kulki jo työssä konepajassa. Eipä siellä ollut muita Helsingistä
saakka, ja sepä teki, että tuota helsinkiläistä ruvettiin pitämään
niinkuin vähän parempana. Hän oli niin taitava työmies, sävyisä
kumppali, ehkä hiukan juro ja umpimielinen. Mutta sepä vasta lisäsi
hänen arvoaan työkumppanien silmissä; ei hän joutavia jaaritellut. Eikä
edes maistanut viinaa! Se se miehiä ihmetytti, että kun ei viinaa
maista ja on Helsingistä. Ainahan nuo sanovat sitä Helsinkiä kaiken
pahuuden pesäksi, ja kun sieltä tuollaisia miehiä tulee. Oli se kumma
heidän mielestään ja heidän piti keksiä siihen syy. He päättivät, että
Pura on ollut suuri juomari, mutta sitte, kun on tehnyt jotain rikosta
juovuspäissään, jotta on täytynyt lähteä pois koko Helsingistä, on hän
heittänyt juomasta. Miettivät he useasti kysyäkin, mutta ei oikein
ottanut rohjetakseen kukaan tiedustamaan.
Itse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että
työkumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden.
Ensikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli
Pura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin
työpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on
tapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.
Ja patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen
mies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi.
Hän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten
hyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan
omistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden,
suurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti
Puraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli
perustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai
loukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun
aina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.
⸻
Muutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään
lukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä
kirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten
kesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta
samalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui
hänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo
ennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu
vaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu
varmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen.
Rohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli
jokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.
— Miks’ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta,
eikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan... kyllä kai työmiehet itsekin
tietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee... Mutta kun yksi juopi, niin
juopi toinenkin... kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan... hänen
täytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten
kesken... Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja
rikkinäisiä kasvojaan... ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja
olisivat todellisia ihmisiä... tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan
patruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän
kannattaa asiaa...
Jännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli
solahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen
innostuksen väreitä heijasti kasvoissa.
Hän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin
etehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott’ei
patruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla
kovin välinpitämätön raittiudesta... ja irvihammas oli muuten suuri.
Pura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului
askeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli
kävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta
päästäjä olikin piika.
— Onko herra patruuni kotona?
— On. Hän juo juuri teetään.
— Onko hänellä vieraita?
— Ei ole.
— Olkaapa hyvä ja kysykää, sallisiko hän minun saada vähän puhua hänen
kanssaan!
Piika meni ja tuli kohta takaisin.
— Patruuni käski tulla sisälle.
— Jahah!
Piika reiklasi oven ja Pura meni patruunin työhuoneeseen hiukan
ahdistuneena. Pehmoisiin mattoihin ottivat askeleet vain hyvin hiljaan.
— Hyvää iltaa, herra patruuni!
— Iltaa! No, mitäs Pura nyt asioitseepi? Istukaapa!
Puraa oudostutti istua pehmoiseen tyynytuoliin, minkä vieterit
mukavasti ponnahtivat alemmas Puran istuutuessa siihen. Patruuni
nakkasi toisen jalan toisen päälle ja jäi odottamaan, mitä Pura
sanoisi. Nyt vasta Puraa oikein ahdisti ja syösti. Ei oikein tiennyt,
miten alkaisi puhumaan. Patruunin loistavasti sisustettu huone vienon
hämärässä valossa, nuo kultaraamiset taulut kauneine maisemineen,
paksut, tummat tapeetit ja täyteläiset, vietereillä pingotetut
tyynytuolit ja sohvat yhä enemmän lisäsivät Purassa oman
vähäpätöisyytensä tuntemista. Ja hän nyt oli sellaisella asialla, joka
ei ollenkaan kuulunut hänen työalaansa... tuskin työmiehellekään... Ja
patruunin pulskat kasvot ne olivat tähdätyt häneen...
— Lukiessani tänä iltana sanomalehtiä, tätä meidän kaupungin
sanomalehtiä...
Patruuni siristi silmiään ja pilkallinen hymy pakkausi suupieliin. Pura
huomasi tuon ja häntä ujosti jatkaa puhumistaan. Mutta patruuni ehätti
apuun.
— Mitä on Pura nähnyt sanomalehdestä?
Pura tuli rohkeammaksi.
— Minä luin siinä, että kehotettiin perustamaan paikkakunnallemme
raittiusseuraa —
— No, koskeeko se asia meitä?
— Minä ajattelin, että jos saisi aikaan raittiusseuran verstaan
työmiesten kesken...
— Hjaa! Sepä ei taitaisi olla hulluinta.
Patruuni nousi kävelemään. Kääntyi kävellessään Puran puoleen:
— Ne juovat siellä verstaassa?
— No, en nyt juuri sitäkään voi sanoa, mutta eivät ne aivan
juomattakaan ole.
— Eikö Pura pidä väkevistä?
— Sanalla sanottuna: en.
— Eikö Pura koskaan ole pitänyt?
— En koskaan. Tuskin tunnen viinan makua; niin vähän olen sitä
maistanut.
— Kutka siellä verstaassa ovat juopoimmat?
— En ole, herra patruuni, tullut kantelemaan työkumppanieni päälle.
Minä tulin vain puhumaan raittiusseurasta.
— Mutta tahdotteko, että minun pitäisi ruveta perustamaan heille
raittiusseuraa?
—- En suinkaan. Se ei ole käyntini tarkoituksena. Tahdoin vain kysyä,
suostuuko patruuni, jos minä —
— Jassoo Pura?
— Niin, että jos minä koettaisin saada aikaan raittiusyhdistystä
heidän parissaan.
— No jaa. Miks’ei.
— Olisihan siitä patruunillekin hyötyä; että miehet olisivat
raittiita. Silloin olisivat he säännöllisesti työssä. Ja kun on
kiirettä työtä, niin on kyllä hyvä, että ollaan työssä säännöllisesti.
— Aivan oikein. Kyllä minä pidän Puran tuumasta.
— Minä siis saan luvan koettaa?
— Kyllä.
Patruuni meni pienen nurkassa olevan tupakkapöydän tykö ja toi sieltä
sikaarin Puralle.
— Tässä olisi tupakkaa.
— Kiitos! Minä en polta.
— Ette tupakkaakaan käytä? Mutta eihän teillä ole miehen tapoja
mitään.
Patruuni naurahti.
— No, miten te aivotte tuota seuraa laittaa?
— Kokouksia pitämällä ja laittamalla lukusalin.
— Lukusalin?
— Niin.
— Mutta sehän vaatii rahoja, ja mistä noilla työmiehillä on?
— Jäsenmaksuista tietysti saadaan osa.
—- Mutta jos he eivät rupea maksamaan. Katsokaas: kipukassaan ja
raittiusseuraan. Siinähän tulee jo maksuja.
— Useampi heiltä luistaa kapakkaan.
— No kyllä. Mutta jos kerran saadaan aikaan tuo raittiusseura, niin
minä tilaan sanomalehdet.
Mutta patruuni jäi nyt ajattelemaan, melkeinpä unohtaen Puran
läsnäolon. Hänellä olivat silmät tähdätyt eteensä mattoon ja kädet
liivin taskuissa. Hän oli lukenut paljon työlakoista ulkomailla, ja ne
siellä olivat noiden tuollaisten työväenyhdistysten aikaansaamia
paraasta päästä. Ensin muodostivat jonkunlaisen seuran, jonne
kokoutuivat keskenään paraasta päästä huvittelemaan, mutta sitte
rupesivatkin kapinoimaan isäntiään vastaan ja pyytämään korkeita
palkkoja. Noissa seuroissa oppivat he yhdessä toimimaan ja sitten
seisovat lujana kuin muuri, yhtenä miehenä vaatimuksissaan isänniltä...
Puraa ikävistytti äänettömyys ja hän koetti sitä lopettaa:
— Patruuni tekee paljon seuran eduksi!
— Niin, tietystihän minä sitä edistän, vastasi hän melkein
ajattelematta, sillä ajatukset olivat toisaalla... Siellä he vaativat
työpäivän lyhentämistä.... kaksinkertaisia palkkoja... vieläpä osaa
tehtaiden voitostakin... silloinhan pääomalla ei ole enää mitään
varmuutta... Vaan tuskinpa ne sellaiset puuhat Suomessa käy päinsä,
eikä ne täällä työmiehet ole läheskään niin kehkeyneet...
— Jäsenmaksut voi panna sitte hyvin pieniksi, jotta voi kokoushuoneen
vuokrata, puhui Pura ja herätti patruunin mietteistään.
— Tuolla pikkupuolella... Mutta entä jos antaisi heidän itsensä
hommata... Vaan turhia pelkoja nämä ovat... Tuolla pikkupuolella on
sellainen huone, parikin, joissa voitte kokoutua, puhui patruuni sitte
ääneensä.
— Kiitos! Kiitos! Luulenpa aivan varmaksi seuran aikaansaamisen nyt,
kun patruuni noin auliisti sitä kannattaa.
— Jos tuumanne onnistuu, niin olisi hyvä. Säännölliset työmiehet ovat
hyviä.
— Sitte minä olen ajanut asiani.
Pura nousi ja yritteli lähtemään.
— Milloin Pura aikoo puhua heille?
— Ehkä jo huomenillalla, kun työ on lopetettu.
— Silloinhan sopii.
— Hyvästi!
— Hyvästi! Minä tulen päästämään.
Sadatkin mietteet risteilivät Puran aivoissa, kun hän astui kotiinsa.
Kun hän rupesi ajattelemaan yhtä asiaa, niin siihen yhtyikin aina uusia
sivuajatuksia, jott’ei juuri tosi kokonaista, päättävää syntynyt. Mutta
että hän nyt voi perustaa raittiusyhdistyksen, se vaan oli varmaa. Ja
hän perustaakin sen... hän puhuu työmiehille niin hyvin kuin hän
voipi... ja voipi hän, kun oikein tahtoo... Sitte saa iltaansa viettää
hauskasti keskustelemalla ja lukemalla sanomalehtiä raittiusseurassa...
Ei ole illat enää niin ikäviä ja yksitoikkoisia. Ja sinne tulee
naisiakin... Huvitusta saadaan... Eikä seuran tarkoituksena tarvitse
olla yksistään raittiuden ajaminen, vaan yleensä työmiesten
sivistäminen... Työmiehet tulevat sinne siisteissä vaatteissa...
Loistavasti palaa kattolamppu ja valaisee kokoushuoneen... Sanomalehtiä
kellottaa pöydällä... Mutta kokouksen aikana ei niitä kukaan saa
lukea... Hän puhuu... Nuoria neitoja istuu tuoleilla ja kuuntelevat
häntä... Hän puhuu, miten paljon parempi aviomies on se, joka ei juo
kuin se, joka juopi... Tytöt tulevat aina myötätuntosemmiksi hänen
puheellaan... Hän osaa liikuttaa heidän sydäntään... Vanhemmat
miehetki pitävät, että oikein hän puhuu ja kammoksuen muistavat
juontimatkojaan...
Pura otti vielä tultuaan asuntoonsa sanomalehden käteensä ja luki sitä.
Niin siinä oli, että varsinkin tehtaantyömiesten kesken oli
raittiusyhdistys tarpeen... Jossa suurin joukko, siellä enemmän
pahaa... Nuoria on tehtaassa kovin paljon ja väkiselläkin ne oppivat
juomaan... Mitä ne muuta, kuin mitä näkevät vanhempain miesten
tekevän... Pura otti paperia ja alkoi kirjoittamaan, miten hän puhuisi
huomenna. Paremmin se kävisi, kun olisi edeltäpäin valmistanut. Niin
hän siinä koetti saada täysinäisiä ajatuksia paperille.
Kello löi jo yhtätoista, mutta Pura vielä mietti. Aatekkaina ja
miettivinä olivat silmät paperia kohden, ja verkalleen piirsi kynä
jonkun sanan. Tuossa lampun valossa tuntui silmiäkin alkavan hieman
kangistaa. Mutta siltä hän vielä istui. Huomisessa puheessa ne pysyivät
mietteet vielä makuullakin.