I.

oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena
”nokipojaksi” muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli ja
äitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästään
sen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli hän
taidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenen vuotisena
neljäkin markkaa päivältä.

Juoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsi
vaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppi
lukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksi
viinan turmiollisuudesta.

Ei raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntöön
tehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaan
kiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies,
mikä ei viikon takaa — ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä —
ryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.

Monesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanit
ilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin,
mutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu.
Konepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa ”vanhoille” miehille, ja
itse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenä
osamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpä
maistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpä
joukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraa
pilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevan
kielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viime
tilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huulet
painuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassa
oli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, ja
lyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.

Muut eivät uskaltaneet mennä väliin, vaan Pura sai vihan vimmassaan
pieksää mielin määrin työnjohtajaa.

Yht’äkkiä hän herkeni, lähti pois työhuoneesta ja meni asuntoonsa. Hän
heittäytyi pöytää vasten ja — itki. Kuumina valuivat kyynelkarpalot
parinkolmatta vuotisen nuoren miehen kasvoilla, ja nokijuovia risteili
hänen poskillaan. Nyt hänelle vasta selkeni, mitä hän oli tehnyt. Koko
ruumiin läpi kävi outo vavistus, ja sydän löi hitaasti, mutta kovasti.

Hetken aikaa mietittyään nousi hän ylös, pyhki vetistyneet silmänsä ja
lähti takaisin tehtaaseen. Hän meni suoraan työnjohtajan luo, joka oli
jo jotenkin selvä. Tappelu oli saanut hänet järkiinsä. Pahoja mustelmia
oli hänen kasvoissaan, ja oikea käsi oli tukossa.

Hän juuri uhkaili ja kiroili muille miehille Puraa, mitä hän sille
näyttää, kun Pura tuli huoneeseen. Hän purki suustaan puolinaisia
sanoja ja kiivauksissaan porasi, jotta sylki suusta ulos pärskyi. Ja
hänen harmaat, kohmeloiset, äsken toljottavat silmänsä liikkuivat
tuikeasti ja elävästi.

Puraa hävetti katsoa ruhtomaansa miestä. Nuo mustelmat olivat hänen
nyrkkinsä jälkiä, ja tuo verinen naarma nenän vasemmalla puolella oli
hänen pitkien kynsiensä työtä!

— Tuolla se saatana tulee! Muista, sinä kirottu pentu, että tämä tulee
sinulle kalliiksi, karjasi työnjohtaja ja irvisteli, kun ei voinut
nyrkkiänsä liikuttaa.

Aristellen astui Pura lähemmäksi.

— Minä tulin pyytämään mestarilta rikostani anteeksi, minä olin kovin
tuhma, kun rupesin juopuneiden miesten kanssa rähisemään. Minä tarjoon
sovintoa ja maksan kipurahat...

— Mitä? Luuletko sinä työmiehen saavan lanteillaan ja penneillään
pieksää mestariaan! Ei minun selkäni rupea viidenpenninrahoja
tienaamaan pieksättämällä itseäni työmiehilläni!

— Mutta olihan mestarissakin syytä!

— Minä en kärsi sinua! Mene ulos, muuten! minä —

Samassa parahti työnjohtaja, sillä hän purkaessaan sappeaan muistamatta
oli koukistanut kipeän kätensä uhkaukseksi.

Pura lähti. Muut miehet eivät puhuneet mitään. He ihmettelivät, miten
Pura, vaikka oli aivan syystä löylyttänyt työnjohtajaa, voi tulla
pyytämään häneltä anteeksi.

Illalla tuli tehtaan juoksupoika Puran asuntoon ja kutsui hänet
patruunin puheille. Pura arvasi, mistä oli kysymys. Hän peseytyi,
pukeutui parempaan asuun ja lähti patruunin luo.

Patruuni, noin neljänkymmenvuotinen mies, kultasankaset silmälasit
päässä istui keinutuolissa ajatellen ja hän näytti suuttuneelta, koska
kasvot olivat hiukan synkännäköiset.

Puran tullessa huoneeseen kääntyi hän vihaisesti hänen puoleensa ja
tiuskasi:

— Joko olette selvinnyt juopumuksestanne?

Pura hämmästyi. Tuo kysymys tuli kuin aivan tietämättä saatu
korvapuusti. Hän näytti siltä, kuin olisi hän väärin kuullut patruunin
sanat.

— Mitä patruuni tarkottaa, sopersi Pura.

— Vai kieli vielä sammaltelee! Ettekö te tiedä, että minun tehtaassani
ei saa olla juovuksissa eikä tapella? Häh? Mitä?

— Minäkö ollut juovuksissa?

— Niin — juuri te!

— Jumal’ avita! Minä juovuksissa!

— Jos ette vielä ole selvinnyt, niin menkää pois! Minä en tahdo nähdä
työmiehiäni juovuksissa. Tulkaa sitte, kun olette selvinnyt, jotta minä
saan puhua kanssanne!

— En ole ollut eläissäni juovuksissa!

— Tänään olette viimeksi! Menkää pois! Tai siltä pysähtykää! Minä en
viitsi teidän kanssanne ruveta moneen kertaan keskusteluihin! Tässä on
palkkanne — te olette vapaa työstäni.

— Nyt käsitän. Vai on valehdeltu, että minä olen juovuspäissäni
tapellut. Siten on asia väännetty. Ei, herra patruuni! Minä vain
puolustin kunniatani, kun työnjohtaja viskasi viinan jäännöksen
silmilleni sentähden, kun minä en ruvennut juomaan muiden miesten
kanssa. Mutta minä kyllä eroan. Enempää en voi työskennellä sellaisen
työnjohtajan kanssa. Hyvästi!

Patruuniin teki Puran käytös oudon vaikutuksen. Hän oli luullut, että
Pura rupeaisi pyytelemään päästä vielä työhön ja anomaan anteeksi.
Mutta nyt lähti Pura pois ylpeänä kuin ruhtinas. Oikein patruunia
kummastutti. Ei hän ollut mokomaa miestä ennen nähnyt.

Patruunin teki mieli palauttaa mies ja ottaa tarkempaa selkoa asiasta,
mutta Pura oli jo kerennyt mennä eteisestäkin.

— Asia olisi sietänyt tarkempaa tutkintoa. Ehkä onkin työnjohtaja
väärässä... Ehkä se juuri hän onkin lurjus — tuo mies se ei voi olla!
Mutta en minä häntä lähde hakemaan. Menköön!... Hänen mielensä vain
paisuisi, kun minä häneltä rupeaisin anteeksi rukoilemaan ja uudestaan
työhön pyytämään. — Hän on kauhean ylpeä mies!

                                                  ⸻

Pura tuli kotiinsa ja heittäytyi kylläyneenä sohvalle. Siinä hän istui
ja mietti. — Tämä on maailman menoa — mitäpä sille! Mutta ei
siltä... Olin minäkin syypää. Jos en olisi käynyt käsiksi tuohon
työnjohtajalurjukseen, niin olisin vieläkin tehtaassa. Mutta antaa
itseään pilkata! Antaa viskata viinaa silmilleen, viinaa, jota syvemmin
inhoaa! Ei se ole miehen luonteen mukaista! Se on pelkuri, se ei ole
mies, joka sitä sallii! — Ja Pura hypähti suuttuneena sohvalta ja
alkoi levottomasti astua huoneessa. Arka hän oli pikastumaan silloin,
kun tiesi itselleen vääryyttä tehdyn. Rauhaton veri tuossa hänen
kävellessään kohosi kasvoihin, jotta posket hohtivat ja otsakin kävi
punervaksi. Pystyjen hartiain väliin näytti pää nyt vielä enemmän
painuneen ja kädet määräämättöminä liivin taskuja koperoivat. Yht’äkkiä
hän ikäänkuin tyyntyi ja nakkausi sohvalle. Mutta hän näytti siltä,
kuin levottomasti herännyt lapsi, mikä jonkun aikaa äänetönnä katselee
parahtaakseen sitä kirmakkaampaan itkuun. Pura ikäänkuin nyt vasta
huomasi tosiseuraukset teostaan. Hänelle nyt oikein selveni, että hän
oli työttä, tienestittä, oli ikäänkuin yht’äkkiä lämpimästä huoneesta
kylmään tuiskuun heitetty. Niin siltä se nyt tunnusti olo. — Ja mistä
saada työtä... Siinäpä se nyt on tinka... Vähän työtä ja paljon
tekijöitä... Vaan ei suinkaan tuota nyt mahtane nälkään kuolla nuori
mies... Ei suinkaan... Sitte on kaikki nurinpäin, jos nyt ei enää työtä
saa... Kävisikö kysymässä kaupungin muista konepajoista... Kyllä kai
niihin nyt yksi mies vielä sopii. Kyllä kai.

Ja Pura varmistui luulossaan, ett’ei tuota nyt siltä työttä jääne, jos
on pantukin pois yhdestä työpaikasta. Niin, siinä luulossaan hän
vähitellen tyyntyi. Häntä tosin nyt vielä kadutti, mutta samalla oli
mielensä hyvä, että hän noin rohkeasti oli käyttäynyt patruunin luona.
Hän oli mielestään käytöksellään osottanut, ett’ei työmies ole hänen
orjansa, että työmies on yhtä kunniastaan pitävä kuin herrakin...

Pura mietti lähteä kaupungin lukusaliin viettämään iltaansa. Pura oli
harras lukumies. Iltasilla hän useasti istui kaupungin lukusalissa
samaan aikaan kun hänen työtoverinsa mellastivat kapakassa.

Mennessään lukusaliin kerkesi hän kulkea useankin pääkaupungin kellarin
ohi. Ja oli niitä Uudenmaankadun partaalla useampia, mikä kellarin,
mikä oluttuvan, mikä anniskelun ja minkin nimisenä. Viinan katku ja
haju niistä löyhkäsi lähiseuduille katua, ja kun ovi avattiin, jolloin
sinne työntyi sisälle joko muurari raitasessa punapohja puserossaan,
missä savi ilmasi omistajansa ammatin, tai joku muu työmies tai
hampuusi repaleissaan, näki ohitse kulkeva mielellään, että ovi
suljettiin, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen teki kellarin väestön
näkeminen. Sieltä sisältä syöksähti ulos savupilvi, minkä läpi näki
sisälläolijain turpeat kasvot, likaiset puvut ja vielä paksumman
aaltoilevan tupakkapilven sisällä huoneessa.

— Noiden kapakkain takia saavat raittiitki kärsiä, mietti Pura.

Muutaman ohi mennessään, jossa ilo kuulusti olevan ylimmillään, tunsi
hän vastustamatonta halua tunkeutua sisälle ja lyödä loukkoon juojat ja
myyjät. Jos olisi yhdellä lyönnillä voinut lytistää tuon koko kapakan,
niin sen hän olisi tehnyt! Mutta sekin olisi väärin! Hän joutuisi
poliisien kynsiin, jos hän uskaltaisi mennä hituakaan häiritsemään
juopuneiden rauhaa tai lyömään vahvoilla nyrkeillään yhdenkään
juomapöydän rikki...

Hän tuli lukusaliin. Tuolla pöydällä makasi levällään Uusi Suometar.
Kuin haukka meni hän sen kimppuun. Ja kohta luki hän hitaasti, mutta
ajatellen pääkirjoitusta. Se koski raittiutta Helsingissä. Siis aivan
tervetullut nyt!

Kirjoituksessa tuotiin esiin seikkoja, jotka Pura hyvin tunsi. Vaikka
valalla olisi hän voinut todistaa nuo kerrotut seikat ja asiat
todenmukaisiksi. Niin on työväen parissa, mietti Pura laskiessaan
lehden käsistään.

Mutta vielä hän sen otti ja katseli kuulutukset ja ilmoituksetki.
Helsingin kauppijasten suuria seisovia ilmoituksia siinä oli ja kukkona
linnan päällä maanviljelyskoneiden ilmoitukset. Tuttuja ne oli nuo
kuulutukset, moneen kertaan hän ne oli lukenut.

... ——n kaupunkiin Pohjanmaalla vasta perustettuun konepajaan
halutaan kykeneviä ja säännöllisiä työmiehiä, luki Pura. Sitte oli
vielä kuulutuksessa, että palkasta ja muista ehdoista saa sopia
omistajan kanssa kirjallisesti tai suullisesti.

Lämpimämmin virtasi veri Puran suonissa ja mieli kävi hyväksi. Sepä
siunausta, että niin sopivaan aikaan oli tuo ilmoitus! Hän lähtee heti
ja kirjoittaa tuonne Pohjois-Suomeen.

Kadulla kävellessään ei hän isosti välittänyt vastaantulijoista.
Mielessä vain pyöri uusi konepaja ja sinne pääseminen. Tuntui oikein
tuskalliselta enää ollakaan koko Helsingissä. Pois maaseuduille hän
lähtee, siellä on parempi ilma, helpompi elanto, ihmisetki kai
toisenlaisia kuin täällä Helsingissä, joka kiehuu kuin pikipata. Ei
kukaan välitä toisestaan täällä, ja isännät niin ylpeitä...

Vaikka rekiä myötään suhahteli ajajineen hänen ohitsensa, vaikka kylmä
tuuli aika lailla puhalsi vasten kasvoja, niin Puran mietteitä ei ne
häirinneet. Melkein itsetiedottomasti ajatuksissaan nosti hän vain
palttoonkauluksensa pystöön ja kovensi käyntiään.

Kaasuliekit tuikuttivat likaisissa lyhdyissään keltasen harmaina, ja
esplanaadikaduilla kauppapuotien sähköaurinkojen rinnalla ne olivat
kuin mökkiläisen joulutalikynttilä kristallikruunujen valojen rinnalla.
Uusi teaatteri loisteli koko komeudessaan ja kadulle kuului
ihastuneiden katsojain käsientaputukset. Siellä kai taas joku
ulkolainen hurmasi pääkaupungin hienoa yleisöä.

Puran kookas vartalo kääntyi yhdestä rististä toiseen ja jotenkin
kiivaasti hän käveli. Hän aikoi vielä tänä iltana jouduttaa kirjeen
postiin tuonne Pohjanmaalle ja sentähden piti joutua.

Kun hän tuli asuntoonsa, kirjoitti hän sukkelaan haluavansa tulla
tuonne Pohjanmaalle. Ei hän pannut mitään palkkaehtoja. Hän tahtoi
vaikka halvemmallakin tehdä työtä tuolla maaseuduilla kuin täällä
Helsingissä, johonka hän nyt yht’äkkiä oli kokonaan tuskautunut. Hän
pani kirjeen kuoreen ja lähti viemään sitä postilaatikkoon.

Vietyään postiin kirjeen, valvoi Pura vielä kauvan ja mietti. Millaista
lienee tuolla toisessa paikassa? Totta varmaan siellä on jotain uutta
ja ihmiset erilaisia kuin täällä... Työmies se on kuin lintu oksalla:
löytää jyvän, niin nokasee. Niin minäkin. Ja tässä maailmassa on
pikkulintuja, jos haukkojakin...

II.

Pura oli päässyt konepajaan, johon hän oli halunnut. Hän laittautui
matkalle, kokosi kampsunsa, ja ne mahtuivatkin pieneen matka-arkkuun.
Mitäpä sitä yksinäisellä miehellä on paljon rihkamia, varsinkaan
työmiehellä! Parin päivän takaa nopeata rautatiematkaa oli hän perillä.

Hiljalleen solui juna kaupungin asemalle; käyttävä kanki vain vitkaan
liikkui. Asemalla oli ihmisjoukko ääneti odottavaisena, ja kun juna
pääsi seisahtamaan, alkoi joukossa syntyä ristivirtoja. Mikä haki
omaistaan, mikä mitäkin. Koreapontanen hotellinmies töytäsi heti toisen
luokan vaunujen eteen ja sinne se solui hienompi joukko.

Kaupunki näytti ikävältä, jotta Puraa alkoi mietityttää tulonsa.
Ihmiset, joilta hän kyseli asuntoa, olivat ynseitä. Pakkanen tuntui
kirvelevälle, ja pääkaupungissa tehty ohut palttoo tunnusti päästävän
läpitsensä puhaltamaan Pohjan hyisen viiman. Kylmä väristys karsi
ruumista, puistautti aina väliin. Mielikin tuntui lannistuvan Puralla
tuossa oudossa ihmisjoukossa.

Juna vielä liikahteli ja puhvertit lonkkuivat toisiaan vasten. Veturi
viheltää vihkasi ja jätti vaununsa. Minne lie mennytkään, joko
yöteloille. Yösijaa se mietti Purakin, mistä saisi. Hän meni
asemahuoneeseen. Siellä oli poliiseja, ja Pura mietti, että noiltahan
sitä saa tietää yösijapaikkoja. Hän meni poliisin luo, mikä juuri avasi
asemahuoneen ovea muutamalle lihavalle herrasmiehelle. Hän näytti siis
toimittavan asemahuoneen ovenvartijan virkaa.

Pura läheni poliisia ja mietti alkaa kyselemään, kun taas muuan
vallassäätyläinen keskeytti hänen tuumansa, sillä poliisin täytyi
osottaa palvelustaan hänelle. Nyt hyökkäsi Pura esiin ja kääntyi
poliisin puoleen. Mutta poliisi ei näyttänyt hänestä välittävän.
Mikähän kisälli-lurjus tuokin lienee, ajatteli poliisi. Pian täytyi
poliisin taas ryhtyä avaamaan ovea muutamalle herrasperheelle, mikä
jälkeläisineen työntyi mahtavana ovesta.

Puraa suututti. Eikö hän ole ihminen niinkuin nuokin? Eikö poliisi ole
niin hänen palveluksessaan kuin noidenkin? Heillä on kotinsa, lämpimät
huoneensa varmassa tiedossa, vieläpä höyryävä teesamovaarikin odottaa
heitä siellä, mutta hänellä taas jääkylmässä pakkasessa ei ole kattoa
pään päällä....

Viimein hän kääntyi muutaman kaupunkilaiselta näyttävän herrasmiehen
puoleen. Herran hyväsävyisistä kasvoista oli hän saanut toisen
käsityksen kuin tuon poliisin matelevasta naamasta.

— Voitteko, hyvä herra, neuvoa minulle yösijaa?

— Kyllä. Kievarissa sen varmaan saatte.

— En minä pidä ravintoloista. Sen kyllä tiedän, että niitä kaupungissa
on.

— Muuta keinoa en minä tiedä.

— Tottapa täytyy mennä sitte kestikievariin. Kiitos sanomisestanne!

Puraa oudosti lähteä mihinkään hotelliin. Hän tiesi, ett’eivät ne
olleet työmiestä varten. Mutta mitäpä nyt teki?

Pura otti matka-arkkunsa ja huusi ajurin. Ajuri tuli, ja kohta lipui
reki pitkin katua, mikä oli matalarakennuksista ja pimeää.

Tämä teki Puraan, pääkaupunkilaiseen, oudon vaikutuksen. Ei nimeksikään
kivimuuria, kaikki niin hiljaista ja rauhallista. Ensin tuntui
jonkunlainen halveksimisen tunne pakkauvan rintaan, mutta se hälveni,
kuta enemmän ajettiin, ja Purasta tuntui jo, että tällaista hiljaista
elämää hän on juuri kaivannut.

Jonkunlainen esplanaadintapainen mennä vilahti silmäin ohi; hevosen
kavioin alla tömisi, jotta tuntui olevan silta alla. Yht’äkkiä reki
töksähti suureen lumihankeen, ja nyt oltiin perillä.

Pura kohousi reestä ja työntyi sisälle. Paitahihasia herroja hyöri
biljaardipöydän ääressä. Huoneessa oli juojia, kaikki herrasmiehiä.
Joku käski ruotsinkielellä bufettineitiä toisesta huoneesta.

Pura ei hämmästynyt, vaan meni rohkeasti neitiä kohti ja kysyi
huonetta. Neidin kalpeat kasvot unelijaine silmineen olivat Purasta
ilkeät nähdä, hänen melkein koko otsan peittävä, käherretty etutukkansa
ei juuri kaunistanut hänen imeliä ja velttoja kasvojaan, mitkä olivat
maidonkarvaiset, mutta poskilla maalipilkut kuin veritäplät
lumihangella. Ei hän ymmärtänyt Puran kysymystä. Mutta pian tuli muuan
herroista avuksi ja selitti Puran tahtovan huonetta. Neiti tarkasti
Puraa tai paremmin hänen vaatteitaan. Pitkät korkosaappaan varret
housunlahkeiden päällä eivät näyttäneet neitiä miellyttävän, ja hän
vetäsi sieramiaan ikäänkuin tutkiakseen tulijan hajua.

Puraa alkoi tämä tarkastelu suututtaa. Hän kyllä ymmärsi, mikä merkitys
sillä oli.

Neiti selitti herralle, ett’ei tuolle anneta täällä yösijaa.

Herra oli hiukan kohtelijaampi sanoessaan Puralle, ett’ei ole huonetta
saatavissa.

— Kestikievarissa tulee olla huoneita matkustaville, sanoi Pura
äkäsellä äänellä ja loukkauneena.

Herra käänsi neidille Puran sanat. Neiti katsoi vihaisesti Puraan ja
puhui taas ruotsiksi, mutta kiivaammasti kuin äsken herralle.

— Neiti sanoo, ett’ei ole tyhjää huonetta.

Pura ymmärsi yskän. Hän painoi lakin päähänsä ja lähti. Mutta mihin? Ei
hän sitä nyt niin välittänyt. Hänen sappensa kiehui, kun häntä oli
tuolla tavalla kohdeltu. Oliko hän luotu tänne kaikkien ylenkatseen
esineeksi!...

Vaan siinä kadulla kävellessään mietti hän, että asian laita ei ole
noin ainoastaan hänen kanssaan, vaan koko hänen säätynsä. Työmiestä
luulevat he saavansa kohdella kuin elukkaa!...

Viima yltyi ja lumi kuivana kitisi jaloissa. Luihin ja ytimiin tuntui
jäinen tuuli ottavan. Selkärankaa karsi ja ruumista väristi Puralla.
Hyi, äänsivät hänen lokattamaan pakkauvat huulensa.

Hän mitteli katua ja kulki tietämättä minne. Häntä mietitytti, että
rupeaako pyrkimään yöksi johonkin yksityiseen taloon. Ei suinkaan hän
kadullekaan voi jäädä paleltumaan...

Hän katseli jo taloja, mihin sopisi koettaa päästä. Suurempiin,
pulskilla akuttimilla varustettuihin taloihin ei hän miettinytkään
pyrkiä. Hän tiesi, ett’ei siellä ollut yösijaa hänelle. Tuossa hän
kanteli pikkuista matka-arkkuaan ja tarkasteli kuin rosvo taloja.

Ei hän löytänyt mielestään sopivaa, mihin olisi pyrkinyt. Ihmisetki jo
olivat hälvenneet kadulta, sillä kello oli piakkoin. Ei
ollut ketään, jolta olisi kysynytkään. Alkoi tuulla kohista ja yhä
useampia tähtiä ilmestyi puolipimeälle taivaalle. Luntakin alkoi
ryöppyämään ja pakkasen keventämänä lähti se helposti tuulen muassa
lentelemään pitkin katuja ja kinostumaan, missä sopiva kolo ja suoja
ilmestyi.

Puran tuossa mielessä pahoillessa alkoi jo yksi tuli toisensa jälkeen
sammumaan. Mietitytti häntä, että pitiköhän jäädä yönselkään tuiskuun
ja pyryyn. Hän katseli, eikö näkyisi kapakoita, jotta olisi niihinkään
päässyt. Ja häneen iski halu, että jos tuossa olisi kapakka, niin hän
heti sinne menisi ja lyöttäytyisi muiden vierasten joukkoon, tilaisi ja
— joisi. Viettäisi siten tämän yön, kun ei näy saavan parempaa
yösijaa.

Mutta kapakan näköistä ei näkynyt, sillä ne olivat jo kiini. Ne
suljettiin kaupungissa varhain illasta, mutta aamusta taasen olivat
aikasin auki.

Purasta tuntui niin ikävältä, niin kolkolta. Hänen sydäntänsä kaiveli,
että oli melkein itkun väreitä kurkussa. Mutta autio ja kolkko oli
katu. Yhtenä pitkänä linjana se lähti Puran silmistä ja päättyi
hämäryyteen ja lumituiskun sakeampaan pölläkkään. Kuinka kauvas sitä
kesti, sitä ei Pura erottanut. Toisilta kaduilta kuului joku yksinäisen
kulkusen kilinä. Väliin se kuulusti tulevan likemmäksi, musta häipyi
sitte kauvas kuulumattomiin. Se eteni, sen muassa meni pikkusen aikaa
Puran ajatukset, mutta kun ääni kuoli, niin hänenkin ajatuksensa
pysähtyivät, mutta kohta taas kiertyivät samaan: miten tässä käynee?

Hän tuli muutamalle portille ja huomasi takakartanolla yksinkertaisen,
pienen rakennuksen.

Hän mietti lähteä kysymään sieltä yösijaa. Mutta kun hän siinä
tarkasteli taloa, kuului jalan kapsetta ja pienenläntä mies tuli
näkyviin.

Pura heti mieheltä tiedustamaan majapaikkaa ja kertoi olevansa outo
kaupungissa, vasta ensi iltaa. Kadulle hän jäisi yöksi, jos ei joku
armollinen ihminen häntä ottaisi asuntoonsa...

Mies tarkasti Puraa ja hänen matka-arkkuaan.

— No, jos niin lie asia, niin eiköpä lie sitte hyvä, että minä annan
yösijan. Mitä miehiä te ootte?

— Minä olen rautatyöntekijöitä. Olen ollut nuoresta pojasta Helsingin
konepajassa ja olen tullut tänne nyt. Tänne kun on perustettu uusi
konepaja.

— Onhan se perustettu. Täällä se on minun asuntoni, kun lähetään tänne
päin.

— Te kai olette myös työmies? Minkä työn tekijä?

— Enpä minä oo muu kuin jätkä. Teen sitä työtä, mitä milloinkin saan.
Olen minä ollut tuolla nahkatehtaalla, mutta syksyllä sieltäkin
löysättiin suuri miesjoukko pois. Tehtailija sanoi silloin, että kun
peljätään sotaa tulevaksi, niin ei saata jättää kovin paljo varastoon
nahkoja.

Pura kertoi, miten hänelle oli käynyt kestikievarissa.

— Eihän ne työmiestä kohtele ihmisenäkään semmoisissa paikoissa, tuumi
mies.

— Eivät kohtele! Hyvin kyllä olisin heidän viilaan jäänyt kadulle
paleltumaan.

— Lienee ne työmiehet siellä Helsingissä kuitenkin vähän paremmassa
arvossa kuin täällä? Niin minä sen luulen.

— En tunne näitä oloja. Vielähän ne työmiesparat ovat huonolla puolen
kaikkialla... yli koko maailman.

— Mutta Amerikassa ne sanoo olevan toisenlaista siltä. Siellä kuuluu
työmies olevan yhtä arvokas kuin herrakin kaikkialla, niin yleisissä
paikoissa kuin muuallakin. Ja ne kuuluuki siellä kulkevan silkkihattu
päässä ja keppi kädessä. Eikä niitä kuulu pyhän seutuina erottavankaan
herroista. Mitä kun täälläkin olisi sellaista!

Ja mies naurahti puheensa päälle.

— Kuuluuhan se Amerikassa työmies jo olevan jotenkin ihminen
yhteiskunnallisissakin asioissa. Äänestää siellä presidenttiäkin yhtä
monella äänellä kuin rikkain pohatta.

— Vai niin! Viisi markkaa ja enemmän kuuluvat siellä jätkätki saavan
päivältä. Työ kuuluu olevan kovaa ja sitä pitää palavissaan tehdä,
mutta työtä ei kuuluta tekevän niin kauvan aikaa kuin täällä päivässä.
Nisuleipää ja muuta hyvää kuuluvat syövänkin.

— Verrattain se on parempaa Amerikassa työmiehellä kuin täällä.

— Minä tässä olen katunut, että kun tuli naiduksi ja noita sikiöitä on
liika paljon. Jos vielä olisin nuorimies, niin kyllä heittäsin nämä
olot ja lähtisin paikalla Amerikkaan. Kun sitä oisikin yksinäinen mies,
niin oisiko kumma lähteissä. Ette kai te ole nainut mies?

— En ole.

— Kohta tässä päästään perille. Eihän se minun asuntoni mikään häävi
ole, mutta ei tuo lie työmies kovin loistaville tottunutkaan.

— Kunhan on katto pään päällä ja hiukan lämpöä, jotta saa vähän sulata
kohmettuneita jäseniään.

Muutamasta portista käännyttiin nyt kartanoon ja peräpuolella sitä
tuikki vähäinen valo. Lasi oli keltasen harmaa akkunassa ja
jonkunlainen paksu uudin oli siinä, joten valo heikonlaisesti pääsi sen
läpi.

Raskas, tunkkaunut, kostea ilma lehahti ovella vastaan. Tiesi
pikkulapsia olevan huoneessa, sillä paha lemu sieltä höyrysi tulijan
nenään. Ovi kitisi, kun sitä liikutettiin, sillä sen reunat olivat
paksussa jäässä. Siinä se jää tappeli olostaan perempää tulevaa lämpöä
vastaan. Lämpö saikin sitä vähän sulaamaan, jotta sitä vetenä valui
lattialle, mutta kovat olivat myös ulkoa uhoovat kylmät ilmavirrat. Ne
vain lisää ja lisää jäädyttivät tuota valuvaa vettä. Kylmä ja lämmin
siinä otteli huoneen asukkaille ilotonta taisteluaan. Jää kiilsi
kristallilta myös akkunassa ja lämpö siinäkin uursi vesipuroja, mitkä
valuivat alas ja muodostuivat tuumanpituisiksi keilamaisiksi
jääpuikoiksi. Huone oli muuten matala ja likanen. Lattia oli perältä
ylempänä kuin oven suusta. Sammalet tursottivat seinäpalkkien välistä,
niitä kun ei oltu millään verhottu. Oven suussa oli tukeva uuni, mikä
oli monesta kohden halkeimissa ja sen kyljessä oli yksireikäinen hällä,
ainoa mukavuus koko majassa. Uunin kyljet olivat lapset piirrelleet
ristiin rastiin jos jonkinlaisia kankeita kuvia ja muutamin paikoin oli
tiilikin lohennut. Kun mies käveli lattialla, notkui se. Hiiret ja
rotat kun olivat kaivaneet multaa lattianniskojen alla. Huonekaluja oli
tuiki vähän ja kovin renkkauneet ne näyttivät olevan.

— Vieras istuu! Tällainen minun majani on.

— Kiitos! Te olette perheellinen mies.

— Johan minä sitä tuolla tiellä puhuin, että tuskaa sitä on mennä
perheen kanssa eteenpäin. Annappas, äiti, vieraalle tuoli!

— Ota sinä tämä, Pekka! Se on ollut koko illan niin ärttynen. Eikö
saane hampaita. Mistäs tämä vieras on?

— Helsingin puolesta.

— Vai Helsingin. Istukaa!

Samassa vaimo pyhkäsi muuatta tuolia esiliinallaan ojentaen sen
Puralle.

Pikku kai oudosti vierasta, kun päästi katkeran itkun. Itku
herätti toisetki huoneessa olijat ja nyt tirkisteli kuusi paria lapsen
silmiä Puraa.

Isä koetti tyynnyttää lasta, ja näytti se heittävän kirkumasta.

— Pakkanen siellä paukkuu. Taitaa lauhtua.

— Saisi tuo lauhtua. Surkea, kun menee puita niin kovasti! Kun niiden
saalis e’es olisi parempi, mutta kun nuo tehtailijat ostavat kaikki
halot läheisistä sahoista, jotta täytyy pikkueläjäin käydä hakemassa
melkein peninkulman takaa, jos haluavat kovempaa puuta kohtu hinnoilla,
valitteli vaimo ja hyssytteli Pekkaa.

— Tämä vieras kun ei saanut yösijaa, niin käskin minä hänen tänne. Lie
tuota, muori, meillä sijaa?

— Mistä ei saanut?

— Kestikievarista.

— Vai kestikievarista?

Vaimo katsoi Puraa pitempään ikäänkuin tutkiakseen häntä, onko hän
herra vai narri, kun kestikievarista yösijaa pyytää. Hän! Mikä lienee
kisälli! Kun ei vain lie joku roikale? Hyvät tuolla ovat vaatteet
päällä...

— Santi ja Kustu kun panevat lattialle, niin saa vieras sohvan, arveli
vaimo.

— Ei. Antakaa poikain maata, kyllä minä panen lattialle!

Ja Santi ja Kustu vetivät enemmän peittoa päällensä ikäänkuin peljäten
lattian kylmyyttä, jo kun kuulivat siitä mainittavan.

Noin kymmenvuotinen tyttö nousi ylös tuolien päältä, missä hänen
vuoteensa oli ja kävi juomaan. Juotuaan kiepsahti hän kevyesti
lämpimälle sijalleen tuntien paljaissa säärissään lattian kylmyyttä.

— Teko olette Helsingistä kotoisin, kysyi vaimo.

— En juuri Helsingistä, vaan sen lähiseuduilta. Maalla minä olen
syntynyt ja ensimmäiset vuoteni kasvanut.

— Vaan olette olleet paraan ikänne Helsingissä?

— Niin olen.

— No, mitä te nyt tänne lähditte?

— Tänne konepajaan työhön.

— Vai te olette konepajan työmies.

Vaimo alkoi imettämään Pekkaa, ja ahnaasti Pekka imi. Laihat olivat
naisen kasvot ja likanen harmaa väri oli niissä, tietysti huoneen ilman
vaikuttama. Hän imetti Pekan ja asetti sen sänkyyn, johon luultavasti
panivat myös vanhemmat maata, sillä niin leveäksi se oli laitettu.
Kätkyttä ei näkynyt, ja se olisi ollutkin vain ahtaudeksi.

Kauvan ei tarvinnut Pekan olla vuoteessa, ennenkuin hän nukahti. Pää
hermottomasti solahti päänalustalle ja rinta vienosti kohoili.
Kasvoissa oli niin tuiki eloton piirre kuin nukkujalla voi olla. Hänen
raskasta hengitystään säestivät kohta toisten lasten kuorsaukset. Vaimo
alkoi jo hiljempaan puhumaan, ja tuo nukkuneiden kuorsaus ikäänkuin
pakoitti miehiäkin puhumaan matalammalla äänellä.

Istuessaan tuolillaan tunsi Pura, miten kylmä uhoi lattiasta. Karmasi
vähän panna noin kylmälle lattialle maata, mutta eipä muuallakaan tilaa
ollut. Vaimo alkoi laittamaan Puralle vuodetta. Hän asetti hevosen
loimen lattialle, pani vanhoja vaatteita päänalusiksi ja niiden päälle
kovan, oljilla täytetyn tyynyn. Turkin hän sitte asetti peitteeksi.
Siinä oli Puran vuode.

— Parempaa vuodetta ei meillä ole vieraalle tarjota.

— Eikö vieraalla ole nälkä, kun on vasta tullut matkalta? kysyi mies.

— Eipä ruokapala pahaa tekisi.

— Paneppa, äiti, sitte mitä meillä on! Ka, onhan siinä jo ruoka.

— Sinuahan minä sen jätin siihen odottamaan. Käykää syömään.

Pöydällä oli paksua kuivaa leipää, perkkaamattomia ahvenenpoikia
suolavedessä, kylmiä perunoita ja kaljaa tuopissa.

Rehästi kävi mies ruan kimppuun, ja Pura seurasi esimerkkiä. Vaimo
alkoi riisumaan päältään. Kauvan ei Pura syönyt. Hän säästeli talon
ruokavaroja, jotka juuri eivät erin hyvälle maistuneetkaan.
Riisuskelemaan hänkin alkoi päällysvaatteitaan ja saappaitaan.
Tunkeutui sitte loimen ja turkin väliin. Mies söi hyvällä ruokahalulla
vielä sittenkin, kun Pura jo nukkumista teki. Sammutti sitte tulen,
paneutui itsekin maata, ja jonkun ajan takaa kuului vain tyyni, nouseva
ja laskeuva kuorsaaminen huoneessa.

III.

Aamulla kun Pura heräsi, tunsi hän, miten oikeaa kylkeään, jolla hän
oli maannut, kylmäsi. Mutta sikeästi hän oli nukkunut; ruumis kai oli
matkasta rauvennut.

— Hyvästipä uni lysti. Kova kuorsaaminen vain kuului, kun minä yöllä
tuon Pekan tähden valvoin, tuumi vaimo laitellessaan kahvia uunin
edessä.

— Kyllähän sitä nukkua jaksaa, kun vaan muuta, vastasi Pura.

Pura nousi istualleen vuoteellaan. Hänen käherä tukkansa oli pörröllään
ja silmät loistivat. Muuten hän oli vielä unelijaan näköinen, ja kaula
paljaana koljotti. Mutta kylmältä siinä tuntui. Hän hypähti ylös ja
alkoi laitella vaatteita päälleen.

Ilma oli lauhtunut ulkona, sillä jää ovessa ja akkunassa sulasi.
Kosteaksi se kävi huoneessa. Seinälläkin näkyi märkyyttä, mikä lisäsi
entistä hometta seinäpalkkien välissä.

— Kyllä tämäkin on huone, mietti Pura.

Hän vaikka olikin työmies, oli siltä tottunut siistiin, lämpimään
asuntoon, yksinäinen mies kun oli.

— Niin, te ette menekään työhön, kysyi Pura.

— Mitenkäpä menee, kun ei sitä ole. Pitänee tuota taas lähteä tänä päivänä
hakemaan. Hampaat tässä saa panna naulaan, jos ei työtä saa.
Samalla hän silmäsi pöydällä oleviin tähteisiin; niitä ei ollut paljon
jäljellä.

— Kyllä se on taas tämä talvisyän huonoa. Ei kuukauden ajalla ole
ollut leipänaulaa säästössä. Mutta, Jumalan kiitos, ei ole oltu
kuitenkaan suuressa puutteessakaan. Ukko kun on näperrellyt puukaluja
ja aina väliin ollut jonkun päivän työssäkin, niin on sitä aina ollut,
sanoi vaimo.

Hän piti kepin nokassa kahvipannua yläällä, se kun pyrki kuohumaan ja
ajamaan maahan ainoankin höystövoimansa. Taas sitte laski alemmas tulta
kohti, mutta kun kahvi rupesi ulos pursuamaan, niin nosti hän sen
ylemmäs. Tuota tekoa tehtyään muutaman minuutin, selvitti hän pannun
nokan, ja nyt oli kahvi valmis.

— Tuon kahvitilkan kun saa särpimekseen, niin on se silloin jotain,
sanoi mies.

— Vaikka suurta suutahan ne herrat ja rouvat kuuluvat pitävän, kun
köyhät kahvia juovat, lisäsi vaimo.

— Mitä noista, vastasi Pura välinpitämättömästi.

— Kyllä ne itse sitä särpävät, eikä vielä huonommista astioista kuin
hopeakannuista. Minäkin kun nuorempana palvelin tuolla pormestarilla,
niin aivan ehta hopeakannulla vietiin kahvi joka aamu sisään ja vielä
leivän kanssa, tuumi vaimo.

— Ei niille vältä pannun nokasta kuppiin kaataa, niinkuin
meikäläisille, naurahti mies.

Pura ei puhunut mitään, vaan oli omissa mietteissään. Tällaistako on
aviollisen, siivonkin miehen elämä? Sitä hän mietti. Mies ei ollut
juomari, sen hän oli jo saanut selville puhuessaan hänen kanssaan. Ja
vaimokin tuntui olevan säästäväinen. Osaisi kyllä kohtuullisesti
taloutta pitää, kun vain olisi, mistä pitää. Pääkaupungissa kun hän oli
käynyt perheellisten työmiesten luona, niin oli niillä kyllä ollut
likanen ja puutteellinen koto, mutta ne olivat olleet juomareita. Pura
oli lukenut heidän taloudellisen huonon tilansa heidän omaksi syykseen.
Mutta näkyi sitä olevan syytä muussakin. Työmies on onneton, selveni
vain Puralle miettiessään.

Vaimo kaatoi kahvea, joka oli mustaa kuin piki, puhtaannäköisiin
kuppeihin. Sokeriastia oli viallinen, ja jollain seoksella olivat
kappaleet liitetyt yhteen. Vaateliuska oli vielä pantu siihen
pitimeksi.

— Ottakaapa nyt kahvia, käski eukko.

— Otetaanpa sitte, mieskin mennessään kehoitti Puraa.

Halukkaasti särpi mies kermatonta kahvia. Puran suuhun se tuntui
oudolta, imelän kisserältä. Tiesihän sen, kun oli paraasta sikuuriin
keitetty.

Vaimo oli kahvimyllyn koloihin jääneet höystöjauhot koonnut vain
lisäksi sekaan. Mielellään olisi Pura heittänyt juomatta, mutta sitä
hän ei voinut tehdä isäntäväkensä loukkaantumisen vuoksi. Särpi kuin
särpikin vasten tahtoaan.

Lapsetkin alkoivat heräilemään, ja pikku-Pekka antoi äänensä kuulua.
Äiti joutui häntä tyynnyttämään.

— Vaan kerjäämään minä en sikiöitä pane, kun vaan itse suinkin penniä
saan. Vieläpä vähä ennen kärsikööt puutettakin?

— Isä se on ylpeäkin, naurahti vaimo.

— Mutta mitä ne lapsiraukat siellä kerjuulla oppivat, ja mitenkä piiat
käsipuolesta ulos työntävät!

— Tosipa se on, vastasi Pura.

Päiväkin alkoi ulkona valkenemaan, ja tulikin uunissa sen mukaan
sammumaan. Ikävöiden odotti Pura päivää, jotta olisi voinut lähteä
käymään puheilla konepajassa. Hänen hauska kuvittelunsa uudesta
paikastaan oli jo jotenkin muuttunut, kuivettunut, laihtunut.
Yhdellaista kurjuutta tuntui olevan täällä kuin Helsingissäkin, ei
veistään väliä.

— Mitä, jos tässä joku sairastuisi. Eikö tuo olisikaan kovin
arvaamatonta, kun näin monta henkeä asuu tällaisessa kosteassa
huoneessa... Jos tuo vaimo joutuisi vuoteen omaksi, niin mikä perheen
perisi... Miehellä ei työtä ei leipänaulaa säästössä...

Puraa väkisinkin pakkautti noin ajattelemaan.

Mutta mitäpä ajatteleminen auttoi, mietti Pura.

Hän hommaili lähteä ulos ja katsella kaupunkia siksi, kuin tulisi
sopiva aika mennä konepajaan. Ikävähän täälläkin oli olla! Raskas ilma
oli katkeraa hengittää, ja tuo elämä sitte silmäin edessä...

— Joko vieras lähtee pois? kysyi vaimo.

— Niin mietin. Ehkäpä katson kaupunkia siksi, kuin tulee sopiva aika
mennä konepajaan.

— Mutta siellähän on vielä puoli hämärä, vaikka kyllä se nyt pian
valkenee, kun kerran on tuohon määrään päässyt, tuumi mies.

— Mitäs minä olen velkaa yökortteerista?

— Kaikkia kuulee! Kestikievarissa jos olisi maksanut, niin siellähän
olisi ollutkin toisellainen kuin meillä. Helpostipa sitä rahaa saisi,
kun tuommoisestakin yösijasta. Maata kylmällä lattialla! Ei toki
mitään, puhui mies.

Mutta vaimo ei näyttänyt niinkään välinpitämättömältä maksusta. Hän
katsoi moittivasti mieheen ja sitten pöydällä olevia ruan tähteitä. Ei
ota, kun saa.

— Hyvähän oli, kun pääsin tänne. En minä sillä mielellä ole syönyt
enkä maannut, että teiltä tahtoisin ilmaiseksi. Vähähän sitä teilläkin
on olemista. Minä toki, kun olen ollut säästäväinen ja terve, en ole
pennitönnä...

— Vieras antaa jonkun lantin, ehätti vaimo sanomaan.

— No, eihän se raha meille liikaa ole, lisäsi mieskin.

Pura kaivoi kukkaroaan. Sai sieltä setelejäkin näkymään. Hän otti
viidenmarkanrahan ja pani sen pöydälle.

— Tuossa on samassa vähän apuakin. Saahan sillä jonkun kannun maitoa
pikku Pekalle.

Vaimon silmät säteilivät nähdessään setelin.

— Eihän sitä nyt toki — liikaahan tässä on avuksikin.

— Ottakaa pois! Ansainnenhan tuon rahan piankin, kun taas työhön
rupean.

— Kiitoksia, ja kostakoon Jumala satakertaisesti, sanoi vaimo
ottaessaan setelin.

— Eipä sitä voi muuta kuin kiittää. Oli sitä minullakin nuorena vähän
enemmän kuin nyt. Mutta kyllä ne perheen kanssa kuluu, huolehti mies.

— Etkä sinä saa päivältäkään niin paljon kuin vieras.

— Teillä on tuo työ tuottavaa, kun sitä saa konrahilla tehdä.

— Ei ne muuten maksaisi kolmea markkaakaan päivältä.

— Eivät maksaisi.

— Hyvästi nyt ja voikaa hyvin!

— Hyvästi! Hyvästi! Vieras käypi katsomassa meitäkin, kun nyt
kaupungissa on.

— Kyllähän on hupaisakin pistäydä näkemässä, kun on aivan outo, eikä
ole tuttuja.

Halukkaasti ahmasi Pura ulkona tuoretta ilmaa keuhkoihinsa. Pois koetti
hän puhaltaa tuota yöllistä lösyä, mitä oli saanut niellä.

IV.

Konepaja ei ollut varsin kaupungissa, vaan hiukan sen ulkopuolella.
Vähän jäämatkaa oli sinne nyt talvella. Tarkoin oli Pura yökortteerissa
tiedustellut sitä, ja nyt vähän aikaa kaupungilla käveltyään, mietti
hän lähteä astumaan sinne päin. Jospa nyt ei vielä konttori olisikaan
auki, niin saisihan tuota käydä katsomassa, millainen se konepaja on,
jonne niin on halunnut.

Pura lähti mittelemään jaloillaan jäätä kaupungin rannasta. Hämäryys
oli jo poistunut, ja tuntui tulevan selkeä suvi-ilma. Ohuen sinervä oli
taivas, ja ilma tuntui tuoreelta.

Tuossa kävellessään mietti Pura, että oli se hyvä, että hän oli
joutunut tälle työalalle. On kuitenkin aina työtä, ja palkkakaan ei ole
huono työmiehen palkaksi. Mutta tuokin perhe... Mies kertoi saaneensa
puolitoista markkaa päivältä nyt talvisydännä... Elättää sillä perheen
ja vuokraa huoneen. Eikä sitäkään tienestiä aina ole. Ja aina olla
kiini noissa elatushuolissa... Eläinkin vain huolii syömisestään... Syö
mitä saa, ja sitte on eläin... Ei kai tuokaan työmies ole koskaan
tuntenutkaan itseään muuksi kuin työjuhdaksi. Ja miten voikaan, kun
noin ovat asiat!... Leipä on maasta. Ruumiin se ravitsee, mutta ei
muuta. Mutta onhan työmieskin ihminen. Mutta sepä näyttää hänen olevan
nykyisissä oloissa vaikea käsittää. Sanomalehdet saavat puhua ja
pauhata hengen vapaudesta, työmiehen tilan korottamisesta, mutta se on
turhaa, niinkauvan kuin eivät työmiehet itse herää... Voi, jos minä
olisin oppinut mies! Mutta ehkä en silloin olisikaan Pura, vaan joku
rihasäärinen herrasmies, mikä osaisi halveksia työmiestä. Tämä maailman
meno on niin kummaa. Työmiesten halveksiminen on oikein juurtunut
sivistyneiden ihmisten vereen. Ja neki, jotka sanoillaan pauhaavat
muka työmiesten puolesta, itse asiassa kuitenkin pitävät työmiestä
itseään alempana olentona. Niinkuin pääkaupungissakin se yksi
sanomalehdentoimittaja. Puhui joka toisessa numerossa työmiehen tilan
kohottamisen puolesta ja käytöksessään oli lipevä vieraita työmiehiä
kohtaan, mutta omille kirjanpainotyömiehilleen kuin karhu... Niin se
on: sanat eivät ole töitä.

Pulskalta näytti konepajarakennus. Suurilla kirjaimilla oli seinään
maalattu: Mekanisk. Kaksikerroksinen se oli ja punaseksi
maalattu. Aivan uudenaikaiselta näytti ulkoapäin. Näki vasta kirveen ja
sahan heiluneen sen rakentamisessa; niin oli kaikki tuorejälkistä ja
vastatehtyä. Komea asuinrakennus, kivinen talo, oli vieressä. Mahtoipa
omistaja olla varakaskin.

Pura astui vierrettä ylös, mikä vähäsen kohosi rannasta. Meni ja
katseli konepajaa. Osuipa näkemään muutaman oven päällä: Kontor. Mietti
jo mennä sisälle, mutta entä ei ole vielä se aika. Kukapa tietää,
minkälaisia ärttysiä siellä sisälläolijat ovat. Eihän noita saisi heti
suututtaa. Sillä maksaa se tuo isäntäväen suututtaminen työmiehelle, ja
samapa se lie muillekin. Joka on alempana, sen täytyy kumartaa. Niin se
on...

Mutta nyt juuri tuli poika, kai oli se asiapoika, avaamaan konttorin
ovea ja lakasemaan paria kiviporrasta ja niiden edustaa. Pura meni
pojalta kysymään, milloin konttori avataan.

— Kello yhdeksän, vastasi poika.

Pura silmäsi kelloaan. Se oli neljännestä vailla yhdeksän. Siis piti
vielä odottaa neljännestunti. No pian kai tuo meni kävellessä ja
katsellessa. Ja Pura tarkasteli joutessaan jokaisen suuremman kivenkin,
mikä oli näköpiirissä.

Vihdoin tuli odotettu aika, sillä torninkello kaupungissa kuului lyövän
yhdeksää. Purakin katsoi vielä varmuudeksi kelloaan ja yhdeksän se oli.

Hän astui nuo pari kiviporrasta ja tuli kaikuvaan, läpikäyvään
korridooriin. Muutaman oven päällä seisoi: Kontor. Mutta sinne ei vielä
päässyt. Mitäpä muuta kuin odottaa. Ja hän odotti.

Tuossa hänen seisoskellessaan tuli kaupungista päin muuan
nuorenpuoleinen herrasmies. Hän meni kiivaasti korridooriin ja pyrki
tuosta vastasesta konttorinovesta sisään. Ja pääsi. Se oli siis auki.
Pura meni perässä ja pääsi myös.

Täällä oli tuo herra, joka eilen oli kestikievarissa tulkkina. Iloisen
tervehdyksen jälkeen syöntyi hän hauskaan keskusteluun vastatulleen
herrasmiehen kanssa. Alfrediksi kuulusti häntä puhuttelevan tuo
vastatullut.

Vastahakoisen vaikutuksen teki Alfred Puraan täällä konttorissa. Ei
Pura olisi enää tahtonut häntä silmiinsäkään. Eilen illallakin oli
jo suututtanut hänen näkemisensä. Miehessä oli jotain imelää
keikarimaisuutta, mikä inhotti rehellistä työmiesluonnetta. Ja nyt
hänen silmiään veresti; ne olivat kohmelon harmaat. Naama näytti siltä,
ett’ei mies ollut viime yönä tarpeeksi nukkunut. Puku kyllä oli siisti
ja hyvin päällä.

Huoneessa ei ollut muita kuin nuo kaksi herrasmiestä ja Pura. Molemmat
olivat vain katsahtaneet Puraan, kun hän tuli sisään, ja sitte
jatkaneet iloista pakinaansa.

— Missä helkkarissa minun nenäliinanikin on! Ai, se jäi tytölle! Hilma
kysyi sinua, että miks’et sinä tullut häntä tervehtimään.

— Minä olin eilen illalla paraasta päästä kotona.

Pura meni likemmäksi, mutta tuo konttoristi ei näyttänyt pitävän erin
kiirettä hänen kanssaan. Ei tiedustellut eikä joutanut kuulemaan Puran
asiaa. Katsoi hän vähän tarkemmin nyt Puraa; huomasi kai hänet
eilisiltaseksi vieraaksi kestikievarissa. Pura poistui vähän ulommaksi.

— Voi helvetti, kuin me skoijattiin!

— Te menitte yhdessä Artturin kanssa sinne?

— Niin! Ja itse kestiksen isäntä oli niin tuulessa, että hän löi
klööveriä, kun meni huoneen poikki.

— Ai — saakeli!

— Sitte kun me istuttiin biljaardisalissa ja Hilma toi tuutinkivettä,
tarttui Artturi häntä kiini vyötäisistä. Se koetti nykkiä itseään
irti —

— Mukamas!

— Niin. Tietysti mukamas. Meitä kun oli siinä niin monta
päältäkatsojaa. Ja me sitte vielä pilkattiin. Tyttö muka suuttui ja
riuhtasi irti itsensä. Mutta silloin repesi häneltä leninki. Siitä se
äsähti ja meni bufettiin mököttämään. Artturi meni ja leperteli kai
sille vähän, ja kun me siirryimme sinne, niin he yhdessä skoolasivat
viiniä. Artturi iski silmää ja sekoitti konjakkia viiniin.

— Joiko se sen?

— Joipa tietysti!

Alfred ilkeästi naurahti.

— Vaan odotappa sitte! Nyt se lysti juttu alkaa! Hah! — hah!
— hah! —

— Teillähän, saakeli, on ollut hauska ilta!

— Sinne tuli Söderberg. Se kai oli jo kauppapuodissaan maistanut
viinejä, se kun oli aika viftissä. No me heti ukon ympärille ja juotiin
kauniisti ja sovinnossa tuutinkia. Hilmaki tietysti heti alkoi ukkoa
pilkata ja kärttää ukolta sampanjaa. Ukkoa suututti, se on pirun visu
juovuksissakin, ja viskasi sokerit Hilman silmille. Ja se oli teko,
mikä sai ukon tilaamaan sampanjaa. Me sanoimme ukolle, että me panemme
hänet ulos, jos ei hän tilaa sampanjaa ja sovita Hilmaa. Ja täytyihän
ukon tilata, ja nyt kaikki sen ääreen —

— Helvetti!

— Ja ukko oli jo lopulta niin litkassa, että hän itki. Ja meni se
Hilmallekin päähän.

Samassa tuli muuan neiti konttoriin. Molemmat herrat tekivät
kohtelijaan kumarruksen hänelle. Neiti otti pois päällysvaatteensa,
sysäsi käsillään tukkaansa ja pani rillit nenälleen. Kävi sitte
muutaman pöydän luo.

— Kuinka neiti Sahlman voipi viime sleepartin jälkeen, kysyi vieras
herra.

— Kiitos! Hyvin. Se oli hauska retki.

— Meillä on homma panna toimeen ensi sunnuntaina uudet, ja minä tulin
jo puhelemaan siitä Alfredille.

— Tuleeko osanottajia paljon?

— En vielä tiedä. — Mutta kello on jo puoli kymmenen. Minun pitää
lähteä konttoriin.

— Minä puhun sinulle äsköisestä vielä joskus toiste, sanoi Alfred.

— Hyvästi!

Samassa hän kumarsi neidille ja lähti.

— Mitä teillä on asiaa, kysyi Alfred Puralta.

Puraa ei olisi haluttanut ruveta tuolle selvittämäänkään asiataan,
sillä niin huonoon valoon oli Alfred joutunut Puran silmissä. Mutta
eipä ollut muuta, kelle olisi asiansa ajanut. Siis kai piti hänelle.

— Minä olen tullut tänne konepajaan Helsingistä. Minä kirjoitin ja
pääsin tänne. Tulin nyt tarkemmin sopimaan asiasta, selitti Pura
jotenkin kylmäkiskoisesti.

— Minä en tiedä puhua siihen asiaan mitään. Patruuni tulee kello kymmenen
konttoriin, ja silloin saatte tulla tänne puhumaan hänelle
asiasta.

Pura lähti närkästyneenä. Kaikellaisiin pesiin hän oli lähtenytkin!
Tuommoisten rihasäärten käskettäväksi... Mutta työmiestä kohdellaan
tässä maailmassa niinkuin tahdotaan... Jos olisin vain ollut herra,
niin ei vissiin olisi tarvinnut odottaa tuntikausia, ennenkuin saa
asiansa ajetuksi... Ja minne nyt taas mennä puoleksi tunniksi?... Totta
patruunia saadakseen puhutella saa tunnin varttoa, kun konttoristia
puoli tuntia... Lie parasta lähteä kaupunkiin ja tulla sitte
päivemmällä...

V.

kulki jo työssä konepajassa. Eipä siellä ollut muita Helsingistä
saakka, ja sepä teki, että tuota helsinkiläistä ruvettiin pitämään
niinkuin vähän parempana. Hän oli niin taitava työmies, sävyisä
kumppali, ehkä hiukan juro ja umpimielinen. Mutta sepä vasta lisäsi
hänen arvoaan työkumppanien silmissä; ei hän joutavia jaaritellut. Eikä
edes maistanut viinaa! Se se miehiä ihmetytti, että kun ei viinaa
maista ja on Helsingistä. Ainahan nuo sanovat sitä Helsinkiä kaiken
pahuuden pesäksi, ja kun sieltä tuollaisia miehiä tulee. Oli se kumma
heidän mielestään ja heidän piti keksiä siihen syy. He päättivät, että
Pura on ollut suuri juomari, mutta sitte, kun on tehnyt jotain rikosta
juovuspäissään, jotta on täytynyt lähteä pois koko Helsingistä, on hän
heittänyt juomasta. Miettivät he useasti kysyäkin, mutta ei oikein
ottanut rohjetakseen kukaan tiedustamaan.

Itse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että
työkumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden.
Ensikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli
Pura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin
työpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on
tapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.

Ja patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen
mies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi.
Hän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten
hyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan
omistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden,
suurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti
Puraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli
perustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai
loukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun
aina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.

                                                  ⸻

Muutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään
lukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä
kirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten
kesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta
samalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui
hänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo
ennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu
vaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu
varmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen.
Rohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli
jokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.

— Miks’ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta,
eikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan... kyllä kai työmiehet itsekin
tietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee... Mutta kun yksi juopi, niin
juopi toinenkin... kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan... hänen
täytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten
kesken... Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja
rikkinäisiä kasvojaan... ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja
olisivat todellisia ihmisiä... tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan
patruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän
kannattaa asiaa...

Jännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli
solahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen
innostuksen väreitä heijasti kasvoissa.

Hän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin
etehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott’ei
patruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla
kovin välinpitämätön raittiudesta... ja irvihammas oli muuten suuri.
Pura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului
askeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli
kävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta
päästäjä olikin piika.

— Onko herra patruuni kotona?

— On. Hän juo juuri teetään.

— Onko hänellä vieraita?

— Ei ole.

— Olkaapa hyvä ja kysykää, sallisiko hän minun saada vähän puhua hänen
kanssaan!

Piika meni ja tuli kohta takaisin.

— Patruuni käski tulla sisälle.

— Jahah!

Piika reiklasi oven ja Pura meni patruunin työhuoneeseen hiukan
ahdistuneena. Pehmoisiin mattoihin ottivat askeleet vain hyvin hiljaan.

— Hyvää iltaa, herra patruuni!

— Iltaa! No, mitäs Pura nyt asioitseepi? Istukaapa!

Puraa oudostutti istua pehmoiseen tyynytuoliin, minkä vieterit
mukavasti ponnahtivat alemmas Puran istuutuessa siihen. Patruuni
nakkasi toisen jalan toisen päälle ja jäi odottamaan, mitä Pura
sanoisi. Nyt vasta Puraa oikein ahdisti ja syösti. Ei oikein tiennyt,
miten alkaisi puhumaan. Patruunin loistavasti sisustettu huone vienon
hämärässä valossa, nuo kultaraamiset taulut kauneine maisemineen,
paksut, tummat tapeetit ja täyteläiset, vietereillä pingotetut
tyynytuolit ja sohvat yhä enemmän lisäsivät Purassa oman
vähäpätöisyytensä tuntemista. Ja hän nyt oli sellaisella asialla, joka
ei ollenkaan kuulunut hänen työalaansa... tuskin työmiehellekään... Ja
patruunin pulskat kasvot ne olivat tähdätyt häneen...

— Lukiessani tänä iltana sanomalehtiä, tätä meidän kaupungin
sanomalehtiä...

Patruuni siristi silmiään ja pilkallinen hymy pakkausi suupieliin. Pura
huomasi tuon ja häntä ujosti jatkaa puhumistaan. Mutta patruuni ehätti
apuun.

— Mitä on Pura nähnyt sanomalehdestä?

Pura tuli rohkeammaksi.

— Minä luin siinä, että kehotettiin perustamaan paikkakunnallemme
raittiusseuraa —

— No, koskeeko se asia meitä?

— Minä ajattelin, että jos saisi aikaan raittiusseuran verstaan
työmiesten kesken...

— Hjaa! Sepä ei taitaisi olla hulluinta.

Patruuni nousi kävelemään. Kääntyi kävellessään Puran puoleen:

— Ne juovat siellä verstaassa?

— No, en nyt juuri sitäkään voi sanoa, mutta eivät ne aivan
juomattakaan ole.

— Eikö Pura pidä väkevistä?

— Sanalla sanottuna: en.

— Eikö Pura koskaan ole pitänyt?

— En koskaan. Tuskin tunnen viinan makua; niin vähän olen sitä
maistanut.

— Kutka siellä verstaassa ovat juopoimmat?

— En ole, herra patruuni, tullut kantelemaan työkumppanieni päälle.
Minä tulin vain puhumaan raittiusseurasta.

— Mutta tahdotteko, että minun pitäisi ruveta perustamaan heille
raittiusseuraa?

—- En suinkaan. Se ei ole käyntini tarkoituksena. Tahdoin vain kysyä,
suostuuko patruuni, jos minä —

— Jassoo Pura?

— Niin, että jos minä koettaisin saada aikaan raittiusyhdistystä
heidän parissaan.

— No jaa. Miks’ei.

— Olisihan siitä patruunillekin hyötyä; että miehet olisivat
raittiita. Silloin olisivat he säännöllisesti työssä. Ja kun on
kiirettä työtä, niin on kyllä hyvä, että ollaan työssä säännöllisesti.

— Aivan oikein. Kyllä minä pidän Puran tuumasta.

— Minä siis saan luvan koettaa?

— Kyllä.

Patruuni meni pienen nurkassa olevan tupakkapöydän tykö ja toi sieltä
sikaarin Puralle.

— Tässä olisi tupakkaa.

— Kiitos! Minä en polta.

— Ette tupakkaakaan käytä? Mutta eihän teillä ole miehen tapoja
mitään.

Patruuni naurahti.

— No, miten te aivotte tuota seuraa laittaa?

— Kokouksia pitämällä ja laittamalla lukusalin.

— Lukusalin?

— Niin.

— Mutta sehän vaatii rahoja, ja mistä noilla työmiehillä on?

— Jäsenmaksuista tietysti saadaan osa.

—- Mutta jos he eivät rupea maksamaan. Katsokaas: kipukassaan ja
raittiusseuraan. Siinähän tulee jo maksuja.

— Useampi heiltä luistaa kapakkaan.

— No kyllä. Mutta jos kerran saadaan aikaan tuo raittiusseura, niin
minä tilaan sanomalehdet.

Mutta patruuni jäi nyt ajattelemaan, melkeinpä unohtaen Puran
läsnäolon. Hänellä olivat silmät tähdätyt eteensä mattoon ja kädet
liivin taskuissa. Hän oli lukenut paljon työlakoista ulkomailla, ja ne
siellä olivat noiden tuollaisten työväenyhdistysten aikaansaamia
paraasta päästä. Ensin muodostivat jonkunlaisen seuran, jonne
kokoutuivat keskenään paraasta päästä huvittelemaan, mutta sitte
rupesivatkin kapinoimaan isäntiään vastaan ja pyytämään korkeita
palkkoja. Noissa seuroissa oppivat he yhdessä toimimaan ja sitten
seisovat lujana kuin muuri, yhtenä miehenä vaatimuksissaan isänniltä...

Puraa ikävistytti äänettömyys ja hän koetti sitä lopettaa:

— Patruuni tekee paljon seuran eduksi!

— Niin, tietystihän minä sitä edistän, vastasi hän melkein
ajattelematta, sillä ajatukset olivat toisaalla... Siellä he vaativat
työpäivän lyhentämistä.... kaksinkertaisia palkkoja... vieläpä osaa
tehtaiden voitostakin... silloinhan pääomalla ei ole enää mitään
varmuutta... Vaan tuskinpa ne sellaiset puuhat Suomessa käy päinsä,
eikä ne täällä työmiehet ole läheskään niin kehkeyneet...

— Jäsenmaksut voi panna sitte hyvin pieniksi, jotta voi kokoushuoneen
vuokrata, puhui Pura ja herätti patruunin mietteistään.

— Tuolla pikkupuolella... Mutta entä jos antaisi heidän itsensä
hommata... Vaan turhia pelkoja nämä ovat... Tuolla pikkupuolella on
sellainen huone, parikin, joissa voitte kokoutua, puhui patruuni sitte
ääneensä.

— Kiitos! Kiitos! Luulenpa aivan varmaksi seuran aikaansaamisen nyt,
kun patruuni noin auliisti sitä kannattaa.

— Jos tuumanne onnistuu, niin olisi hyvä. Säännölliset työmiehet ovat
hyviä.

— Sitte minä olen ajanut asiani.

Pura nousi ja yritteli lähtemään.

— Milloin Pura aikoo puhua heille?

— Ehkä jo huomenillalla, kun työ on lopetettu.

— Silloinhan sopii.

— Hyvästi!

— Hyvästi! Minä tulen päästämään.

Sadatkin mietteet risteilivät Puran aivoissa, kun hän astui kotiinsa.
Kun hän rupesi ajattelemaan yhtä asiaa, niin siihen yhtyikin aina uusia
sivuajatuksia, jott’ei juuri tosi kokonaista, päättävää syntynyt. Mutta
että hän nyt voi perustaa raittiusyhdistyksen, se vaan oli varmaa. Ja
hän perustaakin sen... hän puhuu työmiehille niin hyvin kuin hän
voipi... ja voipi hän, kun oikein tahtoo... Sitte saa iltaansa viettää
hauskasti keskustelemalla ja lukemalla sanomalehtiä raittiusseurassa...
Ei ole illat enää niin ikäviä ja yksitoikkoisia. Ja sinne tulee
naisiakin... Huvitusta saadaan... Eikä seuran tarkoituksena tarvitse
olla yksistään raittiuden ajaminen, vaan yleensä työmiesten
sivistäminen... Työmiehet tulevat sinne siisteissä vaatteissa...
Loistavasti palaa kattolamppu ja valaisee kokoushuoneen... Sanomalehtiä
kellottaa pöydällä... Mutta kokouksen aikana ei niitä kukaan saa
lukea... Hän puhuu... Nuoria neitoja istuu tuoleilla ja kuuntelevat
häntä... Hän puhuu, miten paljon parempi aviomies on se, joka ei juo
kuin se, joka juopi... Tytöt tulevat aina myötätuntosemmiksi hänen
puheellaan... Hän osaa liikuttaa heidän sydäntään... Vanhemmat
miehetki pitävät, että oikein hän puhuu ja kammoksuen muistavat
juontimatkojaan...

Pura otti vielä tultuaan asuntoonsa sanomalehden käteensä ja luki sitä.
Niin siinä oli, että varsinkin tehtaantyömiesten kesken oli
raittiusyhdistys tarpeen... Jossa suurin joukko, siellä enemmän
pahaa... Nuoria on tehtaassa kovin paljon ja väkiselläkin ne oppivat
juomaan... Mitä ne muuta, kuin mitä näkevät vanhempain miesten
tekevän... Pura otti paperia ja alkoi kirjoittamaan, miten hän puhuisi
huomenna. Paremmin se kävisi, kun olisi edeltäpäin valmistanut. Niin
hän siinä koetti saada täysinäisiä ajatuksia paperille.

Kello löi jo yhtätoista, mutta Pura vielä mietti. Aatekkaina ja
miettivinä olivat silmät paperia kohden, ja verkalleen piirsi kynä
jonkun sanan. Tuossa lampun valossa tuntui silmiäkin alkavan hieman
kangistaa. Mutta siltä hän vielä istui. Huomisessa puheessa ne pysyivät
mietteet vielä makuullakin.

VI.

Seuraavana päivänä oli Pura pöytänsä ääressä aivan ääneti ja näytti
olevan mietteissään. Väliin vain ikäänkuin ajatuksissaan keskeytyen
sanoi jonkun leikillisen suunpurkauksen.

Hän vain mietti raittiusseuraa, ja kun joku jotain hänelle puhui,
täytyi hänen kysyä toistamiseen, sillä ensi kerralla ei Pura kuullut.
Hän kun ei tarkannut ympäristönsä elämää. Ja kun tulisi ilta, jotta hän
voisi sanoa tuon huulillaan jo monta kertaa pyörineen lauseen: Miehet!
minulla on teille vähän puhumista.

Sinä päivänä tehtiin ahkeraan työtä, sillä oli saatava valmiiksi suuri
joukko tilauksia, mitkä tulivat muutamalle maaseudun sahalle. Hiki
juoksi miesten kasvoilta, kun he tekivät niin uutteraan työtä.
Työnjohtaja kehoitti heitä tekemään niin ahkerasti, kuin suinkin
voisivat, sillä huomenna piti kaikki olla valmiina. Ensin ei oltu
tiedetty, että ne pitäisi olla niin päivän päälle, mutta aamulla oli
patruunille tullut sähkösanoma, missä kysyttiin, joutuuko tilaus,
niinkuin oli luvattu. Ja patruuni oli luvannut, sitä konepajan täytyi
pitää sanansa, jotta yleisö voi luottaa. Puraa jo iltapäivällä
huoletti, että ehkä täytyi tuo rakas tuuma siirtää tältä illalta, sillä
työ taisi kestää yli tavallisen ajan.

Tänä päivänä kävi patruunikin verstaassa. Ei hän siellä juuri kovin
tiheään pistätellyt. Miehet kun näkivät patruunin, olivat kuin tulessa.
He vain mielessään miettivät, että nyt taas, kun oli näin kiire,
patruuni antaisi illalla hyvät ryypyt. Niin hän oli ennenkin tehnyt.
Pitihän siis olla hommassa. Ja patruuni katseli hyvillään miesten työtä
kädet seljän takana. Tuli hän Purankin pöydän tykö.

— Päivää, Pura!

— Hyvää päivää!

— Teillä nyt on kiirut työ. Taitaa aikeennekin siirtyä tältä illalta.

Pura katsahti hieman murheellisesti patruuniin, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: niin taitaa. Itseäänkin Puraa jo oli epäillyttänyt, ja
nythän aivan tuntui epäilys varmistuvan, kun patruunikin noin arveli.
Alakuloiseksi se teki Puran mielen, ja hän painautui viilatessaan
alemmaksi pöytäänsä kohden.

Enempää ei patruuni joutanut puhumaan Puralle, sillä työnjohtaja rupesi
hänelle näyttämään muutamaa sorvausta, mikä ei ollut tullut aivan
tarkaksi. Aristellen tarkasti työnjohtaja näyttäessään sitä patruunin
kasvoin väreitä. Hän pyrki niistä jo huomaamaan patruunin mielen. Mutta
kun patruuni nosti silmänsä sorvauksesta häneen, luihautti hän silmänsä
alas ja siirsi ne sitten nopeasti sorvaukseen. Ei patruuni torunutkaan,
vaan käski tehdä uuden. Hän siirtyi pöydästä pöytään, yhden miehen
luota toisen luokse, ja sitte, kun jo oli kulkenut molemmat huoneet
ympäriinsä, hän vielä otti yleissilmäyksen ja lähti pois.

Huimasti sujui työ. Liekö ryyppyjen esimaku jo kutkuttanut miesten
huulia, mutta kovasti he vain työtä tekivät. Ja kun kello oli
seitsemän, oli kaikki valmiina.

Purapa jo alkoi ilostumaan, kun työ näytti loppuvankin määrä-ajalleen.
Kasvotkaan eivät olleet enää niin totisen vakavat ja haluttomat, vaan
niihin ilmautui iloisampi piirre, ja hän alkoi hiljalleen viheltämään:

Eikä se ole raukka,
Joka rantoja soutaa,
Rantoja soutaa,
Rantoja pitkin soutaa.

Tuossa hän viheltäessään kuuli muutaman miehen sanovan toiselle, että
nyt varmaan patruuni antaa hyvät ryypyt, kun työ joutui näin sukkelaan.
Heti herkesi Puran vihellys, ja hän heristi korviaan ja kuuli toisen
vastaavan myöntävästi. Näytti, kuin Pura olisi tuntenut kipua, sillä
niin äkkiä hänen kasvonsa piirteet muuttuivat, ja koko mies lamautui
taas alakuloiseksi. Hän viskasi suuttuneena työkalun kädestään, otti
toisen, viskasi sen taas ja haki uutta kyyristyneenä pöytää kohden.

— Eikö sitä nyt anneta ryyppyä, kun noin hiki päässä on tehty työtä,
kysyi muuan työnjohtajalta.

— Kyllä se viinatilkka on tarpeeseen, kun on väsyksissä, arveli
toinen.

Ja työmiehet odottavasti katsoivat työnjohtajaan. Puran olisi mieli
tehnyt ruveta puhumaan, mutta sanatonna hän pysyi ikäänkuin
hämmästyksestä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan...

— Minä menen patruunin puheille muutenkin ja saatan sanoa. Vai
pitääkö?

— Kyllä mestari saa sanoa, arveltiin.

Joku katahti Puraankin, että mitä hän sanoisi. Mutta Pura vain
kuunteli, kuunteli vastahakoisesti kuin lapsi torumista. Tehnyt olisi
mieli puhumaankin, mutta oli ikäänkuin joku vastahakoisuus olisi häntä
pidättänyt, joku näkymätön voima pannut käden hänen suunsa eteen,
jott’ei sieltä yhtään sanaa ulos pääsisi. Aivan kuin lapsi ankaran isän
edessä hän oli: sanatonna, vaikka kyllä olisi ollut sanottavaa. Hän
odotti lapsen tavalla, miten asia lopullisesti kiertyisi.

Ja jos heille nyt, kun ovat tuossa mielessä, rupeaisi puhumaan
raittiusseuran perustamisesta, niin varmaan puhuisi kuuroille korville:
pilkaksi panisivat koko asian. Vaan Puraan iski varmuuden tunto, että
ehkä miehet turhaan ovatkin hyvillään ryyppyjen saamisesta. Tietysti ei
patruuni nyt annakaan, kun eilen oli puhe raittiusyhdistyksen
perustamisesta. Tuo miesten niin varma luulo sai hänetkin äsken
epäilykseen rakkaan tuumansa toteuttamisesta. Mutta nyt, kun asiaa
tarkemmin mietti, niin vähän tuntui naurattavan miesten pettymys. Ne
ne pettyykin, eikä hän! Patruuni sanookin työnjohtajalle, että tässä
pajassa ei enää ryyppyjä työmiehille anneta. Ja sitte ne hyvinkin
nolostuu, kun kuulevat, että hukkaan meni hyvät humalat. Mutta sitte
alkoi Puraa mietityttämään, ett’ei tuosta seuraava mielentila olekaan
otollinen hänen aikeelleen. Varmaan uhallakaan eivät rupeaisi
raittiusyhdistykseen, kun nyt noin pettyvät ryyppyjen saamisessa. Vaan
pianhan heidän mielensä muuttuu... Ja patruunin myötävaikutuksella se
on helppo... Tänä iltana hänen täytyy saada heille puhua...

Miehet jäivät korjaamaan paikoilleen työkaluja, kun mestari lähti
patruunin luo.

Suuren pääkaupungin sanomalehden takana istui patruuni mestarin sisään
tullessa. Patruuni silmäsi yli sanomalehden tulijaa, nousi sitte ylös
ja meni tupakkapöydän luo. Pani sikaarin palamaan ja kääntyi sitte
työnjohtajan puoleen.

— Nyt on kaikki valmiina.

— Nytkö jo? Sepä hyvä! Mestari istuu. Patruuni hykerti käsiään
hyvillään ja silmät nauroivat.

— Sukkelaan työ joutuu, kun miehet paraansa panevat liikkeelle.

— Tosiaankin sukkelaan joutui, tosiaan sukkelaan! Minä luulin, että
ainakin he saavat pari kolme tuntia tehdä yli ajan. No, se oli
helkkarin mainiota! Totta tosiaan joutuivat sukkelaan! Patruuni soitti
piikaa.

— Tuoppa punssikarahviini tänne ja pari lasia!

Piika toi ja patruuni kaatoi punssia laseihin.

— Tulkaapa maistamaan!

Työnjohtaja pyyhkäsi partaansa ja meni maistamaan.

— Ryyppyjä siellä kuulustivat miehetkin olevan vailla.

— Ryyppyjä?

Patruuni hiukan kavahti, ja maistamatta jäi kohotettu punssilasi. Mutta
hän tyyntyi, maistoi lasin puolelleen ja sanoi: Vai ryyppyjä?

— Niin tuumivat. Sanoivat, että totta nyt annetaan ryypyt, kun on
tehty noin ahkeraan työtä, oikein hikipäässä.

— Ivyllä he hikipäässä ovat tehneet. Mutta —

Patruuni ajatuksissaan otti pari askelta eteenpäin matolla, pysähtyi
sitte ja sanoi:

— Olivatko he hyvinkin niiden perään?

— Sanoivat, että kun ennenkin on annettu, niin totta nytkin.

— Onhan sitä joskus annettu ennenkin. Käskekää heidät pikkupuolelle,
niin siellä saavat. Ahkerastahan he ovat tehneet työtä, niin ei saa
pahoittaa heidän mieltään. Eikähän yksi tai pari ryyppyä heille pahaa
tehne...

— Vähällähän sen työmiesten mielisuosion ostaa.

— Kun menevät sinne pikkupuolelle, niin saavat. Juokaa lasinne
pohjaan!

Työnjohtaja joi lasinsa, kiitteli ja lähti.

Patruunia mietitytti tuo ryypyn antaminen. Mutta se on niin vähäinen
asia... Onhan Puralla tilaisuutta vastakin heille puhua... Kun noin
ovat ahkerasti tehneet, niin olisihan väärin kieltää heiltä vähäistä
ryyppyä... Ja tuo raittius... eikö lie vain noita nykyajan houreita...
Joka on kunnon mies, niin kyllä hän pitää huolen itsestään ja
suustaan... Ja juopporatit taas eivät pysy juomatta, vaikka olisivat
missä seurassa... Joka ei voi varjella itseään, hän hukkukoon!... Näitä
nyt tekemällä tekemään raittiiksi ja juomattomiksi... Pöhöh! — Noin
ajatteli patruuni, ja ajatukset kääntyivät siihen kauniiseen
rahasummaan, minkä hän sai noista tilauksista. Ja paremmin mieli
lämpeni sitä ajatellessa kuin raittiusseuraa. Partaansa hän siveli ja
asteli lattialla, aina väliin löyhäyttäen savua sikaaristaan. Nakkautui
sitte keinutuoliin, kaatoi punssia lasiin ja joi. Paneutui mukavampaan
keinutuolissa, melkein puolimakuulleen ja antoi sitte tuolin verkkaan
painua alas, taas kohousi soutamaan ylöspäin ja taas alaspäin, kunnes
vähän pysähtyi ryypätessä. Alkoi sitte taas entistä menoaan soutamaan.

Mutta työnjohtaja meni alas verstaaseen. Siellä miehet vielä
laittelivat kaluja paikoilleen, sillä kiireessä niitä oli jätetty sinne
tänne.

— Patruuni käski teidän mennä pikkupuolelle, niin siellä saatte
ryypyt, ilmoitti työnjohtaja.

— Siin’ oli, äännähti Pura itsekseen.

Pura näytti siltä, kuin olisi joku rakas olento häneltä yht’äkkiä
temmattu. Hän purasi hammastaan, näytti tuiki harmistuneelta ja
silmissä värehti niin surullisen katkerasti.

Mutta miehistä tuntui tuo olevan iloinen sanoma, joka pani oikein
kielet liikkeelle, mikä mitenkin patruunia mieheksi kehuen. Ottivatpa
nuoremmat miehet mennessään pikkupuolelle hiukan käsiksikin, tietysti
leikillään, niin lysteissään kun olivat.

Pura lähti kiiruimmiten kotiinsa. Häntä suututti, ett’ei tiennyt, mitä
tehdä. Ja mielikin oli niin lannistunut. Tuntui hänestä koko
raittiusseuran tuuma häipyvän kuin tuhka tuuleen. Niin se nyt
haihtui, ja eikö lie parasta, ett’ei heille koskaan puhukaan koko
raittiusseurasta...

Miehet menivät pikkupuolelle ottamaan naukkuja. Siellä oli piika
kokoliaan viinanassakan kanssa, ja kohta alkoi tarjoilu. Suuri tarjotin
oli täynnä pikareita, joihin piika kaatoi viinaa, minkä kerkesi.
Tyhjinä oli siltä aina pikareita. Antamisessa ei ollut mitään rajaa,
vaan itsekukin sai ottaa niin paljon, kuin ilkesi. Ja ilkesi ne miehet
ottaa, kun kerran ehdolla oli. Hymysuin kaatoivat nuoret ja vanhat
nestettä, mutta joku varovaisempi jo teki pois lähtöä.

— Eipä tätä lystiä aina ole. Mihin kiire? miettivät toiset ja
maistelivat. Eikä he hellittäneet, ennenkuin koko nassakka alkoi olla
tyhjänä. Ei ollut patruunilla tarkotusta viinaa niin paljon jakaa,
mutta piika kaikessa yksinkertaisuudessaan antoi niin kauvan, kuin
riitti. Varsinkin kun tuolla joukossa oli nuoria, pulskiakin miehiä, ja
olihan oikein mieli hyvä, että noille voi antaa. Kehuivat sitte rehiksi
ja naitavaksi tytöksi, jotta piikaa oikein nauratti. Vanhemmat miehet
jo tarjoutuivat puhemiehiksi. Ja niin sitä lystiä pidettiin.

Mutta Puralla ei ollut kamarissaan halua mihinkään. Ei ollut ruokakaan
maistanut, kun oli koettanut sitä syödä. Otti hän sitte muutaman kirjan
lukeakseen, jossa puhuttiin Espanjan inkvisitioni-kauheudesta, mutta ei
sekään saanut ajatuksia puoleensa. Noissa raittiusseuran tuumissa ne
vain risteilivät Ja patruuni kehtasi olla niin kelvoton...

VII.

Seuraavana aamuna oli useita työmiehiä poissa työstä. Ne olivat
jatkaneet illallista juominkiaan. Ja kun niitä tippuili työhön, olivat
ne unisia ja velttoja; työ oli vastenmielistä, ja väkisellä he
näyttivät pitävän auki lupattavia silmiään. Ei noista miehistä nyt
ollut muualle kuin sänkyyn unta saamaan, jotta pääsisivät taas entisiin
voimiinsa uuvuttavan kohmelon jälkeen. Mutta muutamat eivät tulleet
ollenkaan. Verstaassa löyhkäsi viinan katku. Hiljaisina olivat miehet;
taisi päänkipu vaivata. Raittiita silmiä oli tuskin muilla kuin Puralla
ja työnjohtajalla.

Puraa iljetti koko seura ja ympäröivä ilma. Viina haiskahti kovin
katkeralta raittiin miehen nenään. Miesten silmät verestivät ja olivat
vetisen harmaat, kasvoilta oli nuorillakin miehillä tuoreus poissa, ja
verstaassa oleva kylmähkö ilma loi niihin melkein lyijynkarvaisen
värin, silmänalukset olivat siniset ja kylmän puhumat, ja tukka ja
parta oli ruokottomassa tilassa. Koko ruumis näytti noilla niin
lytistyneeltä ja kädet hiukan vavahtelivat.

Työnjohtaja tuli yläältä ja ilmoitti patruunin aikovan panna pois ne
työmiehet, jotka eivät olleet työhön tulleet. Patruuni oli ollut
huonolla tuulella miesten tähden, kun laiminlyövät toimensa verstaassa.

Sitte meni työnjohtaja Puran tykö ja sanoi:

— Patruuni käski teitä ylös.

Pura ei tiennyt, mitä varten. Hän koetti vähän pölyyttää päältään pajan
likaa, jott’ei kulettaisi sitä patruunin hienoisiin huoneisiin. Pura
näytti jotenkin välinpitämättömältä, mutta kuitenkin oli rinnassa
jotain kiihtynyttä, kun hän lähti patruunin puheille. Liekö se ollut
suuttumusta vai sentakia syntynyttä, kun ei tiennyt, mitä varten
patruuni häntä kutsui?

— Pura, minua harmittaa, kun työmiehet noin käyttäytyvät, sanoi
patruuni.

Kuka käski eilen illalla viinaa antaa? mietti Pura, mutta ei puhunut
mitään.

— Ei minulla ole säännöllisiä työmiehiä, kun he ovat juomareita.

— Ja niin kauvan he ovat juomareita, kuin heille viinaa annetaan,
vastasi Pura vähän pistävästi.

— Työnjohtaja kävi valittamassa, ett’ei ole muuta selvää miestä kuin
te koko verstaassa. Jos nyt olisi kiirettä työtä, niin miten kävisi?
Kauniisti menisivät tilaukset ohitse, — Pura ivallisesti hymähti;
patruuni katsoi häneen totisesti ja pitkitti suuttuneemmalla äänellä —
ja minulle tulisi suuri vahinko. Te puhuitte minulle toissa päivänä
raittiusseuran perustamisesta, — Puran katse kiintyi vakaasti
patruunin kasvoihin, ja hänen silmänsä suurenivat — minä jo silloin
sitä puolustin, — odottavan kysyväinen oli Puran katse — mutta nyt
puolustan kahta vertaa enemmän. Tänä iltana siis puhukaa heille, kyllä
he siihen kohmelostaan selvenevät. Ne, jotka ovat vielä juomingissa,
panen minä pois, sillä minä en voi luottaa sellaisiin juoppolalleihin,
lisäsi patruuni mahtipontisesti.

— Ei, herra patruuni! Kerran kun ruvetaan pelastamaan, niin
pelastetaan niin paljon kuin voidaan. Sitäpaitsi ei patruuni ole
oikeutettukaan heitä pois panemaan.

— Minäkö en ole oikeutettu? Mitä? Kun minä panen pois, niin minä
panen.

— Mutta miksi heille annettiin toissa iltana viinaa?

Pura tuota sanoessaan loi silmänsä viistoon ja raappi jalallaan mattoa
ikäänkuin tehdäkseen lienteämmäksi sanojensa vaikutusta.

— No, tarvitsiko heidän mennä viikkokausiksi juominkiin, kun yhden
ryypyn saivat?

Patruuni sanoi tuon kovalla ja hiukan värähtävällä äänellä.

— Patruuni ei tunne työmiehiä. Ei ne osaa sivistyneesti juoda.

— Mutta tämä asia nyt on kerran tapahtunut, eikä sille mitään taida.

— Minä kyllä olen vieläkin valmis hommaamaan raittiusseuraa.

— Sitä varten minä teidät kutsuin. Ja minä olen miettinyt, että minä,
jotta he paremmin rupeaisivat raittiusseuraan, maksan niille, jotka
kuuluvat seuraan, hiukan enemmän palkkaa. — Suurempi vahinkohan
minulle tulee, kun he eivät ole säännöllisiä, oli patruuni
lisäämäisillään, mutta ei lisännytkään.

— Miten lienee sen asian kanssa. Se olisi pakotusta, ja pakko
tavallisesti vie turmioon. Ehkä he työssä kyllä sitte olisivat
säännöllisesti ja selvinä, mutta salaa ryypiskelisivät. He olisivat
olevinaan raittiita, vaikka eivät olisikaan. Tuosta ehkä voisi olla
hyötyä patruunille, mutta vahinkoa työmiehille. He turmeltuisivat, kun
rupeaisivat valheellisesti palvelemaan patruunia.

— Te näette kaikessa vain pahaa.

— Valitettavasti niin. Mutta minä olen jo kovin paljon saanut nähdä
työmiesten vilppiä. Kyllä työmieskin horjahtaa rehellisyyden tieltä,
kun vain houkutuksia tarjoutuu. Ja noita houkutuksia ei saisi
viritellä...

— Omaa puoltanihan minunkin on katsominen. Ja tuumani edistäisi
teidänkin aiettanne.

— Edistäisi kyllä, mutta — tavallaan. Paras kohta on tässä, että
patruuni osoittaa suoraan tyytymättömyyttä niihin miehiin, jotka
juovat. Varoittaa heitä ja nuhtelee...

— Te neuvotte minua kuin lasta. Olen minäkin nähnyt maailmaa.

— Mutta tässä asiassa luulen minä paremmin tuntevani olot ja —

Pura ei kerjennyt puheensa loppuun, ennenkuin patruuni karjasi
suuttuneena:

— Mutta mitä minä tavallisesti olen päättänyt, sen minä panen
toimeen. Ja tässäkin asiassa minä teen mieleni mukaan.

Pura hiukan hypähti säikähdyksestä, mutta punaisena karehti patruuni
suuttumuksesta. Hänen leukansa näytti liikkuvan intohimoisesti, eikä
hän näkynyt saavan ajatuksiaan enempää sanotuksi, niin vihassa kun oli.

— Minä en tarvitse teitä opettajanani, hän sanoi ja suuttuneena reutoi
pitkin huonetta. Hänen silmänsä säihkyivät ja olivat ulospullistuneet
pussimaisista kuopistaan. Huulet levottomasti liikkuivat ja kädet
kiihkoisasti koperoivat liivin taskuja. Lattialla hän huitoi
edestakaisin kuin säikähdyksissään oleva pikkupoika, mikä on pudottanut
lanttinsa.

Pura oli kuin tuomittu oven suussa. Mitä nyt piti tehdä? Lähteäkö pois
huoneesta vai jäädä paikoilleen? Ei hän tiennyt, kumpi olisi ollut
parempi. Siis hän jäi paikoilleen, siihen asemaan, missä oli. Kädet
riippuivat voimattomina pitkin housun kuvetta, ja aristellen hän
seurasi patruunin liikkeitä.

— Kutsukaa illalla työväki pikkupuolelle, tai paremmin, minä kutsun,
ja sitten te puhutte siellä heille! Minä tulen myös sinne ja puhun
tästä.

Patruuni heittäytyi huolettoman ylpeästi keinutuoliin katsomattakaan
Puraan. Hän alkoi levottomasti ensin soutamaan, mutta hiljensi pian ja
koetti salaa katsoa, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Puraan.

Tuo tuntui komentavalta, ja Pura mietti jo sanoa, ett’ei hän ole tuohon
velvollinen palkkansa tähden. Mutta sanat jäivät huulille. Kyllä Puraa
pisti vihaksi, kun patruuni tuolla tavalla puhui. Mutta ajatuksiin
tuli, että minkäpä niille mahtavimmilleen tekee. Niillä on valta ja ne
sitä käyttävät. Riitautua patruuninkin kanssa olisi vain vahingoksi.
Kun vähän välttelemällä pääsee, niin onhan tuo hyvä. Myötään paikkaa
muutella ei ole hauska, ja sulaa vahinkoa siitä on. Ja vaikkapa
maailman ääreen menisi, niin eiköpä nuo kaikki lie yhteen malliin, niin
herrat kuin työmiehetki...

— Ettekö ymmärrä? lähetti patruuni keinutuolistaan.

Pura seisoi tuossa mietteissään, jotta patruuni luuli hänen
vastustelevan.

— Kyllä.

— No, kun ymmärrätte, niin teette, kuten minä olen käskenyt. Minä en
salli niskottelemista. Saatte mennä!

Loukatuin mielin lähti Pura huoneesta. Hänen mielensä oli jo yli
suuttumuksen rajojen: aivan lannistuksissa ja alakuloinen. Häntä
valtasi sanomaton voimattomuuden tunne tullessaan patruunin luota.
Tuntui, kuin koko mies olisi lytistetty tuohon paikkaan, ja kädetkin
vielä kovilla kahleilla sidottu, jott’ei edes niitä voisi liikuttaa,
Aivan tuntui hänestä siltä, kuin häneltä olisi vapaus ja elämä
riistetty yhdellä sanalla. Hän oli vain muiden tahdoton orja, ja muut
häntä ohjaavat kuin elukkaa, antavat vielä piiskaakin, kun ei osaa
mennä oikeasta tienhaarasta, mietti hän.

Kylmä vihuri ryöpsähti hänen kasvoilleen, kun hän astui ulos
korridoorista. Veltosti, puoleksi putoamalla, astui hän edessä olevat
pari kiviporrasta ja lähti sitte kävellä lytystämään lentävässä lumessa
verstaaseen.

Kun hän tuli pajaan, näki työnjohtaja, että jotakin erinomaista oli
patruuni Puralle puhunut. Suuttuneelta hän näytti tuossa pöytänsä
ääressä ja viskeli työkaluja. Ei malttanut olla työnjohtaja kysymättä
Puralta asiaa.

— Oliko patruuni pahalla tuulella?

— Eipä ollut erin hyvälläkään.

— Ei ollut minullekaan. Morkkasi minulle työmiehistä. Mutta sanoiko
hän teille mitään moittivaa? Minulle hän kiitti tei—

— Eiköpä patruunikin kiittäne ja moittine, miten milloinkin päähän
sattuu?

— Ei niin jyrkästi! Minä olen palvellut häntä jo kymmenen vuotta ja
olen tullut hänen kanssaan toimeen. Mutta hänelle pitää antaa hyvin
myöten. Mitä hän sanoo, niin sen pitää olla. Muutoin ei pysy hänen
kanssaan hyvissä kirjoissa. Mutta mitä hänellä oli teille asiaa?

Pura katsoi työnjohtajaa pitkään.

— Niin, minä ajattelin, että puhuiko hän minusta teille.
Jos hän suutuksissaan olisi lukenut minun viakseni työmiesten
juopottelemisen...

— Niin mitä sitte?

— No, sehän olisi ikävä. Minun pitäisi tietää illalla puhua
puolestani, ja silloin hän on myös aina sävysemmällä tuulella. Hän on
näin aamupäivällä — työnjohtaja läheni Puraa — kohmeloissaan, ja
silloin hän aina on ärttynen.

— Ei hän teistä puhunut. Kahdenkeskistä oli vain minulle.

— Kahdenkeskistäkö?

Työnjohtajaa alkoi vaivata ajatus, ett’eihän patruuni vain pane häntä
pois ja ota Puraa hänen sijalleen. Mutta miksi olisi Pura noin
suuttunut?

— Minä en juuri pidä, että se on hyvä puoli isännässä, että hän aina
tahtoo pitää oman päänsä, sanoi Pura hetken päästä.

— Niinkuin esimerkiksi missä asiassa?

— Raittiusseuran perustamisessa.

— Raittiusseuran? Älkää suututtako patruunia! Pitää aina antaa olla,
niinkuin hän tahtoo, muuten ei pysy hyvissä väleissä hänen kanssaan. Ja
hänelle pitää aina antaa viimeinen sana!

Työnjohtaja aivosti ihastuksissaan, että asia olikin tuollainen. Hän
otti nuuskalaatikkonsa, kopautti sen pohjaan sormellaan, pisti nuuskaa
alahuulensa reunaan ja tarjosi Purallekin.

— Pankaa nuuskaa huuleen! Tekö perustatte raittiusseuran? Ja patruuni
ei salli?

— Miten noin voitte ajatella?

— No, miten sitte patruuni siinä pitää oman päänsä, kuten sanoitte?

— Hän tahtoo ostaa miehet raittiiksi.

— Ostaa? Miten? Sitäpä minä en ymmärrä.

— Hän maksaa palkan siitä, että he kuuluvat raittiusseuraan.

— No, sehän on heille eduksi.

— Niin on, kun lyhyeillä silmillä katselee. Voivathan he muka olla
raittiita, ja salajuoppous on kahdenkertainen rikos.

— Patruuni katsoo vain sitä, että he säännöllisesti ovat työssä.

— Eipä siinä muuta olekaan!

Työnjohtaja lähti Puran pöydän äärestä. Häntä nauratti tuo mies: pyrki
muka tekemään raittiiksi vanhoja juomareita, joiden sisus ei tule
aikaankaan, joll’eivät viinaa saa. Kummallinen mies, kun tuollaisia
tuumia hautoo päässään! Suuri höperö ja hupsu!

VIII.

Talvinen pimeys valtasi maat ja mantereet vaippaansa. Pimeää oli
verstaassakin aina neljästä iltapäivällä. Silloin piti sytyttää nuo
tuikuttavat öljylamput, joiden valo oli likaista, kellervän harmaata.
Sameitten ja puhdistamattomien lasien läpi ei valo lähtenyt
säteilemällä ja kirkkaasti, vaan veltosti kuumottamalla, Nokisiin
vaatteisiin puetut miehet näyttivätkin olevan sopusoinnussa tuon valon
kanssa. Musta, pajan noen värjäämä naama ei tarvinnut kirkasta valoa;
näkyi nokilaatat kasvoissa vähemmälläkin. Mutta sille, joka ylhäisten
saleista yht’äkkiä astui tänne konepajaan, sille oli tämä todellakin
mieltä masentava kuva. Sille tuntui, kuin tuo likasuus pyrkisi
tahraamaan hänetkin, ja varoen sai hän joka hetki kulkea, jott’ei
tahraisi kalliita vaatteitaan ja puhtasia käsiään likaan ja nokeen.
Sille tuntui, kuin hän joka hengityksellä vetäisi keuhkoihinsa
tukuttaisin viilajauhoja, pajan kuonaa, noen pölyä ja jotain —
raskasta hengittää.

Patruuni oli ottanut päivällisleponsa, kun hän tuli verstaaseen. Hänen
kasvoissaan lepäili tavattomampi virkeys, ja silmät olivat nuoren
kirkkaat. Hänen olennossaan näytti nyt olevan jotain nuorekasta,
leikillistä.

Toisella tuulella olikin patruuni nyt kuin aamupäivällä. Nyt oli hän
valmis Puraakin hyvittelemään ja tekemään leikkiä itse työnjohtajalla,
Hän kulki pitkin verstaassa. Tuli sitte Puran luo. Aamullinen
suuttumuksensa häntä vähän vierotti Purasta, ja jo syrjästä hän
silmäsi, millä tuulella Pura oli. — Pura on hyvitettävä, jos mielii
raittiusseurasta saada täyttä tolkkua, mietti patruuni ja sanoi
Puralle, joka oli syrjä kareittain häneen:

— Minä olen ajatellut lisätä Puralle palkkaa. Minä maksan enemmän
tunnilta.

Pura oli hänen paras työmiehensä, sanoi hän, ja sentähden hän tahtoi
maksaa Puralle enemmän palkkaa kuin muille.

Pura huomasi, että tuo oli jotain hänen hyvittelemistä, eikä puhunut
mitään.

— Totta Pura on tyytyväinen minuun?

— Kyllä, vastasi Pura miedosti.

— No, nyt illalla me kokoamme heidät sinne pikkupuolelle ja te puhutte
heille raittiudesta.

— Saatanhan minä sen tehdä.

Patruuni näki, ett’ei Purassa nyt ollut sitä innostusta, mitä hänessä
oli toissa iltana, kun hän tuli pyytämään lupaa saada se perustaa.

— Ja minä tilaan sinne seuraan, jos se saadaan aikaan, sanomalehdet,
ja pikkupuolella saavat he aina kokoutua.

— Patruuni tekee paljon raittiusseuran eteen, sanoi Pura kuivasti.

Patruuni kääntyi naama myrtyneenä pois Purasta ja puhui kovalla
äänellä:

— Kun työ on seitsemän aikana lopetettu, menette te pikkupuolelle,
sillä siellä on minulla teille puhumista.

Miehet näyttivät hiukan ällistyvän ja kysyvästi katselevan toisiinsa.

Patruuni meni toiseen huoneeseen ja sanoi siellä saman.

                                                  ⸻

Somasti valoi valoaan kattolamppu pikkupuolen salissa. Oli asetettu
penkkejä ja tuoleja seinäin vierustoille. Salin perällä oli pöytä,
jolla oli kaksi kynttilää, musteastia ja kynänvarsi, vieläpä joku arkki
puhdasta kirjoituspaperiakin. Työmiehet olivat käyneet kotonaan
heittämässä pois likaset työnursut, ja jokainen oli pannut päälleen
jotain parempaa. Odottavina ne nyt istuivat penkeillä ja tuoleilla.
Kokoutumisen syy ei enää ollut heille outo, vaan työnjohtaja oli heille
ilmoittanut, että patruunilla oli aikomus saada aikaan raittiusseura
työmiesten kesken. Olivatpa jotkut pitäneet murinaa sen johdosta, mutta
työnjohtaja oli sanonut, että heidän pitää ruveta raittiusseuraan, kun
kerran patruuni niin tahtoo. Työmiehet miettivät, ett’ei ollut
talvisydännä hyvä suututtaa patruunia, vaan piti tehdä, niinkuin hän
tahtoi. Mutta kyllä se tunnusti muutamista kummalta ruveta
raittiusseuraan; joku joukossa väittikin, ett’ei hän kyllä rupea,
vaikka sata patruunia pakottaisi. Mutta kun toiset hänelle sanoivat:
”mistäs leivän otat, jos patruuni panee sinut pois pajasta”, niin meni
häneltä suu tukkoon.

Patruuni tuli ja astui pöydän taakse. Kuolon hiljaisuus oli vallan
päällä salissa, ainoastaan lamppu katossa hiukan rätisi. Miehet
istuivat vakavina ja katsoivat patruunia. Patruuni otti nenäliinan
taskustansa, kaivoi sillä sieraimiaan, pyyhki sitte ja pani sen
takaisin taskuunsa. Maiskautti kielellään ylähuulensa oikeanpuoleisia
hampaita ja näytti alottelevan puhumaan.

— Minä olen käskenyt teidän tänne sitä varten, että teidän kesken
perustettaisiin raittiusseura. Minä en voi kärsiä sellaista menettelyä,
kuin tänä päivänä ja joskus muulloinkin on osotettu. Te menette vain
kapakkaan, siellä juotte ja elämöitte sillä aikaa, kuin verstaa on
tyhjä työmiehistä. Näyttää siltä, kuin minun pitäisi palvella teitä,
ettekä te minua, joka teille palkan maksan. Mutta siihen minä en
suostu. Sentähden minä panen pois ne miehet, jotka ovat olleet tämän päivän
juomingissa. Pysykööt he vain kapakassa, minun verstaassani ei
heille ole työtä!

Työmiehissä kuulusti kulkevan vähäinen sipinä.

— Älkää koskaan sitä luulko, että minä olen työmiesten varassa, että
minun pitäisi palkan kanssa odottaa teitä, milloin te näette hyväksi
tulla tekemään työtä. Varotukseksi minä sanon tämän. Työnjohtaja kävi
minulle sanomassa —

Useimmat työmiehet katsoivat vihaisesti työnjohtajaan, mutta
työnjohtaja mietti, että mitä varten patruunin piti tuo mainita.

— Sentähden teidän omaksi hyväksenne olen minä miettinyt perustaa
raittiusseuran, ja joka tähän seuraan rupeaa, sille minä maksan
kymmenen prosenttia enemmän palkkaa, mutta joka ei rupea, se saa tyytyä
entiseen palkkaansa, ja varokoon itseään, jos hän tulee juovuksissa
verstaaseen! Empimättä minä panen hänen pois ja työtodistukseen
merkitsen, että hän on juomari. Seuran puheenjohtajaksi olen minä
määrännyt Puran, ja hän puhuu teille tästä enemmän.

Ei yksikään mies uskaltanut enää ajatellakaan, ett’ei hän seuraan
rupeaisi. Ei, tuo oli kova saarna! Ja mikäpä oli seuraan ruvetessa, kun
palkkakin nousi, eikä se tuo juominen ole miksikään eduksi. Nytkin
päässä vielä särkee kohmelo, ja nukuttaa ja...

Pura meni nyt patruunin käskystä pöydän taakse, mutta patruuni asettui
sivulle vähän ulommaksi istumaan pehmoseen, tyynyllä varustettuun
nojatuoliin, mikä häntä varten oli tuotu huoneeseen.

Puran katse oli masentunut, ja kasvoissa oli selvästi havaittava
alakuloisuus, vaikka oli niissä jotain elävämpääkin, ehkä illan
vaikutuksesta. Ainakin veret hänen poskillaan vienoon nousivat ja
laskivat, ja silmät kiilsivät. Hän loi silmänsä pöytään, katsoi vähän
aikaa miedosti palavaa kynttilän sydäntä, kohotti silmänsä pöydästä ja
alkoi:

— Toiset ihmiset syntyvät onnellisemmissa oloissa kuin toiset. Liekö
se Jumalan vai kenen määrämä, mutta niin on asian laita. Toisten
lapsuus on turvattu, ja heidän nuoruuttansa ohjataan kuin vesille
laskettua purtta. Mutta toisin on toisten laita. Ja tähän jälkimmäiseen
joukkoon kuulumme tavallisesti me työmiehet. Meidän täytyy kokemalla
oppia, mikä on hyvää, mikä pahaa. Mutta kokemus on kallista, ja sen
kautta voimme hukkua. Nykyinen aika, mikä lämpimästi tunnustaa kaikki
ihmiset veljiksi, on alkanut puuhaamaan jotain meidänkin eduksemme. Se
pyrkii meitä kasvattamaan aikaisina, kun lapsina olemme jääneet niin
osapuille. On alettu perustamaan seuroja ja yhdistyksiä, missä
kasvatetaan suuria lapsia, työmiehiä. Yksi laji tällaisia seuroja on
raittiusseura, mikä koettaa pelastaa juoppouden loasta ihmistä ja
muuten häntä sivistää, tehdä häntä todelliseksi ihmiseksi,
kelvolliseksi yhteiskunnan jäseneksi, oikeaksi perheenisäksi. —

Puran kasvot tulivat elävämmiksi, ja sanat alkoivat tulla kovempaan ja
tiheämpään.

— Työmiehen elämälläkin on joku tarkoitus, ylevämpi, kuin mitä
työmiehet tavallisesti käsittävät. Niinkuin sanoin, kuuluu hän
yhteiskuntaan, ja hänen tulee täyttää siinä sijansa —.

Patruuni rypisti kulmiaan ja naputti mietteissään sormellaan tuolin
käsipuuhun.

— Mutta nykyään työmiehet ovat vielä sillä kannalla, että he eivät
välitä itsestään, eivät näe omaa suutaan pitemmälle. He luulevat, että
he, kun tekevät työtä, jotta saavat jokapäiväisen ravintonsa, ovat
sellaisia, kuin olla pitääkin. Tässä on työmiesten erehdys. Ja tämä
erehdys on kerrankin korjattava. Mutta niinkauvan kuin ihminen rypee
itsekkäissä himoissaan, pystyy hän tuskin itselleen ruumiillista
ravintoa saamaan. Ensin ovat himot poistettavat, ajatukset
puhdistettavat! Samalla kuin vietit vähenevät, jalostuu sielu. Minä en
tarvinne teille lähemmin selvittää, mitä juoppous aikaan saa. Sen te
itse tiedätte. Ruumiinne siitä kärsii, sielunne kärsii. Kapakassa on
juomarin hupi, kapakassa ajatukset. Ja kuinka surkea laitos kapakka on,
sen kyllä tiedätte. Kotinne on kurjaa kurjempi, lapsenne nälkäisiä,
ryysyisiä, niinkauvan kuin kapakkaan kannatte tienestinne. Ei teidän
kotinne hauskuudessa ole yhtään varaa siirtää siitä kapakkaan. Minä
patruunin puolesta ehdotan, että yhdytte raittiusseuraan ja luovutte
väkijuomia nauttimasta.

Pura heitti puhumasta. Hän näki, miten työmiesten kasvot olivat vielä
tähdätyt häneen sittenkin, kun hän jo oli lakannut. Ja aivan hiljaista
oli huoneessa. Tuntui Purasta niin juhlalliselta, jotta itseäänkin
kummastutti, miten hän oli noin työiniehiin vaikuttanut. Puhuessaan oli
hän ujosti pitänyt silmiänsä pöydässä, ja jos oli nostanutkin, olivat
ne vain kävässeet kuulijoissa tai huoneen seinissä. Patruuniin ei hän
ollut rohjennut katsoa, sillä hän pelkäsi, että ehkä patruuni olisi
ivallisesti hymyillyt hänelle.

Pura tuli pöydän takaa työmiesten joukkoon, missä muutamat vanhemmat
miehet hänelle hiljaan tuumivat, että oikein hän oli puhunut ja että he
mielellään olisivat kuunnelleet vielä lisää...

Patruuni nousi tyynytuoliltaan, mutta pöydän taakse ei hän enää mennyt.
Miettiväisempi elje oli hänellä kasvoilla, ja suun seutu oli vakava.

— Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen kehotustaan.
Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen askel
parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin paljon
kuin suinkin mahdollista tukemaan yhdistystänne. Pura puhukoon ja
järjestäköön lähemmin seuran, minä en jouda kauvempaa olemaan täällä.

Ajatuksissaan näytti hän poistuvankin huoneesta. Kun hän tuli
työhuoneeseensa, istui hän kauvan ja mietti. Hän mietti Puran puhetta,
mikä ensi alussa hänen pikkupuolen salissa istuessaan ei ollut
ollenkaan ollut hänelle mieleen. Tyytymätönnä hän sitä siellä oli
kuunnellut, mutta vääräksi hän ei olisi voinut siitä vääntää yhtään
sanaa, ei yhtään. Sillä kun Pura ujona tuolla pöydän takana puhui,
tuntui patruunista raskaalta istua tyynytuolissaan. Ensin, kun Pura
puhui työmiesten yhteiskunnallisesta arvosta, täyttyi patruunin sydän
ylpeydestä ja kopeudesta, ja hän mietti jo, että tällä tavallako se
raittiusseura alkaakin toimimaan istuttamalla työmiehiin muka heidän
yhteiskunnallista ja ihmisellistä merkitystään. Mielipä silloin jo
keskeyttää Puraa, ett’ei hän suinkaan ole tällaista tarkottanut
raittiusseuralla, että siellä ruvetaan saarnaamaan uusia oppeja ja
kapinoimaan. Mutta kun Pura alkoi puhumaan työmiesten tilasta ja kuinka
vähän hauskuutta työmiehen koti voi tarjota, vei sanat patrauninkin
ajatuksiin. Hänestä tuntui, että hän itsekin oli jonkunlainen
työmiesten painajainen, hän, joka nytkin istui tässä tyynytuolissaan ja
tahtoi näyttää suuruuttaan työmiehilleen... tuntui, kuin Puran puhe
loukkaisi häntä, ja hän odotti, että mitä vielä Pura sydämmissään
puhuukaan, ehkä vielä melkein sormella osottaa häntä, että tuossakin
istuu yksi heidän hien ja väen imijä...

Näin aroiksi tulivat itsestään patruunin ajatukset, ja hänestä tuntui
painostavalta istua tyynytuolissaan. Mutta Pura ei mennytkään niin
pitkälle, ja patruunille se oli mieleen. Jos Pura olisi mennyt, niin
mitäpä olisi tehnyt? Keskeyttänytkö kokouksen? Se keino olisi häntä
vähän auttanut, sillä työmiesten silmissä olisi hän joutunut huonoon
valoon... ja itsensäkin täytyi hänen myöntää, että se olisi ollut
kömpelöä ja vähän auttavaa.

Hän oli ollut aivan kuin itsestään pakotettu lähtiessään lausumaan nuo
sanat: ”Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen
kehotustaan. Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen
askel parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin
paljon kuin mahdollista tukemaan yhdistystänne”.

Ja häntä helpoitti, kun pääsi pois salista. Siellä tuntuivat hänen
ajatuksensa käyvän Puran ajatusten orjiksi, hänen, joka ensin oli
puhunut niin kopeasti työmiehilleen. Ja sehän se häntä siellä vaivasi.
Niin ristiriitaiset olivat hänen ja Puran puheet, ja hänen puheensa,
vaikka uhkaavakin, joutui hänen mielestään mitättömäksi ja arvottomaksi
työmiesten silmissä Puran puheen rinnalla. Se vain lisäsi Puran puheen
merkitystä, oikein oli todistuksena siihen, miten työmiehiä
kohdellaan...

Mutta nyt täällä omassa huoneessaan saivat hänen ajatuksensa jo uuden
rohkeuden, ja häntä nauratti oma pelkonsa ja arkuutensa tuolla
pikkupuolen salissa. Mutta työnjohtajan pitäisi aina väliin käydä
seurassa kuuntelemassa, jotta tietäisi hänelle kertoa, mitä siellä
tehdään. Se Pura, se helsinkiläinen on nerokas ja ajatteleva mies ja
ollut siellä suuressa pesässä, missä ollaan valmiita ajattelemaan ja
tuumailemaan jos mitä...

Patruunin poismeno helpoitti Puraakin. Hänestä tuntui niin orjalliselta
olla patruunin huoneessa ollessa ja kuunnellessa. Ja kun hän ajatteli
sitä juhlallista vaikutusta, minkä hänen puheensa oli tehnyt
työmiehiin, oli hän hyvillään ja alkoi unohtamaan raittiusseuran
perustamisen syitä patruunin puolelta. Samapa se, eihän patruuni tulisi
kuitenkaan seurassa toimimaan, vaan uskoi kaikki hänelle! Olkoonpa
seuran perustamisen kunnia vain patruunin, mutta hänhän olisi kuitenkin
sen toimeenpanija, sen aikaansaaja. Ja hän huomasi, että hänen arvonsa
nyt tänä yhtenä iltana oli suuresti kohonnut työmiesten silmissä, he
pitivät häntä työnjohtajan veroisena. Oli ollut vain vähän vastusta
seuraa aikaansaadessa, ei mitään muuta, mietti Pura, kun mieleen
tulivat eiliset ja tämän aamuset asiat ja jupakat. Ja hänen mielensä
illan pitkään leppyi, sulasi asian lämmöstä, mikä elpyi elpymistään
seuraa järjestettäessä ja puuhatessa.

IX.

Seura oli saatu aikaan. Kaikki olivat siihen ruvenneet. Puran puhe oli
ollut tepsivä kohmeloisiin miehiin, ja nekin, jotka eivät olisi
halunneet ruveta, yltyivät kirjoittamaan tai kirjoituttamaan itsensä
yhdistyksen jäseniksi patruunin lupaaman palkan ulvalla. Ja toimessaan
he olivat tuon seuran kanssa; näytti, että raittiuden aate oli aivan
imeytynyt heidän vereensä ensi viikkoina.

Tuolla seuran iltamissa oli niin hauska olla. Vanhat miehet siellä
viihtyivät olemaan, kun saivat lukea sanomalehtiä ja väitellä
keskenään. Nuoret olivat aivan hurmauneet seurasta, siellä kun sai
tanssia ja muuten huvitella. Kaikki lähiseudun nuoret naiset olivat sen
jäseniä, nekin, jotka eivät olleetkaan työmiesten omaisia.

Koko tuon joukon keskuksena oli Pura. Hän oli kaikista onnellisin ja
aivan unohtanut ensimmäiset vastukset seuran perustamisessa. Häneltä
seura sai elonsa ja olonsa. Iltakaudet, työstä tultuaan, puuhasi hän
seuran eduksi, valmisteli puheita ja mietti aina jotain uutta. Ja entäs
seuran iltamissa! Tuolla hän oli pöydän takana puhemiehenä, koko seuraa
johtavana henkilönä. Mitä hän sanoi, se hyväksyttiin, ja mitä hän
epäili, sitä epäilivät muutkin. Tuosta työmiesjoukosta hän oli
muodostanut pienen valtion, jossa hän oli itsevaltijas. Työmiehet
näkivät, että hän tiesi enemmän kuin he, oli ollut Helsingissä...
Työmiehet istuivat tuoleillaan ja penkeillään totisina ja vanhat miehet
varsin vakavina. Jurotellen heistä aina joku puhui, ja Pura koetti
somistella puhujan sanoja. Tytöt pakkausivat vähän sipisemään, mutta
aristuivat ja heti vaikenivat, kun Pura heihin katsahti. Nauruhuulilla
johti hän puhetta ja koetti päästää suustaan aina jotain sukkelaa.
Hänen puheensa olivat työmiesten mielestä niin mestarillisia, että he
arvelivat noin ei pystyvän puhumaan kaikki oppineetkaan, saati sitte
työmiehet. Loistava kehys ympäröi hänen päätään, ja se kehys oli
rakennettu työmiesten ihailusta, Lopuksi aina leikittiin. Kun Purakin
otti jonkun tanssiaskeleen, kadehtivat toiset tytöt sitä tyttöä, joka
sai hänen kanssaan tanssata, vaikka Pura siinä taidossa oli todellakin
alotteleva.

Joukossa oli muuan tyttö, johon Pura oli kiintynyt. Hän usein seurasi
silmillään tyttöä lattialta tanssiin ja tanssista taas lattialle.
Silloin, kun tyttö ei ollut iltamissa, ei Pura ollut niin sukkela eikä
kekselijäs kuin tavallisesti, mutta paremmin hän silloin seuraa johti
eikä myötään pitänyt pitkiä puheita, niinkuin teki, jos tuo tyttö oli
seurassa.

Tyttö oli patruunin piika, vasta tosin taloon tullut. Hän oli
vartaloltaan siro, melkeinpä tavattoman hoikka työkansan naiseksi.
Otsalla olivat sievät, mustat kiharat, kalpeahkot olivat kasvot, ja
ruskeat silmät olivat tummain kaareuvain kulmakarvojen alla. Ja hänellä
oli todellakin erinomainen aisti: hänen pukunsa oli aina somempi kuin
muiden. Tavallisesti oli hänellä sininen nauha hiuspalmikossa, ja
vaatteet olivat sievää ruumista myöten. Huulilla lepäili viekotteleva
hymy, ja kun hän tanssi huimasti, niinkuin hän aina teki, kohosi
vienon punerva hehku hänen poskiinsa. Mieli oli Puralla mustasukkainen
ja kadehtiva, kun tyttö tanssi muiden kanssa. Ensi kerran kun
hän oli tanssinut Puran kanssa, oli tyttö tanssin jälkeen
pilkallisesti naurahtanut ja sanonut, että Haireen — muutaman nuoren
konepajantyömiehen — kanssa oli niin hyvä tanssata. Pura oli
punastunut tuon kuullessaan ja hänen sydäntään kaiveli, kun tyttö kohta
lähti tanssiin Haireen kanssa. Pura ei voinut muuta kuin karvaalla
mielellä katsoa, miten he somasti tanssivat. Kun tanssi oli loppunut,
oli tyttö väsynyt, ja täyteläiset rinnat aaltoilivat, kun veri ajautui
kiivaammin sydämmeen ja sieltä ulos. Pura meni puhuttelemaan ja
koetti jutella sukkeluuksia. Tyttö nauroi, jotta valkeat hampaat
näyttäytyivät, ja Pura oli hyvillään.

Sinä iltana ei Pura unta saanut eikä mitään puhetta valmistellut.
Mielessä oli vain tanssiva tyttö, sillä hiuspalmikko heilui
hypähdellessä, ja sininen nauha siinä somalta näytti. Purasta oli hän
niin hurmaava ajatellakin, jotta tuntui, kuin rinta saisi outoa lämpöä,
kun tuo kuva kaikessa vallattomuudessaan oli hänen kuvittelussaan.

X.

Oli päästy seuraavaan syksyyn. Innokkaasti oli Pura toiminut
seurassaan, mutta jälkeä hän oli saanutkin. Melkeinpä miesten kasvoissa
voi nähdä hänen työnsä hedelmät, tuolla kun he istuivat raittiusseuran
iltamissa. Oli kuin olisi heillä ollut kasvoilla puhtaampi
kiilto, vaaleampi, mutta terveempi ja hienompi. Ja siististi he
käyttäytyivätkin. Oli kuin jotain hienompaa, herrahtavampaa olisi
heihin sulaunut. Ei heidän naurunsakaan ollut niin irvistelevää eikä
puheensa räikeää kuin ennen. Näkymätön käsi oli heitä silitellyt niin
sielun kuin ruumiin puolesta.

Melkeinpä uskollisina olivat he pysyneet lupauksilleen. Miehet olivat
ensi viikkoja pelostakin ja kunniantunnosta raittiita, patruuni kun oli
puhunut niin kovasti. Ja kun he oppivat vähän unohtamaan väkijuomia,
huomasivat he siitä hyödynkin ja alkoivat yhä innokkaammin harrastaa
raittiutta, varsinkin vanhat miehet. Purakin piti, että patruunin
sekautumisesta ja miehien raittiiksi ostamisesta ei ollutkaan sitä
turmiollista seurausta, jota hän oli kuvitellut. Patruunin
omanvoitonpyyntö oli siis kääntynyt vain eduksi hänen aatteelleen.
Niin, siltä se näytti. Erehdyksiä oli nyt tosin joskus tapahtunut
nuorten parissa, mutta eivät ne kovinkaan suuria olleet. Varsinkin
sitte, kun Haire oli erotettu seurasta, näkivät nuoretkin, ett’ei
olekaan hyvä näemmä kovin juopotella. Mutta oli sitä nureksittu Haireen
seurasta erottamista, sillä samassa hän oli menettänyt työpaikkansakin.
Olihan hän nyt tosin tullut seuraan juovuksissa, mutta eihän mikään
erehdys ole niin suuri, ett’ei sitä voisi parantaa. Ja miehet tiesivät
jälestäpäin seurassa kertoa, että Haire on kovasti katunut ja luvannut
kokonaan heittää pois. Mutta Pura oli ollut jotenkin yksivakainen hänen
erottamisestaan. Kun Pura oli sitä mieltä, niin vanhatki miehet,
varsinkin kun patruuni oli puolustanut Haireen erottamista. Olivat
jotkut toiset rikkoneet useammankin kerran, mutta olivat saaneet
anteeksi. Haire oli tehnyt kovin julkeasti, oli Pura sanonut ja
puhunut, että, jos ei kerran ankaruutta käytetä, niin ei tiedä, mitä
vielä tulee. Kovin on jo rääkkä teko, oli Pura sanonut. Ja niin oli
Haire erotettu. Mutta kovat kiroussanat oli Haire lähtiessään sanonut
Purasta, oli uhotellut, että muistakoon helsinkiläinen, kyllä sitä
hänkin vielä sieltä pyörähtää. Pura oli vain väkinäisesti naurahtanut,
kun miehet hänelle tuota sitte jälestäpäin puhuivat.

— Minkäpähän minulle tekee, oli hän sanonut.

— On se hyvin pahasisuinen. Ei tiedä, vaikka puukolla iskisi.

— Eikä iske! Linnassa kun on.

— Haireko linnassa?

Puralla rinta oudosti sykähti tuota kysyessään.

— Niin, juuri linnassa, tuumi muuan nuori mies.

— Mistä syystä, kysyivät useat yhteen ääneen.

— Kun se erotettiin työstä, joi se sitte viikon verran yhteen lynkään,
joi ja räyhäsi joka pennin, mitä sillä oli säästössä. Oli sitte
syöntynyt tappeluun muutamassa kapakassa ja lyönyt puukolla
nahkatehtaan työmiestä. Poliisit olivat vieneet sen korttikaariin, ja
nyt kuuluu linnassa istuvan.

— Sillä lailla, huudahti muuan.

— Jos se siitä niin syöntyi, kun täältä erotettiin, arveli toinen ja
katsoi Puraa kysyvästi.

— Ei tiedä, oisiko siitä... sanoi Pura hajamielisesti.

— Härmäläisiähän se onkin. Niitä suuria puukkojunkkareita.

— Ei tiedä, vaikka olisikin. Mutta rajupäinen se on ja kostonhaluinen.

— Mutta me kai alamme kokouksen, keskeytti Pura ja meni pöytänsä
ääreen. Väkiselläkin pyöri Haire mielessä ja tunnossa syytti, että ehkä
hän... Mutta hän tahtoi puhua tuosta, kääntää asia parhaalle tolalle.
Ja hän puhuikin, että taas on yksi surkea esimerkki siitä, mihin viina
vie, miten heidän omasta seurastaan yksi on joutunut niin kauvas, että
aina linnaan viinan takia.

Varsinkin naiset kauhistuen kuuntelivat Puran puhetta, ja patruunin
sievä piika oikein sävähti. Varmuudeksi vielä Pura kertoi toistamiseen,
että linnaan on joutunut.

— Hyvä, että erotimme hänet oikeaan aikaan seurasta, sanoi Pura
lopuksi ja katsoi pitkään patruunin sievää piikaa.

Sievällä piialla olivat silmät lattiassa ja näytti vain kuuntelevan,
ikäänkuin aristeleisi nostaakaan niitä muiden tyttöjen nähtäväksi.
Tuntui hänestä, kuin jostain läheisestä omaisesta puhuttaisiin noin
kauheaa kuin nyt Haireesta.

Alettiin sitte keskustelemaan henkivakuutuksesta. Mieleinen aine se
tunnusti olevan useimmille. Kun miehet olivat paraassa keskustelun
huumauksessa, avautui ovi, ja Alfred, patruunin konttoristi, astui
saliin tukko sanomalehtiä kädessä. Hän oli tehnyt muka asiakseen
sanomalehtien tuomisen ja tullut seuraan, paraasta päästä piloillaan.

Tullessaan hän kumarteli Puralle ja pitkin huonetta. Istui sitte
muutamalle tuolille ja alkoi pyhkimään rillejään.

Tytöt salaa häneen kurkistelivat, mutta miehet vähän lannistuivat.

Puraa pisti vihaksi. Alfredin sileäksi otsalle kammattu tukka häntä
iletti. Kaikin puolin niin lipeä ja kavala...

Ikäänkuin näyttääkseen, ett’ei häntä nyt kovinkaan ujosteltu, alkoi
Pura puhumaan henkivakuutuksesta. Alfred kuunteli pilkallisen
salaperäisenä ja heitti toisen jalan toisen päälle sekä otti mukavamman
asennon tuolissaan.

Mutta keskustelu ei tuntunut oikein luistavan, vaikka Pura koetti
parastaan. Alfred silmäili tyttöjä ja niissäpä hänen katseensa
viivähti.

Kun hän katsoi patruunin sievään piikaan pitemmältä, punastui tyttö ja
kääntyi vähän poispäin. Tytöstä tuntui kovin painavalta istua, kun
Alfred noin katsoi. Mutta Alfred veti suunsa hymyyn, kun tyttö arasti
häneen katsahti. Sukkelaan painoi tyttö silmänsä lattiaan.

Alfred nousi ylös, meni Puran tykö ja antoi sanomalehdet hänelle.

— Teillä on hauska seura, sanoi hän ja katsahti sitte pitkin seuraa.

— Ei niin hauskakaan, mutta paremmin hyödyttävä.

— Niin — vaikka hyödyttävä!

— Eikö herrakin halua yhtyä, kysyi Pura pistävän pilkallisesti.

Pura muisti hyvin kievari-illan.

— Tähänkö seuraan?

— Niin.

— Minua se ei taitaisi hyödyttää, vastasi hän nauravasti ja lujenti
rillejään nenällä. — Mutta ettekö te tanssi täällä, jatkoi hän.

— Miksi niin?

— Minäkin haluaisin ottaa jonkun valssiaskeleen. Täällä kun on noin
sieviä tyttöjäkin.

Pura muisti taas kievarin tarjoojaneidin.

— Eiköpä meikäläiset tytöt lie kovin huonoja herrasmiehille. Eihän
näillä ole koko otsaa peittävää etutukkaa.

Alfred ei huomannut, mitä Pura tarkoitti, vaan katsahti patruunin
sievään piikaan.

— Ei etutukkaa, mutta noin koreita palmikoita ja niissä kauniita
nauhoja. Niinkuin tuolla meidän talon Sannalla, sanoi hän lopuksi
naurahtaen ja Puraan kääntyen. Mutta Purapa ei siitä pitänyt.

Tuossa oli taas yksi rosvolaiva, joka vaani hänen alustaan. Ja se
pommitti niin suoraan ja rohkeasti, ei yhtään kimppuun pyrkinyt
kierrellen ja luovimalla. Ja nuo tytön silmät näyttivät Purasta niin
tulenaroilta, jotta ne heti syttyisivät, kun rosvolaiva lähettäisi
täyden pomminsa. Ne syttyisivät ja palaisivat, ja sillä aikaa
rosvolaiva veisi aluksesta paraat tavarat, mitä siinä oli otettavaa.
Jättäisi sitte sen palamaan, ja hän saisi sammuttaa, jos hänessä olisi
vielä sen verran sääliä ja pelastamisen halua...

Pura huomasi ei olevan soveliasta, että hän rupeaisi vastustelemaan
millään tavalla patruunin mieluisinta konttoristia.

—- Ehkä nyt vähän leikimme, sanoi Pura kuivasti. Mutta suoraa päätä
meni hän patruunin sievän piian, Sannan, luo ja pyysi häntä tanssiin.
Uhallakin meni, jott’ei Alfred olisi häntä kerjennyt pyytää. Sillä hän
huomasi, että Sannaa se Alfred pivarteli.

Alfred täysin tajusi Puran käytöksen ja pilkallisesti katsahti Sannaan
Puran häntä tanssiin pyytäessä. Ja omituisesti kyllä sattui Sannakin
silloin katsahtamaan häneen. Sannan posket karahtivat punaisiksi, ja
hajamielisenä hän lähti tanssimaan Puran kanssa.

Alfred pyysi muutamaa toista tyttöä ja työntyi tanssin hyppyyn
keskilattialle. Sujuvasti hän tanssi, nosteli vain hiukan puolittain
jalkojaan lattiasta, sievästi heitti toista jalkaa eteenpäin, samalla
kuin jo toista taapäin heilautti. Mutta veltosti hän ei puristanut
tyttöä niinkuin toiset, vaan aivan likelle hänet likisti, jotta tyttö
punasena karehti, häpeissään kun oli. Tyttö ujosteli, kun ei ollut
tottunut herrain kanssa tanssimaan. Sievästi kaartaen ja vältellen
kömpelösti eteenpäin hyppeleviä työmiehiä tanssi Alfred. Näki, ett’ei
hän ollut ensi kertaa tytön kanssa lattialla, noin kun tanssi oli hänen
vallassaan eikä hän tanssin, liikkeet eivät häntä ohjanneet, vaan hän
liikkeitä. Hän tanssi huimasti, mutta kevyesti.

Purakin hölkötteli talonpoikasilla jaloillaan, korkealle niitä
tanssiessaan heittäen. Ja paremmin huoneen yläpuolta näytti hänen
katseensa tapailevan, rinta pystössä, kun kankean suorana eteenpäin
meni. Huoneen toiselta puolelta toiselle se tanssi häntä vei, jalat
kuljettivat, kun kerran vauhtiin pääsivät. Soitannosta välinpitämätönnä
hän kohautteli sääriään.

Huimemmaksi kävi Alfredin tanssi. Näytti, kuin ylpeydestä näyttäisi,
miten sitä tanssitaan. Yhä likemmäksi ja voimakkaammin hän puristi
tyttöä, jotta tytölle hikikarpalot nenän huipulle kokoutuivat ja
hartioilla oleva huivi alas solahteli. Kiivaammin ja kipeämmin päästi
soittaja viulustaan ääniä, ja intoa ne näytti kuohuttavan tanssijoissa.

Yhä rajummaksi kun Alfred tanssissaan pääsi, niin silloin tuli
kolahdus, Pura kun kaikella vauhdillaan töytäsi häntä selkään.
Ivahymyyn vetäysivät Alfredin suupielet, mutta Puralla mieltä käänteli,
kun tuon teki. Sanna ei sanonut enää jaksavansa tanssia, vaan lähti
suuttuneena kesken tanssin istumaan tuolille.

Puraa harmitti. Hän meni sanomalehtipöydän luo, missä vanhemmat miehet
istuskelivat sanomalehtiä lukien tai tanssia katsoen. Mutta Sanna
tuoliltaan katseli Alfredin tanssia. Tulinen valssin sävel oli nyt
kuumimmillaan, kimeästi vaikeroi viulu. Tuossa istuessaan unohtui
Sannalta suuttumuksensa, ja korvista kiihottavasti juoksi viulun sävel
läpi koko ruumiin. Voi sentään, kun nyt saisi tanssia, ja tuon Alfredin
kanssa, ajatteli Sanna ja mustasukkaisena katsoi tyttöä, mikä punakkana
ja hikisenä väsyneesti seurasi muassa Alfredin hänen huimaavassa
tanssissaan.

Pura katsoi Sannaa hänen huomaamattaan. Hän näki, miten osaa-ottavasti
Sanna seurasi Alfredin tanssia. Ei Pura kuunnellut muutaman vanhemman
miehen sanoja, mikä hänelle puhui, vaan hajamielisesti vastasi: ”niin,
niin”. Koko mieli oli Sannassa, äskeisessä suuttumuksessa ja tiesi
missä.

Nyt loppui se valssi. Tahdottiin soittajalta uutta yhtä hyvää. Totisena
oli soittaja ja lähetti uuden vielä vinhemmin.

Alfred tuli pyytämään Sannaa tanssiin. Sanna meni, ja vieno puna
kohousi hänen kasvoilleen, kun hän tuossa lattialla Alfredin rinnalla
seisoi odottaen tanssiin lähtöä, siksi kun tuli sopiva soitto.

Puran silmät eivät päässeet mihinkään Sannasta. Alfredin vieressä
lattialla seisoessaan oli hän niin sanomattoman kaunis. Ujous kun loi
punervat ruusut kalpeahkoille kasvoille, näytti musta tukka yhä
mustemmalta.

Eri tavalla pysyi Sanna Alfredin kiivaan tanssin kumppalina. Ei hän
väsyneesti ja raskaasti venynyt perässä, vaan kevyesti rinnalla hyppi.

Mutta Puran rinnassa kaiveli. Suututti, ett’ei osannut oikein tanssia,
suututti, ett’ei enemmän ollut ollut nuorten seurassa, jotta olisi
oikein oppinut, suututti koko orpo lapsuus, suututti, ett’ei hän ollut
tuo — Alfred.

Puraa eivät Sanna eikä Alfred huomanneet. Intohimoisesti he tanssivat
ja olisivat, jos olisivat olleet herrasseurassa, epäilemättä vetäneet
huomion puoleensa. Mutta täällä ei tuosta osattu välittää. Pura vain
heidän tanssiaan seurasi ja mietti, miten sen saisi loppumaan.

Kun valssi oli loppunut, pyydettiin polkkaa. Mutta Pura meni pöydän
taakse ja suuttuneena kovalla äänellä sanoi:

— Me olemme leikkineet kylliksi, aletaan keskustelemaan!

Nuoret kummissaan katsoivat, ja vanhat miehetkin sanomalehtiensä takaa
havahtivat. Ennen, kun kerran oli alettu leikkimään ja huvittelemaan,
oli sitä tehty ilta loppuun.

Vastahakoisesti näyttivät nuoret asettuvan tuoleilleen, kun näkivät
Puran vakavasta, suuttuneesta naamasta, että tosi on kysymyksessä.
Sannan suupieliin vetäytyi ylpeän suuttunut piirre, mutta Alfredin
pilkallisen naurava. Puraa se vielä kiivastutti, että Alfred arvasi
hänen suuttumuksensa syyn. Hänen täytyi huomata, mitä merkitsi tuo
Alfredin pilkallinen, häneen tähdätty naama.

— Keskustellaan vielä henkivakuutuksesta, sillä se jäi äsken kesken,
sanoi Pura.

Alfred ei mennyt enää istumaan, vaan tuli pöydän tykö Puran luo,
kätteli häntä ja kiitteli. Pura punasena kahotti kätellessään Alfrediä:
hänestä tuntui, kuin Alfred aivan huvikseen tekisi hänestä pilkkaa ja
tahtoisi tehdä hänet koko seuran narriäijäksi. Alfred kumarsi sitte
vielä muillekin ja meni pois huoneesta. Purasta tuntui oikein
helpottavalta oven käynti Alfredin pois mennessä.

— Henkivakuutus on tarpeellinen, varsinkin naineelle työmiehelle.
Nuorena, vaikkapa naimisissakin, voipi säästää jonkun vähän. Mitä
arvelette?

Enempää ei Pura jatkanut. Hänestä tuntui itsestäänkin, ett’ei hän nyt
voinut ajatella. Kohta hän vaipuikin illan tapausten ajatuksiin ja
näytti kovin hajamieliseltä.

Muuan mies, joka parhaallaan laitteli silmälasejaan koteloon pantuaan
sanomalehden kädestään, alkoi venyttelevällä äänellä puhumaan:

— Sitä asiaa minä olen miettinyt, Mutta minusta se olisi patruunin
asia.

— Patruuninko? oikein ääneen joku huudahti. Se oli työnjohtaja.
Tavallisesti hän ei seurassa kulkenut, mutta kuitenkin aina väliin
patruunin tahdosta.

Mies kääntyi tyvenesti sinne päin, mistä huudahdus kuului, ja sanoi:

— Niin, juuri patruunin. Hänhän työssään kuluttaa meidän voimiamme, ja
kun kuolemme ennen aikojaan, niin se tapahtuu siitä syystä, että hänen
pajansa ryönää olemme liiaksi vetäneet sisäämme.

Miehelle naurettiin, mutta hän totisena jatkoi:

— Tai jos hän maksaa niin paljon enemmän palkkaa vuodessa, kuin
henkivakuutukseen menee, niin sama se.

— Katsos, hyvä mies, väitti työnjohtaja vastaan, kuinka paljon
patruunilta menisi, jos hän rupeaisi maksamaan henkivakuutusyhtiölle
miehistään! Jos nyt yhdenkolmatta vuotinen mies vakuuttaa itsensä
kahdesta tuhannesta markasta, niin sen täytyy maksaa noin neljäkymmentä markkaa
vuosittain. Nyt on työssä joku kolmekymmentä miestä, muutamat
jo jotenkin ijäkkäitä, jotta vuotuinen maksu, tuo sama vuotuinen maksu
tulisi kaksinkertaiseksi, ja menisi patruunilta vuosittain yli kahden tuhannen markan
siihen. Se on jo summaa. Eikä se summa vielä
riittäisikään, kun tarkemmin miettii.

— Mutta kuinka monta kahta tuhatta hän saa meidän kautta, ehätti
äskeinen mies sanomaan ja vilkutti silmiään.

— Ja vielä! Jos mies erkaneisi pajasta, niin silloinhan vakuutus
rikkoutuisi.

— Eikä rikkoutuisi! Kun hän menisi toiseen pajaan tai tehtaaseen, niin
sen tehtaan isäntä maksaisi sitten taas, puolusteli mies.

— Entä sitte, jos ei maksaisikaan?

— Maksaisi sitte omistaan.

— Eeih! Kyllä se on huono ajatus. Jos työmies vakuuttaa henkensä, niin
sen täytyy tapahtua omista tavallisen palkkansa säästöistä. Mutta mitä
sanoo puheenjohtaja?

Mies oli hyvillään, että työnjohtaja vetosi puheenjohtajaan. Luuli
varmasti hänestä saavansa puolustajan tuumalleen.

— Niin mitä?

Pura havahti mietiskelystään. Ei hän ollut seurannut keskustelua, vaan
mielessään punninnut, eikö todella Sanna pitänyt hänestä.

Miehet vähän ällistyivät Puran kysymystä.

— Minä en lopussa oikein kuunnellut, miten se asia kiertyi. Pitäisikö
äänestää?

— Ei äänestää, vaan mitä Pura arvelee, eikö työmiesten itsensä pidä
maksaa henkivakuutuksestaan, sanoi työnjohtaja.

Mies vieno hymy huulilla odotti mieleistään vastausta.

— Tietysti he itse. Kukas muu?

Ajattelematta tarkemmin Pura myönsi, jott’ei olisi tullut selville,
ett’ei hän ollut koko keskustelua seurannutkaan. Mies ällistyi, hymy
suupielistä katosi, ja leuka laskeutui eteenpäin nostetusta asemastaan.

— Niinkö, äänsi joku hiljempään, ja Pura huomasi miesten kasvoista,
ett’eivät he olleet tyytyväisiä asian tällaiseen loppuun. Miehet
karsastellen häneen katsoivat, mutta työnjohtaja mielissään hypitti
kättään polvellaan.

Puraa tuskautti. Hän koetti ruveta asiaa parantelemaan, mutta miten.
Täytyi saada selville asian juoksu, jota kertaamaan työnjohtaja ei
ollut kovinkaan valmis, sillä hän aavisti, että ehkä Pura meneekin
vielä miehen puolelle. Mutta miehen kasvot taas vertyivät ja
elostuivat, kun hän uudestaan selvitti puoltaan. Työnjohtaja mieli jo
pistätellä Puraa, että kun ei ole sen tarkkaavampi, vaikka on
puheenjohtaja. Ja muutki miehet kummastelivat. Omituisempi oli Pura
tänä kuin muulloin. Miehet miettivät, että mikä sen miehen nyt
on tuommoiseksi tehnyt, kun haparoipi sinne ja tänne.

Mutta Pura selvitti olleensa muissa ajatuksissa eikä siis kyllin
tarkanneensa keskustelua. Mutta voidaanhan se nyt ottaa uudelleen
esille, arveli Pura. Ja niin tehtiin. Työnjohtaja ei enää ollut yhtä
innokas selityksissään kuin edellisellä kerralla, vaan muutamalla
sanalla pani vastaan miehen mietteille. Mutta Pura kuunteli nyt
tarkkaan miehen puhetta, ja tosissaan mies puhui, pitempään kuin
edellisellä kerralla.

— Todella olette oikeassa, sanoi Pura lopuksi miehelle, huolimatta
työnjohtajan vastaväitteistä, joka ei enää ollut niinkään hiljaan, kun
kuuli Purankin kannattavan miehen ehdotusta. Mutta työnjohtajan
vastaväitteistä ei kukaan välittänyt, vaan muutamat nauraa hykertivät,
kun työnjohtaja jäi satimeen. Kuului vain puhuttavan, että patruuni on
velkapää, sillä hänhän kyllä saa moneen kertaan voitokseen vuodessa
tuon summan, mikä menisi henkivakuutukseen. Työnjohtaja kiivastui ja
lähti pois.

Pura vielä puhui asian puolesta ja mainitsi jossakin tehtaissa
ulkomailla työmiesten saavan määrätyn prosentin tehtaan vuotuisista
voitoista. Todellakin pari tuhatta markkaa patruunin puolelta vuodessa
on vähäinen summa verrattuna siihen tuloon, mikä patruunilla
verstaastaan on, sanoi Pura.

Kohta lopetettiin kokous. Kun Pura lähti pöytänsä takaa, oli hän yhtä
elostunut kuin ennenkin, sillä keskustelu ja väittely työnjohtajan
kanssa oli hänet virkistänyt ja saanut entiselleen.

XI.

Pura tuli pöydän takaa Sannan luo, joka juuri oli ylösnousemaisillaan
tuolista, jolla hän oli istunut. Sanna oli istuessaan muistellut
Alfredia, heidän kiivasta tanssiaan, miten lähelle Alfred oli hänet
puristanut ja miten hän tanssiessaan oli puhaltanut kuumaa henkeään
hänen otsalleen. Outo tuli alkoi kyteä hänen rinnassaan, ja
intohimoinen kaipuu heräsi hänessä Alfrediin. Mutta samassa hän oli
hyvin levoton. Hän oli arka, kuin olisi tehnyt jotain rikosta, ei juuri
rikostakaan, mutta jotain, mistä täytyi pelätä ja mikä oli ollut
sopimatonta. Mutta mieleen iski koko ympäristönsä välinpitämätön
halveksiminen: nuo tytöt olivat kaikki lötöksiä ja rumia, ja miehet
tyhmiä ja kömpelöitä, kankeita aivan kuin puujumalat. Mikä ennen oli
tuntunut hauskalta täällä raittiusseurassa, se nyt oli ikävää, kovin
ikävää...

— Ettekö lähde, Sanna, kävelemään? Ilma kun siellä on kaunis,
kuutamokin...

Pura katsoi kuin rukoileva Sannaan, mutta ylpeästi katsahti Sanna
häneen.

— Minä menen käymään kotonani, vastasi hän kylmästi.

— Ehkä minä saan tulla mukaan?

Lähellä-olijat kuulivat Puran ja Sannan keskustelun. Sannaa vähän
hävetti, kun noin ylpeästi vastasi. Toiset, näet, kummissaan katsoivat
Sannaa.

— Tulkaa vain, jos haluatte!

Aivan välinpitämättömästi Sanna tuon sanoi, mutta Purasta se oli kyllin
hyvä. Ja niin lähtivät he yhdessä ulos.

Täysikuu oli hopeimmillaan. Syysmaisemaan loi se satumaista
heijastusta. Se vuodatti tyynnyttävän, miedon, kylmän loisteen. Ei
aallon nystyrää, ei lauhkeaakaan läikkää liikkunut veden pinnalla, vaan
suorina pysyivät siihen kuvastuvien rakennusten seinien ja kulmien
viivat. Huoneiden vierustoille loi se kulkijoitten varjoja, mitkä
suurensivat ihmisen jättiläiseksi. Tuntui oikein varovaiselta astua,
jott’ei rikkoisi jaloistaan lähtevää omaa varjoaan.

— Sannan vanhukset asuvat tällä saarella? aloitti Pura puhetta.

— Ne asuvat tässä vähän matkan päässä.

— Ne ovat jo vanhat ihmiset?

— Vanhat ja jumaliset. Minä kun olin niin hälppä, niin sillä
tahtoivat, että minäkin menisin palvelukseen oppimaan ihmisyyttä.

— Vai niin.

— Mutta oliko siellä Helsingissä hauska olla? Tehän olette
Helsingistä.

— Ei siellä minulla ollut hauska. Kaikki suurta ja ylellistä. Ja kun
minulla siellä ei ollut tuttujakaan, varsinkaan naisia, niin ikävä oli.

— Ovatko ne naiset sitte niin huvittavia, kysyi Sanna vähän
teeskennellen.

— Ainakin minusta.

— Mutta minä haluaisin päästä sinne Helsinkiin. Täällä on ikävä ja
ihmiset kummallisia! Uih, kuin täällä on ikävä!

— Kyllä melkein. Onhan Helsingissä paljon maaseudun naisia
palveluksessa.

Mutta Sanna ei puhunut enää mitään. Hänen ajatuksissaan pyöri, että hän
oli onneton, sillä hän olikin piika ja Alfred herra...

— Tuo tuossa on minun kotini.

— Tuo kaksi-akkunainen?

— Niin. Hyvästi!

— Eikö Sanna tule uudestaan kävelemään, jos minä odotan.

— Kyllä minun pitää mennä talooni takaisin.

Siihen vastaukseen tyytyi Pura ja jäi odottamaan. Perempänä oli
vähäinen huone, jonne ovi pirtistä oli raollaan. Vähänen, himmeästi
valaseva lamppu oli pöydällä, jolla auki-olevaa raamattua äiti luki.
Kartiinit eivät ulottuneet yli koko akkunan, vaan kaksi ylintä ruutua
jäi paljaiksi. Noista yläruutuista pisti kuu naamansa sisälle ja
leikkasi lattiaan valosan juovan. Sammuksissa kytevä tuli oli uunin
suussa, ja aina väliin valonkipinä siinä välähti. Kello, joka ulottui
melkein lattiasta kattoon, naputti ääneen, ja Sannan sisään tullessa
löi se heleällä, kiirehtivällä äänellä yhdeksää. Vähän parin taulun
haamua eroitti peräseinällä, ja jos olisi ollut valosa, olisi nähnyt
niiden esittävän kahta purjelaivaa haaksirikossa, mitä kovimmassa ja
rajuimmassa myrskyn mölläkässä. Vielä oli peräseinälle ripustettu
puusta veistetty ja taklattu laivanpuolisko, sellainen, joita
merimiehet rakastavat näperrellä pitkinä ja työttöminä iltoina suurella
Atlantin merellä. Katossa heilui rautalangassa leveäpyrstöinen, puusta
leikattu linnunkuva siivet hajallaan.

Sannan äiti veisaten luki raamattua. Pirtissä oli ilma lämpöstä, jotta
äiti oli pudottanut huivinsa hartioilleen. Harvat, vähän hopeoituneet
hiukset päälaella paistoivat. Hän oli tummaverinen, ja hänen
terävät silmänsä olivat syvällä kuopissaan. Luku näytti hänestä
vastenmieliseltä, eikä kovinkaan ollut sielullaan kiini raamatussa.
Leikitteli vain äänelläänkin. Hänen laihoissa, kuoppaisissa kasvoissaan
oli väliin liikkeitä, mitkä ilmaisivat muuta kuin hurskautta: hänen
eloisa sielunsa ei ollut kuihtunut yhtä rintaa ruumiin kanssa. Nuorena
tyttönä oli hän aina ollut ensimmäisinä merimiesten tansseissa.
Loukosta oli häntä aina silloin nykyinen miehensä ihaillut. Kaksissa
naimisissa oli hän kerjennyt olla. Ensimmäisistä joutui hän aivan
nuorena leskeksi, kun mies, iloinen nuori merimies, hukkui
juovuksissaan kaupungin satamaan. Hänelle ei ollut jäänyt yhtään lasta.
Sannan isä kun oli tullut mereltä ja kuullut hänen olevan leskenä, oli
heti mennyt kosimaan ja onnistunut. Reipas hänkin oli miehekseen, mutta
ujo ja hiljainen. Nyt vanhalla puolen ikäänsä oli hän hihhulilaisuuteen
taipuva. Tuossa hän nyt istui sohvalla pää vähän kumarassa ja joutilain
katsein. Hänen sinisen valkoset silmänsä olivat vähän ulohtaalla
päästä, ja rauhaisia ryppyjä oli hänen otsassaan. Vaalea tukka ei ollut
enää pystö niinkuin nuorena miehenä, vaan pitkinä, leikkaamattomina
haituvina ympäröivät hiukset melkein paljasta päälakea. Muuten oli
ruumis könttyrä ja kumara. Hän näytti hyvinkin nauttivan lämpösestä
ilmasta, huoneen hiljaisuudesta ja vaimonsa lukemisesta.

— Hyvää iltaa, toivotti Sanna sisään tullessaan.

— Iltaa, iltaa, vastasi äiti ja heitti lukemasta pantuaan merkin
raamatun väliin.

— Vastako olet talosta päässyt? kysyi isä.

— Kerkesin kävästä tuolla raittiusseurassa.

— Siellä tanssaamassa? äsähti isä.

Sanna säpsähti ja katsoi arkana isäänsä.

— Jos nuorena onkin vähän muiden seurassa, niin välipä tällä nyt!
Eikähän se tanssikaan niin pahaa ole. Leikkiä vaan, puolusteli äiti.

Isä sanoi vitkaan jotakin vastaan ja jäi äänettömäksi.

Mutta Sannaa peloitti, että jos isä saisi tietää hänen vielä niin
huimasti tanssineen ja —- Alfredin kanssa. Tuntui jo, että hän on
joutunut tunnustuksille.

— En minä ole tanssinut eikä sitä tanssittukaan, puolusteli Sanna
hätäisesti.

Tuota sanoessaan ei Sanna uskonut itsekään, että vanhukset häntä
uskoisivat. Lähti niin ajattelematta huulilta, kun nyt tuli mieleen
pelko ja arkuus.

— Sinä nyt pääset aina omin päin juoksuun, kun olet siellä
palveluksessa. Taisi olla turhaa, että me muka panimme sinut sinne
ihmistymään.

Isä katsoi rehellisillä, vanhoilla silmillään kysyvästi tyttöön.

— Hyvin vähän minä pääsen ulos...

Mitähän, jos isä tietäisi, että siellä on Pura ulkona häntä
odottamassa, ajatteli Sanna arkana.

— Älä nyt Sannaa tyhjää toru, isä!

Sanna mieli apeana mietti, että miksi hänellä on tuommoinen isä. Ei
suinkaan kellään muulla ole tuollaista isää kuin hänellä.

— Ei ole turhaa nuhteleminen, vastasi isä ja sukasi kädellään mustaa,
takkuista partaansa.

— Minä kiehutin pyhä-illaksi vähän teevettä. Tahdotko, Sanna, juoda?

Äiti alkoi nousemaan antaakseen Sannalle teevettä.

— Kyllä minä, äiti, itse saan, sanoi Sanna ja meni uunille. Hän otti
suuren kahvikupin, kaatoi siihen teetä ja alkoi ryystämään. Ei tehnyt
nyt mieli juttelemaankaan, mitä oli talossaan nähnyt ja kuullut, kuinka
suuria kestejä oli pidetty, keitä ollut vieraina ja miten rouvasihmiset
olivat olleet puetut, mitä ruokalajeja syöty, ja muuta sellaista, mitä
hän aina ennen oli kotonaan innolla kertonut. Harmistunut oli Sanna ja
iloton, myssötti kuin ikävin ihminen maailmassa. Tuossa uunin nurkassa
hän ryysti teetään nyreillä mielin.

Sillä välin oli äiti sattunut vetäsemään akkunan varjostinta. Pura oli
juuri akkunan edessä ulkopuolella Sannaa odottamassa. Äiti vähän
säpsähti, kun tuossa mies seisoa möhötti hänen nostaessaan mitään
aavistamatta kartiinia. Äiti arvasi, mikä se tuo mies oli, ja sentähden
hän ei puhunut mitään.

Äiti meni uunin luo Sannan tykö, joka ei ollut huomannut, koska oli
sivuttain, äidin kartiinin nostamista.

— Onkohan siinä vielä minullekin teetä? sanoi hän kovemmin, mutta
samalla nojautuessaan Sannan puoleen teetä kaatamaan höpisi isän
kuulematta tytölle:

— Kuka se on tuo nuori mies, joka sinua ulkona odottaa?

Sanna karahti punaseksi eikä puhunut mitään. Kummissaan vain katsoi
äitiä. Äiti kaatoi kuppiin teetä ja alkoi ryystämään. Ryystäessään meni
hän vähän likemmäksi Sannaa.

— Eikö se ole se Pura? kysyi hän hiljaan Sannalta.

Sannaa vähän arvelutti. Kieltäisikö, ett’ei tiedä koko miehestä? Mutta
ehkä äiti saa tietää muilta, ja mitäpä hän äidiltä salaa...

— Se pyysi minua kävelemään, vastasi Sanna ujosti ja hätäilevästi.

— Sehän on hyvä mies...

— Minä lähden nyt. Hyvästi!

— Kiireppä sinulla on, sanoi äiti.

— Muista Sanna, että kun sinulla on vapautta, niin tulet sinä tänne
etkä mene lentoon ja hyppyyn! Jos minä saan kuulla, että sinä kovin
lennät ja lekaat, niin varo itseäsi!

Puoli koholleen nousi isä sohvasta ja sanoi lopun kovalla äänellä.

Sanna lähti huoneesta, mutta äiti vielä ovea kiini pannessaan tarkasti
Puraa. Hän väänsi sitten hiljaa oven lukkoon ja meni isän tykö
huoneeseen virkkaamatta hänelle mitään Purasta.

XII.

Tyven ja äänetön oli ulkoinen maisema. Vesi ei yhtään loiskahdellut, ei
aallon nyppylää kohonnut sen tyyntyneestä povesta, vaan silmänkantamiin
saakka se oli yhtenä heijastavana, välkkyvänä peilinä, mihin kuu
lähetti leikkaavat säteensä, mitkä silmään näyttivät valolaineilta.

Laiturille kävelivät Pura ja Sanna. Lannistuneella mielellä oli Sanna.
Isä se oli hänet lamauttanut. Jos isä saisi tietää, että hän on
tanssinut Alfredin kanssa, niin mitä tekisikään. Sannaa oikein tahtoi
itkettää, että hänellä on sellainen isä.

— Minulla on niin ikävä, sanoi Sanna ja pillahti itkemään. Hän painoi
kädet silmiinsä ja istuutui laiturin penkille nyyhkimään. Pura
hämmästyi ja tunsi itsensä avuttomaksi. Hän otti askeleen tyttöä kohti
ja istahti hänen viereensä. Pura kohotti kätensä. Hän tunsi, että se
vapisi. Ensi kerran eläissään laski hän kätensä nuoren naisen
hartioille. Hiukset olivat Sannalla valahtaneet otsemmalle, ja silmissä
kiilsi vesihelmejä. Pura äänetönnä seurasi hänen liikkeitään. Tuo
kookas, karkeapiirteinen mies leveine, miehellisine kasvoineen ja
pystyhartioineen hennon ja kauniin Sannan sivulla oli kuin karkean
ja uupumattoman voiman edustaja oikullisen, vaalittavan ja
pehmeäpiirteisen kauneuden rinnalla. Ja kuutamo suurensi kummankin
arvoa, teki piirteet ja erotuksen heidän välillään suuremmiksi, kuin ne
todella olivatkaan.

— Minulla on niin ilkeä isä, ett’ei kellään... nyyhki Sanna.

— Miten niin? kysyi Pura.

Mutta Sanna ei ruvennut selvittämään, vaan heitti nyyhkimästä ja pyhki
silmiään.

Yht’äkkiä kuului etempää käsiharmonikan ääni. Siihen yhtyi iloisia
huutoja. Nuoria siellä oli matkassa, sen kuuli jo etemmäksi.
Käsiharmonikka soi täydellä äänivarastollaan, ja nauru ja laulu sitä
säesti. Kuulusti olevan nais- ja miesääniä siellä seljällä veneessä,
joka tuolta salmen suusta pisti ulos. Ääni saapui niin selvänä Sannan
ja Puran korviin, jotta he tunsivat veneessä olijain olevan heidän
tuttaviaan raittiusseuran poikia ja tyttöjä. He kuulustivat olevan
kotimatkalla tänne saarta kohti. Airojen lonkkunankin eroitti, kun
veneilijät olivat vähän hiljempaan.

Soitto loppui, ja naisääni kuulusti alkavan laulun, johon muut
yhtyivät. Säveleen ja sanat eroittivat Sanna ja Pura täydelleen. Airot
tahdikkaasti lonkkuivat, ja laulun alemmissa kohdissa niiden ääni
kuulusti pääsevän melkein voitolle. Kun laulu oli loppunut, alkoi taas
iloinen huudon remahdus ja nauru. Sitä seuraa ei kuulustanut surut
painavan eikä huolet raskauttavan. Yhä likemmäksi tuli vene, jotta
veden loiskinakin jo alkoi kuulua.

Omituisen virkistävän vaikutuksen teki tuo seura Sannaan ja Puraan.
Sanna unohti itkunsa ja isänsä ja kiintyi kuulemaan noiden huoletonta
elämää ja laulua. Hän pyyhkäsi hiukset ohimoiltaan, nousi istumasta ja
sanoi Puralle:

— Eikö meki lähdetä soutelemaan?

— Kun oisi venettä... tuon Hukkasen veneen me kyllä saamme ottaa,
lisäsi Pura sukkelaan ja alkoi reippaasti irroittamaan venettä
laiturista. Airot asetti hän hankasiin ja auttoi Sannaa veneeseen.
Sannan käsi tuntui Purasta pehmoselta, vaikka se olikin ilman
vaikutuksesta kylmä.

Pura työnsi veneen laiturista, ja terävästi leikkasi se ensimmäiset
laineet veden pinnalle. Ne loittonivat loittonemistaan aina
voimattomimpina kahta puolta venettä, kunnes uupuivat ja sileytyivät
yhtä tasasiksi tyynen pinnan kanssa. Pura alkoi hiljalleen soutaa
lipittää myötäsuuntaan noiden tulijain kanssa. Sanna määräsi suunnan ja
Pura totteli.

Toisessa veneessä tunsivat Sannan ja Puran. Joku toisia ääneen
huomauttikin tästä. Sanna käski noin puoli äänellä Puran soutaa
kiivaammasti, ja pian loittonikin heidän veneensä toisten veneestä. He
laskivat veneensä laituriin, mutta Pura viillätti purttaan kaupunkia
kohti.

— Ovatko teillä vielä vanhemmat elossa? kysyi Sanna siristäen
kädellään vettä.

Jos olisi ollut päivä, olisi huomannut Puran punastuvan. Kiertäen hän
vastasi:

— Vieläkö Sannalla on isä mielessä?

— Ei, vaan minä muutoin kysyin.

— Ei minulla enää ole vanhukset elossa, vastasi Pura ja rykäsi kuivan
yskän.

— Ovatko ne olleet jo kauvankin kuolleina?

— Aikoja sitte. Minä olin vähäinen poika...

— Mikä teidän isänne on ollut?

Pura hämmästyi ja viivytti vastaustaan.

— Mikäkö?... En minä tiedä, lähti kuivasti, salpauneesti Puralta
vastaukseksi.

— Ette tiedä? Niinkö nuorena sitte jo... Sanna keskeytti kysymyksensä.

— On kai hän ollut joku herra — sanoi Pura välinpitämättömän
rohkeasti ja vetäsi kovasti airoillaan. — Parempia ihmisiä, lisäsi hän
vielä pilkallisesti.

Puran posket olivat kuumat ja veri ajautui päähän. Hän otti veneen
viskurin ja joi sillä raitista vettä. Kumpikaan ei puhunut mitään.
Juotuaan leikitteli Pura auskarimella vedessä hajamielisenä.

Toiset nousivat juuri ylös laiturille veneestä. Siinä nakeltiin airoja
ja muita kippoja, jotta ilkeitä äänilaineita syntyi ilmassa. Sannan ja
Puran vene oli tullut virran kohdalle ja itsestään se nyt alkoi
solumaan alas. Pura ei koskenut airoihin, vaan oli ääneti. Virta noin
mennä vellotteli kiivaasti, rientämällä. Tämä oli ylempänä olevan
kosken viime voimaa, mikä tässä virtasi ja synnytti teräviä, lyhyitä
virtalaineita.

— Oletteko te käynyt koulua, kun osaatte niin hyvästi puhua siellä
raittiusseurassa? kysyi Sanna ja katsoi Puraa.

— Mitä tyhjää minä hyvästi osaan. Sanna nyt pilkkaa minua.

— Mutta kaikki niin sanovat.

— En minä ole käynyt koulua kuin vuoden verran.

— Miten niin vähän? Minä olen käynyt kansakoulun läpi.

— Minä pääsin kansakoulun toiselle luokalle, kun minulta kuoli äiti.
Sitte jouduin minä huutolaiseksi...

— Huutolaiseksi!

Sanna sanoi tuon hämmästyneen äänellä, mutta pian vaikeni ja katsoi
Puraa. Tuoko mies, josta kaikki niin paljon pitivät ja joka oli koko
raittiusseuran pää, oli ollut — huutolainen... Jos tietäisivät!

— Niin. Huutolaiseksi. Sieltä sitte karkasin, tulin Helsinkiin ja
pääsin työhön konepajaan viidenkymmenen pennin päiväpalkalla.

— Niinkö pahoin pitivät huutolaisena, että teidän täytyi karata? kysyi
Sanna teeskentelevän levollisesti, mutta ajatteli itsekseen: Voi sen
retkiä...! Eivät varmaan täällä uskoisi!

— Ei pahemmin kuin huutolaista. Mutta minä olin silloin vielä tottunut
rakkauteen ja ystävällisyyteen, sillä äitini oli lempeä nainen. Minä
lähdin hakemaan parempaa kohtelua... Orpona ei ole hauska olla.

Sanna jäi sanattomaksi ja kääntyi sivullepäin. Tuolla etäällä
muutamassa huvilassa, mikä oli saaressa meren seljällä, kuulusti olevan
vieraita. Iloisia ääniä, hienoa musiikkia sieltä kuului, ja saaren
rannalla eroitti liikkuvia olentoja.

Sinne se Sanna kääntyi katsomaan, mutta ei puhunut mitään, sillä mitään
erinomaisempaa ei siellä tapahtunut.

— Minun äitini oli lempeä ja kaunis nainen, jatkoi Pura. Lapsena minä
siitä sain ylenluonnollisen kuvan... Vai näyttäneekö tuo sillä niin
ylenluonnolliselta, kun elämä sitte jälestäpäin on ollut paljasta
kivikkoa...

— Oletteko tekin onneton ja ikävistynyt elämäänne? Minäkin olen niin
ikävistynyt...

— Mitä syytä teillä olisi ikävistyä?

— Oih — niin paljon!

Puran mieli tuli yhä pehmosemmaksi ja hän oli sanomaisillaan, että
me molemmat olemme ikävistyneet. Mutta sitä hän ei sanonutkaan, sillä
Sanna kääntyi taas poispäin hänestä. Sanna taivutti hiukan päätään
vettä kohti. Katsoi kauvan siinä kuvaansa, suki ohimoilla olevia
hiuksiaan ja taas katsoi. Siinä veden peilissä kuvastui vastaan
kauniit, värittömät kasvot, joissa oli kaksi miettiväistä silmää ja
pieni nenä. Kaulan rintaneulakin kuvastui veteen, ja huivin poimut ja
kaikki. Ja kun ei käynyt ollenkaan aaltoa, pysyi kuva rikkoumatonna ja
tasaisena.

Pura oli heittänyt soutamasta ja katsoi Sannaa. Sanna ei sitä
huomannut, kun oli häneen sivuttain. Sannan kasvot näyttivät
elottomilta, sillä hän oli niin kovin mietteissään. Hän katsoi vaan
katsomistaan, kunnes oma kuvakin tuossa vedessä näytti oudolta ja
vieraalta. Hänen huulensa äänsivät hiljaan: Alfred.

Sanna heräsi haaveiluistaan, laittoi huiviaan ja rupesi huolettomasti
muka istumaan. Pura oli kuullut Sannan kuiskauksen, ja nyt se viilti
hänen sydäntään vihlovasti, yhtä särkevästi kuin karkeaa paperia
leikkaava partaveitsi heikkohermoiseen. Hänen täytyi saada millä
hinnalla tahansa kulutetuksi Alfredin kuva pois Sannan muistosta. Ja
hänellä oli keino, jonka piti tepsiä, jos vaan Sanna on siveellinen
nainen.

— Te sanoitte hiljaan: Alfred? kysyi Pura väkinäisesti, mutta Sanna ei
vastannut mitään.

— Te olette mielistynyt Alfrediin. Älkää sitä vastaan väittäkökään!

— Mitä sitten!

— Tiedättekö, millainen mies tuo Alfred on?

Sanna katsoi kysyvästi Puraan ja odotti tarkempaa selitystä.

— Tuo Alfred on lurjus, juoppo, siveetön!

— Tepä tunnutte sen tarkkaan tietävän.

— Minä tiedän, kun olen nähnyt ja kuullut.

— Mutta ei hän ole huutolainen, vastasi Sanna kiivaasti.

— Miten noin puhutte? Sanna, minä sanon, että elämä on kova koulu!

Sanna tunsi itsekin, että hän kiivaudessaan sanoi tyhmästi, mutta oli
liian ylpeä sitä myöntämään. Sanoihan vaan lauhkeammalla äänellä: Mistä
Pura kaiken tuon tietää?

— Omien näkemien ja kuulemien mukaan.

Pura alkoi kertomaan Sannalle kestikievari-illasta ja ensimmäisestä
käynnistään konepajassa, jolloin hän oli tavannut Alfredin. Puran
kertomus näytti vaikuttavan Sannaan, sillä hän totisena istui
kuunnellen ja keskeyttämättä Puraa. Kun Pura oli lopettanut, painoi
Sanna käsillään kasvoihinsa, pillahti itkemään ja sanoi itkun
sorauttamalla äänellä:

— Semmoinenko hän on?

— Juuri semmoinen! Minä tahdoin vain varoittaa Sannaa hänestä.

Hyvää teki Puralle Sannan itku. Jos hän olisi kehdannut, olisi hän
sanonut: Itke vain, se on minusta nyt hauskaa kuulla! Eikä Pura
hennonnut vielä lopettaa tuohon, vaan jatkoi:

— Aivan vaarallista on talonpoikaselle tytölle seurustella
herrasmiehen kanssa. Se seurustelu maksaa usein paljon: koko elämän
rauhan ja ilon. Niin on käynyt minunkin äitini, ja niin voi käydä kenen
kanssa tahansa. Ja ovatko työväen tyttäret heitä varten! Tyttöjen
itsensä pitäisi sen verran arvottaa itseään, ett’eivät seurusteleisi
mokomain kanssa. Lurjus miehekseen koko Alfred! Ei hänessä ole mitään
kelpo miehen ominaisuutta, ei mitään! Juoksee joka ilta ravintoloissa
ja siellä kurttiseeraa. Tulee sitte vielä villitsemään oikeita tyttöjä!

Sannasta oli Puran puhe outoa ja ilkeää. Häntä puistautti, kun ajatteli
asiaa omalle kohdalleen. Pura puhui niin varmasti ja rohkeasti noista
salaisista asioista, joita hän tuskin uskalsi ajatellakaan. Ne
tuntuivat niin ilkeiltä, kun ne nyt lausuttiin kuuluviin, että
mieluummin olisi ollut korvitta. Hän hiukan värisi sanoessaan Puralle:

— Kääntäkää jo laituriin! Minun pitää joutua talooni.

Pura oli kylmällä mielellä, ja hän olisi voinut jatkaa edellistä
puhettaan vaikka kuin kauvas, sillä häntä ei nyt ollenkaan ujostanut.
Hän oli semmoisella mielellä kuin se, jota on kauvan kiusattu ja
ärsytetty, mutta joka ei ole puhunut puolustustaan, koska tietää sen
toista kovasti koskevan. Viime ryntäyksessä hän kuitenkin puhuu suunsa
puhtaaksi ja kylmäverisyydellä sitte katsoo sanojensa vaikutusta,
huolimatta naurusta tai kyyneleistä.

XIII.

Seuraavana aamuna meni työnjohtaja patruunin luo. Vaikka kello oli jo
yksitoista aamupäivällä, oli patruuni vast’ikään päässyt vuoteestaan.
Piika oli aamulla kulkiessaan unohtanut reiklata eteisen oven, jotta
työnjohtaja pääsi sisälle soittamatta. Hän tuli patruunin
työhuoneeseen, minkä sivulla oli hänen makuuhuoneensa. Ensin oli hän
käynyt hakemassa patruunia alhaalta konttorista, mutta siellä oli
sanottu, ett’ei patruuni tänä vielä ollut siellä käynytkään.
Työnjohtaja arvasi patruunin viivähtäneen viime yönä pitemmältä
ravintolassa pelitoverin parissa. Patruunin oli sanottu alkaneen
kovasti pelaamaan, kun hyvin hyötyi konepajallaan. Työnjohtajaa hiukan
arvelutti mennä ylös, sillä hän tiesi patruunin kohmeloissaan olevan
huonolla tuulella. Mutta hänen asiansa, se vaati, sillä patruuni oli
käskenyt heti ilmoittaa hänelle kaikki sellaiset. Makuuhuoneeseen oli
ovi auki, ja työnjohtaja näki patruunin siellä hihasillaan
peseskelevän.

Rouva istui muutamalla tuolilla kyynärpäällään helmaansa nojaten ja
suruisin katsein. Hänen etutukkansa oli kähertämättä, ja hartioillaan
oli hänellä kookas saali, minkä alta näyttäytyi valkonen yöröijy.
Patruunin kasvoissa oli nyreä elje, ja hänen silmänsä olivat uniset ja
harmaat. Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ainoastaan vesi pesuastiassa
lotisi patruunin sormien välissä, ja koivuhalot uunissa räiskivät.

Näki selvään, että aviopuolisot olivat vasta väitelleet ja
kinastellessaan kiivauneet toisilleen. Nyt oli jonkinlainen aselepo.
Rouvan silmissä voi huomata itkun jälkiä, sillä silmänalustat olivat
punaset ja silmien loiste lasimainen. Hän oli; ryhdikäs nainen
voimakkailla kasvonpiirteillä. Mutta nyt tuossa istuessaan näytti hän
lyyhistyneen omaan voimattomuuteensa. Sillä monta kertaa tänä aamuna
oli hän saanut kuulla patruunilta, että hän on ollut ravintolan neitinä
ja semmoisena patruuni hänet nainut. Sentähden oli patruuni sitä
mieltä, että hän sai kohdella rouvaansa miten tahtoi, koskapa hän oli
hänen pelastajansa. Rouva oli paheksinut patruunin viimeyöllistäkin
poissa-oloa ja itkien valittanut patruunin kylmyyttä ja tylyyttä häntä
kohtaan. Hän oli mustasukkainen ja luuli patruunin öisillä retkillään
hyväilevän ravintolaneitejä. Tuon tähden patruuni yhä enemmän häntä
ärsytti ja kiusasi. Kumpikaan ei ollut huomannut työnjohtajaa, joka
hiljaan astuen oli tullut patruunin työhuoneeseen. Työnjohtaja seisahti
hetkeksi ensi huoneessa ja pälyili makuuhuoneeseen. Hän mietti,
menisikö hän sinne vai ilmoittaisiko rykäsemisellä ensi huoneessa
oloaan.

Makuuhuoneen ovi oli ainoastaan puolittain auki. Hän meni oven suojassa
patruunin työhuoneen poikki ja oli makuuhuoneen ovella, kun rouva oli
juuri alkamaisillaan uutta kiistaa. Kumpikin hiukan oudoksui
työnjohtajan tuloa. Rouva lähti ylpeällä liikkeellä omaan
makuuhuoneeseensa. Patruuni keskeytti pesuaan ja kysyi vähän vihaisena:

— Miten olette tänne päässyt?

— Eteisen ovi oli reiklaamatta, vastasi työnjohtaja arasti ja säikähti
heti patruunin suuttunutta katsetta.

— Oletteko kauvankin ollut etuhuoneessa?

— Suoraan tulin sieltä tänne.

— No, mitä asioitsette, kun ette joudu odottamaan siksi, kuin ylös
pääsen? Pitäisi teidän sen verran tietää, ett’ette tunkeu ihmisten
makuuhuoneisiin —!

— Mutta kun patruuni on käskenyt minun ilmoittaa, niin tulin minä —

— Mitä ilmoittaa?

— Että jos raittiusseurassa puhutaan jotain vaarallista, jotain
uudenaikaista, niinkuin patruuni sanoi —

Patruuni vetäsi liivin päälleen ja sanoi:

— Nytpä merkillistä! Nyt on kaikki mullin mallin! Mitäs siellä
raittiusseurassa on tehty?

— Eilen illalla siellä keskusteltiin henkivakuutuksesta ja tultiin
siihen päätökseen, että patruunin pitää henkivakuuttaa työmiehensä —

— Minun henkivakuuttaa työmiehet! Eikö edes tapaturmavakuutus riitä!
Sekin on liikaa, mutta vielä liiempaa on henkivakuutus. Eei! Kukas
siellä sellaista puhui? Pura tietysti?

— Sitte Purakin, mutta ensin sen alkoi Nykänen.

— Nykänen! Mistä hän moisia osaa ajatella?

— Jumala sen tiennee.

— Te olette huonosti vartioineet raittiusseuraa. Minä käskin teidän
pitää vaaria, ett’ei siellä yhtään kapinoida minua vastaan eikä puuhata
mitään uudenaikaista. Tietysti he ovat siellä kauvankin keskustelleet
tällaisista asioista, kun Nykänenkin niistä jo osaa puhua. Te olette
huonosti vartioineet seuraa, sanon minä, — ja patruuni löi nyrkillään
kovasti pöytään työnjohtajan nenän edessä.

Työnjohtaja säikähdyksesti vavahti ja katsoa muljotti patruuniin
ikäänkuin odottaakseen vielä jotain ankarampaa. Mutta patruuni meni
pesukaapille ja pani sen kiini.

— Ja te ette voinut asialle mitään? kysyi patruuni sitte vähän
lauhkeampana.

— Minä vastustin, mutta sanoistani he eivät välittäneet.

— Myönnätte kai itsekin huonosti vartioineenne, kun siellä tuollaista
alkaa ilmestyä.

— Ei siellä ennen ole puhuttu noin rohkeasti.

— Niin, ei tietysti niin rohkeasti! Mutta myötään tullaan
rohkeammiksi, kun ei mitään salpaa ilmau. Tietysti siihen malliin on
puhuttu ennenkin: Kuinkas muutoin he voisivat ja osaisivat tuollaista
puhua? Nykänenki!

— Ei. Niille itsestään, herra patruuni, tulee mieleen tuollaisia
vaatimuksia, kun ne saavat lukea kaiken maailman sanomalehdet.
Nykänenkin on hyvin ahkera sanomalehtien lukija ja muutamissa
sanomalehdissä on jos mitä. Niitä pitäisi valikoida —

— Voi olla syynä sekin. Minä myönnän sen. Tietysti tuollaisilla
tuumillaan he eivät suuria saa, mutta kun he rupeavat mielessään
mokomia hautomaan ja vaatimuksia suurentamaan, niin voivat he jonakuna
kauniina lyödä tuumansa tukkoon ja vaatia suurempia palkkoja.
Ja mikäs minulla on muu asiana kuin myöntyä —

— Siinähän se vaara on.

— Seuraavalle vuodelle minä en tilaa yhtään sanomalehtiä, koska ne
antavat sellaisia päänpälkähdyksiä Nykäsellekin. Ja teidän pitää olla
läsnä joka kokouksessa, jotta minä saan tarkoin tietää, mitä siellä
tehdään. Nykyään ilmaupi jo Helsingissä työlakkojen oireita, ja ne ovat
vaarallisia. Käskekää Pura tänne tulemaan heti!

Työnjohtaja lähti. Hän äsken mennessään oli odottanut kovaakin kiitosta
patruunilta valppaudestaan. Mutta nyt tuo käynti tuntui siltä, kuin
olisi käynyt kylmillään olevassa huoneessa, mistä mielellään pois
lähtee. Tultuaan verstaaseen, meni hän Puran luo, joka innoissaan
viilaili pöytänsä ääressä vihellellen. Työnjohtaja tahtoi saada jotain
korvausta ja nautintoa edes Purankaan kustannuksella, kun patruuni oli
ollut noin kylmäkiskoinen. Hän mennessään Puran luo löi häntä takaa
olkapäälle, jotta Pura havahti, ja sanoi ilkkuvasti:

— Menkää nyt tekemään selkoa itse patruunillekin eileniltaisesta
keskustelusta.

Pura huomasi työnjohtajan lausumistavasta, mikä ääni kellossa oli.
Työnjohtaja oli siis käynyt nurjassa mielessä puhumassa patruunille.
Pura loi häneen pitkän, halveksivan katseen ja lähti patruunin luo.
Mutta työnjohtaja nolostui ja kääntyi tarkastamaan Puran viereisen
miehen työtä. Puraa vähän aristi mennä, sillä tuo kerrallinen käynti,
jolloin patruuni oli hänelle kauhistunut, tuli nyt niin kammottavana,
ihka ilmeisenä mieleen. Mutta hän koetti rohkaistua.

Patruuni oli jo täydessä puvussaan työhuoneessa, kun Pura astui
sisälle. Patruuni ei ensin puhunut mitään, vaan nousi istumasta
kävelemään. Pysähtyi sitte aivan Puran nenän eteen ja kysyi vakavasti:

— Mitä yhteyttä on raittiusseuralla ja työmiesten henkivakuutuksella?

Pura vähän hämmästyi kysymystä, mutta patruuni katsoen häneen odotti
häneltä vastausta.

— Itse asiassa ei mitään, vastasi Pura ja huomasi saaneensa itselleen
tukalan kysymyksen, mutta patruunille varsin otollisen häntä
moittiakseen.

— No, miksi sekoitatte nämä toisiinsa — ja minun kustannuksella? Häh?

Patruuni alkoi jo kiivastua, ja yhä tukalammaksi tunsi Pura tilansa.

— Raittiusseurassa on vain keskusteltu yleisaiheisista, nykyaikaisista
kysymyksistä —

— Yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä? Vaikka suoraan
väitetään minun olevan velkapään vakuuttamaan työmiehiäni
henkivakuutuksessa, minun, joka en ole missään tekemisessä heidän
elämänsä kanssa. Saavathan he minulta palkan siitä työstä, minkä
tekevät — ja siinä kaikki!

— Vaan nykyaikana yleensä otetaan keskustelunalaisiksi tuollaisia
kysymyksiä —

— Kuka teille on antanut luvan keskustella noista nykyaikaisista
kysymyksistä raittiusseurassa?

— Olisiko siitä pitänyt kysyä lupaa...?

— Olisi! Raittiusseura on minun — ja siinä kaikki! Minä määrään, mitä
siellä tehdään, mitä siellä puhutaan, eikä muut — siinä kaikki!

— Mutta minä luulin —

— Ei mitään luulemisia! Silloin, kun minä annoin luvan raittiusseuran
perustamiseen, niin käsitin minä, että se perustetaan yksistään
juoppouden ehkäsemistä varten eikä mitään muuta.

— Se olikin ja on ollut pää-asia.

— No niin. Pidättekö, ett’en minä kyllin ole pitänyt huolta
työmiehistäni? Heillä on raittiusseura, heillä on kipukassa, heillä on
säännöllinen työ ja säännöllisesti saavat palkkansa. Eikö siinä ole
kyllin minun puoleltani? Voitteko kieltää, ett’ei ole?

—- Mutta tuohan eilen illalla oli vain keskustelua eikä vaatimusta.

— Mutta sellaisesta ei saa keskustella raittiusseurassa! Se on
kapinoimista minua vastaan.

Pura näki turhaksi väittääkään vastaan. Hänen ja patruunin
mielipiteiden välillä oli niin suuri erotus kuin taivaalla ja maalla.
Ja nyt hän huomasi, että raittiusseura olikin patruunin perustama
eikä hänen, että hän oli suuresti erehtynyt, kun oli luullut sillä
voivansa kehittää työkumppaneitaan. Ja tuo raittiusseura, josta hän oli
niin paljon ajatellut ja niin paljon uhrannut sen eteen, lyyhistyi
hänen silmissään vain patruunin leikkikaluksi, millä hän hetkeksi oli
lumonnut hänen silmänsä.

— Muistakaa nyt, että tuollaisia raittiusseurassa ei saa puhua!
Saatte mennä!

Mitään sanomatta lähti Pura pois ja käveli kuin tuomittu eteisen
poikki. Hänellä ei ollut! enää mitään sanottavaa, ja jos olisi ollut,
niin ei sitä olisi uskottu eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä.
Niin lähti hän kuin tuomittu tuomiopöydän äärestä. Mutta patruuni
itseensä tyytyväisen tuomarin tavalla pani helpotuksen sikaarin
palamaan.

Kun Pura tuli verstaaseen, niin tuli mieleen taas oma
vähäpätöisyytensä. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta mitä hän
puolustuksillaan voi. Ja nyt raittiusseuran iltamiin, missä ennen oli
ollut kuin kotonaan, oli tullut outo vieraus. Siellä ei saisikaan enää
vapaasti ajatuksiaan ulos lausua, vaan täytyisi olla varovainen kuin
ainakin vieraiden parissa. Pois sieltä oli menevä kodikkuus ja hilpeys,
mutta sijaan tuleva velttous ja laimeus. Patruuni oli lausunut vaan
muutaman sanan ja noin paljon saanut aikaan. Sellaista mahtia! Ja mitä
siellä raittiusseurassa nyt tehtäisiin, kun ei saataisi keskustella ja
väitellä kuin jostakin patruunin mieluisesta. Ja kukapa ne tunsi aina
ne mieluiset asiat? Kukapa?

Pura muisti tuon entisen ikävän tilansa ennen raittiusseuraa. Sepä
melkein puistautti, kun vertasi sitä hupasiin raittiusseuran iltoihin,
joissa tosiasiat ja leikki kävivät käsi kädessä. Istua kotona
yksinäisyydessä, joku kirje korkeinna hupinaan! Sepä kyllä puistautti.
Silloin ei voinut hetkeksikään unohtaa olevansa noennuolija. Mutta,
mietti Pura, eihän nyt seura siltä vielä kokonaan ole mennyttä, vaikka
nyt patruuni onkin sinne lähettänyt tomupilven hengitettäväksi. Niin,
eihän vielä läheskään, vaikka ensin tuntui niin lamauttavalta.

Mutta itse aatteen kannalta oli patruuni kumminkin paljastanut
todellisen karvansa. Ei hänellä ollut yhtään mielessäkään työmiestensä
henkisen tilan parantaminen, ainoastaan oma ahneutensa. Ja Puran
silmissä joutui hän ilkeään valoon: kopeili kuin tiranni kuulematta,
huolimatta muista. Pura oli näkevinään hänen pöhökasvonsa tuossa
edessään kiukuitsevan, siinä leveän suun sanoja purkavan ja
pussimaisissa kuopissaan silmien tirrottavan... ja niiden vielä
verestävän kuin kaniinin silmät.

Mutta tänä päivänä ei työnjohtaja tullut kertaakaan Puran tykö, vaan
pysytteli ulompana; väliin tyytyväisellä hymyilyllä katsoa luihautteli
Puraa hänen huomaamattaan. Ennen oli hän paraan osan päiväänsä
viettänyt Puran pöydän tykönä ja hänen kanssaan puhellut milloin
mistäkin. Mutta nyt ei tullut. Pura tuon kyllä huomasi, mutta ei
välittänyt mitään. Yksinään hän nyt tahtoikin olla, ja työnjohtaja —
eipä hänestä juuri enää seuralaiseksi ollutkaan. Työmiehetkin
huomasivat Puran ja työnjohtajan kylmän suhteen ja arvelivat siihen
olevan syynä tuon eileniltasen keskustelun.

                                                  ⸻

Mutta jos Pura tuona iltana olikin menettänyt patruunin suosion, niin
oli hän päässyt samana iltana lähempään tuttavuuteen Sannan kanssa. Ja
se voitto Puran mielestä korvasi jossain määrin tuota tappiota. Kun
Alfred olikin tuollainen ilkeä, joksi Pura oli häntä sanonut, niin
taipui Sanna olemaan Puran kanssa. Purasta kaikki pitivät, sanoivat
häntä ”hyväksi” mieheksi, niin Sannakin oli sitä mieltä, että hänen
kanssaan sopi olla.

XIV.

Pura oli tullut välinpitämättömämmäksi raittiusseurasta. Siihen oli
suurena syynä Sanna, jonka parissa hän vietti joutohetkensä, kun vaan
Sannan aika salli, mutta myös patruunin kurinpito raittiusseurasta. Ei
se ollut Puran mielestä enää sama jalo seura, minkä hän oli perustanut,
vaan jonkinlainen kurinpitolaitos. Sen turvissa tahtoi patruuni
säilyttää työmiehensä säännöllisinä — siinä kaikki! Seurassa olo ei
häntä enää niin innostanut kuin ennen, eikä hän niin uutterasti
miettinyt iltasilla puheita ja keskusteluja kuin ennen. Mitäpä niistä
mietti, kun ei ollut niistä lupaa puhella seurassa. Ja olihan hän
pannut hyvän alun, jatkakoot nyt muut! Siksipä ei hän ollut enää
entisen, koko seuran henkeen ja oloon kiintyneen näkönen seurassakaan.
Usein hän oli sieltä poissa. Ja kun hän oli siellä puhetta johtamassa
pöydän takana, ei hänellä enää ollut kirkasta kiiltoa silmissään, eloa
kasvoissaan ja vienoa punaa poskillaan. Kaikki oli kadonnut, ja mies
oli pöydän takana raittiusseurassa arkipäiväinen kuin työpöytänsä
ääressä verstaassa.

Sanna se oli nyt kiinnittänyt Puran mielen, ja hänen seurassaan
kuluivat hetket Puran mielestä paljon hauskemmin kuin tuolla
raittiusseurassa. Ensi alussa koetettiin raittiusseurassa mennä entistä
vakoa, vaikka Purakin sieltä oli poissa. Työnjohtaja oli nyt tavallaan
astunut Puran sijalle ja hän se siellä isointa ääntä piti. Ja alussa ei
erotuksesta paljon huomattukaan, mutta kohta. Kun Pura oli seurassa,
elostuivat miehet, vaan hänen poissa ollessaan paraasta päästä nuoret
huvittelivat ja vanhemmat miehet lukivat sanomalehtiä, joita itse
asiassa ei tullutkaan enää niin useita kuin ennen, sillä patruuni
työnjohtajan neuvosta eroitti ”vaarallisimmat” ja jätti ne
viikkokausiksi; lepäilemään työhuoneensa pöydälle muka ne ensin
lukeakseen, ennenkuin työmiehet saisivat niitä silmäillä. Mutta
lukematta ne usein jäivät ja lepäilivät siinä viikkokausia, kunnes
piika näki hyväksi ne pois korjata.

Patruunilla oli ollut aikomus mennä ulkomaille tutustumaan suurempiin
tehdaskaupunkeihin. Mutta se aie oli lykkäytynyt lykkäytymistään,
kunnes talvi oli oven edessä. Silloin patruuni mietti siirtää matkansa
ensi keväimeen. Patruuni oli ollut koko syksyn kuin lumouksen vallassa.
Iltapäivät ja yöt oli hän tavallisesti viettänyt ravintoloissa ja
selvillä ollessaan oli hän kokonaan uupunut ja väsynyt. Epäili vain
kaikkea.

Sinä oli maaseutukaupungissa pelattu kovemmin kuin moneen
aikaan sitte viimeisen paljastuksen jälkeen noin kymmenen vuotta tätä
ennen. Kaupungin rouvat alkoivat saada vihiä asiasta, ja patruuni
maalattiin heidän seurassaan mustimmaksi piruksi, mikä oli kaiken
pahennuksen aikaansaaja ja vietteli pelaamaan heidän aviomiehiään.
Hellätuntoisimmat rouvat itkivät patruunin rouvan surkeutta, mutta
toiset ylpeästi arvelivat, että häntä ei kannata sääliä, ravintolan
neitsyt kun on ollut. Todellakin olisi surkeaa, jos hän olisi
sivistyneiden vanhempien lapsi, lisäsivät he sitte näyttääkseen, ett’ei
heiltä sääliä puuttunut.

Silloin alettiin kaupungilla huhuilemaan, että muutamalla kaupungin
ylemmistä virkamiehistä, itse pormestarilla, olisi vailinki muutamassa
kassassa, mikä hänellä oli hoidettavana. Niin tiettiin jutella. Ja
vielä lisäksi, että pormestari oli menettänyt nuo rahat pelaamalla ja
että ne olivat patruunin raha-arkussa. Rouvansa hänelle tuon huhun
muutamana aamuna tiuskasi heidän kinastellessaan. Patruuni kuullessaan
tuon vaaleni ja suutuksissaan yritti lyömään rouvaansa, mutta tämä
pakeni. Ytimiin saakka viilteli tuo huhu patruunin, sillä hän ei ollut
yhtään pelannut pormestarin kanssa, vaikka muuten seurustellut. Että
huhu uskottiin hänen päähänsä, siitä hän oli varma. Huhun alkuunpanijan
jos hän olisi saanut tietää, niin revolverinkuulan olisi ampunut sen
otsaan. Mutta sitäpä hän ei saanut tietää, sillä huhu oli pantu
liikkeelle pormestarin omasta perheestä, jotta pormestari tuon kautta
joutuisi viattomaksi uhriksi, jota muut olivat nylkeneet. Kaupungin
toiset herrat kyllä tiesivät asian, mutta patruunia he eivät nousseet
puolustamaan, vaan nauttivat tuosta huhusta, sillä olihan patruuni
kiskonut korteilla heiltä rahoja, jos ei pormestarilta. Jouti kyllä
mokomien juorujen nyljettäväksi!

Nyt iski patruuniin ajatus lähteä ulkomaille ja antaa tämänsyksyisten
jälkiensä siten mennä umpeen. Muutamana aamupäivänä istui patruuni
työhuoneessaan karttoja nenän edessä. Hän suuntasi matka-ohjelmaa ja
merkitsi muistikirjaansa kaikellaisia tietoja. Matkan määränä olivat
pohjois-Englanti ja sen suuret rautateosten tehtaat. Rouva huomasi
hänen jotain erinomaista harkitsevan ja miettivän, mutta ei suinkaan
kysynyt, mitä. Kun patruuni sitte ilmoitti hänelle lähtevänsä
ulkomaille, rouva vain ilkeästi naurahti vastaukseksi, mutta sitte
kohta pillahti itkemään, sillä mustasukkaisuuden kade tunne ei hänestä
vielä ollut kokonaan kuollut. Rouva piti, että patruuni menee häntä
pakoon, lähtee viettämään lystejä hetkejä ulkomaille naisten ja viinin
parissa. Kummako sitte, että pillahti niin katkeraan itkuun ja viime
lopuksi pyysi mukaan. Mutta patruuni ei ollut tuota kuulevinaan, vaan
katsahti halveksivasti häneen. Silloin kiepsahti rouva patruunin
kaulaan, mutta tämä työnsi hänet kylmästi luotaan. Rouva meni itkien
pois, mutta patruuni jäi syviin mietteisiin.

Työnjohtaja tuli patruunin luo, sillä hän oli käskenyt häntä. Patruuni
kuullessaan eteisessä askeleita, siirsi kartat eteensä ja oli niitä
kovasti tutkivinaan. Hän kääntyi työnjohtajan puoleen sanoen:

— Painakaa puuta! Tulitte aivan sopivalla ajalla.

Työnjohtaja istuutui ja alkoi polttelemaan patruunin tarjoamaa
sikaaria.

— Huomenaamulla minä lähden, niinkuin olen jo teille ennen sanonut.

Samalla soitti patruuni piikaa ja käski hänen tuoda juoma-aineita.

— Otamme tässä nyt vähän lähtijäisiä. Ja sitte minulla on puhumista
teille.

Patruuni kaatoi juomalaseihin ja maisteli sitte työnjohtajan kanssa.

— Tämä lähtö nyt tuli, vaikka arvelin heittää sen ensi avoveteen.
Mutta pääseehän rautatiellä. Ja me tarvitsemme uusia malleja ja
kaavoja, uusia piirustuksia.

— Patruuni tietysti näkee paljon uutta siellä.

— Koetan matkan ottaa niin hyödylliseltä kannalta kuin suinkin. Tahdon
saada verstaani hyvälle kannalle uusimpaan ulkomaiseen malliin.

— Sittepä työki luistaa!

— Niin luulisi. Maistakaapa! Minä tahdoin puhua kanssanne vähän,
ennenkuin lähden. Tahdotteko ottaa verstaan huostaanne?

— Jos patruuni luottaa vaan minuun, niin —

— Kehenpä muihin tässä asiassa luottaisin kuin teihin?

— No, kyllä minä koetan pitää huolta.

— Hyvä. Konttorilla ei ole tekemistä verstaan kanssa muuta, kuin että
työmiehille suoritetaan sieltä palkka ja että tilaukset kulkevat
konttorin kautta. Koko muu hoito on teidän hallussanne. Raittiusseura
olkoon entisellään. Se on hyvä olemassa varsinkin nyt, kun minä lähden
pois. Mutta Pura ei siellä saa alkaa kapinoida!

— Pura on ollut nykyään välinpitämättömämpi seurasta kuin ennen. Hän
kuuluu olevan kihloissa ja siksi vieraantunut vähän seurasta.

— Ei ole vahingoksi, jos hän pysyykin seurasta erillään.

— Minä sitä olen nykyään seuraa johtanut...

— Vai niin. Se on hyvä. Minä luotan näihin lupauksiinne. Ja te myös ne
pidätte? Eikö niin?

— Patruuni saa uskoa, että minä pidän sanani.

Työnjohtaja lähti huoneesta. Patruuni tarttui raskaalla kädellä
pöytäkelloonsa ja helisti sitä kovasti. Hän käski piian tuomaan uuden
lasin ja sitte menemään sanomaan Alfredille, että hän tulisi ylös
patruunin luo. Kun piika oli lähtenyt hakemaan Alfredia, nousi patruuni
istumasta ja meni makuuhuoneen ovelle. Kuunteli siinä hetken ja meni
sitte rouvansa makuuhuoneen oven taakse. Mutta kun hän ei sieltä
kuullut mitään, lähti hän heti pois, reiklasi sen oven ja oman
makuuhuoneensa oven. Tuli sitte entiselle paikalleen työhuoneessaan.

Kohta oli Alfredkin sisällä. Mielistellen kysyi hän, mihin patruuni
häntä tarvitseisi.

— Olkaa hyvä ja istukaa! Kaatakaa lasi itsellenne ja puhellaan sitte!

Alfred noudatti käskyä. Patruuni käski hänen tuomaan tuolinsa pöydän
ääreen oman tuolinsa viereen. Alfred totteli ja otti itselleen selkä
kenossa hyvin kuuntelevan aseman.

— Huomenaamulla tapahtuu lähtöni ja tahdon puhua muutaman sanan
kanssanne ennen sitä.

— Patruuni tekee hyvin!

— Te saatte vaivaloisen tehtävän, mutta palkkio tulee myös sen mukaan.

— Mielelläni otan sen huolekseni, jos patruuni suvaitsee luottaa
minuun.

— Teidän tulee pitää täysi huoli konttorista ja olla sen aikaa, kun
minä olen ulkomailla, sen isäntä. Rouva ei saa yhtään sekautua
konttoriin, sillä sen asioita hän ei ymmärrä.

— Tehtävän tehtävänä kyllä otan mielelläni, mutta juuri rouvan puoli
— se minua, sallikaa minun sanoa suoraan, mietityttää. Rouva tietysti,
minä sanon suoraan, ei pidä minua isäntänä, ja minä joudun tukalaan
asemaan.

— Minä voin hänelle sanoa, että te olette minun määräämä konttorin
isäntä, ja silloin saatte olla aivan vapaa rouvasta.

— Siinä tapauksessa on eri asia. Silloin voin ottaa tehtävän
huolekseni.

He alkoivat sitte juttelemaan lähemmin matkasta juoman ääressä.
Alfredilla lähtiessään huoneesta olivat silmät jotenkin sameat, ja
hehkua oli patruunin poskilla. Alfred lähti konttoriin mieli täynnä
tyytyväisyyttä ja iloa. Riemukas se olisi ensi talvi hänelle, sillä
talo, tällainen verstas, olisi hänen huostassaan; konttoriin yksistään
ei hänen isännyytensä rajoittuisi. Sopipa siinä sivussa katsoa omaa
etuaankin ja pistää aina kymmenen sadasta omaan taskuun. Ja rouvan
kanssa hän kyllä sopisi paremmin kuin patruuni. Sopusammin hän osaa
naisten kanssa menetellä kuin tuo itsepäinen patruuni. Ja hänelle
muistui mieleen, että nyt sopii ruveta Sannaaki tavottelemaan. Häntä
mieli naurattamaan suloisa tulevaisuutensa.

Pura oli kihlannut Sannan, ja usein he olivat yksissä. Sannan iloinen
luonne oli suloinen vastapaino Puran raskaalle hengelle, mikä aina otti
asiat hyvin vakavalta kannalta niin nuoreksi mieheksi. Samoin kuin Pura
ennen oli elostunut raittiusseurassa, samoin hän nyt vilkastui Sannan
parissa. Kun tuo tyttö nauroi ja juttusi turhanpäiväisiä asioita, ei
Pura voinut olla enää vakava, vaan nauroi ja juttusi hänkin. Sannan
seurassa oli niin kevyttä ja hauskaa. Mutta väliin Pura yksinään
mietti, että pitiköhän Sanna oikein todella hänestä, että jos hän
pettyisi samoin Sannan suhteen kuin raittiusseurankin. Ja Sannan
käytöksestä ei hän todellakaan saanut itselleen täysin tyydyttävää
vastausta.

XV.

Patruuni oli mennyt matkoilleen. Tyhjänä oli hänen työhuoneensa, tomua
yltä päätä huonekalut ja muut esineet. Piika ei välittänyt sen huoneen
puhdistamisesta, ja rouva kävi vain siellä joskus itkemässä. Hän muka
jollain tavoin tyydytti mieltään, kun sai itkeä patruunin tomusessa
työtuolissa. Kun patruuni oli mennyt, sulkeutui hän viikoksi
huoneeseensa eikä sieltä liikkunut mihinkään. Mutta Alfred
lepertelevillä kohtelijaisuuksilla sai hänet sieltä lähtemään.

Työnjohtaja ja Alfred väittelivät keskenään vallasta talossa. Alfred
tahtoi ylettää isännyytensä aina verstaaseen saakka, käydä siellä
väliin samaten kuin patruunikin seisoskelemassa kädet seljän takana ja
katsellessaan murahtaa joku moitesana joko työn hitaudesta tai
huonoudesta. Mutta siinäpä pani työnjohtaja vastaan. Katselemassa nyt
ehkä Alfred olisi saanut käydä työnjohtajan mielestäkin, mutta mikä hän
oli käskijäksi verstaassa, jonka patruuni yksinomaa oli jättänyt hänen
haltuunsa. Alfred taas sanoi, että arvasihan hän tuon ja sentähden
puoli väkisten oli ruvennut isännäksikin, kun patruuni oli niin kovasti
pyytänyt. Ja Alfred aina muka ihmetteli, että työnjohtaja uskaltaa olla
noin tottelematon hänelle.

Ensikerran kun Alfred patruunin menon jälkeen näki Sannaa talossa,
kysyi hän leikillisesti:

— Miten se Sanna-lapsi nyt jaksaa?

— Minulla ei ole mitään tekemistä herran kanssa, oli Sanna ollut
jyrkästi vastaavinaan, mutta punastunut ja mennyt menojaan. Alfred oli
naurahtanut ja mennyt myös matkojaan. Ja joka kerta kun Alfred kohtasi
Sannaa, nauroi hän hänelle ja koetti saada häntä puheluun kanssaan.

Raittiusseura se alkoi olla aivan hunningolla ja uuvuksissa.
Työnjohtaja ei kyennyt sitä elähdyttämään, eikä kaikissa miehissäkään
ollut kovinkaan suurta raittiuden harrastusta. Intohimon voima on
suuri, ja harvoin voidaan sitä perin pohjin nyhtää ihmisestä, mihin se
kerran on kerjennyt syöpyä. Kun vaan tilaisuus ilmaupi, heittää se
kahleensa, joihin se on kytketty. Niin tässäkin. Ei ollut monta viikkoa
patruunin menosta, ennenkuin alkoi kuulua, että useat ovat luopuneet
raittiudestaan, vaikka kyllä nimeksi seurassa kävivät. Poissapa oli
patruuni kovine sanoineen. Pura koetti nyt parastaan, sillä hänen
mieltään karvasteli, että tuo seura, jonka eteen hän niin innolla oli
puuhannut, kuolisi tuolla tavalla. Hän piti kiivaan puheen työmiesten
ihmisellisestä arvosta, jossa koki mitä kiivaimmin miehiin istuttaa
ylevämpää katsantokantaa. Mutta silloin jysähti hän työnjohtajan kanssa
yhteen. Työnjohtaja sanoi seurassa kaikkien kuullen patruunin
lähtiessään olleen sitä mieltä, että on hyvä, jos Pura pysyy erillään
seurasta. Sepä pisti kuin orjantappura Puran sydäntä, ja hän lähti
silloin pois seurasta. Useat vajoutuivat kohta entiseen juoppouteensa,
ja ylevämpimieliset miehet pitivät kovin pahana, että työnjohtaja ja
patruuni noin kohteli Puraa. He eivät tahtoneet ruveta tanssimaan
seurassa työnjohtajan pillin mukaan, vaan mieluummin olivat sieltä
poissa kuin siellä. Työnjohtaja oli väsynyt seuran pönkitsemiseen ja
halusi siitä päästä erilleen. Siksi oli hän paljastanut koko asian
kirjeessä patruunille, jotta patruuni käskisi lopettaa seuran. Patruuni
kirjoittikin vastaukseksi kiivaan kirjeen, jossa käski lopettaa seura.
Työnjohtaja luki sen raittiusseurassa työmiehille. Siinä myös
käskettiin miesten palkat vähentää siksi, mitä ne olivat ennen
raittiusseuran perustamista. Tämä seikka ei saanut aikaan vähintä
melua. Ne, jotka ensinnä luopuivat raittiudesta ja joivat kuin
ennenkin, siitä suurinta suuta pitivät, vaan ei niinkään
kunnollisemmat. Edelliset uhkasivat tehdä työlakon ja pyysivät Puraa
esimiehekseen siinä hommassa. Että Pura, joka oli niin kyllästyksissään
sekä patruuniin että työnjohtajaan, rupeaisi siksi, siitä he olivat
varmat. Mutta Purapa kieltäytyi siitä ja neuvoi heitä tyytymään
entisiin palkkoihinsa. Eihän patruuni ollut mitenkään väärin
menetellyt, kun oli palkat alentanut, oli Pura sanonut miehille. Mutta
nämä aikansa melusivat, kunnes tyytyivät entisiin palkkoihinsa. Heissä
ei ollut yksimielisyyttä, jotta olisivat pysyneet lujina
vaatimuksissaan.

Alfred usein iltasilla tavotteli Sannaa ja olikin onnistunut siihen
määrään, että Sanna melkein ikävöi häntä. Vapissut oli Sannan käsi
ottaessaan ensimmäisen lahjan Alfredilta, ja kohta oli hän ottanut pois
sormestaan Puran kihlasormuksen. Kun Pura oli kysynyt siihen syytä, oli
hän vastannut, että hän on ottanut sentähden pois, ett’ei sormus
kuluisi. Oli muuan sunnuntai-ilta, jolloin Alfred päätti tehdä
lopullisen ryntäyksen. Rouva oli mennyt kylään ja Sanna oli yksinään
lasten kanssa. Sanna tiesi rouvan tulevan vasta myöhään yöllä kotiin,
ja siksi aikoi lähteä ulos pantuaan lapset levolle. Kun hän oli
lähtöhommissa, tuli Alfred ja aivan kohtelijaasti pyysi tulla mukaan.
Sanna punastui, mutta ei kieltänytkään, vaikka kyllä pelkäsi toisten
piikain ehkä näkevän hänen Alfredin parissa. Ja niin he lähtivät
yhdessä kaupungille. Pura tuli vähän myöhemmin hakemaan Sannaa, mutta
silloinpa hän ei enää ollut kotonaan. Sanna ensin vähän aristeli
Alfredin seurassa, mutta kun oli pimeän puoleinen, niin pian hän
rohkastui, laski leikkiä, nauroi ja teki ripeitä liikkeitä. He
kävelivät höyryvenelaituriin, josta aikoivat höyryveneellä kaupunkiin.
Matkaa ei ollut paljon, mutta se oli Sannasta tukalinta ihmisten takia,
joita oli höyryveneessä. Pian tulivat he kaupungin rantaan. Alfred kävi
ostamassa leivostötterön rannasta olevassa myymälässä ja toi sen
Sannalle. Sanna alkoi lapsellisella nautinnolla maistelemaan leivoksia.
Milloin jyrsi hän leivoksen sahahampaisiin ja säästellen sitä nakersi,
milloin imiskeli sitä, kuin pieni lapsi sokuripalasta. Ei Sanna niin
ahminut kuin Alfred, joka yhdellä kertaa heitti leivoksen suuhunsa ja
nielasi sen, kuin lintu hyttysen lennosta.

He astuessaan puhelivat joutavia, mitättömiä asioita, pitivät sellaista
kevyttä tuumaa, mikä on ominaista tavallisessa tilassa olevalle
sielulle. Tehtiin vähäisiä havainnoita ja koetettiin keksiä asian
hullunkurista puolta, jolle Sanna oli valmis nauramaan. Hän pureskeli
leivoksia ja aina nauraa kikatti, vaikka suukin oli täynnä.

— Eikö mennä tuonne puistoon vähän istumaan? kysyi Alfred.

— Mennään vain!

He menivät muutaman suuren koivun alle sohvalla istumaan. Puistossa ei
ollut muita. Siellä oli pimeä, sillä puiden oksat loivat juurille
synkkyyden. Ohuet pilvet kulkivat taivaalla kiiruusti. Sanna katsoi
niitä, miten ne juoksivat ja kokoutuivat ja väliin verhosivat kuun
palasen.

Alfred silmäili pitkin puistoa. Siellä oli vain hämärää ja varjoa, ja
tuo ikäänkuin rohkaisi häntä. Hän siirtyi likemmäksi Sannaa ja tunsi
poskiensa palavan. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja yhtäkkiä laski hän
kätensä Sannan kaulalle. Otti toisella kädellä, kun Sanna ei
vastustanut, vyötäräisistä ja veti hänet syliinsä. Hän oli kuin kiivaan
lumouksen vallassa, mikä herpasi koko hänen olemuksensa. Hänen poskensa
hehkuivat ja hermosto oli jännityksessä, jotta vieno hiki puhkesi
kasvoille ja ruumis oli herkkä vapisemaan. Sanna oli hervakas ja painui
lepäämään Alfredin vasenta povea vasten. Alfred nojasi päätään Sannaan
ja kuuli hänen sydämmensä lyövän kuin aristuneen elukan. Alfred
nojautui enemmän Sannaan ja kosketti suullaan Sannan kuumia huulia.
Alfred suuteli toisen, kolmannen ja yhä useamman kerran. Ei kumpikaan
ääntä ääntänyt eikä heittänyt irti. — — —

Silloin ryöpsähti tuuli puistoon ja pääsi käsiksi kuiviin lehtiin.
Niitä se lennätti ja puiston puita huojutti, jotta ääni ilmassa kuului
ja Sanna ja Alfred havahtuivat siitä. He jäivät erilleen istumaan
sohvalle ja katsomaan puuskan mellastusta. Puuska meni, se oli vain
satunnainen vihuri, joka yhtä kiivaasti katoaa kuin tuleekin. Alkoi
vain lienteästi tuulemaan. Sannan ja Alfredin huomaamatta oli taivas
verhoutunut tummempiin pilviin, ja nyt alkoi heittelemään ensimmäisiä
vesiä, raskaita kuin ainakin syyssateen karpalot. Ne ropisivat puita
vasten ja tipahtelivat puiston kuiviin santakäytäviin.

— Kohta sataa kovasti. Meidän pitää joutua sateen edestä, sanoi Sanna
ja oikasi rynkyistä päällysvaatettaan.

— Ei niin kovin hätää. Onhan minulla sateenvarjo.

Alfred nousi ylös ja levitti sateenvarjonsa. Sitte tarttui hän Sannaa
käsipuolesta, ja yhdessä saman sateenvarjon alla lähtivät he puistosta.
Raskaasti tipahtelivat sadepisarat sateenvarjon kattoon, mutta eivät
sen läpi päässeet. Alfred veti Sannan aivan liki itseään, eikä Sanna
vastustanut, vaan nauroi.

                                                  ⸻

Kohta sai Pura tietää Sannan ja Alfredin välistä. Ja silloin hän
hetkeksi musertui, ja koko hänen henkinen pontensa oli kuin madon
syömä, mikä vaan kituu ja kärsii. Hänestä tuli synkkämielinen ja
alakuloinen. Hän koetti välinpitämättömästi vain työskennellä, mutta se
ei tahtonut onnistua. Alfredia ei hän ollut nähnyt moneen aikaan, sillä
hänpä ei juljennut tulla Puran näkyviin. Hetkeksi oli Pura kadottanut
kaiken uskonsa ja luottamuksensa elämään. ”Jos ketään on koetettu, niin
minua”, lausui hän väliin yksinään. ”Kumminta kummista on se, että itse
työväen tyttäret eivät jaksa säilyttää naisellista arvoaan. Niillä on
heikoin kasvatus, joita myötään uhkaavat terävät kohtalon okaat”,
lisäsi hän siihen.

Rouva eroitti Sannan talosta, kun sai tietää hänen olevan raskaana.
Kotiinsa sen Sannan täytyi nyt turvelehtaa, sillä minnepä muualle nyt
meni, kun kaikki alkoivat häntä vieroa. Raskaalta tuntui Purasta, kun
ajatteli Sannaa ja hänen tulevaisuuttaan, mutta hänen sisin sydämmensä
häntä kuitenkin rakasti. Hän ei voinut nyhtää pois sydämmestään Sannan
kuvaa, ei, vaikka se nyt oli noin tummunutkin. Ja kun hän kuuli, miten
ihmiset Sannaa parjasivat ja haukkuivat, että itsehän on syynä
onnettomuuteensa, niin yhä myötätuntosemmaksi tuli hän Sannaa kohtaan.
Että Sannan osa oli raskas, sen hän kyllä käsitti.

Silloin muutamana päivänä tuli sähkösanoma ulkomailta, että patruuni on
kuollut siellä sydänhalvaukseen. Hekumallisen elämänsä uhrina hän
menehtyi. Sähkösanoman vaikutus ei ollut vähäinen patruunin talossa.
Rouva huusi tuskissaan yhden päivän, ja kaikki palkolliset olivat kuin
säikäyksen lyömät. Kuka nyt ottaa verstaan? kysyttiin. Ainoaksi
keinoksi näki rouvakin hiukan selvittyään säikähdyksen ensi
huumauksesta myödä verstas. Mutta ostajaa ei ollut niinkään helppo
löytää, sillä liike oli siksi suuri. Viimein löysi rouva ostajan; se
oli muuan nuorenpuoleinen varakas liikemies, mikä oli saanut
yliopistollistakin sivistystä. Hän se nyt tuli konepajan omistajaksi.

Mutta samassa kuin tuli uusi isäntä, samassa Purakin ikäänkuin heräsi
surun unestaan. Tämä isäntäpä oli toisellainen kuin entinen patruuni:
ei hän ollut röyhkeä ja kopea, vaan hyväsävyinen. Hän taisi puhutella
työmiestä niinkuin ystäväänsä. Ja Pura aikoi vielä kerran koettaa
sivistää työkumppaneitaan. Mutta nyt hän alkaisi eri tavalla. Hän
tahtoi muodostaa jonkinlaisen työväenyhdistyksen verstaalaisten kesken.
Pura näki olevan parasta, ett’ei ensin vaadittaisi ehdotonta raittiutta
seuraan pääsemiseen, mutta sitte, kun työmiehet olivat siellä
kasvatetut. Hän tahtoi ensin puhdistaa sydämmet, ennenkuin puhaltaisi
niihin ylevämmän katsantokannan. Ja silloin työmiehet itsestäänkin
heittäisivät ylenmääräisen juomisen ja tulisivat itsestään raittiiksi.
Silloin voisivat he myös tyttäriinsä istuttaa sellaisen mielen, mikä ei
horjuisi jonkun miehen mielistelyistä siveettömyyteen ja kurjuuteen. Ja
hän sai luvan uudelta patruunilta perustaa tällainen yhdistys. Sinä
iltana, jolloin yhdistys perustettiin, oli taas riemujuhla
verstaalaisten kesken, johon otti osaa uusi patruunikin. Muutamia päiviä myöhemmin
pyysi Pura Sannaa vaimokseen. Vasta silloin
verstaalaiset oikein huomasivat, minkälainen mies Pura oli. Jo aikaa
ennemmin oli Alfred lähtenyt talosta.