KIRJEET, JOTKA SUKELTAJA TOI PINNALLE ELOKUUN NELJÄNTENÄ PÄIVÄNÄ VUONNA 1926
TORPEEDOVENE S 2:A NOSTETTAESSA OUTOORIN ITÄREIMARIN LUONA

Reposaaren pappilassa.

Rakas pikku poikani:

Missähän tämäkin kirje sinut saavuttaa? Minun osakseni näyttää
muodostuvan vain sinun kuuntelemisesi. Itse en voi sinulle
lähettää tervehdyksiä, sillä sinä veijari jätät niin harvoin
osoitteesi. Mutta kun tulet kotiin, saat kuulla ankaran saarnan.

Kaukana kaukana sinä vaeltelet. Hyppäät maanosasta toiseen.
Joskus kuljet niin nopeasti, että jo kerran ajattelin, että olit
varmaan ajanut autolla sateenkaarta pitkin. Sateenkaarihan on
niin suuri, että se ulottuu maanosasta toiseen.

Kun viimeksi sain sinulle kirjoittaa, oli kesä. Nyt on Suomi
kuin pieni, viluissaan kokoonkääriytynyt linnunpoikanen. Taivas
on haaleansininen, metsän rajassa kellervän vihreä. Auringon
paistekaan ei ole lämmintä. Paljaat puut ovat pukeutuneet
kylmänkirkkaihin koruihin. Vainiot ovat viimaiset ja järven
lakeus yksinäinen. Vain havumetsä on turvallisen näköinen.

Muistatko sinä meitä täällä? Kyllähän sinä tiedät, sitähän olen
toistanut jo niin monta kertaa, että me kaikki kaipaamme sinua
kovasti.

Muistatko kun minä viimeksi huudahdin: ”Minä odotan sinua vaikka
tuomiopäivään asti!” Minä toistan sanat nyt, huudan meren
tuuleen, että sinä saisit ne kuulla tuhatkertaisesti toistuvina.

Joulua valmistellaan parhaillaan. Minä en sen ilosta vielä tiedä
ja vaikea on siihen valmistua. Istun iltaisin pappilan suuressa
salissa ja odotan, että sinä, kuten ennen, kurkistaisit ovesta ja
sitten hyökkäisit minun luokseni. Tuijotan tuleen ja ajattelen
kuinka suloista olisi saada sivellä sinun tukkaasi, öisin uneksin
sinusta. Sinusta on tullut suuri ja ruskea. Silmäsi loistavat
elämänhalua ja iloa.

Nämä unikuvat muodostuvat kauheiksi silloin, kun näen laivan
kallistuvan ja myrskyn meuruavan merellä. Näen monasti kuinka
sinua lyödään ja pilkataan. Silloin minä herään ja rupean
itkemään. Kerran tuli täti huoneeseen, otti minua kädestä kiinni
ja kehoitti luottamaan Jumalan varjelukseen. Hän sanoi että
kyllä sinä vielä puhdistat nimesi ja että kaikki selviää parhain
päin. Hän on niin hyvä ihminen. Hän kertoo rukoilevansa sinun
puolestasi ja tiedätkö, rakas poika, minä uskon, että hän saa
Jumalan ohjaamaan sinut takaisin kotiin, sillä niin palavaa uskoa
ja luottamusta en minä ole nähnyt kenelläkään. Häpeän itseäni,
sillä minunhan juuri täytyisi olla vahvin uskossani, että toive
toteutuisi.

Elämä kulkee rauhallisesti eteenpäin. Kirkkoherra hoitaa
Preiviikin kartanon asioita. Kalastus on jätetty ja pehtori sanoo
maan tuottavan nyt yhä enemmän. Sinua odottaa täällä kova työ,
kun palaat.

Olen käynyt hautausmaalla. Merimiehen hauta on nyt lumen
peitossa. Olen itse luonut tien sinne, sillä tunnen kuin olisi
hän nyt kuolleenakin sinun veljesi. Te molemmat olette vieraalla
pohjalla.

Olen vieläkin varma, ettei sinulle saata tapahtua mitään
ratkaisevaa, ilman että hyvä Jumala siitä heti ilmoittaisi
minulle. Minä olen sitä niin monta kertaa hartaasti pyytänyt,
että usein otaksun rauhallisuuteni johtuvan vain näiden pyyntöjen
tuottamasta varmuudesta.

Suljen sinut nytkin rukouksiini. Tuuli huokaa ulkona. Saamme
huomiseksi lumipyryn.

En kuitenkaan malta vielä lopettaa.

Tulet tuikkivat taloista. Joku hevonen juosta rapsuttaa tiellä.
Kello ääntelee tik, tak, tik, tak, tik, tak. Minä kuulen sydämeni
lyönnit; niin hiljaista on.

Rakas, sinä olet elämäni.

Elvi-tyttösi.

Reposaaren pappilassa.

Rakas Pertti:

Minä olen sairas ja kaipaan sinua. Täällä ei ole ketään, joka
uskaltaisi tulla luokseni. Minä olen raivonnut kohtaloa ja
Jumalaa vastaan. Sinut on lähetetty luotani aivan syyttä. Olen
ollut kauhea ja vieläkin värisen mielenliikutuksesta.

Vuoteeni jalkopäässä on peili. Yöllä, kun kuu paistaa huoneeseen,
näen varjojen heiluvan siinä. Ne ovat mustia ja ne liikkuvat
vihaisin liikkein. Minä pelkään niitä niin kovasti.

Minä olen viime päivinäni itkenyt silmäni pilalle. Ne ovat nyt
punaiset. Uskon, että voisin itkeä verta.

On kummallista, etten saa sinulle useammin kirjoitettua, vaikka
sinä olet alituisesti ajatuksissani. Kun tartun kynään, tulen
niin herkäksi, että käteni vapisee. Vahvimpina hetkinäkin, kun
tiedän, että voisin sinua reippaalla tervehdyksellä lohduttaa,
tunnen että huutoni ja nauruni kantautuu tuuliin ja sinä et sitä
saa kuulla.

Ajattelin kerran, että asetan kädet ristiin, istuudun ja istun
aina siihen asti kunnes palaat. Minä en tiedä, missä sinä olet,
mitä sinä tällä hetkellä teet. Kukaan ei anna tietoja sinusta.

Epätietoisuus tekee sen, etten minä saa kirjoitettua. Epätoivo
yrittää joskus minua kannustaa, mutta siinä samassa se jo
lamauttaa käteni.

Yhä edelleen toistan: ”Minä odotan sinua.” Muuta minä en voi
sanoa, mutta sinä tiedät, että minä taistelen sinun kanssasi,
iloitsen sinun kanssasi.

Sinä tiedät hyvin, etten minä voi elää ilman sinua. En tahdo
sinua horjuttaa, mutta rukoilen, palaa luokseni.

Sairas tyttösi.

Reposaaren pappilassa.

Pertti!

Minä osoitan tämän Newcastlen merimieshuoneeseen. Sinä kirjoitit
sieltä viimeksi ja siksi se on ainoa johtolankani.

On vain yksi mahdollisuus tuhannesta, että sinä saat tämän
käsiisi.

En halua muuta kuin toistaa:

Minä odotan sinua! Minä odotan sinua!

Rukoilen, että kirje saavuttaa sinut. Katso, tähdet palavat
taivaalla. Ne kuuntelevat rukoustani.

Antakoon tämä yli merien kantautuva huutoni sinulle uskoa! Olkoon
se sinulle lupauksena voitosta!

Sillä sinä tulet takaisin. Minä tiedän sen.

Amen.

Elvi.