Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    KAKSI KAPINAYRITYSTÄ

    Kapteeni MacDonald oli kiusoittavin ihminen, jonka olen tavannut
    vaelluksillani. Hänen koko rasvainen olemuksensa herätti inhoa, kaula
    oli tuhannessa rypyssä, ja pienissä tihrusilmissä asui totisesti ilkeä
    ilme. Oikean skotlantilaisen perikuva, saita ja ahnas.

    Tämän selittävän esipuheen jälkeen käyn kertomaan niistä tapauksista,
    jotka olivat vähällä lopettaa hänen kapteeninuransa äkilliseen
    pakolliseen uintiin. Hän saa kiittää elämästään sitä, että tämä vuosisata
    ei enää tunne merirosvousta ja luullakseni myöskin sitä, että
    meitä jo lapsesta alkaen oli opetettu kunnioittamaan lakia ja esivaltaa.

    Meille oli valehdeltu jo satamasta lähtien. Laivan piti olla uusi,
    vahva alus, taklaus höyhenkeveästi käsiteltävä, ja elämä luvattiin
    sulostuttaa myrskyryypyillä ja vapaalla yöruualla. Muistan vielä hyvin
    kapteenin naaman. Hän oli kerännyt meitä kymmenisen kappaletta kapakan
    oven suuhun ja hunajanmakealla äänellä selitti meille elämän ihanuuksia
    Elinorilla”. Ulosmaksu luvattiin heti Honolulussa, ja lupasipa hän
    vielä järjestää tuttaviensa kautta niin, että saisimme edelleen sieltä
    hyyryn Yhdysvaltoihin. Liukaskielinen mies, tuo MacDonald. Puhui meidät
    pyörryksiin jo ennen kuin oli oikein päässyt innostumaankaan.

    Kaikki oli oikeastaan omaa syytämme. ”Elinor” makasi täydessä
    hiililastissa Honolulua varten, oli maannut jo kokonaisen viikon, eikä
    miehistöstä vielä ollut tietoakaan. Rantakapakoissa boikotteerattiin
    laivaa avoimesti, ja kurjinkin rikkuri tunsi sydämensä käpertyvän
    kokoon, kun puhuttiin kapteenin hirmukurista ja pahasta onnesta.
    Elinor” oli tullut Kapkaupungista, ja kahdeksasta miehestä oli vain
    viisi jäljellä sen saapuessa Newcastleen, Australiassa. Se oli jo
    itsessään paha merkki. Kerrottiin vielä, että miehet olivat kadonneet
    salaperäisesti, kaksi ruorista ja yksi tähystyksestä. Me astuimme siis
    laivaan, joka oli merkitty, mutta itsepähän sen myöskin nahoissamme
    tunsimme.

    Kolmen päivän kuluttua huomasimme, että ”Elinor” vuoti kuin seula.
    Moottoripumppu meillä kyllä oli, mutta sen polttoaine oli jostakin
    käsittämättömästä syystä jäänyt ostamatta. Pumppasimme kuin orjat,
    kulutimme pumpunvarren käsissämme, mutta työ oli ikuista. Jokaisella
    vahdilla kaksi tuntia pumpun ääressä, matka otti kuusi kuukautta
    laskekaapa, paljonko kirouksia valui kapteenin niskaan!

    Meitä kiusattiin kaikin tavoin. Ruoka väheni, suolaliha oli ollut
    jo kymmenen vuotta pilaantunutta ja laivakorput vilisivät matoja,
    haisevia pitkiä lonkareita, jotka nyt vieläkin pöyristyttävät. Elämä
    oli kuumuutta ja tuskaa täynnä. Matkalla oli suolavesi jollakin
    tavoin päässyt toiseen vesisäiliöön ja joimme siitä lähtien vain
    puolia vesiannoksia. Pohjoisilla vesillä se olisi vielä mennyt, mutta
    päiväntasaajan kohdalla sillä tuskin sai kurkkunsa märäksi.

    Kapteenin paha onni oli toisena pahanhengen lietsojana. Matka ei
    näyttänyt edistyvän yhtään. Luovimme vastatuulessa, ajelehdimme
    tyynessä, kuolleessa vedessä merivirtojen mukana, itse pasaadituuletkin
    tuntuivat kiertävän laivaamme. Uuden Seelannin pohjoisrannikko näkyi
    kuukauden ajan takanamme, kunnes lopulta kirosimme koko kapteenin
    purjehdustaidon. Niin hitaita olimme, että meidät pyyhkäistiin jo
    pois Lloydin luetteloista. Jouduimme mustalle listalle: ”Kadonnut
    miehistöineen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla.”

    Kapteeni ei tuntunut olevan millänsäkään. Hän omisti itse laivan,
    paikkansa hän kuitenkin säilyttäisi. Mutta jotakin korvausta tulisi
    hänen kuitenkin saada menetetyistä päivistä, ja sen hän nylkisi irti
    meidän selkänahoistamme. Hän jutteli iltakaudet ensimmäisen perämiehen
    kanssa, syyti suusta haukkumasanoja meidän päämme menoksi ja uhkaili
    tapattaa meidät nälkään. Kaunis kapteeni oli MacDonald, mutta vielä
    ihanampi oli laivan ensimmäinen perämies, inhoittava jätkä, joka oli
    saanut paikkansa ainoastaan suhdattomien ruumiinvoimiensa takia.
    Perämies, joka tunnettiin Etelämeren saaristossaMurha-Charleyn
    nimellä, oli isäntänsä uskollinen koira ja kuunteli korvat hörössä
    jokaista uhkausta. Kapteenin kanssa oli hänellä yhteisiä rötöksiä
    omallatunnolla, mutta rikosluettelo oli hänellä vanhempi. Kokki kertoi,
    että hänet oli kerran ajettu pois Marquesas-saarilta. Siirtomaahallinto
    oli antanut hänelle kanootin, työntänyt sen vesille ja antanut roiston
    selviytyä omin päin.

    Nyt oli hän meidän kiusanhenkenämme, ja jos kiroukset olisivat
    voineet tappaa, olisi Murha-Charley jo aikoja sitten kaviojalkaisten
    valtakunnassa.

    Päivä päivältä väheni ruoka. Juomavesi tuntui kuivuvan kokoon samassa
    määrässä — kapteeni vain vaati lisää työtä. Meritraditsionitkin
    vaativat tämänkaltaisissa tapauksissa, jolloin laiva on hätätilassa,
    ainoastaan tarpeellisimpia töitä, mutta kapteenin rasvaiseen kalloon
    se ei mahtunut. Hän oli herra laivallaan, hän näyttäisi meille, miten
    laivaa hallitaan. Uhkaili ukkoparka niin kauan, kunnes eräänä yönä joku
    heitti teräksisen marlspiikin viuhuen hänen korvansa ohitse.

    Se oli kuin alkajaissoittona sille, mitä tuleman piti. Nyt kulkivat
    molemmat, kapteeni ja perämies, aina asestettuina. Marlspiikit ja
    veitset otettiin takavarikkoon, kapteeni uskaltautui henkivartijansa
    seuraamana aina skanssiin asti lakia lukemaan, ja saimme olla päivän
    syömättä. Rasvaiset kasvot oikein tihkuivat mielihyvää. Roistojoukko
    olisi vielä polvillaan.

    Viikko kului, ja tällä kertaa oli ensimmäinen perämies lähellä
    valtakuntaansa. Jostain korkealta putosi raskas moukari aivan hänen
    päätänsä hipoen ja etuluukun suojuksen murskaten. Ketään ei voitu
    syyttää, oli pimeä yö ja puoli miehistöä hääri ylhäällä purjeitten
    kimpussa. Me jatkoimme skanssissa uusien suunnitelmien tekemistä.
    Toisesta tai toisesta oli tehtävä loppu. Yhdessä he kyllä uskalsivat,
    mutta tiesimme vallan hyvin, että yksinään heistä olisi ollut vain
    vähän kiusaa.

    Jim, Albert, kokki ja minä olimme ensimmäisen kapinayrityksen aivoina
    Rolf ja Bill McCarthy sen toimeenpanevina tekijöinä. Tietysti
    me muutkin olisimme tulleet mukaan, mutta heidät lähetettäisiin
    ensimmäisenä tuleen. Suunnitelma oli yksinkertainen. Tiesimme, että
    kurssimme kulki suoraan Tahitia kohden. Saaren kohdalle päästyämme
    piti kärkijoukon rynnätä perälle, sulkea molemmat herrat sisään ja
    ivallisella äänellä huutaa hyvästit. Toinen joukko laskisi valasveneen
    vesille, nostaisi sen purjeet, ottaisi vastaan kokin varaamat
    ruokatavarat ja odottaisi sitten asioitten kehitystä. Jim veisi meidät
    johonkin tuttuun saareen, mistä aikanaan pääsisimme Kiinaan. Jim oli
    syntynyt näillä saarilla ja tunsi paikat ilman kompassia. Hän oli puoli
    ikäänsä kaupannut kopraa täällä. Yritys oli vapaaehtoinen, kukin sai
    tehdä tahtonsa mukaan — jäädä tai lähteä.

    Koskaan ei liene kapinayritystä valmistettu huolellisimmin kuin
    tätä. Me oikein pursuimme aatteita, toinen toistaan verisempiä;
    suunnittelimme tulevaisuutemme vielä pari vuotta edellepäinkin.
    Albert puhui silmät innosta loistaen oopiumisalakuljetuksen lihavista
    palkinnoista, Rolf tiesi Seurasaarilla avuttoman helmisiirtolan,
    jonka pari päättäväistä miestä tyhjentäisi yhtenä yönä, Paksu-Bill
    kertoi ihmeellisestä Luna-saaresta, joka muutti asemaansa tuulien
    vaihtelun mukaan ja missä kaikki oli vielä koskematonta, helmisärkät,
    metsänriista ja tytöt. Minulla ei ollut mitään tulevaisuudenkuvaa
    mielessäni, paloin vain halusta päästä leikkiin mukaan. Tässä oli
    seikkailu, jota koko elämäni olin odottanut.

    Juttelimme tästä vallankumouksesta iltakaupalla. Olimme tyhmiä
    ja varomattomia kuin lapset. Olimme sokean innostuneita, vähän
    liiankin innostuneita! Juttu oli jollakin tavoin joutunut kapteenin
    korviin, tietysti ei hän saanut tietää kaikkia yksityiskohtia, mutta
    lopputuloksena oli se, että kovaäänisimmät, Rolf ja Jim, kutsuttiin
    peräsalonkiin kapteenin puheille. Mitä heille siellä tapahtui, pysyy
    salaisuutena, mutta pahoin runneltuina he sieltä palasivat. Rolf oli
    sokeana melkein koko loppumatkan, ja Jim, parka tuli nelinkontin
    takaisin. Ensimmäinen perämies oli saanut näytellä voimiaan, ja kippari
    oli saanut nauraa sydämensä pohjasta. Olimme kuitit, ja verinen
    vallankumous päättyi tragikoomilliseen loppuun. Loppunäytökseksi
    pieksimme kiinalaisen messipojan, jonka epäilimme kannelleen. Rolf
    olisi tappanut pojan, mutta me muut olimme järkevämpiä.

    Juttu ei loppunut tähän. Kapinahenki kasvoi kasvamistaan, sitä ei
    enää lauhduttanut sekään, että matka oli edistymään päin. Olimme
    jo puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä. Miehet kulkivat kuin
    unessa kantta pitkin. Jim oli saanut kouristuskohtauksen ylhäällä
    märssykorissa ja tullut alas kannelle kädet levällään kuin lennosta.
    Hän eli kolme päivää ja kuoli sitten verensyöksyyn. Hautaus voitti
    yksinkertaisuudessaan tavallisen merimiehen laudalta heittämisenkin.
    Vyörytimme ruumiin mereen niine hyvineen, Paksu-Bill luki rukouksen,
    siltä se ainakin kuulosti, ja minä lauloin hartaasti:

    ”Vaipuos vaivu, syvän meren helmaan,
    Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä.
    Myrskyistä rauhan, sait sä ajan parhaan,
    Myrskyistä rauhan.”

    Sanat eivät tainneet olla oikeita, mutta tunnelma oli harras.
    Voitonriemu oli vielä mielessämme, sillä kapteeni oli ajettu kätyrineen
    takaisin peräkannelle. Heitimme vielä kapselitangon perään. Nauroimme
    illalla, kun joku sattui muistuttamaan lokikirjasta. Se mahtoi olla
    sotkuinen kirja! Me olimme kuitenkin valmiit sen vannomaan vääräksi
    jo heti ensimmäisessä satamassa. Rohkeus palasi ja sen mukana uudet
    suunnitelmat.

    Ensimmäinen perämies oli hirviö, vasta nyt sen oikein opimme
    näkemään. Hän oli vuoronperään mukiloinut meitä jokaista. Kuukausi
    vielä tätä menoa, ja meistä olisi jokaisesta tullut sairaalapotilas
    Honolulussa. Kapteeni siristeli silmiään, manasi uhkauksia ja antoi
    kokille entistään vähemmän ruokatarpeita. Ei silti, että se olisi
    meitä hermostuttanut. Pumppaaminen oli ainoa työ, millä nyt käsiämme
    likasimme, lahjoitimme messipojalle tähystyksenkin. Makasimme kannella
    suloisessa auringonpaisteessa, laskimme palkkaamme ja uneksimme ruuasta
    ja oluttynnyristä. Joskus petimme delfiinejä koukuilla halkaisijapuomin
    alla. Vietimme sitten juhlapäivälliset ja löyhyytimme paistinhajua
    perälle päin. Ryöstimme pari kertaa messipojan kainalosta perälle
    aiotun ja pyydystetyn delfiinin. Sotatilanteen vallitessa oli se
    tietysti oikeutettua.

    Täydellinen piiritystila eristi herrat meistä. Kokki ja messipoika
    olivat ainoina yhteyden välittäjinä. Ei ollut puhettakaan, että
    kapteeni ja ensimmäinen perämies olisivat uskaltautuneet öiseen
    aikaan kannelle. Me hoidimme purjeet omin päin ja ruorimies
    lähetettiin perälle julmasti asestettuna. Kokki oli lahjoittanut tähän
    tarkoitukseen komeimman veitsensä. Olimme mielestämme aika merirosvoja.
    Ei tämä uhkamielisyys paljoa auttanut, mutta näkyi se kuitenkin
    tukkivan kapteenin suun. Hänessä taisi lopulta herätä kunnioitus meitä
    kohtaan. Pahaa on kohdeltava pahalla, niinkuin Paksu-Bill sanoi.

    Elinor” oli vanhan tyylin laivoja, uiva ruumiskirstu, joista enään
    ainoastaan romaaneissa puhutaan. Meidän olisi tietysti pitänyt toimia
    yhtä vanhanaikaisesti ja hirttää molemmat herrat kahvelinnokkaan, mutta
    ajan henki on jo toinen. Ei ole nykyajan merimiehistä merirosvoiksi,
    eivät uskalla verta vuodattaa. Iloiset merirosvoajat ovat olleet ja
    menneet; nyt ratkaistaan riidat maissa, oikeuksissa, joissa rillipäiset
    viisaat lukevat lakia kapteenin hyväksi. Merimies on merilain mukaan
    aina huonommalla puolella. Ajat ovat muuttuneet, ja mekin tiesimme jo,
    ettei kapinasta hirtetä.

    Matka edistyi hiljalleen. Juhannuspäivänä saimme Hawaiin saaren
    näkyviin. Kapteenin olisi pitänyt sivuuttaa se ja ajaa ylös saarien
    toisella puolella puhaltavaan koillispasaadiin, sen sijaan että
    jäi saarten suojaan tyynessä kellumaan. Hawaiista Oahuun, missä
    Honolulu sijaitsee, on noin 400 meripenikulmaa, mutta meiltä meni sen
    purjehtimiseen 29 päivää!

    Ne olivat synkkiä päiviä. Elinor oli raskas viisimastoinen
    kuunari, taklaus raskas kuin painajainen. Tyynellä ilmalla, laivan
    pyöriskellessä, pitävät vinopurjeet korviasärkevää meteliä. Laskimme ne
    alas, kiskoimme ne ylös taas tuulen hiljalleen lehautellessa kapteenin
    pukinpartaa, joka oli laivamme ainoa tuulenosoittaja. Työ alkoi käydä
    mekaaniseksi; me teimme sen lopuksi jo puolinukuksissa. Valleista
    pumppuihin, pumpuista valleihin, siinä työmaa, joka sortaa vahvimmankin
    miehen.

    Kunpa olisimme edes saaneet tarpeeksi ruokaa! Jalat rupesivat jo
    pettämään. Päätä huimasi jo vuoteeseen kiivetessä, ja kuitenkin piti
    päivittäin tuntikausia riippua yläilmoissa purjeita kiinnittämässä.
    Sain kuumeen ja hyörin houreissani kannella muun joukon jatkona. Laiva
    kulki etanan vauhdilla ja minkä yhtenä hiljaisella tuulella
    voitimme, sen jo seuraavana päivänä merivirta otti takaisin.

    Kärsivällisyyden mitta oli täysi. Me olimme jo valmiit murhaan. Sormia
    syyhytti, ja kapteenin ihraiset piirteet kävivät yhä inhoittavimmiksi.

    Olimme tyhmiä. Satama oli jo lähellä, olisimme voineet siellä puikkia
    maihin ja sieltäpäin sitten ohjata kostoamme. Luulen, että liikarasitus
    oli jo pehmentänyt järjenjuoksumme. Puolen vuoden kärsimykset huusivat
    kostoa. Nyt me näyttäisimme!

    Molokai oli juuri tullut näkyviin, kun sota jälleen puhkesi. Rolf
    sen aloitti. Hän joutui riitaan perämiehen kanssa, sai köysinaulasta
    huumaavan iskun päähänsä ja pyörtyi.

    Tunnin kuluttua oli hän kypsä murhaan. Vapisevin käsin kaivoi hän
    tyynynsä alta pistoolin, jonka olemassaolosta tiesivät vain harvat
    valitut. Se oli vanhamallinen tussari, johon kirvesmies oli tehnyt
    uuden vieterin vanhan katkenneen tilalle. Rolf ryntäsi kannelle ja
    laukaisi jo heti ovensuusta perämiestä kohti.

    Perämies oli raukka, niinkuin tämänkaltaiset hirviöt usein ovat.
    Hän juoksi pakoon, veti messinoven perässään kiinni, ja jonkin ajan
    kuluttua alkoi sieltä sadella kuulia rapisemalla. Kaksi pyssyä oli
    äänessä; tiesimme kapteenin yhtyneen leikkiin.

    Vapaavahti ryntäsi kannelle. Paksu-Bill sai heti naarmun paksuimpaan
    paikkaansa ja lysähti luukun taakse. Rolf ampui seisoallaan,
    sokeana raivosta. Hän näki jo ennestäänkin huonosti, ja luulen,
    että herrat olisivat rauhassa saaneet tulla kannelle ampumataitoaan
    näyttämään. Siihen he kuitenkin olivat liian suuria raukkoja, ampuivat
    pelästyksissään pitkin skanssin seiniä ja ratkoivat purjeita. Kokilla
    oli keittiössä kuumat paikat. Kuulin hänen siunailevan ja huutavan
    innostavia kehoitussanoja.

    Viimein veti Albert Rolfin luukun taakse, ja nyt alkoi oikea metsästys.
    Molemmat uskalikot hiipivät luukulta luukulle siksi kunnes luulivat
    päässeensä tarpeeksi lähelle. Albert hoiti nyt tussaria, Rolf
    kantoi panoksia. Kapteenin ja perämiehen kiväärit laukesivat yhä
    harvemmin, sillä ainoastaan pähkähullu olisi nyt pistänyt päänsä ulos
    kuolonenkelin seistessä tuskin kymmenen metrin päässä.

    Minä vapisin innosta, mutta siinä olikin koko aktiivinen osanottoni
    taisteluun. Paksu-Bill uskalsi rynnätä veistä hakemaan ja toi
    minullekin yhden. Toiset olivat hommanneet köysinauloja aseekseen,
    kirvesmiehellä oli kirves kourassaan ja koko laiva oli taistelupuvussa.
    Me olimme pyhää innostusta täynnä.

    Ihmisellä on luonnolliset taisteluvaistot. Miehet tekivät komeita
    syöksyjä ja pääsivät valasveneen ääreen. Albert hoiteli pistoolia
    tottunein käsin, ja menestys oli jo varma. Meillä ei ollut vielä
    minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen, pääasia oli vain
    päästä eroon tästä uivasta ruumiskirstusta. Unohdimme kokonaan sen,
    että maissa meidät olisi heti tuomittu pariksikymmeneksi vuodeksi
    pakkotyöhön.

    Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Vene laskettiin vesille, ja
    kokki tuli varastoineen kannelle. Rolf ja Albert sadattelivat kilpaa,
    ja luulen, ettei ukko MacDonald koskaan ennen ollut kuullut sellaista
    vuolasta haukkumatulvaa kuin näiden ystäviensä suusta. Kaikki oli jo
    valmista, kun yht’äkkiä innostus sammui kuin vettä niskaansa saaneena.

    Paksu Bill osoitti kiihoittuneena saarta kohti. Ja totisesti! —
    sinisen usvan rajamailta työntäytyi esiin torpeedoveneen matala runko,
    ja sitä seurasi pian toinen samanlainen. Ne kulkivat majesteetillisen
    solakoina omaa suuntaansa välittämättä vähääkään meistä. Ja kuitenkin
    — pelkkä niiden läsnäolo tyrehdytti toisen kapinayrityksen
    alkuunsa. Seisoimme kaikki tyrmistyneinä. Laki ja Esivalta olivat
    vajaan meripenikulman päässä. Kuka tiesi milloin niiden päähän
    pistäisi tulla tarkastamaan? ”Elinor” oli jo tarpeeksi epäilyttävän
    näköinen. — Se oli nyt kiivennyt ylös tuuleen, useimmat purjeet
    olivat laukaustenvaihdossa repeytyneet, ja alaslaskettu vene oli
    merimiessilmälle jo sinänsä todistus siitä, että jotakin oli hullusti.
    Pelko valtasi meidät ja kiskoimme veneen nopeasti takaisin kannelle.

    Rolf horjui skanssiin. Hän oli saamastaan iskusta vieläkin
    pökerryksissä. Me muut keräännyimme etuluukulle sotaneuvottelua
    pitämään.

    Kapteeni ei ollut nähnyt sotalaivoja. Hän parhaillaan tietysti
    ihmetteli ulkomaailman rauhallisuutta, ja pian alkaisi leikin
    uudelleen. Hän pelkäsi, sen me tiesimme, ja paras oli takoa raudan
    ollessa kuumana. Sovimme pikaisesta rauhanteosta, ja minut,
    liukaskielisimpänä, lähetettiin sopimaan rauhanehdoista.

    Pysähdyin varovaisen välimatkan päähän ja sain kapteenin ilmestymään
    venttiiliaukkoon. Selitin asian, viitoin käsilläni ja kehoitin heitä
    antautumaan. Ilmoitin kylmästi, että pistäisimme tulen hiilikaasuun
    alhaalla lastiruumassa ja takaisimme hänelle kymmenen meripenikulman
    uinnin Molokaille. Ellei hän nyt siinä ja siinä paikassa luovuttaisi
    kaikkia aseita, emme vastaisi seurauksista. Parempi oli antautua kuin
    mennä tuhansina paloina ilmaan.

    Tämä oli kyllä vastoin kokouksessa saamiani ohjeita, mutta kapteenin
    pelästyneet kasvot pyyhkivät kaiken varovaisuuden mielestäni. Tunsin,
    että meillä oli kaikki valtit käsissämme, ja menettelin sen mukaan.

    Kapteeni poistui sisälle neuvottelemaan. Kului puolituntinen, jonka
    ajan käytin rauhanvalmisteluihin. Juuri kun aioin toistaa uhkaukseni,
    avautui messin ovi selkoselälleen ja vapiseva messipoika tuli kannelle
    aseet sylissään. Olimme voittaneet; minulta pääsi voitonkiljahdus.

    Kapteenin naama venähti pitkäksi luodessaan silmänsä kannelle. Miehet
    liikkuivat arkiaskareissaan, Albert paikkasi etupurjetta, Paksu-Bill
    oli ottanut isonmaston märssykorin työmaakseen, ja Rolf oli parin
    miehen kanssa köysiä selvittelemässä keulakannella. Kokki kolisteli
    astioitaan iloisena, ja vapaavahdin kuorsaus kuului perälle asti. Koko
    ihana maailma raikui kirvesmiehen moukariniskuista. Aurinko lämmitti
    suloisesti tätä näytelmää. Taivas oli yhtä sininen kuin ennenkin, meri
    vielä sinisempi. Halkaisijapuomin alla kisailivat bonitot ja delfiinit
    keskenään. Rauha oli palannut. Ihmekö oli, jos MacDonald oli kummissaan!

    Minä talletin aseita Honoluluun asti. Rolfin tussari syötettiin
    haikaloille, ja yhteisessä kokouksessa päätettiin, että kaikki olemme
    puhtaita kuin pulmuset oikeuden edessä. Tuskin koskaan on ollut
    yksimielisempää joukkoa kuin ”Elinorin” miehistö.

    Herrat tunsivat sen nahassaan ja unohtivat kaiken. Saimme ulosmaksun
    säädetyssä järjestyksessä ja marssimme iloisina Waikikin rannoille
    rahoja tuhlaamaan.

    Kapteeni MacDonald oli kerrankin saanut nenälleen. Olkoon kuitenkin
    hänen kunniakseen sanottu, että hän nieli lääkkeensä kuin mies.