II.

Kesämatkoilta 1883.

I. Käkisalmi.

Käkisalmi, Käkisalmi,
Itäilman vankka vahti,
Vanhastaan jo sulla seisoi
Suomalainen sotamahti.

Kohos tornit, vallit varttui,
Sotasankareita nousi —
Pitkin itäilman äärtä
Tottui torjumahan jousi.

Voiton kieltä Vuoksi huusi,
Kunniata kuulan ääni,
Kannel soitti, laulu raikui,
Kaikui kaukanenkin ääri.

Niin sä nousit rautarinta,
Vankka vihamiestä vasten —
Nostit sankarinnon, kunnon,
Kantelonkin Väinön lasten.

Käkisalmi, Käkisalmi,
Miss on miehuus mainehikas?
Missä itä, missä länsi?
Missä kannel kielirikas?

Missä sankarisi suuret,
Voitot, vahvat voiton suojat,
Laulut sekä laulun luojat?
Mitäs Vuoksesta sä kuulet?

Vuoksen voiton ääni lakkaa,
Naakat naukuu, muurit maatuu,
Tornit kahdenpnolen kaatuu —
— Itätuul sun nurin nakkaa.

Itätuuli, itkun tuoja,
Sokea ja synkkä valat,
Sun on vuoros! Älä säästä!
Porota vaan pohjemmalta!

Ken ei täällä muuta tunne,
Tuntekohon tuskiansa!
Olkoon herra, miss on orja!
Missä raato, kotka kanssa!

II. Kurkijoella.

”Sun maasi kukkatarhain
Ja onnen olkohon!
Ja kotis koti parhain
Ja vieno, viaton!

Vaan kansallesi korvet
Ja kosket pauhatkoot,
Tuhannet tuulet, torvet
Ja huilut huutakoot:

Ei Kalevalan kansa
Nyt jouda maatakaan!
Sen täytyy voimiansa
Jo käydä koittamaan!”

Niin huusin kukkulalla
Mä kauno-Karjalan. —
Vaan silloin alahalla
Mä kuulin soitannan.

Ja laaksohon mä astuin,
Sen soiton soidessa;
Ja ensikerta kastui
Mun silmän riemusta. —

Ja ”Nouse, riennä!” kaikui
Ja täytti maailman,
Ja taivon rannat raikui
Ja tuntui kertovan:

”Ja sointuu Suomen kieli,
Ja kannel heläjää
Ja Karjalankin mieli
Ja kansa heräjää!”

III. Sortavalassa.

1. Maalla.

Ryysyisenä kulki miesi
kumartaen ohitsein:
Silloin silmihinsä katsoin
ja mä kysymyksen tein:

Turvemökki, olkikatto, kansa
myöskin ryysyissään!
Näinköhän mä uskon tuota, näinköhän
mä totta nään?

Tyynehesti miesi työnsi kätens
laihan kätehein —
Totta siis! Ja sillä kertaa
kuohahti mun sydämmein.

Mutta mies sen huomasi ja
huoahti ja lausui nyt:
”Tiedon puute, pulskat herrat
meitä näin on nylkenyt.

Maatonna me oltihin jo
tuskin oli taivastai —
Pamppu heilui, ryysyt siitä
selkähänsä kansa sai.

Majojamme maata vasten
alas aivan painettiin,
’Turpeen alta tulematta mies on!’
sananparsi soi —

Mutta turpehenkin alta tämä
kansa nousta voi.
Huoneemmekin vihdoin vietiin,
siitä tultiin turpeisiin.

Ja se nousee, uus on aika, kaikki
vielä paranee:
Herrain huoneiden ja meidän
harjat näät jo lähenee.

Ryysyistämme paikka paikan
perästä jo putoaa.
Kansa varttuu, vilja karttuu,
kohoaapi koko maa!”

2. Kaupungissa.

Tääll toisella puolen salmen
Osa uusi on kaupungin,
Vaan vanha on toisella puolen
Ja huonehet vanhatkin.

Niin toisella puolen myöskin
Uus aate ja aika on,
Vaan toisella puolen vanhuus
Ja puolue ponneton.

Tääll uudet ja vanhat miehet
Ja aikakin vanha ja uus
Kahen puolen aatetta riehuu
Ja se aate on: kansallisuus.

Se aate on niinkuin salmi,
Syvä salmi se taivahinen,
Mi rantojen ahtaudesta
Mereks aukevi väikkyen.

Ja rannat ne silloin haipuu,
Ei esteitä missään näy —
Mekin poistumme rantojen lailla,
Vaan suurra se aatteemme käy.

Kuin meri se aarteita kantaa
Tai taakkansa musertaa,
Kuin meri se aarteita antaa
Tai vimmassa kaikk upottaa.

IV. Pötsövaaralla.

On Karjalan taivas yllä
Ja allamme Karjalan maa,
Vaan välillä kumpaisenkin
Tääll olla on lumoavaa.

Kun taivohon silmän luopi,
Niin sinne jo miel halajaa,
Vaan maan tämän nähtyänsä,
Jo taivahan taas unohtaa.

Sini lomassa pilvien tuolla,
Sini lomassa saarien tääll,
Veslintujen lailla saaret
Tääll väikkyvi vetten pääll.

Tuoll pilvien kultaset kunnaat,
Tääll päiväset kukkulat myös.
Kuin vihreät smaragdi-helmet,
Nää vuoret on, — helmivyöss.

Ja tuolla on päivä yksi,
Tääll päiviä tuhansin:
Joka paikassa pinnalla vetten
On aurinko hohtoisin.

Jokapaikassa päiviä päilyy,
Jokapaikassa taivas ja koi,
Jokapaikassa Karjala koittaa,
Ja Karjalan kannel soi.

Jokapaikassa riemun ääni,
Hymysuu, sydän lämpöinen,
Suvimieli ja tuntehet taivaan
Tääll keskellä korkeuden.

V. ”Andra sjön ”.

1. Iltasonetti.

On ihanainen kultameri tässä,
Kun lainehilla laulun hyminässä
Ui vesilinnut venosien kanssa
Ja päivä paistaa korkeudessansa!

Vaan illan tullen vast on ihanainen
Tää Ahden linna , suur ja sointuvainen,
Kun koko taivas pinnallansa päilyy
Ja ruusunhohde rantehilla häilyy!

Ah, silloin aalto rantahansa raukee
Ja veno löytää lempi valkamansa
Ja vesilintu ruusupensahansa. —

Ja illan kultaan, öiseen hopeahan
Jo mesimielin vallan vaivutahan
Ja uusi maa ja uusi taivas aukee.

2. Juuttaan tantereella.

Kuules, hei, hyvä mies, joka jälkiä vanhojen poljet,
Näytä nyt jäljet nuo kiitetyt sankaries!
Missä ne Suomenmaan urohot jalot taisteli, voitti?
Muistopatsahiaan en minä missänä nää.

”Missä mun jalkani vaan oman maan sulopintahan koskee,
Urhomme taistelleet siell on ja voittanehet.
Muistopatsahiaan on muokattu maa sekä kansa,
On joka mies sanan, työn; eessäskin yhden sä näät!”

3. Meren ranta.

Muut sisämaata suuresti kiittäköön,
Sen vetten kultaa, kuusien huminaa,
Vaan merenrantaa kernahammin
Lempeni, lauluni nostakohon!

Sä ranta runsas ruusuja kasvava
Ja kulta-aaltoin aartteista hyllyvä,
Ah, mainingit kun nostaa rintaas,
Rintasi alla on maa ja taivas.

Ja rintas alle silloin sä kokoat
Sun levotonten lastesi parven taas:
Sun helmaas hellin tuulet nukkuu
Nauttien povesi pehmeyttä.

Ja järvet, lammet, lähtehet, kaikki nuo
Nyt ikävöiden virtoina vierivi
Ja äidillisten rintais alle
Taipuvi taivahan unelmihin.

Ja konsa lemmen sylisi levität
Etäiset aallot lauhtuen lähenee
Ja, peittyen sun povehesi,
Kullalla lastatut laivat tuopi.

Vaan konsa rintas aartehet aukaset
Ja ihmislasten nauttia niitä suot,
Niin rikkahiksi köyhät kääntyy,
Terveeksi surkeat, sairahatki.

Ja munkin hurjan hyllyvä rintas tuo
Jo tuutii lemmen mielehen viehkeään,
Niin on kuin hellin povelleni
Sulkisin impeni ihanaisen.

Ah haihtuvainen huumaava hetki tuo,
Kun kullan rinnan rintaansa painaltaa
Ja rinta onkin meren pinta,
Pohjaton nielu se pettäväinen!

Niin onkin rintas, ranta sä rakkahin,
Kuin äidin runsas, armas kuin impyen —
Vaan köyhäkin ja julma on se,
Kuin suden raatelevainen rinta. —

Kun meri kuohuu, murskaksi hieraltaa
Sen ranta kaikki. — Rannasta tuosta, oi,
Sä hirmumyrskyjenkin Herra,
Varjele merellä kulkijoita!

4. ”Nouse riennä”.

Me lauloimme: ”nouse riennä!”
Siell vesillä veljien
Ja he kuunteli rantoja pitkin,
Vaan ken heistä ymmärsi sen?

”Yks mieli, yksi kieli!”
Me lauloimme riemulla taas
Ja miljoonain sydän sykki
Tuhatjärvien kultamaass.

Ja me lauloimme: ”siin on mahti,
Jok ei ole kenenkään muun!”
Ja lapsetkin paatissamme
Ne yhtyivät laulelmin.

Sen sattui laivakin muudan
Sivukulkien kuulemaan,
Ja kaikki kannella laivan
Ne nostivat lakkiaan.

Ja paattimme ui kuin joutsen,
Mi suvea ennustaa —
Ja laulumme soi kuin kiurun,
Mi hangetkin sulattaa.