IV luku.

MERIMIEHEN HAUTA.

Markuksen ensi kesä kului huvimatkoihin tai virkamatkoihin piiriin
kuuluville toisille saarille, joista kaksi oli asuttua — toisessa
suuri kylä ja toisessa loisto ja asunnot sen hoitajille, muuta siihen
ei sopinutkaan — ja muut asumattomia luotoja ja kareja, joissa
kussakin oli vain saunat, hylkeen pyytäjien ja kalastajien tilapäiset
asunnot.

Aika kului nopeaan.

Maanantai oli se päivä, jonka hän heti alussa määräsi itselleen siksi
päiväksi, jolloinka hän ryhtyy tositoimin työhön.

Ensin hän siirsi työpäivän huomisesta huomiseen, kunnes viikko alkoi
olla lopussa. ”Ei vielä tänään. Nyt on liian kaunis päivä! Tänään vielä
lepään ja huomen aamuna nousen varhain ylös ja käyn työhön!” — niin
hän ajatteli joka päivä.

Eräänäkin iltana, ensi viikon puolivälissä, hän asetti herätyskellon
soimaan viideltä aamulla. Hän ei edes kuullut sitä, niin sikeästi hän
nukkui, ja heräsi vasta kello yhdeksän, päivän ollessa jo korkealla,
joi aamukahvit, kävi uimassa, kuunteli kalliolla loikoessa kajaiden ja
tiirojen huutoa ja kirkunaa ja laineen lotinaa kallioon ja rantakiviin,
katseli meneviä ja tulevia laivoja ja muita aluksia ja sinistä
taivasta ja nautti olemassaolostaan. Vielä aamiaista syödessään hän
vakuutteli itselleen: ”Kuules Markus! Syötyä työhön!!”, mutta sitten
syötyä pitikin ottaa puutarhassa pieni ruokalepo riippumatossa lukien
ja sitten tapahtui yhtä ja toista odottamatonta, jota hän ei osannut
ottaa huomioon päivän ohjelmaa laatiessaan — tavallisimmin tuli hänen
luokseen pappi —

— Hyvää huomenta kuningas!

Vanhan tavan mukaan nimitettiin häntä kuninkaaksi. Aina oli
saarelaisvallesmanneja nimitetty kuninkaiksi ja Markusta, joka oli
ylhäisen näköinen, olisi varmasti sillä nimellä alettu kutsua, vaikkei
aikaisempia olisikaan.

— Huomenta, huomenta, vastasi Markus ja nousi tervehtimään tulijaa.

— Joko sinä olet syönyt aamiaisesi?

— Johan toki.

— No se on hyvä, öhöm. En minä sitä varten kysy, että tarvitsisin
aamiaista tai tahtoisin sitä tarjota, vaan siksi, että esittäisin
pientä kävelyretkeä, naureskeli pappi. — Täytyyhän sinun tutustua
saaren luontoon ja kansaan.

— Luontoon kyllä, mutta kansa saa luvan itse tutustua minuun!

— No, se on kyllä kuninkaallista puhetta, mutta olkoon. Minä olen
toista mieltä, mutta jutellaan siitä toisella kertaa.

Asiasta juteltiin päin vastoin heti, kiivetessä Pohjoiskorkealle ja
sieltä Pohjoisrivien kautta takaisin kylään, noin viiden kilometrin
kierros, johon kulutettiin neljä tuntia, sillä jutut Pohjoiskorkean
Matin kanssa veivät tunnin, käynti Pohjoisrivin loistonpäällikön luona
toisen, kävelyyn meni kolmas tunti ja istuskeluun Rivintien varrella,
meren rannalla, ja keskusteluun siellä kului neljäs tunti.

Näitä kävelyretkiä tehtiin milloin millekin vuorelle. Lisäksi tulivat
purjehdusretket huvin vuoksi vallesmannin jahdilla.

Näin meni päivä päivältä ja kun ensi viikko lähestyi loppuaan, siirsi
Markus, kuten sanottu, työn alkamisen lähimpään maanantaiaamuun,
mutta kun sunnuntai-ilta tuli vietettyä tullipäämiehen luona, johon
oli kokoontunut saaren koko vallasväki: pappilaiset, koulumestari
ja kauppias ja kun siellä tarjoiltiin konjakkia ja valvotuksi tuli
oikeastaan päivännousuun asti, oli hän maanantaina peräti uupunut. —
Illalla oli käyty ensin miehissä Pohjoiskorkealla katsomassa auringon
painumista aaltoihin luoteessa ja palattiin sieltä alas tullipäämiehen
luo jatkamaan pitoja päivän nousuun asti, katseltiin viinilasit käsissä
päivän kohoamista merestä pilvettömälle taivaalle ja laulettiin
ummikkaiden kohinan säestämänä kuorossa:

Valkeat aallot
vaahtoavaiset
satujen saari
saartavat sun,

jossa Markus lauloi ensi tenoria, ensi kertaa saarellaan, ja naiset
lausuivat ihailunsa Markuksen kauniin äänen johdosta ja pyysivät hänen
laulamaan heille usein, oikein paljon.

— Oi! Laulakaa meille vielä jotakin!

Ja Markus lauloi!

Totta puhuen: kello lähenteli jo neljää, kun hän vasta pääsi kotiinsa.
Hän mietti, panisiko herätyskellon soimaan, mutta päätti sitten:
”Menköön nyt vielä tämä maanantai!”

Sanaa ”tämä” korosti hän erikoisesti.

Seuraavana aamuna hän heräsi vasta kello yksitoista ja päivä oli
piloilla.

Tiistaiaamuna piti kellon herättää viideltä ja kun se oli tapahtunut,
muutti Markus herätyksen seitsemään, mutta ei viitsinyt nousta
vieläkään. Loikoili tunnin ja joi välillä aamukahviaan.

Torstaita vasten yöllä oli tullut posti.

Aamulla varhain oli Miina sen hakenut postitoimistosta ja toi
Markukselle aamukahvia tarjotessaan. Virkapostin lähetti hän heti
pois kirjoituspöydälleen ja loikoillen vuoteessaan alkoi lukea
yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä juoden välillä kahvia.

Hänellä oli tapana mennä suoraa päätä vuoteestaan, kylpyviittaan
kääriytyneenä, uimaan. Niin hän teki joka aamu ja niin nytkin ja siirsi
varsinaisen työn alkamisen seuraavaan maanantaiaamuun. Piloillahan
viikko nyt oli jo kuitenkin!

Häntä pelotti se virkakirjeitten kasa, joka posti postilta ja
viikko viikolta kasaantui hänen virkapöydälleen. Hän pelkäsi sitä
kasaa. Pelkkä pelko piti häntä siitä kaukana. Hän luulotteli, että
siellä on jo kuinkakin ankaroita sanoja laiminlyönneistä — ehkäpä
jo virkaeromääräys, tai muuta kauheaa! Tämä pelko lisäsi hänen
haluaan siirtää ratkaiseva kamppailu tuon kasan kanssa tuonnemmas,
kunnes tuntee itsensä kyllin voimakkaaksi ja rohkeaksi sen kimppuun
hyökätäkseen. Meri, kaunis kesä, uusi ympäristö ja korkeat vuoret
olivat hänet lumonneet ja uuvuttaneet.

Oli päästy jo syyskesään, kun perämies, Pelto-Kallu, oli kerran
vallesmannin asioilla kihlakunnan pääkaupungissa Vehkalahdella,
ostamassa ruoka- ja juomatavaraa niitä pitoja varten, jotka Markus
oli päättänyt järjestää saaren hienostolle ennen elokuun loppua,
jonain kauniina kuutamoyönä. Perämies oli tavannut kaupungilla
kihlakunnanvanhimman, joka oli kutsunut Kallun virkahuoneeseensa ja
antanut pienen kirjeen vietäväksi Markukselle. Saadessaan kirjeen
hyppysiinsä, tunsi Markus ailovan tunteen rinnassaan ja polton koko
olennossaan. Hän hengitti kiivaasti ja hänen ajatuksensa kuohuivat.
Kirje värisi hänen kädessään ja hänen teki mieli hävittää se, mutta
kun sen kuoreen oli piirretty punaisilla kirjaimilla sanat: ”Hyvin
tärkeää”, ei hän voinut olla kirjettä avaamatta ja lukematta. Sen
sisältö oli kuitenkin paljon vaarattomampi, kuin hän oli kuvitellut.
Kohteliaassa muodossa siinä kehoitettiin Markusta hetimiten vastaamaan
niihin ja niihin virkakirjeisiin — numeroita oli parikymmentä — ja
kahden viikon kuluessa kaikkiin, sekä itse saamiinsa, että niihin,
jotka olivat jo ennen häntä tulleet. — ”Sinä olet enkeli!”, huudahteli
Markus kirjeen luettuaan innoissaan, ajatuksissaan, ja kerran pari
ääneenkin, — ”kun et tämän pahemmin minua haukkunut — sinä vanha
virkakotka!”

Kaikkein tärkeimmäksi mainittiin toimittamattomien asiain joukossa jo
edellisen toukokuun neljäntenäkolmatta kirjoitettu Kihlakunnanvanhimman
virkakirje numero tuhat kolmesataa yksi ja sen avasi Markus ensiksi,
omatunto sitäkin parempana, kun se kuului jo edellisen vallesmannin
laiminlyönteihin. Siinä sanottiin muun muassa näin:

”Koska tänne on ilmoitettu, että kun tämän kuun ensi
täkäläinen tullivartiopursi numero kolme ankkuroi piiriinne
kuuluvan asumattoman saaren, Viirin, suojaan, sen länsirannalle
vastatuulen pitoon kello kuusi aamulla ja kun sanotun purren
miehistö hetkistä myöhemmin astui maihin tarkastaakseen saaren ja
siellä olevat kalastajasaunat, löysivät he rantahiekalta, noin kaksikymmentä metriä
vesirajasta ylöspäin ja noin puolentoista metrin
korkeudelta merenpinnasta kaksi mätänemistilassa olevaa
ruumista, kehoitetaan teitä heti ensi tilassa matkaamaan
sanotulle piiriinne kuuluvalle paikalle, toimittamaan mitä
tarkimman tutkimuksen sekä ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin
asian selvittämiseksi ja lähettämään tutkintopöytäkirjat
viivyttelemättä Maakunnan Hallitukselle.”

Vaikka olikin miltei tyyni ja sen vähän mitä tuulta oli, oli se
lounaasta, siis vastaan ja vaikka oli jo ilta ja alkoi hämärtää,
komensi Markus jahdin lähtövalmiiksi heti kirjeen luettuaan, siis
samana iltana kun Pelto-Kallu oli tullut mantereelta. Jahtiin varattiin
kolmen päivän eväs sekä kutsuttiin yksi mies mukaan apulaiseksi. Markus
oli sanonut nimittäin perämiehelle näinikään:

— Sitten sinun on kylästä otettava yksi mies lisäksi — siellähän voi
olla lapioimista tai muuta ja hyvä on olla mukana yksi vierasmies.

— Kukahan tuonne pitäisi kutsua? — kysyi perämies siristellen
kolmenkanttisia silmiään, joista oikea sillä kertaa oli miltei ummessa.
Vanhemmalla iällä Kallun oikean silmän luomi laskeutui yhä alemmaksi ja
peitti osan silmäterää, eikä enää koskaan kunnolla avautunut — vain
nenän puolelta oli se hiukan kohollaan ja salli silmän sieltä ilkeästi
tirkistellä. Tähän aikaan laskeutui tuo oikeanpuoleinen silmäluomi
tähän asentoon vain hyvin vaikeissa tapauksissa — kotona Sannan kanssa
jutellessa, Sannan lausuessa hyvin ilkeitä sanoja ja Kallun saadessa
pahan halun lyödä Sannaa, ja, ihme kyllä, nytkin päältäpäin katsoen
näin vähäpätöisessä asiassa kuin vierasmiehen ottamisessa Viirin
matkalle. Markus huomasi Kallun karvaan katseen ja ärjäsi:

— Mitä sinulla on mielessä mies?! Tekisi mieleni antaa sinua korvalle!

— Ei mitään — ei minulla oli mielessä mitään muuta kuin se, että
ajattelin tässä sitä, että kun minä olen riittänyt vallesmannin
kanssa vierasmieheksi ja poliisiksi yksinänikin — pahemmissakin
tarkastuksissa ja tutkinnoissa, niin mitä varten tässä nyt
tarvittaisiin vierasta apua — enkä minä ajatellut sitäkään. Minä
vain yksinkertaisuudessa kysyin, että kuka sinne pitäisi kutsua.
Sitä minä vain kysyin. Ei vallesmannin pidä ottaa pahaksi, mitä minä
tuhmuudessani kyselen —

— Tuhmuudessasi!! Minä alan ihmetellä tuota sinun tuhmuuttasi!
Kuulehan perämies! Minä alan ihmetellä! Ymmärrätkö sinä?! — Jaa —
minusta on yhdentekevää, kenenkä sinä kutsut, kunhan on mies, joka ei
pelkää ruumiita ja kykenee lapioimaan — jos nimittäin ruumiit ovat
siinä tilassa, ettei niitä voi kuljettaa pois. Ja lisäksi, jos asia
jostain syystä joutuisi oikeuden tutkittavaksi, olisi miehen kelvattava
valalle. — No — mitä töllistelet?

— Jos siellä hautaaminen tulee kysymykseen, olisi kai mukaan otettava
pappi siunaamaan haudan ja lukkari laulamaan —

— Sen voivat papit tehdä perästä, jos katsovat tarpeelliseksi. Se ei
kuulu meille — ainakaan vielä. Eihän ole varmaa, jäävätkö ruumiit
sinne, vai tuodaanko ne tänne ja mitä niille tehdään. Voi tulla
kysymykseen monet seikat, lääkärin tarkastus ynnä muuta, josta sinulla
ei näytä olevan aavistustakaan.

— Kyllä minä ymmärrän. On täällä ennenkin ruumiita rannoilta löydetty
ja tuotu tänne hautuumaan ruumishuoneeseen odottamaan lääkärin
leikkelyä —

— No kun ymmärrät, niin sillä hyvä. — Meillä täytyy nyt olla
vähintäin yksi mies apuna, kolmantena miehenä, vähintään yksi mies! Hae
Simin Pokko, hänhän on joutilain mies.

— Kelpaakohan tuo?

— No ainakin työhön kelpaa!

— ... kun se on hangotellut tässä perämiehen ammatissa, jo isävainajan
aikana... kelvoton valtion palvelukseen...

— Se ei mitään haittaa! Samanlaisia te taidatte olla kaikki! Minä en
toistaiseksi tunne täällä muita ja siinähän saat hieroa sovintoa senkin
miehen kanssa!

                                                  ⸻

Puolen tunnin kuluttua luovi jahti hiljakseen lounatta kohti.

Lounaasta oli puhaltanut viikon päivät ankara tuuli, joka nyt tunti
tunnilta tyyntyi. Voimakas ja harva ummikas vei jahtia ylös ja alas.
Taivas kirkastui kirkastumistaan ja tähtien parvet laajenivat. Maa oli
luovijoista itäänpäin korkeana ja tummana, tummempana yön taivasta.
Sen kolme loistoa loimusi kirkkaampana taivaan tähtiä ja sen mustan
harjan yli kohosi kuu, jonka kultaläiskät keinuivat ummikkailla.
Noihin seikkoihin ei kiinnittänyt huomiotaan enemmän Pelto-Kallu
kuin Simin-Pokkokaan. He hiljaa keskustelivat silloin tällöin ja
ihmettelivät itsekin, että osaavat välttää niin huolellisesti riitaa
synnyttäviä puheenaiheita — ja kuinka paljon niitäkin olisi ollut!
— He tupakoivat ja lausuivat arvelujaan milloin siitä, lisääntyykö
tuuli ennen aamua vai tyyntyykö kokonaan, kääntyykö se päivän noustua
ja mihin kääntyy — Pokko arveli, että se kääntyy myötäpäivää länteen,
luoteeseen ja pohjoiseen ja tuo kauniita ilmoja ja Kallu arveli, että
se kääntynee vastapäivää, ensin etelään, sitten kaakkoon, sitten
itään ja sieltä koillisen kautta pohjoiseen ja molemmat perustelivat
arvelujaan laajasti ja lopuksi myönsivät toinen toiselleen, Pokko
Kallulle, että voi se vastapäivää mennä, ja sitten tulee rumat ilmat ja
Kallu Pokolle, että voi se mennä myötäpäivääkin ja tehdä kauniin ilman
vielä näin loppusyksyksi. ”Sattuuhan sitä usein”, sanoi Pokko ja Kallu
kertasi: ”Sattuuhan sitä — sellainen jälkikesä”, ja kun Pokko oli
vanhempi mies ja luki Jumalan sanaa, lisäsi hän: ”Tuuli puhaltaa kusta
hän tahtoo niin pahoille kuin hyvillekin ja Hän antaa voimaa purjeisiin
niin vanhurskaille kuin pahantekijöillekin.” Toisinaan kuului mustasta
pimeydestä, aivan jahdin laitojen läheisyydestä, raskas huokaus, pitkä,
äänekäs henkäys, kerran pari sisään ja ulos — sillä yö oli hiljainen
ja alus kulki madellen ja hiipien kuin nukkunut eikä pienintäkään
muuta ääntä kuulunut, ei edes tavallista veden lotinaa tai kohahtelua
keulasta, sillä alus oli miltei paikallaan, kohosi ääneti milloin
korkean, ääneti vyöryvän ummikkaan harjalle, milloin taas painui yhtä
ääneti syvään laaksoon. ”Kappas vain, kuinka lähellä hylje henkää!”,
sanoi silloin Kallu ja Pokko vastasi: ”Eiköhän liene halli, kun noin on
raskas henkäys”, ja kun kuului pitkä ja veltto veden mulaus, kun otus
jälleen painui veden alle, saalistamaan haileja, sillejä tai turskia,
tai lohia — haileja luultavasti enimmäkseen — päättelivät molemmat:
”Halli se pakana taisikin olla!”

Myöskin Ruuskerin vilkkuva tuli lännessä antoi paljon keskustelun
aihetta.

Muisteltiin monia laivarikkoja, usein sinne käyneitä laivoja ja
vielä useammin jo keskusteltuja juttuja, rantakäräjillä, häissä,
ristiäisissä, kuntakokouksissa ynnä kaikkialla muissa sopivissa
tilaisuuksissa, missä kaksi tai kolme tai useampi miehistä kokoontuu,
satoja kertoja vatvottuja kaskuja Ruuskerin nahkalaivasta ja sen
johdosta Viipurin linnassa talveaan viettäneistä nahkojen varkaista,
mutta siitä paikasta, johon oltiin pyrkimässä, nimittäin Viiristä ja
sen laivarikoista ei tänä yönä puhuttu mitään, sillä kaiken aikaa
oli Pokon mielessä ajatus, että Kallulla ja niillä Viirin kahdella
vainajalla olisi jotakin välien selvittelyjä.

Hyvänen aika!

Kuka sen tietää!

Ei kukaan mitään tiedä.

Ei kukaan ole mitään ääneen arvellut ja mitä omassa sydämessään luulee
ja epäilee, se on parasta pitää salassa.

Molemmat juttelivat vilkkaasti, ettei tarvitsisi olla ääneti ja
ajatella niitä Viirin vainajia. — Tulevat vielä vastaan hiihtäen kuin
suksilla pitkin ummikkaiden mäkiä, tai liihoitellen kuin siivillä,
kepeinä ja äänettöminä, tähän jahdin kannelle — ja sen ne tekevät, jos
niitä mainitaan.

On sitä tapahtunut yhtä ja toista ennenkin!

Pokko ennätti kyllä ajatella niitäkin — nimittäin Viirin vainajia,
tai oikeastaan Eljaksen Matti-vainaata, joka niistä oli jotain
tietävinään ja aina humalapäissään oli sanonut Pokolle: ”Tahok’sä että
Pelto-Kallusta ei tulisi perämiestä? Tahok’sä!? Hä! Minä annan sinulle
asehen käteesi, jolla kun isket, niin Pelto-Kallu ei tule tänään
eikä huomenna, eikä sinä ilmoisna ikänä istumaan ruununperämiehenä!
Tahok’sä!? Ase — minulla on ase ja sinä saat sen minulta, saat jumalaut
sinä aseen minulta, jolla kun kamahutat, niin polvillaan rukoilee
Pelto-Kallu sinulta armoa! Viirissä makaa kaksi miestä ja ne tietävät
jotakin ja mitä ne tietävät, sen tiedän minä, ja jos sä tahdot siitä
aseen, niin sen minä totta jumal’aut sinulle annankin!”, mutta niin oli
jäänyt aina Matti-vainaalta kysymättä, mikä se ase oli.

Pelto-Kallu ennätti myös, muun puheen ohella, ajatella tällä tavalla:
”Kuulehan Simin-Pokko! Sinä olet tietävinäsi jotain! Annahan kun sysään
sinut mereen — ’Puomi hutaisi!’ — sanon minä vallesmannille, kun se
tulee kannelle ja kaipaa kolmatta miestä.”

Vallesmanni nimittäin makasi alhaalla kajuutassa.

Hän oli mennyt maata jo aikoja sitten.

Aluksi hän seurasi auki jääneen luukun kautta — yö oli nimittäin
lauhkea ja lämmin — miesten juttua, vähän aikaa ajatuksenkin juoksua,
mutta sitten vain ääntä, keskustelun ääntä ja väliin, hyvin harvoin,
tapahtuvaa rytinää ja pauketta, kun isonpurjeen puomi löi yli puoleen
ja toiseen ja kolisteli jalusnuoran lokkia kanteen. Alus kiertyi
silloin tavallista jyrkemmin ummikkaanharjan yli ja sen jälkeen sai
heikkokin tuuli taas isonpurjeen puomineen rauhoittumaan ja entinen
äänettömyys seurasi ja alkoi jälleen miesten pakina kuulua, mutta se
häipyi yhä kauemma ja kauemma hänen korvistaan ja lakkasi lopulta
kokonaan kuulumasta ja samalla vallesmannin omat ajatukset muuttuivat
uniksi ja hän alkoi kuorsata.

— Siin’ on huoleton poika, tämä vallesmanni! Kuorsaa vain!, sanoi
Kallu nauraen.

— Höö — mikäs hänen on kuorsatessa!, sanoi Pokko ja lisäsi erittäin
painokkaasti: Mikäpäs hänen on kuorsatessa!

Kallun ja Pokon olisi pitänyt oikeastaan jakaa yön vahtivuorot
keskenään, mutta ilman mitään ääneen lausuttua sopimusta he jäivät
valveille molemmat. Perää piti Kallu ja käännöksien aikana autteli
Pokko.

Tämä väli purjehdittiin tavallisesti hyvällä tuulella yhdessä tunnissa,
mutta nyt heiltä meni luovimiseen kuusi tuntia. Vasta kello kaksitoista yöllä
pudotettiin ankkuri Länsi-Viirin koillisrannikon edustalle,
tuulensuojaan.

Vallesmanni heräsi, pilkisti kajuutan luukusta ja kysyi:

— Jokos ollaan perillä?

— Perillä ollaan, vastasi Kallu ja vallesmanni painui jälleen
kajuuttaan, jatkamaan hyvää untaan.

Miehet käärivät purjeet, laskeutuivat myös kajuuttaan ja kävivät maata.

Heidän askeltensa kolina kantta vastaan oli lakannut kuulumasta.

Vain ummikas, joka mereltä vyöryi kohisten saaren kaikille puolille,
möyrysi yksin yön pimeydessä.

                                                  ⸻

Aamulla varhain heräsi Kallu ja keitti teen. Sitten heräsi Pokko.

Vallesmanni herätettiin vasta kun tee ja aamusuurus oli jo pöydällä.

Pukeutuessaan hän katseli ulos kajuutan ikkunoista sekä vasemmalle että
oikealle.

— Siellä taitaa olla kaunis ilma?, kysyi hän.

— Kaunis on ilma ja tuulta on lisännyt. Saadaan hyvä kyyti kotiin päin.

Tätä sanoessa kaiverteli Kallussa hyvin kaukainen ajatus ja tunne, kuin
jossakin takaraivossa, kurkussa tai yläosassa rintakehää, eikä sitä
voinut muuttaa sanoiksi. Se vain itsekseen vaelteli siellä mielialojen
takakammareissa tämäntapaisina mielikuvina:

Jos voisi ottaa asuinpaikakseen tämänlaisen yksinäisen saaren.

Siellä olisi hyvä yksin olla ja elää!

Eivät saisi vallesmannit kulkea siellä nuuskimassa — sen ei pitäisi
kuulua minkään vallesmannin tai tullisökärin piiriin.

Ihmiset ajavat toisiaan, kuin mitkäkin pedot — kuin kotkat ja haukat
keväisin ja syksyin ajavat muuttolintuja.

Vallesmannit ja tullimiehet ovat kuin kotkia ja haukkoja, jotka
vaanivat, missä voisi purra köyhempäänsä.

Tuon Pokon tekisi mieli purra myös, vaikkei ole mikään vallesmanni,
eikä edes perämies.

Yksinäisellä saarella kelpaisi asua!

Sinne ei saisi muut tulla kuin laivarikkoiset — tuomaan muonaa ja
vaatetta.

Niiden kieltä ei ymmärtäisi. Onko niillä koti ja omaisia, sitä ei
kukaan tietäisi.

Niistä kyllä pian selviäisi.

Ne tulisivat maalle kuoleman uupuneina uiden ja yksitellen.

Kyllä niistä suoriaisi!

Niistä ei kukaan tietäisi sen jälkeen mitään.

Ne tulisivat tuntemattomina ja häviäisivät tietymättömiin ja minulla
olisi vaatetta ja muonaa vuosiksi ja merestä saisin kalaa ja hyljettä
lisäksi.

Vilu ja helle, kesä ja talvi, työ ja lepo, yö ja päivä eivät lakkaisi,
ennenkuin itsekin häviäisin.

Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika!

Monta kymmentä kertaa ennättäisi saari vaihtaa vihreää ja valkeaa
turkkiaan, ennenkuin sinne joutuisin!

Kukaties miten kauan eläisin, kun ei olisi ketään karttamassa henkeäni
ja nuuskimassa vikojani!

Nehän ne miehestä lopun tekevätkin, eikä mikään muu — tunnetut
ihmiset, kateelliset naapurit, vallesmannit ja tullimiehet!

Ilman niitä ei olisi kuolemaa.

Yksinäinen mies ei kuolisi milloinkaan, koska kukaan ei häntä
vainoaisi, eikä pyrkisi penkomaan hänen asioitaan.

Hän eläisi kuin onnen poika!

Hänellä ei olisi velkaa kenellekään — ei synnin eikä rahan.

Hän asuisi saunassaan ja keväisin ja kevätkesin hän peittoaisi ja
parkitsisi kuutin ja hylkeennahkoja.

Laivat toisivat hänelle syysöisin pyssyjä, ruutia, luoteja, kirveitä,
polttopuuta, vaatetta ja muonaa ja viiniäkin ja kultarahoja.

Niitä en minä tarvitseisi, kultarahoja.

Ne minä hautaisin maahan saaren keskelle, niin paljo kuin niitä
saisinkin, sekä vasken että hopean ja kullan.

Mutta viinin, muonan, vaatteet ja kaiken muun minä tarvitsisin!

Rahaa en!!

                                                  ⸻

Ääneen lausui Kallu — ja silloin istuivat nuo kolme miestä jo pöydän
ympärillä syömässä:

— Olis se mukavaa — asua yksinään tällaisessakin luodossa...

— Jaa, että sinun mielestäsi olisi se mukavaa?, kysyi Pokko.

— Miks’ei olisi!

— Etköhän pelkäisi, että rupeaisivat nuo kaksi merimiehen jäännöstä
kummittelemaan — tai koko laivanväki? Siinähän ne maannevat kaikki,
mikä lähempänä, mikä kauempana rannasta.

— Kummittelemaan!, venytteli matkien Kallu.

— Niin niin. — Ja monien muiden laivojen miehet — kaikki —
ammoisista ajoista tähän tiensä päättäneet.

— Tutut ja omaisethan vain kummittelevat. Oman saaren hautuumaata
ihminen pelkää vaan ei vierasta. Ja kummittelevat ne kyllä sellaiset
rannatkin, joihin on omansaarelaisia joutunut laivarikkoon ja hukkunut.
Nämä täällä on vieraita. Ja jos yksin asuisin jollakin tämänlaisella
saarella, soutaisin aina kaikki luut ja ruumiit kauas merelle ja
upottaisin sinne.

— Kyllä, kyllä sinulta taitaisi jäädä asuminen, ainakin tällä
saarella, tekemättä. Tekemättä, sanon minä, se työ sinulta jäisi.

— Tällä saarella!? Täällä Viirissäkö?

— Niin niin.

— No sehän on helkkari, että en!

— Ei se ole niinkään helkkari. Muistahan niitä kahta vainajaa. Niitä
vartenhan tänne taittiin oikeastaan tullakin, vaikkei minulle sitä ole
vielä sanottu. Minä en muuta sano, kuin että sinä Kallu kyllä tiedät
enemmän kuin minä ja vallesmanni yhteensä — ja se on hyvin vähän mitä
me tiedämme — se on sama kuin ei mitään.

Vallesmanni puuttui myös puheeseen:

— Niin. Mitäs miehet tästä asiasta tietävät?

— Minä tiedän vain sen, sanoi Pokko, että tässä toissa syksynä
kävi tähän kaukaa tuleva iso laiva sumuisena ja myrskyisenä yönä.
Siihen laivaan kuuluvia ovat olleet ne miehet, jotka makaavat tuolla
luoteisrannalla ja joiden päältä jäät ja meri on hiekan huuhtonut pois.
Niin tietävät ne, jotka täällä ovat käyneet. Kukaan ei tiedä miten asia
kävi. Kaksi miestä laivasta pääsi maihin. Sääliksi käy raukkoja!

— Sääliksi!, kivahti Kallu ja katsoi karsaasti Pokkoa oikealla
silmällään, jonka luomi oli taas tupsahtanut alas.

— No — eikös sinun sääliksesi kävisi?

— Mitäs näistä on lukua — vieraista ihmisistä: Ei niillä ole nimeä —
ei puhetta — ei mitään.

— Kunhan oma poikasi tulee siihen ikään, että lähtee merille ja joutuu
laivarikkoon johonkin mustien saarelle —

— No jaa. — Musta kansa on taas erikseen. Ne eivät saa tehdä pahaa
oikeille ihmisille.

— Ei se niinkään erikseen ole! Ihmisiä nekin ovat! Samoja Aatamin
lapsia. Yhtä kauan maan päällä olleita kuin mekin — eivätkä kumminkaan
ole sen parempia kuin mekään: Kivellä kamahuttaa siellä musta mies
poikaasi päähän kun tämä viimeisillä voimillaan uiden yrittää päästä
ihmisten turviin.

— Mitäs sä haastat, mies!?

— Sitä vain, että kelpaa se raha mustalle neekerillekin, jos sattuu
sitä pojallasi olemaan! — Kamahuttaa kivellä uijaa päähän, vetää
ruumiin maalle, tyhjentää taskut, ryöstää vaatteet ja kaivaa ruumiin
hiekkaan, tai soutaa ulos merelle, miten vain. — Mitäs tästä on lukua:
Tuntematon ja nimetön mies! Ei sen henki neekerinkään silmissä mitään
maksa!

Pelto-Kallun nyrkki kumahti kajuutan pöytään.

— Oleksä — saatana — sitä mieltä — huusi Kallu ja vasemmankin
silmän luomi laskeutui hyvin alas — että minä, totta jumalaut! —
olisin kamahuttanut kivellä päähän näitä kahta pähkinälaivan miestä!?
Tappanut ne!? Peruuta sanas, tai saat tästä puukosta!

— Hoida sinä vain luontoasi, äläkä anna käsille valtaa. — Enhän
minä ole mitään sanonut! Hyvä mies kuitenkin! Ihan kun mielipuoli
rupeaa huutamaan — huutamaan ja uhkaamaan puukolla ihan syyttä ja
ilman asiaa! Kuulihan sen tässä vallesmannikin, että minä puhuin sinun
pojastasi! Ymmärräksä! Sinun pojastasi, että jos musta mies, neekeri
nimittäin, kamahuttaisi sinun poikaasi päähän. Jokaisella matruusilla
on isä, niinkuin sinunkin pojallasi. Enhän minä ole sanonut, että sinä
tällä saarella olet ketään kamahuttanut päähän, ei enemmän kivellä kuin
kirveelläkään. Herra Jumala siunatkoon, kun ihan peljästyin, kun rupeaa
siinä huutamaan kuin hullupää ja huitomaan puukollaan ja ilman syytä.
Enhän minä tiennyt että tämä niin arka paikka on sinulla, ja että sinä
täällä olet miehiä päihin kivillä tai kirveillä kamahutellut!

— Tästä saat vastata käräjillä! Näytä toteen sanasi siellä! Sinä
kurja ruunun hylky ja kelmi!, huusi Kallu ja rummutti molemmin nyrkein
kajuutan pöytään. Molempien nyrkkien rystyset olivat hänellä valkeat
ja oikeassa nyrkissä oli puukko, terä pystyssä ylöspäin — Kallu oli
puukolla juuri leikannut läskiä suuhunsa.

— Mistäs sinä minut käräjille saisit?! Et mistään! Ei niin tuhmaa
lautamiestä olekaan, he he he, että manaisi minut käräjille ilman
syytä. Ilman syytä!! Johan nyt jotakin pitää kuulla! Ei sitä
miestä niin vain ilman asiaa käräjiin viedä! Vai mitä meinaa
vallesmanni! Toistahan se olisi, jos minä veisin sinut, Kallu, näistä
uhkauksistasi... Mutta minä en olekaan mikään Pelto-Kallu, minä. Se
älähtää, johon kalikka sattuu. Minä olen rauhan mies. En minä tahdo
kenellekään pahaa. Minä annan toisen elää, jos toinen antaa minun. Ja
mieluummin minä itse kuolen, kuin tapan toisen. Minä sanon, kuin ennen
Hinun Aapramvainaa, että ”parempi on ateria kaalia rakkaudessa ja
sovussa, kuin paistettu härkä vihassa ja kateudessa.” — Niin se on!

Kallu alkoi vähitellen tyyntyä, etenkin, kun pitkään aikaan ei kukaan
puhunut mitään.

Hän katui, että oli itse alkanut puhua yksinäisestä saaresta ja olosta
siellä.

Siitähän tämä puhe pääsi menemään niihin vainajiin!

Olisi minun pitänyt älytä ja pysyä vaiti!

Kallu epäili, että Pokko tietää enemmän kuin on luvallista ja siitä
syystä hän vielä uhkaili:

— Nämä puheet tulevat sinulle vielä kalleiksi, kuulehan Simin Pokko!
Niin niin! Pidä vaari sanoistasi!

— Kyllä minäkin olen sitä mieltä, sanoi vallesmannikin, että turhaa
sinä Kallu kiivailet tälle Pokolle. Eihän Pokko sinusta ole sanonut
yhtä ainoaa pahaa sanaa! Sinähän itse itseäsi härnäät ja suututat
omilla puheillasi, kuin paha akka, tai kohmeloinen mies.

— Siinä nyt kuulet, sanoi Pokko.

— Mitäs sinä vallesmanni tiedät? Et mitään!, saneli Kallu ja täytti
piippuaan.

— Koska nyt taidetaan jo olla joka mies syönyt ja valmis, niin
lähdetään maihin katselemaan miltä siellä näyttää, sanoi vallesmanni
käskevästi.

Pelto-Kallu ja Simin Pokko nousivat ylös kannelle, panivat jollan
vesille ja jäivät äänettöminä odottamaan vallesmannia. Tämä viipyi
vielä kajuutassa. Hänellä oli mukanaan tuo kirjelmä, jossa hänet
tälle retkelle on määrätty. Hän haluaa vielä kerran tarkastaa, onko
ruumiiden löytöpaikkaa kirjeessä tarkemmin määritelty. Ei ole. Siinä
vain sanotaan: ”Rantahiekalta.” — Jahdista käsin oli vallesmanni jo
aikaisemmin katsellut maalle ja havainnut itärannan olevan kivikkoa ja
sai kuulla miehiltään, että hiekkarantaa on vain saaren luoteisrannalla
ja vähän sielläkin. ”Sieltäpähän löytyvät”, ajatteli Markus, pisti
paperin povitaskuunsa ja nousi kannelle.

— Onko lapiot jo jollassa?

— On. Kaikki on kunnossa.

— No sitten ei muuta kuin mennään maihin. Kallu ja Pokko olivat
lapsesta asti käyneet täällä kalastamassa ja tunsivat kaikki
maihinnousupaikat. Se olikin tarpeellista, sillä ummikas kävi ympäri
saarta ja vaikea oli lähestyä sitä täältä suojanpuoleltakin.

Markus istui perällä.

Keskipiitalla istui Kallu ja souti.

Hän oli hiukan levoton ja hermostunut, mutta katsoi kuitenkin oikean
paikan ja oikean hetken maihinnousuun.

Pokko istui keulassa.

Pokon olisi tehnyt mieli esittää toista maihinnousupaikkaa, mutta ei
uskaltanut, sillä Kallu näytti niin levottomalta.

Eikä Kallunkaan valikoima paikka huono ollut. Siinä oli iso kivi,
joka suojasi pientä raivattua valkamaa, jossa oli muutama telakin —
kevätkalastajain jäljiltä — ja samalla kivi oli hyvä maamerkki, näkyi
kauas. Se oli Kallun satama. Siinä valkamassa oli aina aikojen alusta
Kallun koko suku käynyt kalassa ollessaan ja siitä aina soutanut maihin.

Kallu valikoi sopivan laineiden väliajan ja souti sitten kaikin voimin
kunnes jolla jysähti teloille. Silloin hyppäsi ensin Simin Pokko, ja
Kallu heti perästä, maalle ja vetivät jollan ylös teloille ennenkuin
vallesmanni, niin merimiehenä kuin itseään pitikin, ennätti edes mitään
huomatakaan.

— No sehän kävi nätisti, huudahti Markus.

— Näin meillä aina tehdään!, kehaisi Pokko.

Kallu oli päättänyt olla aivan vaiti. — ”Se joka ei mitään puhu, ei
puhu tuhmuuksiakaan”, selitteli hän itselleen.

Miehet katselivat hetkisen jahtia, joka keinui ankkuripaikallaan ja
läksivät sitten kävelemään saaren luoteiskärkeen, jossa on hiekkaranta.
Siellä saari kapenee ja jatkuu ensin pohjoiseen ja sitten kaartaen
luoteeseen, hiekkasärkkänä, joka loivasti painuu veden alle ja on
vaarana purjehtijoille. Tähän särkkään on usea laiva tuhoutunut,
viimeksi se kookospähkinöillä kuormattu, josta Pokko jo Kallulle puhui,
ja josta olivat kotoisin ne kaksi vainajata, jotka olivat haudatut
vähän ylemmäksi hiekkaan. Tarkastus koskee aivan varmasti niitä
vainajia, siitä ovat sekä Kallu että Pokko varmoja.

Varsinkin Kallu.

Hänhän ei ole koskaan kieltänyt sitä, että hän tuli ensimmäisenä
Viiriin kookospähkinälaivan ajauduttua tuohon särkälle.

Hän ei ole koskaan sitä salannut, että hän oli löytänyt kaksi kuollutta
rannalta ja haudannut ne hiekkaan ja asettanut laudoista tekemänsä
ristin kummankin haudalle.

”Niinhän olisi tehnyt jokahinen!”, sanoo hän aina puheen johtuessa
tapaukseen ja kuulijat myöntävät sen niin olevan ja Kallun tehneen
aivan oikein, jos ovat Kallun ystäviä, mutta jos ovat vihamiehiä,
uusia tai vanhoja, tai vielä pahempi, jos ovat kadehtijoita, silloin
ne alkavat, kuten nyt tuokin Simin Pokko, puhua kivellä tai kirveellä
päähän kamahuttamisesta, rahan ja tavaran ryöstämisestä, ynnä muista
kauheuksista.

Niin oli Reinon Hantsunkin laita!

Niin kauan kuin tämä sai Kallulta apua, pysyi hän ystävänä ja sanoi,
kun Kallu selitteli Viirin tapausta: ”Niin. Sinä teit oikein. Ihan
kuin laupias samarialainen sinä teit. Niin olisi jokainen kunnon mies
tehnyt!”, mutta kun Kallu lakkasi antamasta rukiita ja rahaa velaksi
(kun Hantsu jätti kaiken maksamatta) suuttui Hantsu ja alkoi viittailla
kaikennäköisiin kamahuttamisiin — aivan samalla tavalla kuin Pokkokin
— ja suoraan Kallulle itselleen.

Niin niin.

Maailma on pahempi kuin luullaankaan!

Kerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni,
mutta näki hän hommailla siellä sittenkin — järjestellä tyhjiä
silakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä.
Aavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella
siitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä
niitä kahta merimiestä. ”Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut
oikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman
tulta!” —

Niin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään
oli kellossa toinen ääni: ”Kallu, anna kolme markkaa”, sanoo yksi,
”Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!”, sanoo toinen — ihan kuin ennen
hänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien
väärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia
vertauksia: ”Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon,
purjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut
itse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle
ja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai
kirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala
sellaiseen paikkaan joutumasta — vai mitä Kallu?” — Niin ne sitten
puhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.

Ei auta!

Rahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka
multapenkit ja nurkkakivet! Saamari!

Ja kuka sen tietää, minkä verran Kallulla on enää jaettavaa!

Hänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä
useampia anojia.

Ja nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi
perämiehen virkaa.

Ja menossa tuntui toisinaan olevan paljo tärkeämpääkin, nimittäin järki.

Kallua vaivasivat nuo Viirin kaksi vainajaa siinä määrin, että hän
pelkäsi pimeässä.

Hän usein pelkäsi uneen vaipumista, sillä toisinaan tulivat Viirin
miehet heti ilmi elävinä hänen silmäinsä eteen juuri kun hän oli uneen
vaipumaisillaan — — —

Hän näki aina saman unen, ja se oli kammottava uni:

Laivarikko Viirissä.

Pimeä yö.

Sattumalta hän siellä.

Kaksi miestä ui maalle.

Toinen tulee ensin, sitten toinen.

Ne ovat miltei kuoliaaksi uupuneita.

Kuuluu lusaus ja toinen — samanlainen kuin lihakaupassa, kun
lihanmyyjä lyö kirveellä palasen raavasta ja kirves sattuu luuhun...

Niihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee
tupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä
Viirin miehet häntä vainoavat.

Hän ei voi katsoa sitä unta, eikä kuulla niitä ääniä.

Kuu paistaa tupaan.

Hän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä
kammottavammaksi.

Sannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut
vähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla
kuin Siiriin Pokko ja ne muut.

— Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja
nyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen
manaa, eikä saa yön rauhaa!

Joskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin — nytkin
kävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.

Hän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse
sanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän
itse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan
sopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään
kuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä
ei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana
kehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin
mitä hyvänsä.

Kävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan,
oikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.

Edellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän
ahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista
ja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli
nytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja
huuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.

Kesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja
päivänpaiste ne valaissut.

Kuinka kauniit ja puhtaat ne olivatkaan!

Valkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten
kiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja
riensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta
uutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja
välkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo
näyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja
pikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti
läpi Pelto-Kallunkin.

Kuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin
läheltä!

Kaikki muu tuntui olevan pois pyyhitty ja unohdettu!

Ei mitään merkkiä missään enää.

Kukaan ei tiedä enää mitään heistä!

Heidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt — samoin heidän ihonsa
ja lihansa.

Ei mitään ole enää.

Kaikki on mennyt ohi.

Niin katoaa elämä.

                                                  ⸻

Kaikki kolme miestä seisovat siinä hiekkapengermällä ja katselevat
valkeita, kauniita luita.

Kukaan ei puhu mitään.

Lopulta sanoo vallesmanni:

— No niin. Ei täällä kai muita ”mätänemistilassa olevia ruumiita” ole?

— Ei pitäisi olla, vastaavat sekä Kallu että Simin Pokko.

— Mutta nämähän ovat pelkkiä puhtaita luurankoja, kahden ihmisen
kylläkin...

— Jaa — Tullimiesten silmissä ne ovat voineet näyttää ruumiilta,
sanoi Pokko. — Niin, ja tottapuhuen, onhan tässä välillä ennättänyt
kulua jo kokonainen pitkä. Merivesi, laine, hiekka ja päivänpaiste
voivat saada paljo aikaan pitkän kesän kuluessa.

— No miehet, mitäs me näille tehdään?, kysyi taas vallesmanni ja
vastasi itse: Mitäs tässä muuta voidaan tehdä kuin kaivetaan kuoppa
tuonne ylemmäksi, niin kauas, ettei meri niihin enää ulotu, ja
haudataan luut ja pannaan ristit pystyyn haudoille, kummallekin omansa
jälleen.

Sillä aikaa, kun Kallu ja Pokko kaivoivat hautaa, katseli Markus
luurankoja.

Kepillään veti hän kuivalle hiekalle asti irtonaiset pääkallot.

Hän tarkasteli niitä molempia käsissään.

Ne olivat puhtaat ja kauniit.

Hänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo
koristeena kirjoituspöydällään.

Se oli asetettu kirjojen päälle.

Se oli Markuksesta aina näyttänyt hyvin viisaalta.

Hän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot — lahjoittaa niistä
toisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen
itse.

Molemmista kalloista oli alaleuka poissa, mutta ne löytyivät hiekasta.

Molemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia myöhemmin
näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka
päätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin kaksikymmen vuotias neljänkolmatta
ja toinen ei päälle. Sen sijaan
ei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla
olivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman
silmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti.
Reiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan
neliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä.
Siinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa
sitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille
löytöään:

— Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on
tullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille,
läpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.

— Ei ole, ei ole, sanoivat Kallu ja Pokko.

— Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla — Minä
en ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan
varmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.

— Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu
rauhallisesti. — Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja,
osia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja
ja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat
laineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai
vaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä
löysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta,
sillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain
hukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.

— Sinä olit silloin yksin?

— Ihan yksin.

— Etkä mitään muuta tiedä?

— En näistä.

— Sinä arvelet, että nämä olisivat siis naulan reikiä?

— Niin arvelen. En minä muuta voi arvella.

— Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne
uuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. — Voihan olla, että ne
ovat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.

Kallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä
luista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän
lisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi
tarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi
huomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken.
Suoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi
johtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja
sitä varten hän sanoi näin:

— On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan
minä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.

Puhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja
ojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.

Toinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa
oli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa: Vittorio Emanuele II d’
Re ja toisessa: Alfonso XII por la gracia de
Dios — Rey ... de España. — Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut
pois kirjaimia.

Espanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan
päähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä — silmän ja korvan väliin.

— Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha
taas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat
kahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.

Vuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli,
kuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin
rahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen
pykälään rahan pinnassa — omituisessa paikassa tosin — kuninkaan
ohimossa — ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin
hänen oma syntymävuotensa — ja antoi näin johtaa itsensä pois
pääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet
yhteydessä vainajien kuoleman kanssa. — Hän ihmetteli, miksi hän
silloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei
ottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!

Niin se kävi.

Tuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän
tarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän
sanoi Kallulle:

— Totta kai sinä myyt minulle tämän rahan, jossa on minun
syntymävuoteni?

— Ota molemmat! Minä ne lahjoitan, jos et pahaa tykkää ja jos ne sinua
huvittavat!

                                                  ⸻

Luut ovat haudatut uudestaan.

Molemmille vainajille on pystytetty lautaristi, jossa on kirjoitus,
samanlainen molemmissa:

PURJELAIVA ”BATAVIAN”
MIES
Menetti henkensä laivan tuhoutuessa
v. 1884
ja lepää tämän patsaan
alla

Työn päätyttyä seisoivat miehet hetkisen ääneti ja läksivät sitten,
vallesmanni edeltä ja Simin Pokko jälkimmäisenä, kävelemään poispäin,
saaren itärannalle, jossa heidän jahtinsa oli ankkurissa.

Saaren korkein kohta oli pieni ylätasanko, jossa oli kuoppia siellä
ja täällä ja jossa kasvoi tiheä ja korkea heinä ja joku vaivainen
kataja. Paikoin oli se harmaantunutta, sammaloitunutta kivikkoa. Sieltä
ylhäältä, tasangon reunoilta, vietti maa joka taholle alas rantaan
pengermittäin, ikäänkuin jättiläisportain.

Kaikkialla penkereillä näki vain kiviä. Ne olivat niillä harmaiksi
sammaltuneita, niinkuin ylätasangollakin, saaren päällä. Alhaalla
rannassa ne olivat puhtaita ja värikkäitä: Kirkkaita kuin suuria
helmiä: Valkeita, harmaita, punaisia ja vihertäviä. Kaikki ne olivat
pyöreiksi sorvautuneita. Ne olivat eri suuria, päänkokoisista
nyrkinkokoisiin ja pienempiinkin. Saaren rantoihin vyöryi aina laine
tai ummikas. Siitä syystä ei rantakiviin voinut kasvaa sammalta, ei
jäkälää, eikä limaa. Ne olivat aina aivan puhtaita. Päivä lämmitti
niitä täällä suojan puolella, vaikka oli jo myöhä syksy. Niiden
värit olivat kirkkaammat vedessä kuin maalla. Pohja näkyi kauas.
Kivet välkkyivät päivän paisteessa veden alla, jossa ne painuivat
yhä alemmaksi ja alemmaksi ja näyttivät keinuvan ummikkaan mukana
ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Siitä eteenpäin näkyi vain
sininen, vihertävä, aaltoileva, uponneita laivoja ja miehiä pimentoonsa
kätkevä syvyys.

Markus istuutui alimmalle pengermälle pitkäksi aikaa katselemaan.

Tuuli puhalteli lounaasta.

Se soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin
vaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, — koko
saarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.

Tuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan
lentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka
siintää tuolla koillisessa.

Siellä on joukottain riiteleviä ihmisiä!

Täällä on rauha!

Markuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein
tulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä
sietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin
korpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen
vapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan,
muun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin
Markus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei
siitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija —
ainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein — niillekin,
jotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi — ja tahtoivat,
nuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.

Nimen!

Tuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta
tietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin
raunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia
vihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä
ei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja
lähtemätöntä vaikutusta.