V

Rakkaus oli yllättänyt heidät ja se tuli uudistavana kuin lämmin
vihmasade. He olivat herkistyneet ja tavatessaan seuraavan kerran
olivat he liikutettuja sydämensä kyllyydestä. Pertti ei silloin
ymmärtänyt rakkaudesta muuta kuin hellyyden ja Elvikään ei tiennyt
suurempaa autuutta kuin istua Pertin vieressä ja sivellä hänen ruskeaa
tukkaansa. He janosivat toistensa kohtaamista kuin mieleltään sairaat.

Siitä kesästä tuli kaunis kesä. Kirkkoherra ei tiennyt asiasta
mitään, eivätkä he kumpikaan ajatelleet sellaista muodollista seikkaa
kuin kihlaus. He tahtoivat vain olla yhdessä ja siihen heille kyllä
tarjoutui tilaisuutta, sillä Pertti kävi entistä useammin vanhempiensa
haudalla.

Molemmat toistelivat:

— Miksi sinä rakastat juuri minua? Enhän minä ole sinun arvoisesi.

Tai sitten he aivan hengästyksiin asti riitelivät siitä, että olivat
olleet tylyjä toisilleen ja jollain tavalla loukanneet toisiaan. He
etsivät syytä siinä, missä sellaista ei ollut ja nauttivat kumpikin
mielessään saadessaan nöyryyttää itseään rakkauden edessä. Riitojen
tarkoitus oli hellyyden kohottaminen ja niinpä se usein puhkesi miltei
sairaalloisiin muotoihin. Pertti saattoi itkeä veneen pohjalla ja uhata
hyppäävänsä mereen, ellei Elvi hänelle heti antaisi anteeksi. Ja Elvi,
joka ei tiennyt syytä minkävuoksi hänen olisi ollut annettava anteeksi,
heittäytyi Pertin viereen ja vannoi kaiken nimessä, että Pertti oli
maailman kultaisin poika. Kyynelvirtojen tauottua saattoi Elvi jälleen
aloittaa kaiken uudelleen syyttämällä Perttiä siitä, että tämä oli
liian hyvä hänelle ja että hän teki väärin sitoessaan itsensä niin
arvottomaan olentoon kuin Elvi.

He kirjoittelivat kirjeitä toisilleen, vaikka matkaa kotien välillä ei
ollut pitkältä. Yömyöhään he istuivat, pohtivat kirjeissään maailman
kauneutta, yhteisiä kommelluksia ja vakuuttivat vakuuttamastakin
päästyään, että ensi kerralla kohdatessa he suutelisivat toisensa
palasiksi.

Pertti sai hermoilleen kiihoketta rakkaudesta. Oli kuin hän olisi
säpsähtänyt jo haavanlehdenkin rapinasta.

Elvi oli entisestäänkin herkistynyt. Pappilassa, jossa asioista nyt
tiedettiin, väitettiin, että Elvin suuret silmät olivat suurentuneet.
Ne olivat tuontuostakin kosteat. Kirkkoherra, joka ei oikein pitänyt
asioiden nopeasta kehityksestä, sanoi, että lapsien rakkaus on
maitomaista. Häntä säesti Liisa-neiti, joka oli kadottanut Elvin
kiintymyksen. Elvi oli mykkä, kun puhe kääntyi Perttiin. Hän ei edes
nauranut kiusottelulle.

— Merkillisiä lapsia, sanoi kirkkoherra pappilan rouvalle. Pertti on
herkkä kuin hermokimppu, haaveksiva ja tulee äitiinsä. Elvin silmät
kostuvat nyt useammin kuin kerran päivässä. Heidän rakkaudessaan on
jotain hämärää. Elleivät he olisi molemmat puhtaita ja terveitä kuin
kevätpäivän ilma, väittäisin heidän rakkauttaan sairaalloiseksi.

Pappilan rouva kuunteli miehensä puhetta ja huomautti sitten, että Elvi
lähtisi pian seminaariin. Välimatkat ovat ennenkin sammuttaneet lapsien
rakkauden.

                                                  ⸻

Tuli syksy. Elvi lähti Heinolaan. Heidän viimeinen kohtaamisensa sattui
sunnuntaiksi, jolloin maa oli kosteiden lehtien peittämä. Hautausmaan
puut olivat tänä vuonna tavallista punaisempia. Pertti oli kerran
pelästyttänyt Elviä sanomalla, että puut hautausmaalla imevät allaan
olevista ihmisistä verta ja syntisen ihmisen haudalla lakastuvat lehdet
nopeammin kuin vanhurskaan haudalla.

Pertti keksi aina mahdottomia juttuja, väitti Elvi.

He katselivat yhdessä ristiä, johon oli kaiverrettu meksikolaisen
merimiehen nimi. Tämä merimies oli hukkunut Reposaaren satamassa ja
ystävälliset kyläläiset olivat haudanneet hänet siunattuun maahan.
Hän oli saanut luterilaisen hautauksen, mutta hänen sielunsa ei ollut
siitä pahentunut. Yhtä hiljaa hän nukkui siinä kuin muutkin vainajat.
Hänen päänsä oli asetettu merta kohden ja merituulet pääsivät kosteina
vyörymään hänen hautansa yli.

Elvi kiersi kätensä Pertin kaulaan.

— Tulisiko sinusta merimiestä?

— Miksei tulisi. Mutta olisiko sinusta hauskaa, että minä lähtisin
merille? Mitä sinä sanoisit? Taitaisit vain nauraa?

Elvi katseli kirkon tornia ja kysyi kuin äkillisestä mielijohteesta:

— Uskotko sinä, että Jumala ilmoittaisi heti minulle sinun
kuolinhetkesi, jos sinä sattuisit kaukana maailmalla kuolemaan?

— Miksi sinä sitä kysyt?

— Minä tahtoisin kuolla samalla hetkellä. Sinun ei silloin tarvitsisi
odottaa minua yhtään. Minä rientäisin sinun luoksesi heti. Jumala
laskisi siunaavan kätensä meidän päämme päälle ja sitten saisimme
jälleen olla yhdessä.

Heille tuli molemmille paha olo.

— Järjetöntähän minun olisi merelle lähteä, minulla on täällä koti,
sinä olet täällä eikä sitäpaitsi kirkkoherrakaan siihen millään
suostuisi.

Elvi matkusti maanantaina ja jo tiistaina huomasi Pertti, ettei hän
löytänyt enään työtä Preiviikistä. Hän sulkeutui huoneeseensa, luki
ja mietti. Illat muodostuivat sietämättömän pitkiksi. Tänä talvena
hän kyllä oppi lukemaan kirjoja ja niitä rakastamaan, mutta ne toivat
samalla hänen mieleensä pohjattoman kaipuun.

Riuhtautuakseen irti levottomuudestaan päätti hän matkustaa Heinolaan
Elviä tapaamaan. Jo matkan valmistukset tuottivat hänelle paljon iloa,
ja hevosmiehen kääntyessä ympäri reen pukilla ja viitatessa eteenpäin,
missä näkyi kaupungin sauhu kirkasta talvista taivasta vastaan, tunsi
Pertti vapisevansa jännityksestä.

He olivat jälleen olleet ahkerassa kirjeenvaihdossa ja yhä uudestaan
palanneet vanhaan vakuutukseensa seuraavan tapaamisen intohimoisesta
syleilystä. Mutta kun Pertti tapasi Elvin seminaarin portilla, ei
hän uskaltanut kuin heikosti puristaa tyttöä kädestä. He kulkivat
sanattomina Elvin asuntoon. Elvi oli kaunis pakkasen punoittaman posken
painautuessa kuin hyväillen takin turkiskaulusta vasten. Pertti katseli
häntä ja ihmetteli kuinka hän näinkään kauan aikaa oli saattanut olla
Preiviikin yksinäisyydessä.

Elvi kertoi elämästään, joka ensimäisenä vuonna oli ollut vaikeaa, kun
tutustuminen tovereihin; oli vielä alkuasteellaan. Hän oli koettanut
pysytellä huoneensa yksinäisyydessä, mutta silloin oli kaipaus kasvanut
niin suureksi, että hän oli usein tehnyt kävelyretkiä kaupungin
ympäristön metsiin ja siellä puhellut itsekseen.

Mutta olihan hän kertonut tästä kaikesta Pertille kirjeissä.

Elvin oli nyt hyvä olla. Häntä itketti ja päästyään asuntoonsa
purkautui monen kuukauden odotus nyyhkytyksiin. Hän itki ilosta ja
herkkä ruumis vapisi Pertin käsivarsilla.