Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    KATKERIA MUISTOJA

    Puosu kiehuu pahaa sisua, joka on jo niin ylitsevuotavaa, että siitä
    saan osani minäkin syytön, joka kuolemanväsyneenä, märkänä ja viluisena
    olen vetäytynyt parraspuun suojaan. Kryssipurjeen keskustaan on
    syntynyt suuri repeytymä, tuuli repii korviahuumaavalla räiskeellä
    reikää suuremmaksi, kahveli ylhäällä pimeydessä lentää raivoissaan
    edestakaisin ja kaiken kurjuuden lisäksi, nyt kun hyvät neuvot
    olisivat kalliit ja taitoa kysytään, päästää Iso-Jim vallin kädestään
    irti. Koko rumilus, raskas kahveli, putoaa rusahtaen kannelle repien
    alastullessaan purjeen ukkosenkaltaisella jyrinällä kahtia. Mustissa,
    sateesta kiiltävissä öljyvaatteissa olevat miehet hyppäävät nopeasti
    syrjään. Puosun taskulamppu sammuu, ja hänen huuliltaan kuuluu
    tukahdutettua murinaa, jonka melkein voisi käsittää nyyhkytykseksi.

    Miehet haukkuvat perämiestä sen kuin väsymykseltään jaksavat. Miksi
    jätti alaskiskomisen viimeiseen hetkeen? Nyt työntyvät mustat
    aallot kannelle kuohuvana, vaarallisena massana, ja ehtimiseen
    täytyy tarrautua mastoon, puomeihin ja köysiin kiinni, ellei halua
    tulla pestyksi yli laidan ulkopuolella kiehuvaan hornankattilaan.
    Mahtavat vesivuoret heittävät laivaa kuin lastua laineilla, ja
    kallistumishetkinä, jolloin purjeet aaltojen välissä eivät saa tuulta,
    vapisee laivan runko kuin horkassa. Keulan sukeltaessa aaltojen välistä
    ylhäältä riehuvan rajuilman piiriin, tarttuu tuuli hirvittävällä
    voimalla velttoihin purjeisiin ja kuuluu kuin kanuunan jysähdys, kun
    purjeet ja puomit silmänräpäyksessä heittäytyvät toiselle laidalle.
    Mesaani saatiin viimeisessä hetkessä alas, kryssipurje halkesi, ja
    toisia odottaa sama kohtalo, ellei pidetä kiirettä.

    Perämies itse, hurja ja raaka mies, jonka syytä tämä mieletön purjehdus
    on, on mennyt ruoriin ja nyrkiniskulla lähettänyt ruorimiehen alas
    kannelle. Hänen hermostumisensa kiihtyy samassa mitassa kuin tuulen
    voima kasvaa. Nyt on tuulta! Sen voima on jo kymmenen beaufortia, nyt
    jo kaksitoista ja kaikki hornanhenget tanssivat laivan ympärillä. Ne
    repivät purjeet, ne murskaavat vihaisesti syöksyvillä vesimassoilla
    kaikki kannen vesiryöpyissä uivat irtonaiset esineet, ja lopuksi ne
    raivokkaina tarttuvat laivan runkoon ja vapisuttavat sitä niin, että me
    hampaat suussa kalisten odotamme mastojen katkeavan.

    Tuulen vingunnan ja koskenkaltaisen kuohun lävitse kuuluu kiivas
    yhtämittainen soitto. Perämies takoo ruorikelloa hurjana raivosta. Hän
    tahtoo itse tulla huutamaan ja raivoamaan; hullu puosu pudottaa vielä
    mastot niskaan. Yksi keulassa kyyröttävästä joukosta lähtee ruoriin
    loikkien luukulta luukulle ja väliin epätoivoisesti tarrautuu puomeihin
    kiinni. Kuohuva vaahto kietoo hänet näkymättömään verhoon, ja tuuli
    vie häneltä öljyhatun päästä, mutta perille hän tuntuu pääsevän, sillä
    hetken kuluttua ryntää perämies, väliin vedessä kaulaa myöten kahlaten,
    keulaan päin. En voi olla ihailematta tämän miehen alkuperäistä voimaa.
    Hän huitoo käsillään, sukeltaa ryöppyyn kirous huulillaan ja kimpoaa
    huohottaen kannesta vantteihin kiinni. Hänen rintansa on komeasti
    kaarella, hän puuskuttaa, ja kuulen miten hän potkii parraspuuta
    voimattomassa raivossaan, kuin sisuaan purkaakseen.

    Hän ilmestyy keskellemme tuulispäänä ja lähettää raivosta vapisevalla
    äänellä vanhan Joen etu-huippupurjetta kokoon käärimään. Hän on
    pirullisella tuulella, sillä Joe on jo yli kuudenkymmenen, ja vahva
    mieskin vapisee ylös tuijottaessaan.

    Vanha Joe on kauhusta kalpeana. Tuuli on vienyt lakin ja harmaa tukka
    on harillaan kuohujen repimänä. Vanhuksen valkoinen parta tutisee,
    kun hän katsoo ylös etumaston huippuun, joka pitkissä kaarissa kiitää
    edestakaisin pimeässä yössä laivan heilahduksien mukana.

    Perämies potkaisee häntä, ja me muut tunnemme olevamme suuria raukkoja.
    Meidän tulisi lyödä perämiestä, takoa hänen päätään parraspuuhun
    ihmistapojen opettamiseksi, mutta me emme uskalla.

    Joe lähtee ylös, ja koko ajan seuraavat perämiehen sadatukset hänen
    jokaista askeltaan.

    — Minä tapan hänet, raivoaa perämies. Oh, tuo vanha löntys ei enää
    jaksa tehdä työtä ruokansa edestä. Kaikkia sitä otetaan mukaan!

    Joe on päässyt ylös märssykoriin ja puristaa vantteja kouristuksen
    tapaisesti. Hän ei tosiaan jaksa ylemmäksi, sillä jokaisella otteella
    vähenevät voimat. Hän tietää, että vain toisenkin käden irroittamista
    seuraa loppu; hän sinkoutuisi pimeän halki suoraan mustaan,
    kiehuvaan hornankattilaan alhaalla.

    Me kiskomme kannelta huippupurjetta kokoon ja tuijotamme ylös. Joe
    on päässyt yläristikolle asti, ja perämiehen taskusähkölampun valo
    valaisee omituista näkyä, jota en milloinkaan unohda. Ylhäällä kiitää
    valkopartainen patriarkka kaaressa edestakaisin. Tuuli repii tukkaa,
    pieksee raivoisasti ukon repeytyneitä öljyvaatteita ja heittää sadetta
    vasten tuskaisia kasvoja. Näky kammottaa, tuntuu kuin olisi itse hiisi
    noussut merestä ylös hävitystyötään tekemään. Minä puristan huuleni
    yhteen, vedän köydestä että lihaksia pakottaa ja koetan pyyhkiä
    silmistäni niihin juoksevaa suolaista vettä. Vapisen kylmästä, koetan
    riehua kuin mieletön, mutta koko ajan on mielessä ajatus: kunpa tulisi
    suuri vesivuori ja hukuttaisi kaikki! Tuulisi vain vielä kovemmin,
    levittäisi purjeenkappaleet kaikkiin ilmansuuntiin, kaataisi mastot ja
    koko laivan, surmaisi meidät kaikki yhden haukotuksen ajassa.

    Joe jää mastoon loppuyöksi. Perämies tekee yksin kymmenen miehen työn,
    kiskoo halkaisijapurjeet alas, selvittää köysiä, hakkaa keulakannella
    pahoissatöissä riehuvan puomin irti mastosta ja heittää sen noituen
    laidan yli. Hän riehuu kuin mieletön, mutta samalla ihailtavalla
    varmuudella ja voimalla. Minä ryntään luukulta parraspuun viereen ja
    yritän juuri tarttua vantteihin kiinni, kun suuri hyökyaalto peittää
    minut täydellisesti. Tartun kaikella jäljelläolevalla voimalla
    vantteihin kiinni, nielen suolaista vettä ja tunnen kuinka öljy
    takkini kauluksen kautta sisäänvirtaava kylmänpistävä vesi kastelee
    alusvaatteeni likomäriksi. Pääsen aallosta, mutta en uskalla heittää
    irti. Seuraava aalto heittää minut voimalla luukkua vastaan. Enempää en
    muista.

    Herään skanssin pöydän alla, minne luultavasti olen kierähtänyt
    lattialta. Päätä pakottaa, ja ylenannatuksien mukana tulee vihreätä
    suolaista vaahtoa lattialle. Öljylamppu katossa heiluu pelottavasti,
    ja ylhäältä etukannelta kuuluu raskasta jalkojen töminää. Minä ryömin
    tahmean lattian poikki makuusuojaani ja tällä hetkellä annan palttua
    koko maailmalle. Vähän minua enää liikuttaa, vaikka lentäisimme suoraan
    hiiden kattilaan. Kojuni eteen on pingoitettu nuora, jossa on koko
    maallinen omaisuuteni kuivamassa. Kahmaisen sen siitä päälleni ja
    kietoudun räsykasaan.

    Laiva ei enää keinu, se hyppii merellä kuin mieletön ja ryskii joka
    liitoksessaan. Minä hypin vuoteessani laivan jokaisen liikkeen mukana
    ja vaistomaisesti tarraudun kiinni kojuni reunaan. Kojun seinälle olen
    joskus liimannut rakkaimpieni valokuvat ja muutamia amatöörikuvia. Nyt
    tirkistelevät he minua hymy huulilla, heidän ympärillään on rauhallinen
    luonto kaikessa kukkeudessaan, he ovat maalla, minä kiehuvassa
    hornankattilassa, joka voi minä hetkenä hyvänsä tunkeutua laidan läpi
    suoraan silmilleni. Minä melkein tunnen vihaavani heitä. He tietysti
    hymyilevät ja nauravat juuri tällä hetkellä, makaavat tuoksuavalla
    nurmikolla, ja minä olen yhtä kaukana heidän ajatuksistaan kuin itä on
    lännestä. Minä tunnen vihaavani kohtaloa, vihaan maailmaa ja tunnen
    rukoilevani hartaasti, että vielä kerran pääsisin nurmikolle nukkumaan,
    kuulemaan, kuinka heinä kasvaa ja sirkat sirisevät. Kuinka he saattavat
    olla noin välinpitämättömiä?

    Nämä ovat tietysti mielettömiä ajatuksia ja johtuvat kurjasta
    tilastani. Pää on halkeamaisillaan, ja minä vaivun horrokseen.

    Kuin unen läpi muistan, että puosu tuli skanssiin pää verissä
    ja silmissä epätoivon ilme. Hän oli ollut jo kerran laidan
    ulkopuolellakin, mutta toinen aalto heitti takaisin. Otaksun, että
    kaikki on lopussa ja — nukahdan.

    Nyt on puhallellut jo pitkän ajan, ja seuraavana päivänä on elämä
    taas samanlaista kurjuutta. Näin myrskyää edelleen läpi koko viikon.
    Muutumme ihmisistä tahdottomiksi olioiksi. Emme ymmärrä mitään, emme
    tahdo ajatella mitään ja harhailemme mielettöminä kannen suojaisissa
    sopukoissa. Myrsky on syönyt voimat ja ajattelukyvyn. Nukkuminen
    on enää vain suloinen haave, jonka täyttymiseen ei kukaan usko.
    Kaivamme sormillamme lihan esiin lihapurkeista ja mutustelemme raakoja
    papuja. Skanssin lattialla uiskentelevat sekaisin laivakorput ja
    suolalihapalat, laivakeittiö on puolillaan vettä ja hellan rei’issä käy
    omituinen sihinä, kun vesi virtailee sen sokkeloissa.

    Kuolema hiipii joka nurkassa, se valitsee kirvesmiehen joukostamme ja
    lennättää hänet kauaksi meren selälle. Mutta kumma — me näpsäytämme
    sormiamme kuolemalle. Tulkoon jos huvittaa! Me tietysti tappelemme
    vastaan, lyömme nyrkillä vasten kasvoja, nauraisimme vain, ja jos
    lopullinen lähtö sittenkin tulisi, sylkisimme vielä sitä silmille
    pimeyteen mentäessä.

    Myrsky vinkuu köysissä, merihiisi itse istuu märssykorissa ja kiikaroi
    sieltä meitä, nähdäkseen, joko me viimein olemme polvillamme, mutta
    me vain nauramme tylsää naurua, jonka kaiun tuuli hypityttää pitkin
    aaltojen harjaa. Ota jos saat! Nurin sinä tämän kyllä saat, mutta
    koetappas nostaa se jälleen pystyyn!

    Näin pilkkaamme ja irvistelemme. Ehkä olisi ollut parempi nöyrtyä, en
    tiedä. Sellaiselta se vain silloin näytti.