena.

”Siinäkö oletkin — viimeinkin sinut löysin”, huusi rouva Beancamps
iloissaan.

Turhaan koitti mies vapautua. Turhaan taisteli hän onnettoman kanssa.
Viimein onnistui erään sivulla seisovan vapauttaa rouva Beancampsin
uhrin. — — — —

Kamarineidot, jotka odottivat Louisonia pukemaan ylimmässä kerroksessa,
tulivat kauhistuneina ulos salista.

Heidän nuori lemmikkinsä kiiruhti kepeästi kuin tuuli heidän ohitsensa
rappusia ylös. Hän riensi huoneeseensa.

Kamarineitoset tahtoivat seurata häntä.

Mutta käskevällä käden viittauksella käski hän heidän poistua ja sulki
oven.

Hän ei ollut enää viaton lapsi, joka ennen hymyillen katsoi
tulevaisuuteen; hän oli petetty vaimo jonka säteilevän onnen armoton
kohtalo oli musertanut muutama minuutti sitten. Hän oli joutunut
vaimoksi miehelle joka jo kaksi kertaa ennen oli astunut alttarin eteen.

Louison pani oven reekeliin. Senjälkeen istui hän kirjoituspöytänsä
ääreen, avasi laatikon, otti esille paperilipun ja tarttui kynään.

Kätensä vapisivat — kirjaimet tanssivat silmäinsä edessä.

Hän kirjoitti kirjeen rakkaille vanhemmilleen, joilta hän pyysi
anteeksi sen mitä nyt aikoi tehdä. Hän ei voisi elää kauvempaa koska
se jota hän oli rakastanut oli hänet pettänyt. Viimeiseksi pyysi hän
vanhempansa sanomaan josko he antavat anteeksi ja josko Jumala voisi
olla hänelle armollinen tuomari.

Kuumat kyyneleet vierivät poskilleen sulkiessaan kirjettä.

”Nyt — se viimeinen”, kuiskasi hän.

Taas aukaisi hän laatikon ja etsi jotakin.

Siellä oli pieni, siro revolveri, jonka Doublay erään kerran oli
hänelle antanut.

”Elä hyvin, ystäväni”, sanoi hän ladaten revolveria.

Ulkopuolelta kuului askeleita. Ovelle naputettiin.

”Louison — lapseni — avaa”, huusi onneton äiti.

Hän ei vastannut.

”Louison, — käpyseni — Jumalan tähden — avaa — kuolen tuskasta”,
kuului taas.

”Voios hyvin, — rakas äiti — näemme jälleen — tuolla ylhäällä”,
kuiskasi onneton tyttö; hän ojensi revolverin sydämelleen.

”Lapseni, avaa — tahdotko tappaa minut?” Rouva Saint-Artay vaipui
polvilleen oven eteen.

Huoneesta kuului laukaus.

”Auttakaa, — auttakaa”, huusi äiti sydäntäsärkevällä äänellä,
”auttakaa — tulkaa — pelastakaa.”

Kamarineidot seisoivat neuvottomina.

Silloin kuului kiireisiä askeleita. Eversti tuli ylös.

”Tuolla”, sopersi äiti, ”tuolla — lapseni — laukaus — oi Jumalani!”

Rogers särki oven.

Siellä makasi tyttö rukka morsiamena silmät kiinni — suuria
veripilkkuja valkoisessa leningissään.

”Louison — ainoa onneni — minkätähden olet tehnyt minulle tuollaista
— Louison, ettekö kuule” — pyysi äiti valittavalla äänellä.

Eversti ei liikahtanut paikoiltaan. Hän näki että kaikki apu oli turhaa.

Tyttöraukka aukaisi hitaasti silmäluomiaan — ”Anteeksi — äiti”,
kuului sortunut ääni, — ”en voinut muuta, — häpeä — minä —.”

Hän vaikeni.

”Louison”, valitti rouva Saint-Artay puoleksi mielipuolena, — ”miten
käy minulle jos sinä jätät minun, — ei — minä en laske sinua,
lapseni, — oi taivas, anna minun pitää lapseni, — ainoan onneni.”

”Äiti, — voios hyvin, — näemmehän taas toisemme, — ja hän, — hän
— oi, — annan hänelle anteeksi, — olen — olen rakastanut häntä, —
rakastanut loppumattomasta —.”

Vieläkin värähdys — silmät kerran avautuivat — sitten oli kaikki
mennyttä — —

Kuvaamattomalla tuskalla heittäytyi äiti tyttärensä ruumiin yli.
Eversti lähti hiljaa huoneesta.

”Varo, senkin roisto”, sanoi hän mennessään rappusia alas, — ”sinä,
joka olet kotoisin itse helvetistä; myös tähän onnelliseen taloon olet
tuonut onnettomuuttasi, varo vaan kun löydän sinut.” — — —

                                                  ⸻

Ja hän — ihmisetön peto, — jonka luoja on varustanut kaikilla
mahdollisuuksilla, — hän on poikennut oikeuden tieltä ja paennut
ryöstettyine aarteineen ja uusine onnettomuuksineen — etsiäkseen uutta
uhria, jonka hän kylmällä hymyilyllään voisi syöstä syvimpään
kuiluun —.