VI
palatessaan tunsi Pertti olevansa mies. Hän odotti nyt
kesää, vain kesää ja sulkeutui entistä tiiviimmin kammioonsa kartanon
suuren tuvan päällä. Tästä hänen huoneestaan lähtivät hellät ajatukset
Elvin luo ja takkavalkean äärellä luki hän yhtä rakkaan vastauksen. Se
oli kuumeista kirjeenvaihtoa. Pertti puhui näyistä, joita Preiviiki oli
täynnään. Kun ullakon portaat natisivat, tuntui Pertistä siltä kuin
olisi vaari raskaissa merisaappaissa kiivennyt häntä katsomaan kuten
entisenä aikana.
Kun jäät lähtivät keväällä ja ensimmäinen kevätmyrsky heitteli hyistä
kuohua miltei kartanon ikkunoihin asti, kirjoitti Pertti, että hän on
kuohussa nähnyt äitinsä seisovan. He ovat kaikki nyt hänen ympärillään.
Lentelevässä kuohussa laulaa äiti hänelle kehtolaulua, karien
niljaisella pinnalla saapastelee vaari ja lokit kirkuvat vanhan Saaran
tuomioita: ”Hän on Antikristus!”
Hän ei heitä pelännyt. Mitä raivokkaammin myrsky huusi, mitä
kumeammalla porinalla vesi imeytyi takaisin selälle, sitä
tyytyväisemmäksi tunsi hän itsensä huoneensa rauhassa, kun hänellä
paloi uunissa tuli ja polvilla lepäsivät Elvin kirjeet. Hän oli kerran
avannut ikkunan ja huutaen kutsunut myrskyn seasta äitiä. Äiti oli
aivan varmasti vastannut. Kun tuuli tunki miltei taloa kallelleen, oli
hän juossut ulos äitiä vastaan. Äiti oli näyttäytynyt kerran, kaksi ja
sitten hitaasti liukunut yli kuohun Outooria kohden. Hän oli juossut
rantaan ja vasta siinä havahtunut.
Nyt on Preiviikissä hiljaista, kirjoitti Pertti. Tuuli on tyyntynyt.
Eilen maalasin nuottakodassa veneen. Muistin, että täällä tapasimme
ensimmäisen kerran ja menin ulos katsomaan paikkaa tarkemmin. Sinä olit
kaunis silloin, Elvi!
Elvi puhui vastauksessaan kummitusunista ja sanoi, ettei hän uskaltaisi
asua Preiviikissä, missä kummittelee. He ovat täällä asunnossaan
kertoneet kummitusjuttuja joka ilta ja nyt eivät enään uskalla pimeässä
lähteä kävelemään. Lumi on kaduilta jo miltei sulanut ja kaikki
odottavat ruohon ilmestymistä.
”Meidän luokkamme on rakkaudesta sairas. Nyt on kevät; sinullakin
on siellä kevät. Kaikki väittävät olevansa rakastuneita, mutta
minä en puhu mitään. Iltaisin olen ollut Alman kanssa, tiedäthän,
kävelemässä ja Alma on kertonut hassunkurisia juttuja siitä
kuinka häntä on kotipitäjässään eräs talonpoika kosinut. Kun Alma
oli vastannut, ettei hän vielä tiedä antaa lopullista vastausta,
oli talonpoika lyönyt kuokallaan kiven halki ja sanonut, että he
ottavat nyt kumpikin tästä puoliskon, jota sitten säilyttävät
niin kauan aikaa, kun ovat erossa. Jos kivi hukkuu, on siinä
samassa rakkauskin sammunut. Alma sanoi, että se kivenpuolikas
painoi ainakin kaksi kiloa ja että hän on kätkenyt sen tallin
ylisille.” Elvi kirjoitti vielä siitä, että hän luki Pertin
kirjeet iltaisin ja aamuisin lävitse. On niin paljon helpompi
mennä silloin kouluun. ”Kerran minulla oli eräs sinun kirjeistäsi
kaksi päivää käsilaukussani. Pelkäsin kovasti, että sen joku
sieltä löytäisi ja lukisi mutta se on ollut turhaa pelkoa. Kukaan
ei tiedä minusta mitään. Eikä ole väliäkään, niinkauan kuin sinä
minusta tiedät.”
Kirjeenvaihto jatkui. Pertti kirjoitti:
”Miksi sinä kiellät minua kertomasta synkän Preiviikin yöllisistä
ilmestyksistä. Minä viihdyn näiden kirkuvien ja vinkuvien äänien
keskuudessa. Minä tiedän, että nyt olemme kaikin jälleen koolla
ja se antaa rintaani rauhan. En minä heitä pelkää ja kuinka
pelkäisin kun he ovat oma äitini, isäni ja vaarini.
He tulevat nyt luokseni joka yö. Joskus seisoo äiti ikkunan
ulkopuolella. Hän on puettu mustiin ja värisee kylmästä. Kun minä
pyydän häntä sisään, katsoo hän lempeästi ja kiittävästi, mutta
huojuu edelleenkin paikallaan eteenpäin liikahtamatta. Vaarin
minä olen nähnyt nuottakodan luona. Hän kutoo verkkoa silloin,
kun oikein tuulee. Hänen tukkansa liehuu niin, että luulen sen
koskettavan kodan seinää. Hän näyttää minulle verkkoa ja kutsuu
minua kuten entisinä aikoina sitä paikkaamaan. Hänkin on kerran
eräänä iltana, kun minä menin sinne häntä katsomaan, viitannut
salaperäisen näköisenä Outooria kohden. Siinä samassa ilmestyi
äiti vaarin rinnalle ja tarttui häntä käteen. Minä en ole koskaan
tiennyt, että äiti saattaa olla niin kalpea ja kärsineen näköinen.
Kaikkein ihmeellisintä on, että minä olen nähnyt isänkin. Kuten
tiedät kuoli isäni ennen minun maailmaan tuloa. Aivan hänen
näköisensä mies seisoi eilen aikaisin aamulla nuottakodalle
johtavan polun alussa. Olkapäillään oli hänellä kolme airoa ja
hän asteli vakavasti taakseen katsomatta. Minä olen aivan varma
siitä, että se oli isä. Minä tunsin sen.
Muistatko, että minua lapsena kutsuttiin Antikristukseksi?
Kylällä sanovat vieläkin pienet lapset: ”Katsokaa, Antikristus
tulee.” Minun käy sääliksi heitä.
Minä en elä päivääkään ajattelematta sinua. Sinä olet illalla
viimeksi mielessäni ja aamulla ensimäisenä. Äitikin tuntee sinut
jo, sillä minä olen kertonut sinusta hänelle kaiken. Haluaisin
nähdä teidät molemmat rinnakkain seisomassa. Sinä pitkänä,
vaaleana ja rehevänä, äiti kalpeana, mustana ja värisevänä. Mutta
kuitenkin te molemmat pitäisitte toisistanne. Hän ottaisi sinua
kädestä kiinni ja suutelisi sinua poskelle, niinkuin hän monasti
teki minulle. Hänellä olivat kärsivät silmät, sen minäkin vielä
muistan. Mutta ne olivat samalla niin hellät, että vaari sanoikin
niiden itkevän aina maailman pahuutta.
Älä pelkää, Elvi. Minä olen nyt kiintynyt entistä enemmän
Preiviikiin. Kun sinä tulet tänne, on kesä ja kaikki haamut ovat
poissa. Silloin on Preiviikissä aurinkoa, suuri aurinko, joka
tunkeutuu ikkunasta sisään ja pieni aurinko, joka olet sinä ja
joka tunkeutuu ikkunasta ulos. ’Sinä valaiset tämän talon. Tule
pian, sillä yksin merikin täällä huutaa sinua kutsuen.”
Keväästä tuli kesä ja kesän mukana Elvi. Hän toi tullessaan vihkosen,
johon hän oli talvi-iltoina kirjoittanut runoja. Ne käsittelivät
rakkautta ja Elvi sai yhä uudelleen lukea niitä heidän yhteisillä
kalastusmatkoillaan.
Vene oli vedetty kallionkoloon. Veneen edessä seisoi tuulen tuivertama
mänty, joka odotti seuraavalta myrskyltä vain armoniskua muuttuakseen
ajopuuksi ja alkaakseen seikkailunsa suuren veden päällä. Männyn
ympärillä kasvoi pienen pieniä ruohonkorsia, jotka söivät suolaista
multaa. Ruohonkorret purivat toisiaan tuskasta, kun tuuli oikein
lakaisi kallioluodon pintaa. Se oli kylmän kostea ja kävi hirmuisella
voimalla kallion kimppuun. Mutta niin tuli kesästä jälleen talvi ja
talvesta jälleen kesä ja yhä seisoivat ruohonkorret paikoillaan. Ne
olivat kasvaneet kivessä ja kiveksi ne miltei jo olivat muodostuneet.
Ne olivat kalsean teräviä, mutta niin oli heidän ruokkijansakin kalsea.
Elvi istui paadella auringon kuumasti heloittaessa. Pertti oli
laskeutunut makuulle hänen viereensä. Elvi luki runojaan yhä uudelleen
ja uudelleen. Pertti katseli merelle. Hän ei kuunnellut runojen
sisältöä, hän kuunteli Elvin ääntä.
Tuuli ei päässyt tänne. Täällä kumisi meren alituinen liikehtiminen
kuin kirkonkellojen soitto. Kun painoi päänsä kallioon, saattoi laskea
maininkien määrän. Kuka pääsisi koskaan selville niiden lukumäärästä!
Pertti koetti, mutta sitten muuttui tuulen suunta ja pieni vihuri
lehautti vihkosta Elvin kädessä niin kovalla rapinalla, että he
molemmat havahtuivat.
Pertti viittasi kädellään itäreimaria, joka kuin meren musteeseen
kastettu pallopäinen kynä leikkasi taivaanrannan kahteen yhtäsuureen
osaan, kohottautui istumaan ja kertoi sitten:
— Tähän suuntaan, juuri tätä karia kohden viittasivat äiti ja vaari.
Minä tiedän, että he tahtoivat auttaa minua jollain lailla. Olen
lukenut kirjoista, että nämä salaperäiset viittaukset tavallisesti
tarkoittavat kätkettyä aarretta.
Sitten vaikeni Pertti hetkeksi ja sanoi sitten nauraen:
— Mutta mitäpä me aarteella tekisimme, Elvi?
— Mutta jos viittaus oli varoitus?
— Mitä turhia? Katso kuinka kaunista täällä on nyt.
Pappilassa oli sinä kesänä enemmän iloa kuin minään aikaisempana
kesänä. Kirkkoherra, jonka omalletunnolle molempien nuorten kasvatus
oli laskettu, tunsi nyt mielensä rauhalliseksi. Odotettiin kihlausta.
Ei silti, että kirkkoherra olisi siitä vielä nyt pitänyt, sillä
molemmat olivat vielä liian nuoria naimisiinmenoa ajattelemaan, mutta
koska sen jokainen saattoi jo tuntea, että asiasta ennemmin tai
myöhemmin tulisi tosi, kaipasi hän iloista perhejuhlaa pappilaan. Elämä
oli täällä talvisin kuollutta ja nyt kun Elvi jälleen lähtisi, jäisi
pappila kuin kylmilleen. Elvi piti kotona ollessaan huolen iltateestä,
auttoi äitiä ja — mikä oli kaikkein iloisinta ja virkistyttävää —
nauroi miltei aina. Liisa oli synkempi ja toimi niin ahkerasti pianon
kimpussa, ettei häneltä jäänyt aikaa vanhalle isälle.
Mutta kihlauksesta ei kuulunut mitään. Pertti ei ilmestynyt pappilan
kansliaan pyytämään kirkkoherran siunausta.
He olivat alituisesti ulkona, vain ulkona luodoilla ja saarissa.
Vasta syksyllä julkaistiin heidän kihlauksensa. Elvi kirjoitti siitä
Heinolasta:
”Täällä ovat kaikki kummissaan ja haluavat saada tietoa sinusta.
Jotkut ovat kyllä sinut nähneet, mutta ovat unohtaneet.
Opettajat olivat aivan kauhuissaan kun näin toisluokkalainen
jo sitoo itsensä ennen lukujen loppua. Minä vakuutin Almalle,
että tarvitaan sitä kansakoulunopettajan taitoa silloinkin, kun
on naimisissa, mutta hän sanoi olevansa varma siitä, etteivät
puoletkaan tytöistä kestäisi niin pitkää odotusta naimisiinmenoon.
Minä olen niin onnellinen. Kunpa tietäisit miten raskaina ja
velvoittavina painavat mielessäni enon sanat: ”Muistakaa palvella
toisianne.” Kerran minä olen sentään ennättänyt nauraa niille
sanoille. Miten niinä voisin sinua palvella, kun olen täällä
kaukana. Sitäpaitsi — emmehän ole vielä naimisissa enkä voi
täältäkäsin sinun sukkiasi paikata.
Kun nyt jouluna tulen sinne, menemme Preiviikiin ja laitamme
kaiken hienoksi. Alma on luvannut rakkaudenkivensä meille
veitsien teroittamista varten.”
Pertti oli usein pappilassa ja täältä sai hän aina kuormallisen neuvoja
vietäväksi mukanaan Preiviikiin. Pappilan rouva varoitti ja auttoi,
kirkkoherra mutisi tällöin, ettei asialla vielä niin kiirettä ollut ja
Liisa-neiti kiusotteli ja soitti.
Häät oli päätetty pitää Elvin valmistuttua. Siihen kuluisi vielä kaksi vuotta
.