Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    VI

    palatessaan tunsi Pertti olevansa mies. Hän odotti nyt
    kesää, vain kesää ja sulkeutui entistä tiiviimmin kammioonsa kartanon
    suuren tuvan päällä. Tästä hänen huoneestaan lähtivät hellät ajatukset
    Elvin luo ja takkavalkean äärellä luki hän yhtä rakkaan vastauksen. Se
    oli kuumeista kirjeenvaihtoa. Pertti puhui näyistä, joita Preiviiki oli
    täynnään. Kun ullakon portaat natisivat, tuntui Pertistä siltä kuin
    olisi vaari raskaissa merisaappaissa kiivennyt häntä katsomaan kuten
    entisenä aikana.

    Kun jäät lähtivät keväällä ja ensimmäinen kevätmyrsky heitteli hyistä
    kuohua miltei kartanon ikkunoihin asti, kirjoitti Pertti, että hän on
    kuohussa nähnyt äitinsä seisovan. He ovat kaikki nyt hänen ympärillään.
    Lentelevässä kuohussa laulaa äiti hänelle kehtolaulua, karien
    niljaisella pinnalla saapastelee vaari ja lokit kirkuvat vanhan Saaran
    tuomioita: ”Hän on Antikristus!”

    Hän ei heitä pelännyt. Mitä raivokkaammin myrsky huusi, mitä
    kumeammalla porinalla vesi imeytyi takaisin selälle, sitä
    tyytyväisemmäksi tunsi hän itsensä huoneensa rauhassa, kun hänellä
    paloi uunissa tuli ja polvilla lepäsivät Elvin kirjeet. Hän oli kerran
    avannut ikkunan ja huutaen kutsunut myrskyn seasta äitiä. Äiti oli
    aivan varmasti vastannut. Kun tuuli tunki miltei taloa kallelleen, oli
    hän juossut ulos äitiä vastaan. Äiti oli näyttäytynyt kerran, kaksi ja
    sitten hitaasti liukunut yli kuohun Outooria kohden. Hän oli juossut
    rantaan ja vasta siinä havahtunut.

    Nyt on Preiviikissä hiljaista, kirjoitti Pertti. Tuuli on tyyntynyt.
    Eilen maalasin nuottakodassa veneen. Muistin, että täällä tapasimme
    ensimmäisen kerran ja menin ulos katsomaan paikkaa tarkemmin. Sinä olit
    kaunis silloin, Elvi!

    Elvi puhui vastauksessaan kummitusunista ja sanoi, ettei hän uskaltaisi
    asua Preiviikissä, missä kummittelee. He ovat täällä asunnossaan
    kertoneet kummitusjuttuja joka ilta ja nyt eivät enään uskalla pimeässä
    lähteä kävelemään. Lumi on kaduilta jo miltei sulanut ja kaikki
    odottavat ruohon ilmestymistä.

    ”Meidän luokkamme on rakkaudesta sairas. Nyt on kevät; sinullakin
    on siellä kevät. Kaikki väittävät olevansa rakastuneita, mutta
    minä en puhu mitään. Iltaisin olen ollut Alman kanssa, tiedäthän,
    kävelemässä ja Alma on kertonut hassunkurisia juttuja siitä
    kuinka häntä on kotipitäjässään eräs talonpoika kosinut. Kun Alma
    oli vastannut, ettei hän vielä tiedä antaa lopullista vastausta,
    oli talonpoika lyönyt kuokallaan kiven halki ja sanonut, että he
    ottavat nyt kumpikin tästä puoliskon, jota sitten säilyttävät
    niin kauan aikaa, kun ovat erossa. Jos kivi hukkuu, on siinä
    samassa rakkauskin sammunut. Alma sanoi, että se kivenpuolikas
    painoi ainakin kaksi kiloa ja että hän on kätkenyt sen tallin
    ylisille.” Elvi kirjoitti vielä siitä, että hän luki Pertin
    kirjeet iltaisin ja aamuisin lävitse. On niin paljon helpompi
    mennä silloin kouluun. ”Kerran minulla oli eräs sinun kirjeistäsi
    kaksi päivää käsilaukussani. Pelkäsin kovasti, että sen joku
    sieltä löytäisi ja lukisi mutta se on ollut turhaa pelkoa. Kukaan
    ei tiedä minusta mitään. Eikä ole väliäkään, niinkauan kuin sinä
    minusta tiedät.”

    Kirjeenvaihto jatkui. Pertti kirjoitti:

    ”Miksi sinä kiellät minua kertomasta synkän Preiviikin yöllisistä
    ilmestyksistä. Minä viihdyn näiden kirkuvien ja vinkuvien äänien
    keskuudessa. Minä tiedän, että nyt olemme kaikin jälleen koolla
    ja se antaa rintaani rauhan. En minä heitä pelkää ja kuinka
    pelkäisin kun he ovat oma äitini, isäni ja vaarini.

    He tulevat nyt luokseni joka yö. Joskus seisoo äiti ikkunan
    ulkopuolella. Hän on puettu mustiin ja värisee kylmästä. Kun minä
    pyydän häntä sisään, katsoo hän lempeästi ja kiittävästi, mutta
    huojuu edelleenkin paikallaan eteenpäin liikahtamatta. Vaarin
    minä olen nähnyt nuottakodan luona. Hän kutoo verkkoa silloin,
    kun oikein tuulee. Hänen tukkansa liehuu niin, että luulen sen
    koskettavan kodan seinää. Hän näyttää minulle verkkoa ja kutsuu
    minua kuten entisinä aikoina sitä paikkaamaan. Hänkin on kerran
    eräänä iltana, kun minä menin sinne häntä katsomaan, viitannut
    salaperäisen näköisenä Outooria kohden. Siinä samassa ilmestyi
    äiti vaarin rinnalle ja tarttui häntä käteen. Minä en ole koskaan
    tiennyt, että äiti saattaa olla niin kalpea ja kärsineen näköinen.

    Kaikkein ihmeellisintä on, että minä olen nähnyt isänkin. Kuten
    tiedät kuoli isäni ennen minun maailmaan tuloa. Aivan hänen
    näköisensä mies seisoi eilen aikaisin aamulla nuottakodalle
    johtavan polun alussa. Olkapäillään oli hänellä kolme airoa ja
    hän asteli vakavasti taakseen katsomatta. Minä olen aivan varma
    siitä, että se oli isä. Minä tunsin sen.

    Muistatko, että minua lapsena kutsuttiin Antikristukseksi?
    Kylällä sanovat vieläkin pienet lapset: ”Katsokaa, Antikristus
    tulee.” Minun käy sääliksi heitä.

    Minä en elä päivääkään ajattelematta sinua. Sinä olet illalla
    viimeksi mielessäni ja aamulla ensimäisenä. Äitikin tuntee sinut
    jo, sillä minä olen kertonut sinusta hänelle kaiken. Haluaisin
    nähdä teidät molemmat rinnakkain seisomassa. Sinä pitkänä,
    vaaleana ja rehevänä, äiti kalpeana, mustana ja värisevänä. Mutta
    kuitenkin te molemmat pitäisitte toisistanne. Hän ottaisi sinua
    kädestä kiinni ja suutelisi sinua poskelle, niinkuin hän monasti
    teki minulle. Hänellä olivat kärsivät silmät, sen minäkin vielä
    muistan. Mutta ne olivat samalla niin hellät, että vaari sanoikin
    niiden itkevän aina maailman pahuutta.

    Älä pelkää, Elvi. Minä olen nyt kiintynyt entistä enemmän
    Preiviikiin. Kun sinä tulet tänne, on kesä ja kaikki haamut ovat
    poissa. Silloin on Preiviikissä aurinkoa, suuri aurinko, joka
    tunkeutuu ikkunasta sisään ja pieni aurinko, joka olet sinä ja
    joka tunkeutuu ikkunasta ulos. ’Sinä valaiset tämän talon. Tule
    pian, sillä yksin merikin täällä huutaa sinua kutsuen.”

    Keväästä tuli kesä ja kesän mukana Elvi. Hän toi tullessaan vihkosen,
    johon hän oli talvi-iltoina kirjoittanut runoja. Ne käsittelivät
    rakkautta ja Elvi sai yhä uudelleen lukea niitä heidän yhteisillä
    kalastusmatkoillaan.

    Vene oli vedetty kallionkoloon. Veneen edessä seisoi tuulen tuivertama
    mänty, joka odotti seuraavalta myrskyltä vain armoniskua muuttuakseen
    ajopuuksi ja alkaakseen seikkailunsa suuren veden päällä. Männyn
    ympärillä kasvoi pienen pieniä ruohonkorsia, jotka söivät suolaista
    multaa. Ruohonkorret purivat toisiaan tuskasta, kun tuuli oikein
    lakaisi kallioluodon pintaa. Se oli kylmän kostea ja kävi hirmuisella
    voimalla kallion kimppuun. Mutta niin tuli kesästä jälleen talvi ja
    talvesta jälleen kesä ja yhä seisoivat ruohonkorret paikoillaan. Ne
    olivat kasvaneet kivessä ja kiveksi ne miltei jo olivat muodostuneet.
    Ne olivat kalsean teräviä, mutta niin oli heidän ruokkijansakin kalsea.

    Elvi istui paadella auringon kuumasti heloittaessa. Pertti oli
    laskeutunut makuulle hänen viereensä. Elvi luki runojaan yhä uudelleen
    ja uudelleen. Pertti katseli merelle. Hän ei kuunnellut runojen
    sisältöä, hän kuunteli Elvin ääntä.

    Tuuli ei päässyt tänne. Täällä kumisi meren alituinen liikehtiminen
    kuin kirkonkellojen soitto. Kun painoi päänsä kallioon, saattoi laskea
    maininkien määrän. Kuka pääsisi koskaan selville niiden lukumäärästä!
    Pertti koetti, mutta sitten muuttui tuulen suunta ja pieni vihuri
    lehautti vihkosta Elvin kädessä niin kovalla rapinalla, että he
    molemmat havahtuivat.

    Pertti viittasi kädellään itäreimaria, joka kuin meren musteeseen
    kastettu pallopäinen kynä leikkasi taivaanrannan kahteen yhtäsuureen
    osaan, kohottautui istumaan ja kertoi sitten:

    — Tähän suuntaan, juuri tätä karia kohden viittasivat äiti ja vaari.
    Minä tiedän, että he tahtoivat auttaa minua jollain lailla. Olen
    lukenut kirjoista, että nämä salaperäiset viittaukset tavallisesti
    tarkoittavat kätkettyä aarretta.

    Sitten vaikeni Pertti hetkeksi ja sanoi sitten nauraen:

    — Mutta mitäpä me aarteella tekisimme, Elvi?

    — Mutta jos viittaus oli varoitus?

    — Mitä turhia? Katso kuinka kaunista täällä on nyt.

    Pappilassa oli sinä kesänä enemmän iloa kuin minään aikaisempana
    kesänä. Kirkkoherra, jonka omalletunnolle molempien nuorten kasvatus
    oli laskettu, tunsi nyt mielensä rauhalliseksi. Odotettiin kihlausta.
    Ei silti, että kirkkoherra olisi siitä vielä nyt pitänyt, sillä
    molemmat olivat vielä liian nuoria naimisiinmenoa ajattelemaan, mutta
    koska sen jokainen saattoi jo tuntea, että asiasta ennemmin tai
    myöhemmin tulisi tosi, kaipasi hän iloista perhejuhlaa pappilaan. Elämä
    oli täällä talvisin kuollutta ja nyt kun Elvi jälleen lähtisi, jäisi
    pappila kuin kylmilleen. Elvi piti kotona ollessaan huolen iltateestä,
    auttoi äitiä ja — mikä oli kaikkein iloisinta ja virkistyttävää —
    nauroi miltei aina. Liisa oli synkempi ja toimi niin ahkerasti pianon
    kimpussa, ettei häneltä jäänyt aikaa vanhalle isälle.

    Mutta kihlauksesta ei kuulunut mitään. Pertti ei ilmestynyt pappilan
    kansliaan pyytämään kirkkoherran siunausta.

    He olivat alituisesti ulkona, vain ulkona luodoilla ja saarissa.

    Vasta syksyllä julkaistiin heidän kihlauksensa. Elvi kirjoitti siitä
    Heinolasta:

    ”Täällä ovat kaikki kummissaan ja haluavat saada tietoa sinusta.
    Jotkut ovat kyllä sinut nähneet, mutta ovat unohtaneet.
    Opettajat olivat aivan kauhuissaan kun näin toisluokkalainen
    jo sitoo itsensä ennen lukujen loppua. Minä vakuutin Almalle,
    että tarvitaan sitä kansakoulunopettajan taitoa silloinkin, kun
    on naimisissa, mutta hän sanoi olevansa varma siitä, etteivät
    puoletkaan tytöistä kestäisi niin pitkää odotusta naimisiinmenoon.

    Minä olen niin onnellinen. Kunpa tietäisit miten raskaina ja
    velvoittavina painavat mielessäni enon sanat: ”Muistakaa palvella
    toisianne.” Kerran minä olen sentään ennättänyt nauraa niille
    sanoille. Miten niinä voisin sinua palvella, kun olen täällä
    kaukana. Sitäpaitsi — emmehän ole vielä naimisissa enkä voi
    täältäkäsin sinun sukkiasi paikata.

    Kun nyt jouluna tulen sinne, menemme Preiviikiin ja laitamme
    kaiken hienoksi. Alma on luvannut rakkaudenkivensä meille
    veitsien teroittamista varten.”

    Pertti oli usein pappilassa ja täältä sai hän aina kuormallisen neuvoja
    vietäväksi mukanaan Preiviikiin. Pappilan rouva varoitti ja auttoi,
    kirkkoherra mutisi tällöin, ettei asialla vielä niin kiirettä ollut ja
    Liisa-neiti kiusotteli ja soitti.

    Häät oli päätetty pitää Elvin valmistuttua. Siihen kuluisi vielä kaksi vuotta
    .