XII.

Tyven ja äänetön oli ulkoinen maisema. Vesi ei yhtään loiskahdellut, ei
aallon nyppylää kohonnut sen tyyntyneestä povesta, vaan silmänkantamiin
saakka se oli yhtenä heijastavana, välkkyvänä peilinä, mihin kuu
lähetti leikkaavat säteensä, mitkä silmään näyttivät valolaineilta.

Laiturille kävelivät Pura ja Sanna. Lannistuneella mielellä oli Sanna.
Isä se oli hänet lamauttanut. Jos isä saisi tietää, että hän on
tanssinut Alfredin kanssa, niin mitä tekisikään. Sannaa oikein tahtoi
itkettää, että hänellä on sellainen isä.

— Minulla on niin ikävä, sanoi Sanna ja pillahti itkemään. Hän painoi
kädet silmiinsä ja istuutui laiturin penkille nyyhkimään. Pura
hämmästyi ja tunsi itsensä avuttomaksi. Hän otti askeleen tyttöä kohti
ja istahti hänen viereensä. Pura kohotti kätensä. Hän tunsi, että se
vapisi. Ensi kerran eläissään laski hän kätensä nuoren naisen
hartioille. Hiukset olivat Sannalla valahtaneet otsemmalle, ja silmissä
kiilsi vesihelmejä. Pura äänetönnä seurasi hänen liikkeitään. Tuo
kookas, karkeapiirteinen mies leveine, miehellisine kasvoineen ja
pystyhartioineen hennon ja kauniin Sannan sivulla oli kuin karkean
ja uupumattoman voiman edustaja oikullisen, vaalittavan ja
pehmeäpiirteisen kauneuden rinnalla. Ja kuutamo suurensi kummankin
arvoa, teki piirteet ja erotuksen heidän välillään suuremmiksi, kuin ne
todella olivatkaan.

— Minulla on niin ilkeä isä, ett’ei kellään... nyyhki Sanna.

— Miten niin? kysyi Pura.

Mutta Sanna ei ruvennut selvittämään, vaan heitti nyyhkimästä ja pyhki
silmiään.

Yht’äkkiä kuului etempää käsiharmonikan ääni. Siihen yhtyi iloisia
huutoja. Nuoria siellä oli matkassa, sen kuuli jo etemmäksi.
Käsiharmonikka soi täydellä äänivarastollaan, ja nauru ja laulu sitä
säesti. Kuulusti olevan nais- ja miesääniä siellä seljällä veneessä,
joka tuolta salmen suusta pisti ulos. Ääni saapui niin selvänä Sannan
ja Puran korviin, jotta he tunsivat veneessä olijain olevan heidän
tuttaviaan raittiusseuran poikia ja tyttöjä. He kuulustivat olevan
kotimatkalla tänne saarta kohti. Airojen lonkkunankin eroitti, kun
veneilijät olivat vähän hiljempaan.

Soitto loppui, ja naisääni kuulusti alkavan laulun, johon muut
yhtyivät. Säveleen ja sanat eroittivat Sanna ja Pura täydelleen. Airot
tahdikkaasti lonkkuivat, ja laulun alemmissa kohdissa niiden ääni
kuulusti pääsevän melkein voitolle. Kun laulu oli loppunut, alkoi taas
iloinen huudon remahdus ja nauru. Sitä seuraa ei kuulustanut surut
painavan eikä huolet raskauttavan. Yhä likemmäksi tuli vene, jotta
veden loiskinakin jo alkoi kuulua.

Omituisen virkistävän vaikutuksen teki tuo seura Sannaan ja Puraan.
Sanna unohti itkunsa ja isänsä ja kiintyi kuulemaan noiden huoletonta
elämää ja laulua. Hän pyyhkäsi hiukset ohimoiltaan, nousi istumasta ja
sanoi Puralle:

— Eikö meki lähdetä soutelemaan?

— Kun oisi venettä... tuon Hukkasen veneen me kyllä saamme ottaa,
lisäsi Pura sukkelaan ja alkoi reippaasti irroittamaan venettä
laiturista. Airot asetti hän hankasiin ja auttoi Sannaa veneeseen.
Sannan käsi tuntui Purasta pehmoselta, vaikka se olikin ilman
vaikutuksesta kylmä.

Pura työnsi veneen laiturista, ja terävästi leikkasi se ensimmäiset
laineet veden pinnalle. Ne loittonivat loittonemistaan aina
voimattomimpina kahta puolta venettä, kunnes uupuivat ja sileytyivät
yhtä tasasiksi tyynen pinnan kanssa. Pura alkoi hiljalleen soutaa
lipittää myötäsuuntaan noiden tulijain kanssa. Sanna määräsi suunnan ja
Pura totteli.

Toisessa veneessä tunsivat Sannan ja Puran. Joku toisia ääneen
huomauttikin tästä. Sanna käski noin puoli äänellä Puran soutaa
kiivaammasti, ja pian loittonikin heidän veneensä toisten veneestä. He
laskivat veneensä laituriin, mutta Pura viillätti purttaan kaupunkia
kohti.

— Ovatko teillä vielä vanhemmat elossa? kysyi Sanna siristäen
kädellään vettä.

Jos olisi ollut päivä, olisi huomannut Puran punastuvan. Kiertäen hän
vastasi:

— Vieläkö Sannalla on isä mielessä?

— Ei, vaan minä muutoin kysyin.

— Ei minulla enää ole vanhukset elossa, vastasi Pura ja rykäsi kuivan
yskän.

— Ovatko ne olleet jo kauvankin kuolleina?

— Aikoja sitte. Minä olin vähäinen poika...

— Mikä teidän isänne on ollut?

Pura hämmästyi ja viivytti vastaustaan.

— Mikäkö?... En minä tiedä, lähti kuivasti, salpauneesti Puralta
vastaukseksi.

— Ette tiedä? Niinkö nuorena sitte jo... Sanna keskeytti kysymyksensä.

— On kai hän ollut joku herra — sanoi Pura välinpitämättömän
rohkeasti ja vetäsi kovasti airoillaan. — Parempia ihmisiä, lisäsi hän
vielä pilkallisesti.

Puran posket olivat kuumat ja veri ajautui päähän. Hän otti veneen
viskurin ja joi sillä raitista vettä. Kumpikaan ei puhunut mitään.
Juotuaan leikitteli Pura auskarimella vedessä hajamielisenä.

Toiset nousivat juuri ylös laiturille veneestä. Siinä nakeltiin airoja
ja muita kippoja, jotta ilkeitä äänilaineita syntyi ilmassa. Sannan ja
Puran vene oli tullut virran kohdalle ja itsestään se nyt alkoi
solumaan alas. Pura ei koskenut airoihin, vaan oli ääneti. Virta noin
mennä vellotteli kiivaasti, rientämällä. Tämä oli ylempänä olevan
kosken viime voimaa, mikä tässä virtasi ja synnytti teräviä, lyhyitä
virtalaineita.

— Oletteko te käynyt koulua, kun osaatte niin hyvästi puhua siellä
raittiusseurassa? kysyi Sanna ja katsoi Puraa.

— Mitä tyhjää minä hyvästi osaan. Sanna nyt pilkkaa minua.

— Mutta kaikki niin sanovat.

— En minä ole käynyt koulua kuin vuoden verran.

— Miten niin vähän? Minä olen käynyt kansakoulun läpi.

— Minä pääsin kansakoulun toiselle luokalle, kun minulta kuoli äiti.
Sitte jouduin minä huutolaiseksi...

— Huutolaiseksi!

Sanna sanoi tuon hämmästyneen äänellä, mutta pian vaikeni ja katsoi
Puraa. Tuoko mies, josta kaikki niin paljon pitivät ja joka oli koko
raittiusseuran pää, oli ollut — huutolainen... Jos tietäisivät!

— Niin. Huutolaiseksi. Sieltä sitte karkasin, tulin Helsinkiin ja
pääsin työhön konepajaan viidenkymmenen pennin päiväpalkalla.

— Niinkö pahoin pitivät huutolaisena, että teidän täytyi karata? kysyi
Sanna teeskentelevän levollisesti, mutta ajatteli itsekseen: Voi sen
retkiä...! Eivät varmaan täällä uskoisi!

— Ei pahemmin kuin huutolaista. Mutta minä olin silloin vielä tottunut
rakkauteen ja ystävällisyyteen, sillä äitini oli lempeä nainen. Minä
lähdin hakemaan parempaa kohtelua... Orpona ei ole hauska olla.

Sanna jäi sanattomaksi ja kääntyi sivullepäin. Tuolla etäällä
muutamassa huvilassa, mikä oli saaressa meren seljällä, kuulusti olevan
vieraita. Iloisia ääniä, hienoa musiikkia sieltä kuului, ja saaren
rannalla eroitti liikkuvia olentoja.

Sinne se Sanna kääntyi katsomaan, mutta ei puhunut mitään, sillä mitään
erinomaisempaa ei siellä tapahtunut.

— Minun äitini oli lempeä ja kaunis nainen, jatkoi Pura. Lapsena minä
siitä sain ylenluonnollisen kuvan... Vai näyttäneekö tuo sillä niin
ylenluonnolliselta, kun elämä sitte jälestäpäin on ollut paljasta
kivikkoa...

— Oletteko tekin onneton ja ikävistynyt elämäänne? Minäkin olen niin
ikävistynyt...

— Mitä syytä teillä olisi ikävistyä?

— Oih — niin paljon!

Puran mieli tuli yhä pehmosemmaksi ja hän oli sanomaisillaan, että
me molemmat olemme ikävistyneet. Mutta sitä hän ei sanonutkaan, sillä
Sanna kääntyi taas poispäin hänestä. Sanna taivutti hiukan päätään
vettä kohti. Katsoi kauvan siinä kuvaansa, suki ohimoilla olevia
hiuksiaan ja taas katsoi. Siinä veden peilissä kuvastui vastaan
kauniit, värittömät kasvot, joissa oli kaksi miettiväistä silmää ja
pieni nenä. Kaulan rintaneulakin kuvastui veteen, ja huivin poimut ja
kaikki. Ja kun ei käynyt ollenkaan aaltoa, pysyi kuva rikkoumatonna ja
tasaisena.

Pura oli heittänyt soutamasta ja katsoi Sannaa. Sanna ei sitä
huomannut, kun oli häneen sivuttain. Sannan kasvot näyttivät
elottomilta, sillä hän oli niin kovin mietteissään. Hän katsoi vaan
katsomistaan, kunnes oma kuvakin tuossa vedessä näytti oudolta ja
vieraalta. Hänen huulensa äänsivät hiljaan: Alfred.

Sanna heräsi haaveiluistaan, laittoi huiviaan ja rupesi huolettomasti
muka istumaan. Pura oli kuullut Sannan kuiskauksen, ja nyt se viilti
hänen sydäntään vihlovasti, yhtä särkevästi kuin karkeaa paperia
leikkaava partaveitsi heikkohermoiseen. Hänen täytyi saada millä
hinnalla tahansa kulutetuksi Alfredin kuva pois Sannan muistosta. Ja
hänellä oli keino, jonka piti tepsiä, jos vaan Sanna on siveellinen
nainen.

— Te sanoitte hiljaan: Alfred? kysyi Pura väkinäisesti, mutta Sanna ei
vastannut mitään.

— Te olette mielistynyt Alfrediin. Älkää sitä vastaan väittäkökään!

— Mitä sitten!

— Tiedättekö, millainen mies tuo Alfred on?

Sanna katsoi kysyvästi Puraan ja odotti tarkempaa selitystä.

— Tuo Alfred on lurjus, juoppo, siveetön!

— Tepä tunnutte sen tarkkaan tietävän.

— Minä tiedän, kun olen nähnyt ja kuullut.

— Mutta ei hän ole huutolainen, vastasi Sanna kiivaasti.

— Miten noin puhutte? Sanna, minä sanon, että elämä on kova koulu!

Sanna tunsi itsekin, että hän kiivaudessaan sanoi tyhmästi, mutta oli
liian ylpeä sitä myöntämään. Sanoihan vaan lauhkeammalla äänellä: Mistä
Pura kaiken tuon tietää?

— Omien näkemien ja kuulemien mukaan.

Pura alkoi kertomaan Sannalle kestikievari-illasta ja ensimmäisestä
käynnistään konepajassa, jolloin hän oli tavannut Alfredin. Puran
kertomus näytti vaikuttavan Sannaan, sillä hän totisena istui
kuunnellen ja keskeyttämättä Puraa. Kun Pura oli lopettanut, painoi
Sanna käsillään kasvoihinsa, pillahti itkemään ja sanoi itkun
sorauttamalla äänellä:

— Semmoinenko hän on?

— Juuri semmoinen! Minä tahdoin vain varoittaa Sannaa hänestä.

Hyvää teki Puralle Sannan itku. Jos hän olisi kehdannut, olisi hän
sanonut: Itke vain, se on minusta nyt hauskaa kuulla! Eikä Pura
hennonnut vielä lopettaa tuohon, vaan jatkoi:

— Aivan vaarallista on talonpoikaselle tytölle seurustella
herrasmiehen kanssa. Se seurustelu maksaa usein paljon: koko elämän
rauhan ja ilon. Niin on käynyt minunkin äitini, ja niin voi käydä kenen
kanssa tahansa. Ja ovatko työväen tyttäret heitä varten! Tyttöjen
itsensä pitäisi sen verran arvottaa itseään, ett’eivät seurusteleisi
mokomain kanssa. Lurjus miehekseen koko Alfred! Ei hänessä ole mitään
kelpo miehen ominaisuutta, ei mitään! Juoksee joka ilta ravintoloissa
ja siellä kurttiseeraa. Tulee sitte vielä villitsemään oikeita tyttöjä!

Sannasta oli Puran puhe outoa ja ilkeää. Häntä puistautti, kun ajatteli
asiaa omalle kohdalleen. Pura puhui niin varmasti ja rohkeasti noista
salaisista asioista, joita hän tuskin uskalsi ajatellakaan. Ne
tuntuivat niin ilkeiltä, kun ne nyt lausuttiin kuuluviin, että
mieluummin olisi ollut korvitta. Hän hiukan värisi sanoessaan Puralle:

— Kääntäkää jo laituriin! Minun pitää joutua talooni.

Pura oli kylmällä mielellä, ja hän olisi voinut jatkaa edellistä
puhettaan vaikka kuin kauvas, sillä häntä ei nyt ollenkaan ujostanut.
Hän oli semmoisella mielellä kuin se, jota on kauvan kiusattu ja
ärsytetty, mutta joka ei ole puhunut puolustustaan, koska tietää sen
toista kovasti koskevan. Viime ryntäyksessä hän kuitenkin puhuu suunsa
puhtaaksi ja kylmäverisyydellä sitte katsoo sanojensa vaikutusta,
huolimatta naurusta tai kyyneleistä.