VI luku.

KOULUMESTARI.

Markuksen saarelaiskesät olivat hauskoja, mutta levottomia. Hän
nimittäin pelkäsi tarkastusta, sillä hänen arkistonsa ja kansliansa
ei ollut koskaan niin järjestyksessä, että olisi hyvällä mielellä
voinut ottaa vastaan tarkastajan. Kun syksy saapui, poistui häneltä
tämä pelko, sillä hän tiesi, että mitä pimeämmäksi ja myrskyisemmäksi
aika muuttuu, sitä vähemmän on pelkoa, että maakunnan hallituksesta
kukaan voi lähteä hänen piiriinsä tarkastusmatkalle. Niitä tehtiin
vain kesällä. Eräänäkin kesänä, Markuksen odottamatta, oli jo aamulla
varhain satamaan ankkuroinut valtion laiva ja maihin oli kaloja
ostamassa käyneen kokin mukana tullut tieto, että laivassa on korkeita
isäntiä, itse maakuntavanhin seurueineen tarkastusmatkalla, mutta että
isännät nukkuvat vielä. Rannassa oli sattumalta myös Kallu ja hän läksi
heti viemään tätä tietoa vallesmannille.

Vallesmannilassakos kiire alkoi.

Kallu harjasi vallesmannin paraatipukua pihalla ja kiilloitti sitten
hänen kenkänsä.

Markus itse ajoi partaansa ja välillä sydän kurkussa avasi milloin
tilikirjansa, milloin päiväkirjansa ja havaitsi, ettei kumpikaan ole
kunnossa.

Hän sekoitti partasaippuaa, saippuoi osan partaansa ja taas tarkasteli
papereitaan.

Ei mitään ennätä enää korjata!

Menisi vähintään kaksi päivää ennenkuin kirjat olisivat edes
välttävässä kunnossa — ja nyt ovat tarkastajat täällä viimeistään
puolen tunnin perästä!

Markus kiroili laiminlyötyjä pitkiä kesäpäiviä ja pitkiä talvikuukausia!

Hän päätti tästedes tehdä joka päivä työtä!

Joka päivä — säännöllisesti!

Parranajosta ei tahtonut tulla mitään. Hän tuiski Miinalle, että
tämä muka oli tuonut hänelle kylmää partavettä, vaikka hän itse oli
kirjojensa ääressä vavistessaan jäähdyttänyt partaveden.

Parta oli vielä ajamatta, kun Miina toi aamukahvia.

— Vie pois kahvi! Johan minä sanoin, etten huoli kahvia! Minähän
sanoin, että tuo kuumaa partavettä! Etkö sinä enää kuule puhetta, vai
mikä sinuun on mennyt! Tuo kuumaa partavettä! Kuumaa partavettä! Herra
Jumala! Kuinka sinä olet hidas.

Lopulta oli parta kuitenkin ajettu ja pukeutuminen alkoi.

Kallu auttoi pitkää virkatakkia päälle ja pitkää kultakahvaista miekkaa
takin vasemmasta taskusta takin alle riippumaan. Komea kahva jäi
näkymään taskun suun yläpuolelle ja kullattu tupen kärki jäi riippumaan
takin liepeestä alaspäin. Kengät kiilsivät moitteettomasti. Ison peilin
edessä Markus vielä korjaili kaulustaan ja kaulanauhaansa ja asetteli
sopivaan asentoon komean paraatikypärinsä. Sitä sanoivat toiset
saarelaiset kiikkutuolihatuksi, toiset enkelismannin amiraalinhatuksi.
Kummatko lienevät olleet oikeassa, sen ratkaisuun ei nyt ollut aikaa.

Markus pukeutui paraatipukuunsa harvoin — oikeastaan ensikertaa
eläissään ja hän liikkui siinä kankeasti. Vielä kerran hän meni peilin
eteen. ”Komea mies! Tässä on sitten saakurin komea mies!”, saneli hän
peilissä olevalle kuvalleen. Hän kohenteli vielä kerran kypäriään ja
havaitsi sen sopivan sangen hyvin leveän otsansa, lihavien kasvojensa,
vaaleiden hiustensa, tummien, ohimoilta vinosti ylös kohoavien
kulmakarvojensa ja tummanruskeiden ylöspäin väännettyjen vankkojen
viiksiensä ja harmaansinisten silmiensä väreihin.

Peilin edessä hän veti käsiinsä valkeat sormikkaansa ja samalla
harjoitteli kumarrusta ja oikean sormikkaan riisumista tervehtimistä
varten — tyhjä sormikas vasempaan käteen, joka nojaa miekan
kahvaan — kantapäät kop! — ja sitten kumarrus — mutta onko komea
kiikkutuolihattu silloin kainalossa, kädessä vai päässä? Siinä kysymys!
Auta armias Jumala! Maakuntahallituksessa oli hän usein nähnyt tähän
verrattavia tapauksia — vallesmannien käyntejä ynnä muita — mutta
ei ollut osannut silloin ajatella, että itse joskus tarvitsisi niissä
tilaisuuksissa tehtäviä liikkeitä osata, eikä ollut katsellut ja pannut
mieleensä.

Hän hikoili ja puhkui.

Hän meni kaapilleen ja otti rohkaisuksi hyvän konjakkiryypyn, sytytti
sikarin ja sitten läksi.

Kävellessään läpi kylän satamaa kohti tunsi hän kateutta kalastajia
ja kaikkia niitä saarelaisia kohtaan, joiden luona ei käy
virkatarkastajia. — ”Voi te onnelliset ihmiset!”, huokasi hän. — ”No
— huomenna on tämä kaikki ohi! Kestä nyt tämä päivä päivä, kestä nyt tämä
hirmuinen!”, hoputteli hän itseään. Hän tunsi ihan tukehtuvansa
kuumuuteen ja ahdas ja outo virkatakki esti hengitystä eikä siitä
voinut avata nappiakaan — päinvastoin oli vielä kerran tarkastettava,
ovatko ne kaikki kiinni. Kiinni ovat.

Rantaan olivat kokoontuneet saaren kaikki arvohenkilöt: Pappi,
kirkkoneuvosto, kunnan esimies, kunnallislautakunta, koulun esimies,
lautamies, tullimiehet, arvokkaimmat perheenmiehet ynnä muita —
puhumattakaan naisista ja lapsista, joita seisoi siellä ja täällä
lähimmillä porteilla ja ranta-aittojen seinustoilla, siellä missä
miehet, tavallisesti rantakäräjiä istuivat. Myöskin oli rantaan
kokoontunut — tavallisuuden mukaan, — parvi koiria, jotka jo olivat
alkaneet juhlatappelunsa.

Arvomiehet olivat kokoontuneet luotsisillalle — luotsit ja tullimiehet
juhlapuvuissaan.

Vallesmanni käveli läpi miesjoukon arvokkaana ja siellä ja täällä
kohoili lakkeja ja kuului: ”Hyvää huomenta”, mutta hän ei vastannut.
Perämies käveli hänen jäljessään. Luotsisillan portaiden juuressa oli
vallesmannin jahdin jolla. Siihen nyt laskeutui vallesmanni ylhäisenä
kuin amiraali konsanaan. Jolla nousi miltei pystyyn, eikä tasapainoon
asettunut sittenkään, vaikka perämies istui keulapiitalle ja vaikkei
perämieskään mikään pieni mies ollut — päinvastoin saaren isoimpia,
mutta mihin hän piisasi vallesmannille, joka niihin aikoihin painoi
satakymmenen kiloa.

Istuessaan jollansa perällä ja vedellessään savuja sikaristaan
katseli Markus surullisena perämiestään, joka souteli levollisena.
Perämies ei aavistanut, mistä tuo surullinen ilme oli kotoisin. Hän ei
tiennyt, että vallesmanni parhaillaan toivotteli itselleen: ”Olisinpa
korkeintaan vallesmannin perämies tällä saarella! Tai mikä hyvänsä,
jolla ei ole kansliaa ja arkistoa hoidettavanaan.”

Tällä välin olivat korkeat vieraat ennättäneet laivalla jo jalkeille.

Itse maakuntavanhin istui tilavassa korituolissa laivan peräkannella ja
pari virkamiestä hänen läheisyydessään.

Nykyinen maakuntavanhin oli vasta äskettäin virkaansa kohonnut.
Hän oli parhaassa iässä, Markuksen ikäinen, vieläpä hänen entisiä
hyviä ystäviään, ollut Markuksen mukana monilla purjehdusretkillä
entisaikoina. He olivat juoneet kerran Markuksen jahdin kajuutassa
veljenmaljatkin.

Hän otti Markuksen vastaan ystävällisesti ja esitteli läsnäolevat
virkamiehet — maakunnan rahastonhoitajan ja sihteerin.

— Mitä saarelaispiiriin kuuluu — hyvää varmaankin?

— Täällä on hyvin rauhallista...

— Käräjämatkoja luultavasti hyvin harvoin?

— Hyvin harvoin, viimeaikoina, ja muulloinkin. Joitakin mitättömiä
tilariitoja.

— Ja vanhana purjehdusihmisenä viihdytte te vallesmannina täällä hyvin?

— Kiitos — oikein hyvin.

                                                  ⸻

Laivaan soutivat myös kunnan viralliset edustajat, kunnan esimies
ja kunnallislautakunnan esimies. Vallesmanni esitteli heidät
maakuntavanhimmalle.

— Jaaha, jaaha. Onko kunnan virkamiehillä mitään valittamista tai
mitään toivottavaa?

— Olisihan sitä valittamista paljonkin ja siitähän täällä on usein
miesten kesken ollut puhetta, että eiköhän tänne saataisi tullivapautta
kaikelle ruokatavaralle, mitä tuodaan Virosta?

— Kirjoittakaa anomus! Kirjoittakaa senaattiin anomus, muuta en voi
nyt tällä kertaa neuvoa. Teidän vallesmanninne varmasti liittää siihen
puoltolauseensa ja minä koetan tutustua asiaan myös ja luultavasti
tulen puoltamaan anomusta. — No miten on köyhäinhoidon kanssa? Taitaa
tuottaa paljo rasituksia näin pienelle kunnalle?

— Köyhäinhoitoa ei ole. Ei se rasita kuntaa —

— No!?

— Kunnan vaivaisia ei ole.

— Entä onko velkaa kunnalla?

— Ei ole velkaakaan. Omilla on tultu toimeen — ja valtion avulla.

— Harvinainen kunta!

                                                  ⸻

Soudettiin maihin.

Luotsisillalla tervehti maakuntavanhin kädestä pitäen paitsi pappia
ja lukkaria, myös saapuvilla olevia isäntämiehiä. Vuosikausia kulki
tästä tapauksesta maine saarella ja usein sitä mainitaan vielä
tänäkin päivänä: ”Siinä se oli oikea maakuntavanhin! Niin alhainen!
Oikea kansan mies! Tervehti kaikkia kädestä, ketä oli sillä kertaa
luotsisillalla ja kyseli vointia — yksin Juonaan Lutviltakin!” —

Maissa tarkastettiin koulu, kirkko ja kunnantuvalla pidettiin kokous,
jossa oli saapuvilla kunnallislautakunta, lautamies ja joukko kunnan
arvokkaimpia miehiä.

Sen päätyttyä oli laivalla aamiainen, johon vallesmanni oli kutsuttu
osaa ottamaan.

Sen aikana sanoi maakuntavanhin, Markukseen kääntyen:

— Vallesmannilla kai on kanslia ja arkisto järjestyksessä?

— Ilmoitan kunnioittavimmin, että muutamat viimeisimmät virkakirjeet —

— Niin niin — mutta yleispiirtein...

— Yleispiirtein — tyydyttävässä kunnossa — rohkenen sanoa, että olen
tehnyt parhaani.

— No — ennätämmehän vielä nähdä. — Oikeastaanhan tämä oli puolittain
huvimatka. Meidän olisi käytävä heti tämän jälkeen tarkastamassa
tätä saarta noilta korkeilta vuorilta, sitten uinti tuolla ihanalla
hiekkarannalla, sitten päivällinen, sitten parin tunnin lepo ja
toivottavasti sen jälkeen meille jää hetkinen teidänkin osallenne,
vallesmanni.

                                                  ⸻

Olikin jo ilta käsissä, kun kokoonnuttiin vallesmannin pieneen
kansliaan.

— Tämä on pieni soma huone!, lausui maakuntavanhin heti ja kun Markus
alkoi levitellä kirjojaan ja papereitaan pöydälle tarkastettaviksi,
lisäsi hän: Niitä me olemme nähneet kylliksemme kotona! Antakaa niiden
olla! Me uskomme, että ne ovat kunnossa!

— Pyytäisin kuitenkin, että tuo tunnustus merkittäisiin tänne
päiväkirjaan — jos rohkenen — muistoksi tästä käynnistä.

— Se käy kyllä laatuun!

Kirjoitettuaan päivämäärän ja nimensä kirjaan, kääntyi maakuntavanhin
Markuksen puoleen ja sanoi:

— No niin. Se on tapahtunut ja kun virallinen ohjelma on nyt lopussa,
tahtoisin lausua sinulle, vanha veikko, että sinä olet ollut koko päivän
liian juhlallinen ja hikoillut kovasti, varsinkin vuorilla
kiipeillessämme! Mitä hittoa sinä olet tämänlaiseen helteeseen
pukeutunut tuonlaiseen pukuun! Salli minun komentaa itseäsi: Vie
nyt kiireesti tuo virkatakkisi, silakanvartaasi ja amiraalilakkisi
vaatekaappiin ja pane kevyempää yllesi!

                                                  ⸻

Vallesmannin luona syötiin illallinen.

Sen jälkeen siirryttiin puutarhapöydän ympärille.

Kesäillan hämärä oli jo laskeutunut yli meren ja saaren.
Pelto-Kallu oli saanut tehtäväkseen koristaa puutarhapöydän lähin
ympäristö värillisillä paperilyhdyillä, joita Markus oli hankkinut
juhlatilaisuuksien varalta.

Kun vallasväki saapui pöytään, olivat lyhdyt jo sytytetyt.

Vaalean harmaana, kuulakkaan vihertävänä, vilkkui meri puiden välitse.
Ummikas kohahteli rantaan.

Punertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi
kultiaan mereen.

Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä — olihan yö aivan tyyni — ja
miesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen.
Hän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja
sikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.

                                                  ⸻

Pari tuntia on kulunut.

Toiset lasit ja toiset sikarit ovat menossa.

Mieliala on korkealla.

Kaikki, Markus ylinnä, ovat laulumiehiä.

On juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi
”Läksin minä kesäyönä käymään”, josta Markus innostuu näin puhumaan:

— Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta
liikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun
testamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun
pöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa
veljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt
elämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä
kesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa
laulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni.
Torvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua
viedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun
testamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu
päätökseni.

                                                  ⸻

Niin se meni sillä kertaa!

Onneksi eivät lähemmin tarkastaneet hänen papereitaan ja tilejään.

Niin!

Tileissähän jo silloinkin pilkisteli pienoinen epäselvyyden paholainen,
vajaukseksi vai miksi häntä nimitettänee!

Epäselvyydet lisääntyivät vuosi vuodelta ja tuli kesiä, jotka
muuttuivat hänelle suoranaisen kauhun ajoiksi.

Hän pakeni saaresta merelle ja asumattomiin saariin viikkomääriksi
milloin hylkeenpyynnin milloin muulla nimellä ja varjolla. Usein hän
pelkäsi pakoilemistaan alkavaksi mielisairaudeksi ja sitä se lienee
ollutkin.

Minkä enemmän syysmyrskyt lähenivät, sen turvallisemmaksi hän itsensä
tunsi.

Talvi oli sittenkin ja lopultakin ihanin aika! Marraskuun lopulta
huhtikuun loppuun sai olla ihan varmasti rauhassa tarkastuspelolta.

Viisi levon ja rauhan kuukautta!

Markuksen talvet olivat todellakin levollisia ja rauhallisia, mutta
eivät hauskoja.

Varsinkin marraskuu oli pitkä ja ikävä.

Silloin olisi ollut kyllin aikaa tehdä työtä, mutta hän ei voinut.

Viikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin
sattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.

Useat illat tuntuivat loppumattomilta.

Kello löi.

Mitä se löikään — vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin
kokonainen ihmisikä.

— Miina hoi!

— No — mikäs on hätänä?

— Minulla on niin peiakkaan ikävä.

— Vai niin. Minulla ei ole.

— Miina — onko kello vasta?

— On, kuusi on jo.

— Mene kutsumaan perämies tänne.

— Heti paikalla!

Perämies sai semmoisina iltoina istua vallesmannin luona puoleenyöhön.

Eräänä sellaisena iltana, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä,
molempien ollessa monien lasien jälkeen kohtalaisessa humalassa, sanoi
perämies, osoittaen sormellaan lasioviseen arkistokaappiin, jonka
eräällä laudalla näkyi kaksi kalloa.

— Ovatko nuo kaksi kalloa sieltä Viiristä?

— Sieltä ovat.

— Mitkä silloin yks kerta tuotiin...

— Niin.

— Kuulehan! Minä sanon sinulle yhden asian.

— Sano pois vain.

— Sinä et saa suuttua, vaikka minä mitä sanonkin!

— En suutu!

— Minä en tykkää, että sinä pidät niitä kalloja täällä, eikä se
taida olla laillistakaan — ihmisen luita pitää kaapissaan. Ei se ole
laillista!

— Missä laissa se on kielletty?

— Kirkkolaissa tai laivarikkolaissa — merilaissa — en minä sitä...
Sinunhan se tietää pitää, joka olet vallesmanni!

— Niin minä tiedänkin.

— Jaa — sinä tiedät?!

— Niin — ettei missään laissa.

— Mutta — ”maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman” — eikös se laki olekaan! Mitäs sinä siihen sanot!

— Ei se tähän kuulu.

— Vai ei kuulu. Mutta minä sanon, että kuuluu! Minä en pelkää noita
kalloja — älä sitä luule! — mutta minä sanon sinulle, että minä en
tykkää, että ne ovat tuolla kaapin laudalla... Luulek sä etten minä
uskaltaisi olla täällä yksin — hä?

— Ehkä...

— Mutta Simin Pokko ei uskaltaisi, eikä Sika-Hemma, siitä minä olen
varma.

Kallu oli nyt rohkea, mutta selvänä ollessaan, niinpä samana iltanakin
alussa, hän kauhulla kuvitteli, että hänen olisi vähäksikään aikaa
jäätävä yksin tähän huoneeseen.

— Sanopas, Kallu, mitä varten sinä aina rupeat puhumaan noista
kalloista?

— Mitä sinä oikeen tarkoitat? Luuleksä jotain tietäväs?

— Minähän sinulta juuri siitä syystä kysyin, kun en mitään tiedä.

— Asianlaita on sillä tavalla, vallesmanni, ettet sinä tiedä mitään.
Minä olen nyt humalassa — vai enkös ole?

— Taidat olla.

— Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen,
että minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä
sinulle sanon — tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.

— Pahoja unia! Ole nyt! Miehinen mies ja haastaa unista!

— Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot
tuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin
minä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan
vallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään!
Sinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko
— kamahuttaa — No — ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No!
Mitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole...

— Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja
ryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!

— Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen
kotiin. Annaksä lyhdyn — siellä on pimeä — en minä pelkää pimeää,
mutta anna minulle lyhty.

— Ota keittiöstä lyhty. Hyvää yötä.

                                                  ⸻

Niin kului useat illat.

Alkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren
vallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan,
milloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle,
milloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa.
Ne olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen
Markuksen saareen tuloa.

Kerran oltiin niinikään joulukesteissä tullivanhimmalla.

Ilta oli kulunut hauskasti.

Parikymmentä henkeä oli vieraita.

Ylimääräisiä palvelijoita liehui keittiössä.

Salissa oli katettu pitkä pöytä.

Kymmenistä kynttilöistä ja kattokruunusta virtasi häikäisevä valo.

Istuttiin ruokapöydässä.

Paisti kannettiin sisään.

Ilo oli ylimmillään ja se johtui osaksi hyvästä ruoasta, osaksi
yhdessäolosta ylimalkain ja sukkeloista jutuista, mutta pääasiassa
kuitenkin viinistä, jota oli tarjoiltu naisillekin ja hyvistä
ruokaryypyistä, joka oli viinaa.

Puhetta johti pastori, sillä talon isännällä oli hidas puhe ja kankea
kieli.

Pastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin
vakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi
jotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi
paistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui
lukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:

— Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka
lukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:

— Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?!
Ooho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset
riensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla
pöytää eri asioista.

Mieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen
kahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä
suuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua
vaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.

Joku lausuikin, että: ”Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin,
muulloinkin kuin jouluina — pitkin talvea — ja kesälläkin!”, johon
pastori lisäsi:

— Hm! ”Tehkäämme tähän kolme majaa!” Eikö niin! — Aina yhdessä
oloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan
— johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:

— Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme
keskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme
hukkaan kuluisi.

— Hm. — Hm, tuumi puheenjohtaja.

Sieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun
pyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun,
tarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä
koulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun
pastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.

                                                  ⸻

Syötyä hajaannuttiin eri huoneisiin, pienempiin ja suurempiin ryhmiin,
vallat tupakoimaan isännän huoneeseen ja vallattaret erääseen kammariin
emännän ympäri.

Emäntä oli puhelias ihminen, mutta hänellä oli yksi vika: Hän pelkäsi
koiria ja se teki hänen olonsa saaressa vaikeaksi. Kullakin on oma
kirouksensa, tai paremmin vitsauksensa, niin myönnettiin emännälle
kaikilta puolilta ja häntä säälittiin — ja mikä lieneekin satuttanut,
että koirat, parvi oikeita hyljekoiria, joita oli talon oman koiran
mukana juuri tullut ulkoa, hyökkäsi naisten huoneeseen muristen ja
näytellen hampaitaan. Silloin kirkaisi talon emäntä.

— Huntana! Laakate port huntana!, ja huitoi käsillään ja huusi
miestään avuksi. Tuli niitä sitten muitakin miehiä ja ajoivat
vieraat koirat ulos. Vähän ajan perästä istuivat vallattaret jälleen
levollisina sohvillaan ja tuoleillaan ja emäntä selitteli.

— Kun tiukka paikka tulee, niin ruotsi se tuppaa tulemaan silloin
minulta, niinkuin kuulitte. Totuin siihen kieleen silloin, kun olin
laivassa. Silloin sitä minä opin monia kieliä: ”Ihjupliis”, se on
enkeliskaa, ”silhuplee” — se on ranskaa. Niin.

Ei hän turhaa puhunutkaan!

Kyllä hän oli paljo maailmaa nähnytkin nuoruudessaan ja kieliä
oppinut kuin merimies konsanaan. Hän oli palvellut monta vuotta
isossa matkustajahöyrylaivassa tarjoilijattarena. Samassa laivassa
oli siihen aikaan hänen nykyinen miehensä perämiehenä. Heidät kohtasi
kerran merellä todellinen rakkaus ja heidän oli mentävä naimisiin ja
asetuttava maihin. Niin joutui hänen miehensä tänne saareen valtion
virkamieheksi, tullivanhimmaksi.

Puhe vallattarien puolella jatkui siitä aiheesta, mihin se näin
äkkiyllättäen ja väkipakolla ja ryminällä oli joutunut, nimittäin
koirista. Niistä kertoi kukin kokemuksiaan ja talon emäntä muun muassa
tämänkin tapauksen:

— Minä olen usein sanonut meidän papalle, että ”Älä sinä suosi kylän
koiria!”, mutta ei siitä näy mitään apua olevan! Ja aatelkaas, mikä
kiusa niistä on syksyllä ja keväällä, kun ne ajavat karvojaan! — Jo
pelkästä omasta koirasta olisi tarpeeksi! — Niistä sitten lähtee
karvoja! — Kaikki hienot plyyssimööplemangit koirankarvoissa ja
harjaa ja pöllytä sitten niitä! — Ja enkös nytkin saanut mustalle
silkkileningilleni koiran karvoja! Voi surkeus sentään!

                                                  ⸻

Isännän puolella oli puhelu muuttunut lasi lasilta yhä äänekkäämmäksi.
Olisi luullut siellä jo tapeltavan tai vähintäin riideltävän. Erään
pahimman rähäkän ajalla kävikin talon emäntä jo vilkaisemassa ovelta,
että mitä ne oikeen riitelevät, mutta hänen pelkonsa oli turha.
Kammarissa vallitsi mitä parhain sopu ja riemu remahteli yli reunojen.
Muikeasti hymyili emäntä palatessaan toisten vallatarten joukkoon ja
sanoi ylpeänä ja kehaisten:

— Aijai sitä meijän pappaa!

Sitten hän kertoi uteliaille kanssasisarilleen, mitä hän oli nähnyt ja
kuullut miesten puolella.

Pappa oli istunut nenätysten koulumestarin kanssa ja lausunut korkealla
äänellä, juuri sillä hetkellä kun mamma seisoi ovella, näinikään:
”Uskaltaako — uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi!?”, ja ruvennut
itkemään. Vallesmanni oli siihen sanonut, että: ”Veli tarkoittaa
kait että filosofi”, johon pappa taas oli sanonut vielä korkeammalla
äänellä: ”Minä kysyn Sinulta veli koulumestari vielä kerran: Uskaltaako
tämän jälkeen olla teosofi? Mutta sinulta, vallesmanni, minä en kysy
mitään!”

Toiset vallattaret olivat uteliaita tietämään, ”että minkä jälkeen?”,
mutta sitä ei emäntä tietänyt, sillä hän oli kuullut vain kysymyksen:
”Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?” —

Asia oli yksinkertaisesti sillä tavalla, että kun tullivanhimman humala
oli sivuuttanut korkeimman nousukohtansa ja alkoi aleta tylsyyttä
kohti, tuli hän synkkämieliseksi, alkoi lähinnä istuvalle poikamiehelle
lausua varoittavia ääniä ajattelemattomasta avioliitosta oppimattoman
ihmisen kanssa ja kuvaili sitten muutamin lausein omaa onnettomuuttaan,
ratkesi itkuun ja huusi: ”Uskaltaako, uskaltaako tämän jälkeen olla
teosofi?” — Niin hänelle aina tapahtui. Hän ei edes itse tajunnut,
mitä hän kysyi ja jos joku häneltä asiaa tiedusteli, kertasi hän
kysymyksensä teosofina olosta yhä useammin ja useammin ja nukkui
lopulta. Niin kävi nytkin. Hänen kielensä totteli yhä vastahakoisemmin
järjen vaatimuksia, se teki asiaan kuulumattomia kommelluksia ja
sekoitti järkevän puheen. Kuului vielä pari kertaa: ”Uskaltaako
— uskaltaako” ja sitten alkoi hän torkkua ja vieraat vähitellen
poistuivat.

                                                  ⸻

Näin kuluivat joulut ainakin ensivuosina, mutta vuosi vuodelta pieneni
hänen seurapiirinsä. Ensin riitautui hän papin kanssa. Siihen oli
oikeastaan perämies syypää. Kerran nimittäin tämä jätti papille
maksamatta kalasaatavat. Jo vuosikymmenen ajan oli papille maksettu
ylimääräisenä papinsaatavana nelikko silakoita jokaiselta verkoilla tai
nuotalla käyvältä täysi-ikäiseltä hengeltä, mieheltä sekä naiselta.
Hyvinä kalavuosina maksoivat saarelaiset tämän veron mielellään, mutta
kun jonakin keväänä kutukalastus tuotti huonosti, kuului rantakäräjillä
nurinaa ja uhkauksia jättää koko vero maksamatta. Se maksettiin
nimittäin keväällä ennen juhannusta, heti kutuajan loputtua, vähää,
Viroon lähdön aikoina. Lihavista ja rasvaisista syyshaileista ei toki
veroa tarvinnut papille maksaa.

Eräänäkin keväänä oli kutuaika ollut huono. Kalaa oli saatu vähän.
Rantakäräjillä vallitsi synkkä mieliala. Kuului nurinaa sieltä ja
täältä. Silloin sanoi Pelto-Kallu:

— Mitäs te joka kevät, milloin on huono kalantulo, nurisette ja
napisette! Jättäkää maksamatta, sillähän se on tehty!

— Ei tässä muukaan auta, kuului joka puolelta. Tehtiin yhteinen päätös
olla sinä keväänä maksamatta papinsilakoita.

Seuraavaksi aamuksi oli kuulutettu papinsilakan maksu alkavaksi
rannassa kello kahdeksalta.

Suntio oli siellä papin kanssa järjestelemässä tyhjiä tynnyreitä jo
kello kuudelta.

Aamu oli kaunis.

Kello kävi jo yhdeksää, eikä vielä kuulunut ketään.

Lopulta sanoi lukkari suntiolle:

— Mitäs tässä — mennään hakemaan silakkamme. Sittenhän näkevät
muutkin ja seuraavat esimerkkiä.

Suntiota ja lukkaria seurasivat kirkkoneuvoston jäsenet ja heitä,
vanhaa totuttua rataa, kaikki muut saarelaiset. Ainoastaan Pelto-Kallu
pysyi yhteisessä päätöksessä eikä hän sinä maksanut
papinsilakoita.

Pappi pani silakkasaatavansa hakemukseen kihlakunnan vanhimman kautta.

Paperit tulivat muutaman viikon perästä vallesmannille.

— Mitäs helkkarin tuhmuuksia sinä nyt olet tehnyt!?, sanoi vallesmanni
Pelto-Kallulle, jonka oli kutsuttanut luokseen. — Sinä, ruunun
mies, jonka pitäisi olla hyvänä esimerkkinä muille ja apuna, milloin
joltakin on lain kautta haettava jotakin ja nyt sinä olet itse joutunut
tämänlaiseen rumaan juttuun. Selitä edes!

— Se oli saarikunnan miesten yhteinen päätös.

— Jättää maksamatta papin saatavat!

— Niin.

— Jaaha, vai sellaista väkeä! No — toiset maksoivat kuitenkin?

— Siltä näyttää. Mutta minä aion valittaa.

— Valita, valita.

— Minulla on jo paperit valmiina, jos vallesmanni viitsisi katsoa.

Pelto-Kallu oli saanut postimieheltä tietää heti ajoissa, että hänen
kalaveronsa on pantu lainhakuun. Silloin oli Pelto-Kallu turvautunut
koulumestariin.

Saaren nykyinen koulumestari, Esaias Hendolin nimeltään, antoi itseään
nimittää maisteriksi ja tästä syystä ei saaren kansa rohjennut
häntä nimittää opettajaksi, vaan koulumestariksi. Hänestä kulki
monenlaisia huhuja, mutta mitään varmaa ei kukaan tietänyt. Sen verran
oli kuitenkin onnistuttu saada hänen entisyydestään selvää, ettei
hän ole mikään oikea maisteri, tuskin ylioppilaskaan, ja että hän
oli ennen saareen tuloaan toiminut erilaisissa viroissa, viimeksi
käräjäkirjurina, mutta juonut kaikki entiset virkansa ja sortunut tänne
saareen lasten kasvattajaksi. Entisenä kirjurina hän sai tehdäkseen
kaikki saarelaisten asiakirjat ja kirjeet — tyttöjen rakkauskirjeistä
alkaen. Yhteen aikaan hän oli avustanut kunnanmiehiä vallesmannia
vastaan ja kunta oli voittanut. Tästä asti oli Markus katsellut häntä
karsaasti, lakannut tervehtimästäkin.

Nyt oli taas Markuksella kädessään tuon miehen sepittämä paperi,
Pelto-Kallun valitus ”laittomasti kannetuista papinsaatavista”.

Markus luki ja ihastui paperiin ja koulumestarin taitoon, sillä tämä
oli uurinut asian perin juurin ja tullut seuraaviin tuloksiin:

Mainittu silakkasaatava ei kuulu papin lailliseen palkkaan. Vain
neljäkolmatta saarelaisisäntää oli allekirjoittanut sitoumuksen,
jonka mukaan jokaisen verkoilla tai nuotalla käyvän naisen tai
miehen puolesta on maksettava papille nelikko kevätsilakoita.
Noiden neljänkolmatta miehen kokousta ei ole katsottava
lailliseksi kirkonkokoukseksi, koska sitä ei ole laillisella
tavalla kuulutettu ja koska siinä on saaren oma pappi —
omassa asiassaan — johtanut puhetta ja koska pöytäkirjalle ja
sopimukselle ei ollut haettu lainmukaista vahvistusta.

Se oli valituskirjelmän sisältö ja se päättyi seuraavalla tavalla:

”Näillä perusteilla rohkenen Maakuntavanhimmalta kunnioittaen
anoa, että minut vapautettaisiin mainitun, laittoman
papinsaatavan suorittamisesta ja että nyt vireillä ollut lainhaku
minua vastaan peruutettaisiin ja että hakija velvoitettaisiin
kohtuullisesti korvaamaan minun kuluni tässä asiassa.”

Markus oli ihastunut kirjelmän sisältöön ja muotoon. ”Ollapa minulla
tuo taito!”, huokasi hän itsekseen. Perämiehelle hän sanoi:

— Tämän mukaan sinä näytät olevan oikeassa.

— Niin olenkin. Ja mitäs vallesmanni tuumaa, jos siihen valitukseen
vielä lisättäisiin, että ”minä en olekaan mikään varsinainen kalastaja,
vaan ruununperämies, joka ei ole velvollinen maksamaan papin
kalasaatavia, joita vain ammatikseenkalastajilta voidaan vaatia.”
Eiköhän olisi hyvä lisätä se vielä tähän?

— Ei herran nimessä! Se pilaisi asian kokonaan! Tämä paperi on nyt
näin hyvä — siitä ei voi mitään pois ottaa, eikä siihen voi mitään
lisätä. Mene ja kutsu se koulumestari paikalla tänne! Minulla on sille
vähän sanottavaa.

Markus oli päättänyt käyttää hyväkseen maisteri Hendolinin apua
virka- ja muiden asiakirjain laatimisessa ja siitä syystä hän kutsui
Hendolinin luoksensa.

— Asia on, nähkääs maisteri, sillä tavalla, että minä osaan huonosti
suomea ja kun kaikki asiakirjat ja kirjeet on kirjoitettava suomeksi,
joudun minä usein pulaan. Minun kotonani puhuttiin ruotsia, saksaa ja
venättä. Minä kävin ruotsalaisen koulun. Arvaattehan, että minulle
tuottaa suurta vaikeutta suomeksi kirjoittaminen. Kun minä luin
tämän paperin, tulin minä ajatelleeksi, että etteköhän te, maisteri,
suostuisi minua auttamaan kaikissa kansliatöissä ja asiakirjojen
laatimisessa. Kyllä minä maksan.

Koulumestarilla oli huono palkka. Saarelaiset, saatuaan häneltä
asiakirjoja, lupasivat maksaa, jos asia voittaa, mutta unohtivat
lupauksensa. Paljon oli naisia, jotka lupailivat: ”Kunhan tulee kesä,
tuon minä marjoja maisterille tästä kirjoittamisesta”, mutta kun
marja-aika saapui, jäivät marjat tulematta. — Vallesmanni lupasi
hänelle hyvää palkkaa ja sen lupauksensa hän täyttikin. Hän maksoi
eräistä asiakirjoista markan mukaan riviltä, jotenka maisteri oikein
hyvinä päivinä ansaitsi vallesmannin kirjurina illassa sen, minkä
virassaan viikossa.

Ensimmäinen asia, jonka he yhteisvoimin ajoivat, oli tuo papin
ja perämiehen keskeinen riita. Pappi piti sitkeästi puoliaan ja
vetosi aina korkeimman oikeusasteen apuun saakka; mutta turhaan.
Perämies voitti asian ja kaikki saarelaiset lakkasivat maksamasta
papinsilakoita. Ainoastaan lukkari, suntio ja kirkkoneuvoston jäsenet
koettelivat kauan kestää kahden tulen välissä — he eivät olisi
raatsineet uhrata hyvää sopuaan papin kanssa, eikä liioin hyvää
naapurirauhaa toisten saarelaisten kanssa. Lopulta heidänkin oli
tehtävä ratkaisu. He lakkasivat maksamasta — sillä hyvän naapurisovun
katsottiin niin vaativan.

Näin menetti Markus papin ystävyyden. Heistä tuli vihamiehet. Kerran
jutun alkuaikoina oli pappi käynyt Markuksen luona ja sanonut näin:

— Sinun ei pitäisi puoltaa perämiestä tässä asiassa. Meidän
virkamiesten on vedettävä yhtä köyttä kansaa vastaan — muutoin kuri
katoaa.

— Minun on vedettävä yhtä köyttä lain kanssa ketä hyvänsä vastaan.

— Vaikka veljeäsi vastaan?

— Vaikka veljeäni vastaan!

— Siinä tapauksessa minä pyydän huomauttaa, että läheisempi puhuttelu
minun puoleltani peruutetaan — mikäli meillä mitään sananvaihtoa
tästedes tulee olemaan.

— Se ei ole minulle uhri! Te olette minua vanhempi ja teillä on oikeus
näissä asioissa aloitteen tekoon.

Koulumestari oli myös saapuvilla. Pastori sanoi nyt vasta tuntevansa
koulumestarinkin ja pyysi peruuttaa hänenkin suhteensa lähemmän
tuttavuuden.

Näin alkoi seurapiiri hajota.

Tullivanhimman hän menetti kerran juomingeissa kotonaan.

Läsnä oli vain tullivanhin, koulumestari, luotsivanhin ja vallesmanni
itse.

Puolenyön tienoissa, humalan ylimmillään huimuillessa, oli Markus liian
varomattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen
kanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia,
joissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen
valaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän
jalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että
keittiöönkin kuului:

— Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta
itse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta
kuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi
nostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista
vähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä
kulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi.
Mitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että
hänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt
saarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. — No, mitäs
siihen sanot? On valetta vai?!

Markus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana,
lähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä
ilmassa ja sanoi pari kertaa: ”Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta
jumalaut!”, kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen
miehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa
tietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.

Näin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä
hajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta
vähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana jouluna
havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei
pappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä
vietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona
yksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen
olivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli
Markus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden.
Nehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne
olivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä
kamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän
korvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua,
tanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä,
etupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman
puolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia
ja englantilaisia kohteliaisuuksia — kukaan ei päässyt selville, minkä
mittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille
henkilöille sanoi: ”Ihjupliis” ja toisille: ”Silhuplee”. Vallesmannille
hän sanoi aina: ”Silhuplee, masa lensman!” — Markus luettiin
siis talon ranskalaiseen piiriin! — ”Hahahaha!” — nauroi Markus
muistellessaan ja ihmetellessään, että ”Minkähän ihmeen perusteella tuo
minut ranskalaisiinsa luki?” — Luultavasti ei minkään perusteella.
Emännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja
olihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä
puhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus
kunnioittamaan vierasta. —

Markus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin
palaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa
talossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä
saapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin
päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia
tapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja
riemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.

Nykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti
usean vuoden.

Sinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin,
oli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia
kesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli
pakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei
kassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli
toisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat
nimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä
myöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin
kotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä
vaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi
Markus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin
vallesmannin saliin ”paaliin”. Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa
usein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat
humalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta
tulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti.
Silloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti
perämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.

Lähempänä joulua hävisivät pelastuslaivat ja loppuivat ”paalit”,
niinkuin saarelaiset niitä nimittivät, ja alkoi ikävät illat ja pitkät
päivät, jolloin oli säästettävä ruuassa ja juomassa pitkin talvea,
että kevääseen mennessä saa kassakirjan ja kassan siihen kuntoon, että
voi sen huoletta antaa tarkastajalle. Usein hän onnistuikin, mutta
muutamina keväinä laivarikkoajan ”paalit” veivät suunnitelmat taas
sekaisin.

Joulunalusviikoista kevääseen oli hänen ainoana seuranaan koulumestari,
toisinaan perämies ja joskus Miina -- koulumestari tavallisimmin.

                                                  ⸻

On eräs joulukuun ilta.

Posti on tullut mantereelta.

Markus on laittanut pienessä makuukammiossaan olevan pyöreän pöydän
juhlakuntoon.

Siinä on konjakkiputeli, sikarilaatikko, tulitikut, joulupostia,
pari lasia, sokeriastia ja punaisella samettivuorilla sisustetussa
mahonkirasiassa, joka on auki, kansi seljällään, kiiltelee iso
jalokivillä koristettu kultakello raskaine kultavitjoineen. —

Markus itse järjestelee huonetta.

Pyöreälle pöydälle hän sytyttää kaksi kynttilää palamaan.

Ikkunanaluspöydälle, idän seinustalle, meren puoleisen ikkunan eteen
pannaan niinikään pari kynttilää ja annetaan verhojen jäädä auki.

Kaikille muille ikkunoille sytytetään myös kynttilöitä, joka huoneeseen.

Isäntä itse on juhlapuvussa — kultanappisessa hännystakissa,
valkeissa liiveissä, korkeassa kauluksessa, valkeassa kaulanauhassa
ja kultakahvaisessa silakanvartaassa, joka riippuu vasemmalla ja
kolahtelee tuoleihin ja pöytien kasoihin.

Hän ei ole kyllä selvillä, pitääkö silakanvarraskin olla kupeella vai
eikö, vai onko se suorastaan kielletty tämänlaisessa iltakutsussa
kotona, mutta oli miten oli.

Juhla kuin juhla!

Se kuuluu juhlapukukaavaan ja saa riippua kupeella.

Hän on ajanut partansa, lihava leuka ja vielä lihavammat posket
välkkyvät puhtautta ja viikset ovat käännetyt kohti silmiä.

Hän katseli itseään peilistä.

Kasvojen ilmeet olivat viekkaat, mutta niihin otti osaa vain nenän ja
suun lähin ympäristö ja silmät, sillä posket ja leuka olivat jo aikoja
sitten lihoneet siinä määrässä, ettei yksikään lihas niiden sisällä
jaksanut liikkua niin paljon, että sen väreilyt olisivat tuntuneet
pinnalle asti. Suun ilmeitä jossain määrin himmensivät kellanruskeat
tuuheat viikset. Silmät, silmäluomet ja turvonneet silmänalukset,
sieraimet, tummanruskeat kulmakarvat, jotka kohosivat nenän juuresta
molemmin puolin vinosti ylöspäin, iho nenän juuressa ja nenän seljässä,
joka voi tarvittaessa vetäytyä kymmeniin ryppyihin, pitivät miltei
villiä elämää hänen jutellessaan seikkailuistaan nuoruudessaan —
metsästysmatkoista ja maalaistytöistä — niin — ne olivat juttuja ne!
— ja niille kannatti kyllä nenän ja sen lähimmän ympäristön ilveillä
ja ilkkua — nyt, kun kaikki oli ohi, nuoruus ja sen monikirjavat
seikkailut! — Yli kaiken kaartui leveän ja voimakkaan otsan ja kaljun
päälaen suun puoliympyrä, korvasta korvaan, kylmänä ja tunteettomana
kuin taivaan kupu joka katselee yhtä rauhallisesti niin hyvien kuin
pahojenkin, niin väärien kuin vanhurskaittenkin tekosia maan matoisen
kamaralla.

— Täydestä käyt vielä, mies peilissä, mutta alatpa jo vanheta, sanoi
hän kuvaselleen.

                                                  ⸻

Kaikki on valmista, mutta missä hitossa viipyy vieras.

Tekisi mieli alkaa jo itse — ottaa pieni konjakkiryyppy ja sytyttää
sikari.

Ei siinä muuta olekaan.

No niin, teetä myös. Kyllä Miina teetä tuo.

Ahaa — jopa kuuluu kolinaa ulko-ovessa.

Vallesmanni on saavuttanut tarkoituksensa.

Koulumestari jää ällistyneenä seisomaan kynnykselle.

— No mutta... no mutta... Mitä sinä meinaat?!... Arki-iltana!! Minä en
ymmärrä!

— Heitähän paltto päältäsi ja vie sinne eteiseen! — Miina! Tule
auttamaan vieraan päältä palttoa! Sinä olet tuhma, Miina! Minun on
sinua tästä lähin kasvatettava... No no — auta paltto pois vieraan
päältä — no niin — aseta se käsivarrellesi — vasemmalle! — noin,
nyt otat lakin — nyt kepin — viet ne eteiseen. Sinun on, Miina, tästä
lähin tämä tehtävä kaikille minun vierailleni jo eteisessä. Minä olen
nyt korkeampaa säätyä kuin eilen ja minulla käy nykyään korkeampia
vieraita kuin ennen ja ne on otettava vastaan korkeammalla tavalla kuin
ennen. Muista se, Miina!

— No — käy istumaan, Esaias!

— Mitä helkkaria sinä oikein ilveilet!? Mitä sinulle on tapahtunut?

Markus täytti ryypyt, näytti ääneti kultakelloa Hendolinille, joka
sitä suu auki katseli joka puolelta ja asetti sen jälleen paikalleen
ja katseli kysyvänä Markusta. Markus kohotti ryyppylasinsa, kehoitti
viittauksella Hendolinia tekemään samoin, lasin kilahdus, onnentoivotus
ja lasit tyhjiksi ja sitten sytytettiin sikarit ja siinä seisovassa
asennossa tarkasteltiin vielä kelloa.

— Mistä hitosta sinä olet saanut tämänlaisen kellon — jalokiviäkin jo
kokonainen omaisuus!

Vastaukseksi ojensi Markus Hendolinille samassa postissa tulleen kelloa
koskevan paperin.

— Venättä!

— Niin. Ole hyvä ja lue. Siitä selviää tämän kellon salaisuus.
Jaaha, et ymmärrä! No, se musteella tehty omakätinen nimikirjoitus on
”Nikolai” ja paperissa sanotaan, että erikoisessa armossa on minulle,
osoittamastani sankarillisuudesta, nähty hyväksi lahjoittaa tämä
kultakello jalokivineen ja perineen. Siitä selviää myös, että kello
vastaa yrjönristiä, jonka olen ansainnut, mutta kun olen sivilimies,
ei minulle yrjönristiä voida antaa, vaan sitä täydellisesti ja arvossa
enemmänkin, vastaava kultakello perineen ja jalokivineen.

— Mutta eihän tässä paperissa noin pitkiä puheita ole.

— Ei olekaan, mutta sinulle, joka et ymmärrä, on pidettävä puhe
pitempi.

— Jaaha. Jaaha. Vai olet sinä sankari! No, mikähän sankari sinä sitten
oikein lienet.

— Kyllähän vielä kuulet.

Myöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana — valkea
pöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin
tuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä
epävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin
kelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on — puhelevat
toverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa
Markus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on
pantu pystyyn.

Jompikumpi oli taaskin sanonut sanan ”sankari” ja sen johdosta
kysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä
humaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.

— Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on,
vaikka olet paljon lukenut?

— Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet
sangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen
ristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.

— Sankarius — niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon
minulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan
kun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva
toissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä
Lounatriviä?

— Muistan. Joulun tienoissahan se tuli.

— Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla,
laivarikkoisena, koko sen, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin
siellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat
ja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on
kysymys — ymmärräthän.

— Ymmärrän, ymmärrän.

— Minä olin yksi niitä sankareita!

— Mitä sinä sitten teit?

— Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset
upseerit, ylimmästä alimpaan — itse amiraalikin kävi kerran voimiaan
koettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan
peräsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla
— kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan
sekaisin — koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat
he yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä
ja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit
panevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa.
Minä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston
noin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja
minut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi
irti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä
olen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen,
että olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle
yrjönristiä. — Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius
— venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei
yhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut
vähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle.
Terveydekses!

— Terveydekses! —

Tunnit kuluivat ja aamu alkoi hämärtää.

Koulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella
puolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa,
alkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata
tylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja
hitaasti solua tuoliltaan permannolle.

Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa
viittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa
vajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä
aina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin — ja
kaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri,
virkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli
ajatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen
viimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa,
ainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi
ruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu
makuupaikka.

Koulumestari heräsi matkan varrella ja alkoi puhua mokeltaa:

— Ne — tullimiehet ymmärrätkö sinä...

Viimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta
erikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.

— Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat — aloittavat —
aloittavat — syntisen — ur — uransa — varkaina ja merirosvoina —
ja — päättävät sen. — — Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei!
Kuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!

Saatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän
luo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan,
huomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän
entisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja
tyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna
ole kummallakaan kohmeloryyppyjä.

Markus sammutti kaikki tulet ja kävi maata tyytyväisenä ja iloisena
siitä, että varmat kohmeloryypyt ovat tiedossa.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Oli kirkas syysaamu.

Päivä paistoi valjuna ja keltaisena vuorten harjujen päältä.

Miina toi aamukahvia ja herätti Markuksen.

Kello oli silloin kymmenen.

Markus meni herättämään koulumestaria aamukahville. Siinä olikin
työmaa! Koulumestari makasi kuin ranka metsässä. Kauan sai Markus häntä
ravistella, ennenkuin hän heräsi.

Miehet istuivat jälleen pyöreän pöydän ympärillä.

— No Esaias! Sinulla +aitaa olla pää kipeänä — hehehehe!

— Älä muuta sano! Minä taidan kuolla. Mitä ihmettä sinä minulle viime
yönä juotit?!

— No ei hätää! Katsotaan eikö talossa ole vielä lääkettä.

Markus meni kaapille.

Pulloa ei löytynyt.

Julmistuneena hän kääntyi koulumestariin, jonka naamasta paistoi
syyllisyyden tunto.

— Oletko sinä, saatana, käynyt varkaissa! Missä puteli on? i

— Minä en muista mitään!

— Et muista! Valehtelet! Kukaan muu ei ole sitä voinut viedä!

Markus meni etsimään putelia salin puolelta ja löysi sen tyhjänä sohvan
alta, jolla koulumestari oli maannut.

— Voi sinä kurja itseäs! Pilaat sekä oman että toisen aamun! Ja nyt
sinä lähdet tästä talosta ja vähän äkkiä!

Markus haki ruoskansa, tarttui koulumestaria niskasta kiinni ja
kuritti häntä, löi ruoskallaan pari kymmentä kertaa. Sitten huusi hän
koulumestarille:

— Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä
näkyviini!

Ruoska kädessä hän ajoi koulumestarin ulos ovesta.

Koko toimituksen aikana ei koulumestari ollut sanonut sanaakaan.

Kädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä,
pää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin
ajatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan,
pyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi
maanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.

Pitkälle ei Markus kuitenkaan tullut toimeen ilman Hendolinin apua.

Viikko oli kulunut.

Oli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää
iltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä
lueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.

Hän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia
juomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa
mihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut,
että vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä
asioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa,
rahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan
kutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.

Molemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa
hakevansa paikan mantereelle. ”Ei talveakaan enää tämän jälkeen
täällä!” oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin
ryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.