"KUOLEMA TAI RÄHÄNAURU."

Kohtalon tiet ovat ihmeelliset. Pete Andersen, joka viisitoista vuotta
oli kyntänyt syviä meriä, pelannut, juonut, kiroillut ja taasen välillä
juonut, meni manalaan pienen mitättömän tuulenpuuskan lähettämänä.
Hän kääri ylhäällä huippupurjetta kokoon. Tuuli lennätti sen vasten
kasvoja ja ennenkuin alhaallaolijoista kukaan oli ymmärtänyt, katosi
hän surkeasti ulisten yli laidan mereen. Ja hän, joka vielä eilen oli
kehunut, ettei pirukaan hänestä huolisi.

Kansivahdin vaihdon jälkeen jäivät miehet kannelle öljyvaatteitaan
kuivattelemaan ja suolanpärskettä silmistään huuhtomaan. Viimeiset päivät
olivat olleet levottomia. Kolme miestä yli laidan kahtena päivänä
. Mitähän sanoisivat miehet Cherry Streetin täysihoitolassa?
Heidät varmaan leimattaisiin Joonaiksi, pahanonnen linnuiksi. Ja mikä
vielä pahempi — kuka huolisi heitä asuntotoverikseen, heitä, joille
kuolema oli nauranut vasten silmiä ja merkinnyt omiksi miehikseen.

Perttiin oli tämä kaikki tehnyt masentavan vaikutuksen. Hän oli vielä
nuori, nyt nuorin laivalla Juliuksen ja Tomin hautauksen jälkeen. Apeus
pyrki hänen mieleensä.

Ei hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään
auringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema
harmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun,
millä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin
meren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta.
Hän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman
yksinäisyyden tunteen.

Nyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain
omaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka
hän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään
poikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille
miettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä
tunne tuotti suloista viihdytystä.

Toinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen
mieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis
Elvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat
silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä
kirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket
punoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä
hellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja —
miksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!

Pertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete Andersenillakin
oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei
ollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin
tässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä
parraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä
märät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului
huutavan ruoriin.

Tuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan?
Alituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen
karkoitusta?

Julius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia
kuin lokit taivaan sinessä. Julius — Tom — Pertti oli kahden vuoden
ystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten
vaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin
veljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja
tällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli
vetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom.
Kuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa?
Pertti.

He olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla.
Kryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat
alleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo
ennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen
ja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi
silloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan
ja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän
rangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.

Pertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli
monena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän
kolmion sisällä.

Tuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä
pieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille,
kynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli
kirousta ja tuskaa täynnä.

Elvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan
oli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? — Pertti ei ajatellut
enempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut
sellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan
ennen.

Mutta jos Elvi kuolisi. Silloin — ja se laskeutui järkähtämättömänä
totuutena Pertin mieleen — silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut
huippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan
elämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.

Pertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje
lepäsi puomilla.

Ryömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta
kokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan
kurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli
juteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.

Pertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden
ote tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.

Verkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen
tervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja
epäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi
kauhukseen putoavansa.

Kylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui
kuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi,
mutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella
näkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty
aaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän
aallon harjalla, vaipui pimeyteen.

Tässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus
herätti kuolonkauhua Pertissä.

Ja ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä
yhdistyi siihen vitsi:

”Nyt tulee kuolema tai rähänauru.”

Tämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.

”Kuolema tai rähänauru.” Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli
vaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi
Elvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh — Jumala
pelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?

Kylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli
katkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi
mustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.

Musta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja
niljaisia, kammottavia kaloja.

Pimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen
huomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon
valoja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.

Kädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa,
häikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli
kuulevansa Tomin naurun.

Tämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti
hymyili.

Vahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet
riisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja
lämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän
tunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan.
Uinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:

— Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.

Pertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku
istui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli
kuolla hämmästyksestä!

— Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten...

Julius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen.
Mutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä
terveitä molemmat.

Pertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?

Tämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä
haamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli
kuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin
todellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.

Juliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.

— Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo
auringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle
kapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai
heitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.

Pertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut
ruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja
kuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.

Veri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja
oviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.

Joku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.

— Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme
hamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!

Pertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.

Eilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki
lievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle,
sirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi
lämpimältä tervalta tuoksuva.

Kaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää
kauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä
saattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.

Peräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär — Elvi!

— Bertel, kutsui hän.

Pertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä
voinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas,
merimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli
luullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä
albatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi
raskaasta työstä ihanan palkan — ikuisessa auringonpaisteessa,
sinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja
viimeistä tuomiota kohti.

Pertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa
tulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia
muistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus
ja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi
jo tahtovansa pois.

— Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano
vain sana, niin laskemme sinut sinne.

Elvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut
katsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän
hihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa
mielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta
kummallisesta elämästä.

— Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään
kirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi
ja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.

Päivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti
huomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse
olisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät
hänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin
ennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.

Tuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan
kapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja
kaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä
vapaavahdilta.

Jumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti
löytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy
kasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi
otsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime
näkemän.

Ehkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla
viimeiselle tuomiolle?

Pertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi
sisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.

Toiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella ”näkemiin”
toivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.

He menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko
oli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin
sammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia
kohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät
ääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle.
Kaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.

— Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten
sieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin
lokki.

Meri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden
varjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä
vesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.

— Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?

He nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja
Pertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.

Elvi hymyili odottavasti ja salaperäisesti.

Yhdessä he hyppäsivät. Yhdessä otti heidät tuulenpuuska hoiviinsa,
kuljetti heidät avaruuteen, loistavaan kirkkauteen. Kaikki oli kevyttä.
Sielu ja ruumis muuttuivat linnuiksi ja koko avaruus muuttui pehmeäksi
höyhenpatjaksi, missä väsynyt mieli saisi levätä.

                                                  ⸻

Vihainen, pistävän kylmä hyrsky haroi ruumiin tukkaa. Kädet levisivät
kuin viimeiseen syleilyyn — tai lieneekö aalto tehnyt sen? Syvyys veti
puoleensa. Ruumis taivalsi alaspäin loppumattoman pitkän ajan, pysähtyi
sitten ja jäi virran vietäväksi.