SUSI SAARESSA.

Sunnuntaiaamu huhtikuussa.

Liiva-Simo on päättänyt olla menemättä kirkkoon ja on ottanut esille
ulkoa mustanruskean ja sisältä vaaleanruskean, nahkakantisen,
messinkihakaisen, selvän ”kokoränttisen” saarnakirjansa.

Niinä sunnuntaina, jolloin hän ei mene kirkkoon, ottaa hän aamiaisen
syötyään esille tuon saarnakirjan, hankaa kirkkaiksi silmälasinsa ja
alkaa lukea päivän saarnaa. Näin on hän tehnyt jo puoli vuosisataa,
kauemminkin, mutta ei hän tunne yhdestäkään saarnasta kuin alun, sillä
kun hän on päässyt kolmannelle tai neljännelle, tai parhaimmassa
tapauksessa seitsemännelle riville, saavuttaa hänet ensin painostus
silmien tienoilla, sitten torkutus ja heti sen jälkeen syvä uni.
Tähän tilaan oli Simo nytkin joutunut. Hän istui pöytänsä ääressä.
Leuka nojasi päällekkäin asetettuihin nyrkkeihin ja kyynärpäät olivat
ojennettuina kahden puolen, pitkin pöydän reunaa. Siinä oli mukava
nukkua. Simoa ei koskaan tässä saarnanlukuhommassa häiritty ja heräsi
hän tavallisesti vasta, kun kirkkoaika oli jo ohi ja saarnan jatkaminen
oli tarpeetonta. Simo siirsi kirjanmerkin seuraavan saarnan alkuun,
napsutteli hakaset kiinni ja asetti kirjan laudalle, paikalleen, ja
pani tupakaksi. Tällä kertaa ei Simo päässyt niin pitkälle. Hän oli
vasta varsinaisen lukunsa alussa, kun naapuri tuli kolisten sisään ja
Simo heräsi, ja ettei naapuri luulisi hänen olleen nukuksissa, sanoi
hän kaiken varmuuden vuoksi:

— Jumal’ antakoon.

— Jumal’ antakoon, Jumal’ antakoon! vastasi naapuri. — Taisit olla
nukuksissa?

— Enhän minä nukuksissa. Mitä sinulle kuuluu?

— Sitähän minä vain läksin kysymään, että sinä et taida vielä
tietääkään, että saareen on viime viikolla tullut susi.

— Älä helkutissa! Kuka sen on nähnyt?

— Hallin-Aape sen on nähnyt.

— Vai on tullut susi saareen.

— On. Hallin-Aape on ollut viime perjantaina poikansa kanssa
veistämässä jaalansa kaaria lähellä rantaa Hailniemessä. Susi oli
juossut Pohjoisriviltä pitkin rantajäätä. Oli ollut; kuin iso hylekoira
ja harmaa oli ollut väriltään. Nähtyään Aapen poikineen oli se ruvennut
laukkimaan pitkin rantaa eteläänpäin. Aape oli pelästynyt ja luullut
sitä ensin sudeksi — niinkuin se olikin — ja sitten kummitukseksi ja
lähtenyt juoksemaan paikalla kotiinsa, johon pääsi henkihieverissä.
Koko ajan oli juossut hänen vieressään niinkuin susi, mutta sillä oli
ollut miehen pää. Se oli hävinnyt aina silmistä heti, kun Aape pysähtyi
sitä katsomaan ja ilmaantunut taas, kun Aape lähti juoksemaan. Aapen
poika ei ollut nähnyt koko aikana muuta kuin isänsä, joka juoksi
jälempänä.

— Eikö poika sutta nähnytkään.

— Sehän se suden näkikin, mutta ei sitä kummitusta. — Kun nyt ei
enää ole meressä jäätä, ei se susi pääse saaresta pois. Mitäs arvelet,
eiköhän olisi koottava molempien kylien väki kokoon ja pantava
sudenjahti toimeen, ennenkuin eläimet lasketaan ulos ja lapset rupeavat
käymään metsässä risuja keräämässä.

— Jaa. Mitenkä sen asian laita lienee. Minusta kyllä ei paljon apua
ole, mutta jos susi kerran on saareen tullut, niin poishan se on
saatava. Selvähän se on. Kalliiksi sen ruoka tulee.

— Kalliiksi se tulee.

— Mutta onkohan se nyt sekään totta, että se susi on maalle päässyt,
kun koko juttu on tuon Hallin-Aapen puheita. Ja oliko sitä perjantaina
enää jäätäkään meressä.

— Olihan jää silloin vielä meressä, ainakin Pohjoissalmessa, ja onhan
se susi voinut tulla jo aikaisemmin, vaikka nyt vasta on nähty. Jos
Aape yksin olisi nähnyt ja puhunut, ei asialle voisikaan mitään arvoa
antaa, mutta kun poika oli mukana ja onhan se täysjärkinen ihminen.

— Onhan se kyllä, myönteli Simo ja lisäsi: Kun sinä kerran olet
kunnanesimies, niin kutsu kansa kokoon.

— Sitähän minä olenkin ajatellut, mutta tuumin, että tiedustanpa ensin
sinunkin mielipidettäsi.

— Niin no, minun mielipiteeni on, että jos susi on saaressa, on se
ajettava jälleen pois, tai oikeastaan tapettava, ja nythän on miehillä
sopivaa aikaa lähteä jahtiin. — Vai on susiparka eksynyt tänne
saareen. — Tulikohan tuo Virosta vai Suomesta?

— Kuka hänen tietää! Pohjoisesta se oli juossut sinne Hallin-Aapen
työmaalle, mutta voi se olla tullut etelästäkin. Tulin juuri rannasta,
ja siellä oli paljon miehiä, ja se se tuntui olevan yleisenä
mielipiteenä, että suden jahtiin on lähdettävä, vaikka jo huomenna.

— No niin kiireesti kuin suinkin! Ei tässä ole enää monta päivää, kun
osa miehiä on mikä missäkin.

Samaan aikaan oli miehiä koolla myös Pelto-Kallun luona.

— Hallin-Aape kuului nähneen viime perjantaina suden Hailniemessä.

— Niin kuuluu. Lieneekö siinä perää?

— Kyllä siinä perää on ja kova perä onkin. Oli juossut Suomesta päin
se susi.

— Mutta eihän perjantaina ollut jäätä enää Pohjoissalmessa.

— No se nyt on selvä vale se! Vielähän perjantai-iltanakin oli
Pohjoissalmi täynnä jäätä. Näinhän minä omin silmin, kun olin itse
katsomassa Pohjoiskorkealla, että salmi oli jäitä täynnä!

— Voipi olla, en minä ole käynyt katsomassa. Sanotaan vaan sillä
tavalla.

— Sanotaanhan sitä paljonkin, missä ei ole perää.

— Miten sen suden laita oikein lienee...

— Se on sillä tavalla, että se oli hypännyt Hallin-Aapen poikaa vasten
pystyyn ja yrittänyt purra, mutta kun poika parkaisi, niin susi läksi
karkuun pitkin rantaa etelään päin. Kunnan esimies kuuluu hommaavan
kokoon väkeä ja lähtevän tänään sitä sutta jahtaamaan kiinni ja
tappamaan.

— No eihän nyt hullunakaan tänään, pyhäpäivänä!

— Tänään, tänään! Ei hätä lue lakia. Mitä ennättääkään vielä syödä
ja repiä ennen huomista! Ja pitäähän sitä härkääkin auttaa kaivosta
sapattina, saatikka ottaa kiinni susi, joka on hengenvaarallinen koko
saaren kansalle ja eläimille.

— En minä sitä sano, että olisin vastaan. Menkää vaan te, jotka olette
nuorempia. Minusta ei enää ole sellaiseen hommaan. Susi on vikkelä
eläin, pirun vikkelä.

Samaan aikaan oli myöskin Kiis-Juonaalla vieraita.

— Kuului tulleen susi saareen viime perjantaina.

— Ole nyt!

— Niin ne sanovat. Hallin-Aape oli nähny; sen viime perjantaina
Hailniemessä. Oli juossut pohjoisesta päin pitkin rantaa ja hyökännyt
Aapen poikaan kiinni. Pojan olkapäässä ja käsivarressa kuuluu olevan
seitsemän hampaanjälkeä, Se se se, änkytti kertoja, tekee vielä kummia,
jos saa olla kauemmin saaressa. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei se
taida paljoa katsoa syömään käydessään, onko edessä ihmisen lapsi vai
lehmän vasikka. Eikä sitä saa saaresta pois muuten kuin että joka mies
lähtee jahtiin ja pitkässä rivissä kuljetaan läpi maan päästä päähän ja
katsotaan joka loukko.

— Menkää vaan, menkää vaan, te nuoremmat. Minä olen jo vanha mies ja
tuota noin — minusta ei ole enää niin vikkeläin eläinten pyytäjäksi.
Riittää se kun saan silakan kiinni lautaselta.

— Vikkelä se paholainen kuuluu olevan! Vaikka oli Aapen pojalla ollut
kirves kädessä, oli se vaan kiinni käynyt ja päälle hyökännyt ja siinä
rytäkässä pojan kirves joutui ties minne, ja miten olisi käynytkään,
ellei Aape itse olisi ennättänyt kirveineen hätään. Vasta sitten
oli muristen ja niskakarvat pystyssä ja häntä kippurassa loikkinut
tiehensä. — Kyllä se on niin, että ei sitä auta jättää kauemmaksi
aikaa maalle sitä eläintä. Syö se lehmät ja lehmän vasikat, koirat ja
ihmiset kuin susi suuhunsa ja kuin haukka hampaisiinsa.

Tupaan tuli vielä kolmas, joka tiesi kertoa, että Pohjoisrivillä
olivat viime perjantaina nähneet loistonvartijat rannalla lumessa
suden jäljet, jotka johtivat, kun niitä vähän matkaa voitiin seurata,
Hailnientä kohti, siis Hallin-Aapen työmaalle, jossa se susi sitten
nähtiinkin.

Perästäpäin kyllä selvisi, että loistonvartijat olivat nähneet
ne ”suden jäljet” vasta kuultuaan ensin kylästä tulleen huhun,
että susi on nähty saaressa. Kun myöhemmin, tuon sittemmin niin
surkeankuuluisaksi tulleen sudenjahdin päätyttyä, tarkastettiin
niitä jälkiäkin, havaittiin — mikäli se enää oli mahdollista, kun
kevätaurinko oli niitä jo kohdellut pahoin ja repinyt ne sangen
epäselviksi — että ne olivat vain tavallisia hyljekoiran jälkiä.
Samanlaisia löytyi nimittäin kaikkialta muualtakin, erittäinkin
kylästä ja sen läheisimmästä ympäristöstä. Tätä seikkaa ei alussa
osattu ottaa huomioon, kun mielet olivat jännityksissä ja kuohuksissa
ja jokainen — pitkän ja peräti yksitoikkoisen talven jälkeen — niin
mielellään uskoi, että susi oli saaressa ja on jo ennättänyt tehdä
ties mitä pahaa. Tämä oli kuin virkistävä sade tai lääke tai humala
mielikuvituksen maailmalle, joka viiteen kuukauteen ei ollut saanut
mitään ravintoa. Useat aivot nauttivat kuvitellessaan, mitä kaikkea
tuo susi onkaan ennättänyt tehdä viimeisten tuntien aikana, joista ei
vielä ole — varsinkaan naapurikylästä — saapunut mitään tietoja,
ja mitä tuo kauhea ilmestyskirjan peto tekeekään huomenna, kun ohut
ja harva pyyntimiesten jata hiljalleen ja vaaniskellen valuu pitkin
saarta etelästä pohjoiseen ja jossakin keskimaassa, synkässä metsässä
ankaran vuorenrinteen alla tuo julma verenhimoinen hirviö hyökkää paria
kolmea miestä kohti pimeästä luolastaan häntä sojossa, niskakarvat
pystyssä, verenvärinen suu irvistyksessä ja korttelinpitkät valkeat
torahampaat raateluvalmiina, upottaen ne seuraavien silmänräpäysten
kuluessa miesten nilkkoihin, kinttuihin ja kurkkuun — uhh! — Kiitos
Herran, että itse olen sillä kertaa kaukana rannikolla, vuorten takana,
enkä kuule sitä parkumista ja ulvomista, joka siitä syntyy ennenkuin
pyssy — sillä susi oli niin viisas mies, että hyökkäsi siihen kohtaan
jataa, jossa oli vain kirveitä ja piikkejä — saapuu ja antaa sille
paholaiselle kuolintäräyksen ja sanoo: ”Siin’ on sinulle! Kukas käski
tulla ilman lupaa saareen, syömään vasikoita ja lapsia!”

Seuraavana aamuna — oli maanantai, huhtikuun kolmaskolmatta, vuotena,
jota nimitettiin susivuodeksi ja nimitettäneen siksi vieläkin — oli
kirkon lähellä olevalle aukealle kokoontunut saaren koko miehinen
voima, yhteensä lähes kaksisataa täysi-ikäistä ja koulumestarinsa
johdolla yli kaksikymmentä poikaa.

Miehet olivat ryhmittyneet lähelle kirkon aitaa, johon nojaten useat
seisoivat tupakoiden ja jutellen. Levottomimmat kulkivat ryhmästä
ryhmään kuulustelemassa tuoreimpia uutisia sen viimeisimmistä
tihutöistä. Huhuiltiin nimittäin, että jostakin pahnasta olisi kadonnut
sika tai porsas.

Miehet olivat sangen eri tavalla asestettuja. Näkyi oikeita kiväärejä,
mutta tavallisia raskaita hyljepyssyjäkin oli joukossa, ja joillakin
oli kevyt haulikko, jossa tällä kertaa kuitenkin oli sisällä oikea
hyljeluoti.

Useilla oli vain piikki, jota hyljemiehet käyttävät. Jotkut olivat
ottaneet kirveen. Muun muassa nähtiin Pelto-Kallu, joka siis kumminkin
aikoi lähteä matkaan, kirves olalla. Hän oli aikonut ensin ottaa
tavallisen kapeateräisen kirveensä, mutta tuli sitten ajatelleeksi
monenlaisia mahdollisuuksia, muun muassa, että kirveen terän on oltava
mahdollisimman laaja, jotta se voi herättää pedossa jonkinlaista
kunnioitusta, ehkä pelkoakin, ja sattuu paremmin, ja niin hän valikoi
laajateräisen lihakirveensä. Samanlaisen mietiskelyn tuloksena näkyi
joukossa useita lihakirveitä.

Liiva-Simo seisoi aseettomana, sillä hän oli tullut antamaan vain hyviä
neuvoja näille nuoremmille. ”Ei siinä mitään vaaraa ole”, hoputteli
hän rohkaisevasti. ”Ei se susi ole paljon suurempi tavallista rotevaa
koiraa. Olenhan minä niitä nuorena ollessani nähnyt Virossa vaikka
kuinka paljon. Niinhän niitä siellä ennen nuijittiin kuoliaiksi kuin
hallinpoikia. Päähän kun vain lyöpi, niin ei se muuta kaipaakaan. Vielä
parempi, jos sitä pakanaa ampuu pyssyllä, ja onhan täällä pyssymiehiä
enemmän kuin muita. Panee pyssymiehiä ja kirves- ja pilkkimiehiä
pitkin jataa aina vuorotellen, että saa antaa sille paholaiselle
useammanlaisilla aseilla yhtaikaa, että roikaa vain.”

Koulumestarin piskuinen, mutta tuliselta ja tuikealta näyttävä
lauma seisoi vähän syrjempänä, jo marssivalmiina, järjestyneenä
ruoturintamaan.

Se oli asestettu noin sylen pituisilla seipäillä, joiden päissä oli
aikoja sitten hylättyjä, mutta nyt romun seasta ullakolta jälleen
löydettyjä vanhoja ruostuneita jääpiikkejä. Joillakin oli seipään
päässä samoista paikoista löydettyjä kirveennysiä. Tämän huomattuaan
joukkoaan tarkastava koulumestari ärähteli silmäkulmat ukkospilvinä:
”Sanoinhan minä, että jokaisen on hankittava sylen ja kahden tuuman
pituiset keihäänvarret ja niihin kärkiin vanhoja tai uusia
hyljepiikkejä. Mutta mitä minä näen! Siellähän on lähes puolitusinaa
kirvesnysää! Mitä se sellainen on olevinaan! No — olihan niitä ennen
kirveitäkin sotakeihäiden kärjissä, mutta niissä oli myös kärki, jotta
asetta voitiin käyttää myös pistoaseena, ja koukku, jolla voitiin
nykäistä viholliselta kypäri päästä alas taistelutantereelle. Sitä
asetta käyttävää soturia nimitettiinkin sattuvasti koukkuhuoviksi.
Niin. Olisi sitä kyllä voinut lyödä vaikka pitkän raaspiikin kirveen
silmään ja toisen taivutettuna varren läpi ja niin olisi saatu oikeita
koukkuhuovin aseita, jotka sitten olisi voitu sijoittaa keskustaan.
No niin. Onhan siellä kyllä yhdessä raaspiikki, mutta kanta ylöspäin.
Hö hö hö hö! No, kyllä olet typerä, totta toisen kerran! Luuletko
sinä, että vihollinen jää sinun syyhyteltäväksesi tuolla nololla
raaspiikinkannallasi! No oli menneeksi! Rumaahan tuo on, että on
sekaisin eri aselajeja! Hei siellä te kirvestolvanat! Tulkaa tänne
näin, keskustaan. Saatte olla nyt siinä koukkuhuoveina, vaikkeivät
aseenne tyydytä alkeellisimpiakaan toivomuksia. Pitäkää se mielessänne,
että olette koukkuhuoveja, jotka lähetetään milloin vasempaan, milloin
oikeaan sivustaan eli siipeen, missä kulloinkin taistelun tuoksina
kehkeytyy tulisimmaksi ja missä rivit alkavat horjua. No hiljaa siellä!
Asento! Ja pistäkää sitten te koukkuhuovit teränne ulkokasalla, ja
lyökää keskiterällä ja nykäiskää eli tempaiskaa sisäkasalla. Pitäkää se
mielessänne!”

Koulumestari tähtäili vielä kerran rivejänsä sekä toisesta että
toisesta päästä, että nenänipukat olivat ehdottomasti samassa rivissä,
kohenteli sieltä ja täältä rivin taipumia ja pullistumia, potkaisi
sieltä ja täältä varpaat erilleen toisistaan ja komensi kannat yhteen.

Jo seisoi tuolla oman joukkonsa edessä kunnan esimieskin, pitäen sille
seuraavan puheen:

— Jaaha. Koska nyt näyttää olevan jo kaikki miehet koolla ja koska
ei ketään enää tunnu tulevan, niin mitäpä siinä muuta kuin lähdetään
Lounatpäähän, jossa vasta jata muodostetaan. Mutta sen minä sanon, että
jata ei saa katketa koko ajalla mistään ja joka miehen on pysyttävä
puheyhteydessä sekä oikealla että vasemmalla puolella olevan lähimmän
miehen kanssa ja nähtävä hänet alituiseen. Ja jos jossakin kohdalla
jostakin syystä jata pysähtyy, on siitä lähetettävä huuto pitkin jataa
molempiin suuntiin ja toisten on silloin pysähdyttävä odottamaan tai
riennettävä juoksujalkaa apuun, jos missäpäin apua huudetaan. No, ei
muuta kuin musikantit eteen ja lähdetään menemään!

Musikantteja oli kolme. Mestarin Anttu, saaren ainoa vaateseppä, oli
viulunsoittaja. Hän asettui paikalleen ensin ja veteli viulustaan
muutamia virityssointuja ja lurituksia ja vielä vihoviimeisimmän kerran
kiersi yhtä ja toista viritysnappulaa. Hänen vasemmalle puolelleen
asettui rumpali. Leveässä, purjekankaasta tehdyssä hihnassa riippui
hänellä erikoisesti tätä tilaisuutta varten rakennettu rumpu, jonka
runkona oli pieni tyhjä tammitynnyri, josta toinen pohja oli otettu
pois ja siihen pingoitettu vahvaa purjekangasta, joka oli sitten
kasteltu ja vetäytynyt sangen kireälle ja pompahteli kumeasti ja
juhlallisesti, kun rumpali, entinen laivan kokki, nimeltäänkin
Kokki-Jussi, sitä koetteeksi naputteli rumpupalikoillaan, kahdella
tammisella laivan naakelilla. Rumpalin vasemmalle puolelle astui
klanetinpuhaltaja, joka tavallisissa oloissa hoiti suntion virkaa.

Mestarin Anttu nosti viulun leukansa alle, kohotti jousen ilmaan ja
alkoi soittaa ”Pojat kansan urhokkaan”, johon toiset yhtyivät. Itse
Mestarin Anttu vingutti marssia mollissa, mutta klanetti puhalsi
duurissa. Samalla läksivät musikantit liikkeelle, ja koko joukko
seurasi. Viimeisimpänä kulki väkineen koulumestari. Hän oli vielä
kerran karjaissut ”Asento!!!” ja sitten ”Käännös vasempaan — marrrss!”
ja viittoi nyt tahtia kuuden markan revolverillaan, jonka hanan alle,
vahingonlaukauksen estämiseksi, oli tupattu tappuroita ja varmuustappi
työnnetty huolellisesti tulirummussa olevaan reikään, ettei se päässyt
vahingossakaan pyörähtämään. Silmät tuikeina vetivät pojat soittajien
mukaan hampaittensa välistä:

”Poijat kansan urhokkaan...”

Se oli juhlallista katsella ja kuunnella.

Aluksi oli joukon marssittava kylän läpi. Siellä ja täällä ryhmissä
ja yksitellen seisoi naisia katselemassa ja kohosi yksi ja toinen
esiliinan kasa silmille, niin liikuttavan kaunista se oli raikkaassa
aamuilmassa, eikä yrmeinkään muija jäänyt itkuun tyrskähtämättä, kun
oli päästy sanoihin:

”Jo tulta tuiskii,
Myrsky käy,
Jo viuhkaa kanuunasta luoti...”

Ja kun siinä Kokki-Jussi paiskeli rumpupalikoitaan niin hitonmoisesti
ja kun rumpu paukkui ja kumisi kuin pieni ukonilma. Vielä
vuosikymmenien perästä, kun itse susi ja suden jahti jo olivat
ennättäneet muistista kadota, kerrottiin tästä ihanasta soitosta ja
laulusta, jonka vertaa ei tavattu parhaissa hääkulkueissakaan. Juuri
sillä kohdalla, missä Kokki-Jussin rumpu pahimmin pompotti, laukoivat
muutamat pyssyjäänkin, mikä vain lisäsi tunnelman ihanuutta ja
haikeutta. Ihan se myllersi ihmisen olemuksen sydänalaa myöten sekaisin
ja ”sydän venyi ihan syltä pitkäksi”, niinkuin eräs kuulijoista
myöhemmin kuvaili.

Pian saapui joukko saaren eteläisimpään kärkeen, jossa ensin
pysähdyttiin levähtämään, ja sitten järjestäydyttiin ja lähdettiin
pohjoista kohti.

Koulumestarin ”lauma piskuinen” sai toistaiseksi seurata jäljessä,
varaväkenä.

Kun saaren levein kohta on lähellä sen eteläisintä kärkeä, saatiin
jo retken alkuvaiheilla tehdä se iloinen huomio, että jadan ollessa
pisimmillään näkivät miehet toisensa muutaman askeleen päässä, mutta
myös ilmaantui seikkoja, joita ei voitu aavistaa. Kuka olisi arvannut,
että sisäosassa saarta, joka useimmille, ainakin niille, joiden omat
metsäpalstat olivat rannikolla, oli kokonaan tuntematon maailma, tuli
vastaan niin paljon luoksepääsemättömiä louhikoita, joissa voi piillä
tusinoittain maailman raatelevimpia susia ohikulkijan siitä mitään
aavistamatta. Vuoristojen pohjoispuolilla olevat louhikot olivat
helpommat tarkastaa, kun siellä oli vielä maa kokonaan lumen peitossa
eikä susi olisi voinut siellä päästä piilopaikkoihin jättämättä
käpälistään näkyviä merkkejä lumeen. Mutta toista oli vuorten etelä-
ja lounaissivuilla. Sieltä oli lumi jo sulanut ja siellä ne pahimmat
louhikotkin olivat.

Herra Jumala kuinka pahoja paikkoja piti maailmassa ollakin!

Useita ei voinut lähestyä kuin neljänneskilometrin päähän.

Sai vain kaukaa katsella maanikäisen luomistyön ihmeitä, ajalta,
jolloin ”luotiin louhikot kokohon”.

Silloin lähetettiin varaväki tuleen.

Pojathan ne olivat hyvin innokkaita kiipeilemään ja rimpuilemaan
pahimmissakin ryteiköissä.

Pysähdyshuuto lähetettiin läpi jadan, ja miehet kerääntyivät ryhmiin
juttelemaan ja tupakoimaan ja koulumestarin joukko katosi kirkuen ja
hirveitä aseitaan heilutellen louhikkoon. ”Oikea ja vasen sivusta
eli siipi” sekaantui heti alussa, ja koukkuhuoveja vilkkui valkeine
selkäpusseineen, milloin minkin jättiläispaaden takaa sekaisin toisten
kanssa. Tämän kevytaseisen joukon johtajan, koulumestarin, nähtiin
seisovan eräällä korkealla paikalla, jolta verrattain hyvin olisi
voinut johtaa hyökkäystä, jos annettuja käskyjä ja merkkejä olisi
kuultu ja toteltu. Turhaan hän, ”tuo miesi ylhäinen”, niinkuin hän
itseään omassa mielikuvituksessaan nimitti ja sattuvasti vertaili
joskus eläneeseen ”Siikajoen sankariin”, huusi ja merkinantopillillään
vihelteli. Valtavan kirkunan raikuessa ja kymmenien koirien haukkuessa
syöksyivät koukkuhuovit ja muut pojat taistelun tuoksinaan kuni juhlaan
ja katosivat sille tielleen.

Pojat eivät todellakaan palanneet takaisin.

Älyttyään, etteivät he enää ole päämiehensä komennuksen ulottuvilla,
alkoivat he itsenäisen sissisodan, jota kävivät sitten koko päivän.
Pääarmeija, saavuttamatta enää yhteyttä tämän sissijoukon kanssa, voi
seurata sen toimintaa vain niiden jälkien varassa, joita siellä ja
täällä lumessa pitkin päivää havaittiin. Tämä jälkiasia oli varsin
harmillinen, sillä poikien mukana oli seurannut paras osa koiriakin
ja niiden jäljet lumella johtivat useammin kuin yhden kerran harhaan
ja antoivat paljon turhaa työtä, jonka yhteydessä tultiin paljon
viljelemään sangen erimuotoisia sadattelusanoja ja lauseita. Ei
nimittäin ollut koko joukossa ketään sudenjälkien erikoistuntijaa,
sillä muinoisten vironajojen aikuiset miehet, Liiva-Simo ja muut,
eivät olleet mukana ja vaikka olisivat olleetkin — niin selitti Simo
perästäpäin — eivät olisi enää muistaneet suden jälkien kokoa ja
muotoa niin tarkoin, että olisivat voineet erottaa ne koiran jäljistä,
etenkin tämänlaisessa karkeassa, sulavassa kevätlumessa, jossa
käpälästä painuu niin hämärä jälki, että töin tuskin olisi paraskaan
erikoistuntija voinut päättää, mitkä monista nähtävinä olevista
jäljistä ovat suden, mitkä hyljekoiran, mitkä ketun ja mitkä jäniksen.

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla tapahtui muutakin ikävää.

Kun jälleen huudettiin jata kuntoon rannasta rantaan yli maan,
havaittiin se huomattavassa määrässä harvenneeksi. Osa, varsinkin
vanhemman polven miehiä, oli nimittäin käyttänyt jadan tilapäistä
hajaantumista hyväkseen ja poistunut ”toista tietä omalle maallensa”.
Tästä oli seurauksena kurin yleinen höltyminen, ja kun saavuttiin
keskimaan paikoille, jossa alkaa sangen vaikea, yli sadan metrin
korkea louhikkoinen vuoristo, ei huuto länsirannalta päässytkään
perille itärannalle, vaan palasi takaisin puolimatkasta, eräästä
järvilaaksosta, selvittäen, että yhteys itärannan kanssa on taittunut.
Pantiin toimeen ankara tutkimus ja havaittiin, että jata oli taittunut
siitä syystä, ettei idässä päin ollut enää ketään. Oli kuljettu erään
itärannalla olevan kylän ohi ja sillä suunnalla olevat miehet olivat
jääneet kylään kahville. Jata harvennettiin ja venytettiin jälleen
rannasta rantaan, jolloinka miehet metsäisemmissä paikoissa olivat vain
kuuluman päässä. Seuraus tästä oli, että työ kävi sangen hitaasti.
Oli jo aikomus lähettää jadan itäpää takaisin siihen kohtaan, josta
viimeksi oli saapunut ilmoitus, siis pari kilometriä takaperin,
mutta siitä aikomuksesta luovuttiin, kun ne, joiden tehtäväksi se
olisi tullut, selittivät, että yritys on turha kahdesta syystä:
ensiksi, koska jadan itäpäässä olleesta valtaisesta aukosta on susi
voinut juosta jo eteläänpäin ja peräytymisestä olisi siis vain siinä
tapauksessa hyötyä, että se ulotettaisiin takaisin hamaan Lounatpäähän,
siis lähtökohtaan asti, ja toiseksi, koska on hyvin luultavaa, että sen
melun vuoksi, mitä koko päivän on saaren eteläosissa pidetty, ei susi
ole juossut eteläänpäin, ja jos se sinne olisikin juossut tai jostakin
jadan aukosta sinne aikaisemmin jäänyt löytää se nyt siellä kaikkialla
ihmisten ja koirien jopa ruudinkin hajua ja juoksee, ellei jo ole
poikien melua pakoon juossutkin, saaren pohjoispäätä kohti. Aukko
jadassa on ollut siis mahdollisesti porttina sudelle, mutta ei suinkaan
eteläänpäin, vaan pohjoiseen.

Tätä selitystä pidettiin ylimalkaan uskottavana, ja kun siihen vielä
jadan itäpään miesten taholta lisättiin, että näistä mainituista syistä
susi yhä jatkaa juoksuaan pohjoista kohti, eikä jadan tiheys olekaan
tarpeellinen ennenkuin matkan lopussa, saaren pohjoisimmassa osassa,
jossa on harvaa hongikkoa kasvavaa tasaista kangasmaata ja jossa maa on
jo kavennut noin puolen kilometrin levyiseksi ja jata voidaan tihentää
niin paljon, ettei susi pääse läpi pujahtamaan nähtyään joutuneensa
umpikujaan, ikäänkuin nuottaan, jota aletaan kiristää yhä ahtaammalle,
ei kukaan enää epäillyt, että asia niin onkin, ja kuka sen tietää, eikö
niin olisi ollutkin, jos vain eräs seikka, nimittäin suden olemassaolo,
olisi ollut varma tosiasia.

Niin ei kuitenkaan näyttänyt olevan, sillä kun jata tiheänä ja yhä
tihentyen vähää ennen päivänlaskua saapui Pohjoisriville, oli kokoon
vedetyssä nuotassa vain yksi kettu ja kaksi jänistä, jotka nekin
pääsivät jadan läpi karkuun.

Se kävi sangen hassulla tavalla ja vastoin odotuksia.

Yht’äkkiä kuului nimittäin huuto: ”Kettu” ja sitten: ”Jäniksiä!” ja
samalla otti kettu, huomattuaan muilla suunnilla meren vastassaan,
ankaran vauhdin ja — harkinnastako vai sattumalta — pujahti läpi
jadan siltä kohdalta, missä oli vain kirvesmiehiä. Kun nämä hyökkäsivät
kirveineen kettua kohti, eivät pyssymiehet uskaltaneet ampua, koska
luodit olisivat sattuneet pikemmin miehiin kuin kettuun, joka häntä
heiluen juoksi keveästi vuoria kohti, etelään päin. Se oli jo kaukana,
kun kajahti useampiakin yhteislaukauksia sekä yksinäisiä pamahduksia,
jotka tietysti kaikki menivät harhaan.

Jänikset olivat käyttäneet hyväkseen hämmennystä ja luikkineet pakoon
kenenkään huomaamatta.

Miehet kokoontuivat loppuneuvotteluun, jonka aloitti kunnanesimies
lausumalla:

”Eikö tässä tämän kunnan alueella olekaan kuin yksi kettu?” johon joku
lisäsi: ”ja kaksi jänistä?”, ja kuitattiin kysymykset yleisellä mitä
vilpittömimmällä naurulla.

Sudesta ei kukaan nostanut kysymystä, ennenkuin pari viikkoa myöhemmin
eräissä rantakäräjissä, joissa Hallin-Aapekin oli läsnä ja pantiin
lujille, minkänäköinen oli se eläin ollut, jonka hän oli nähnyt
Hailniemessä, ja mitä se oli tehnyt hänen pojalleen, johon Aape oli
vastannut, että koiran näköinen ja kokoinen elukka juoksi rantaa pitkin
etelään päin heidän ohitseen, ja poika oli silloin sitä osoittanut
oikealla etusormellaan isälleen ja sanonut: ”Kattos isä, kun tuolla
juoksee ihan suden näköinen koira”, ja ettei elukka ollut mitään
pojalle tehnyt.

Sinä iltana, sudenajon juuri päätyttyä, johtuikin puhe ihan toisiin
asioihin, niihin ihmeellisyyksiin, joihin he tänään olivat vasta ensi
kertaa perehtyneet saarensa vuoristossa.

Sen sijaan ei kenenkään huomio kiintynyt ihanaan auringonlaskuun
lännessä ja kuun nousuun idässä ja saaren kärjessä vielä sulamattomina
olevien ahtojäävuorien punertavaan hohtoon lännen puolella ja
vihertävään välkkeeseen varjopuolella vähää ennen auringon painumista
meren taa, eikä tuuliseen tummaan mereen, jossa läikkyi idässä kuun
kultalevyt ja lännessä laskevan päivän punaiset vaskiläikät.

Väsyneinä päivän vaivoista hajaantui miesjoukko ja alkoi ääneti
pitkässä ja säännöttömässä jonossa kävellä hämärtyvän metsän läpi
johtavaa rantapolkua myöten kylää kohti.

Vielä kerran raiutti yhä hämärtyvää metsää valtava nauru, kun Pekon Api,
väsyneenä kävellä löntystäen ja raastaen pakottavilla harteillaan
raskasta hyljepyssyään lausui:

— Äi tollot tästä hommasta kerrassa metään, äi neen metään — äi neen
metään.