LAIVA ON LASTATTU

Tammikuun loppupuolella ”Albatross” oli yhä vielä Pohjanmerellä. Pojat
olivat oppineet tuntemaan merimieselämän kaikki ankarimmat asiat ja
puolet. Viimeisinä viikkoina he olivat nukkuneet täysissä vaatteissa,
heidän huopansa olivat homeisia, kasvot likaiset ja kädet olivat
turvoksissa. Ruoka oli huonontunut, sillä vastatuuli pani kapteenin ja
kokin tarkalleen laskemaan ruoan laadun. Jotkut saivat paiseita.
Toiseen juomavesisäiliöön ilmestyi vuoto ja lopun aikaa oltiin puolilla
vesiannoksillakin. Laivakorput olivat täynnä matoja.

Vastatuuli oli kuin kiusanhenki, joka oli päättänyt nitistää
”Albatrossin” miehistöineen. Mutta pojat työskentelivät uupumatta. He
käänsivät laivan tuhansia kertoja nurkumatta. Vaikka ikuisesti
luovittaisiin! oli heidän ajatuksensa ja se tuli suusta sanoina, jotka
kirahtelivat hampaiden välissä. Usein satoi lunta, vielä useammin oli
ilma täynnä lenteleviä jääpiikkejä, jotka purivat kasvot vereslihalle.
Purjeet olivat jäätyneinä kovaa pfeltiä. Olavilta, niinkuin muiltakin,
meni niitä kääriessä kynnet. Kynsien alta tihkui verta, mutta hammasta
purren nämä tuskat kestettiin.

Vihdoin viimein päästiin Norjan rannikolle ja siellä — jäädyttiin
kiinni viime hetkessä. Oli jo kevät, kun päästiin Glommenia pitkin
ylämaata kohden. Keväinen Norja otti heidät vastaan, ja poikien sydän
oli täynnä riemua. He havaitsivat, että merimiehen elämässä suloisimmat
hetket ovat satamaan tulot.

Alkoi lastaus. Tuhansia hienoja lautoja kannettiin laivan sisukseen.
Olavi kantoi niitä, että niskaa pakotti. Tämä oli sitä ruumiillista
työtä. Maissa käytiin tansseissa, ja pojilla komeine prentispukuineen
oli ystäviä kuin kissoja Vilkkilässä. Kevät teki tuloaan, ja maa
höyrysi alkuvoimaansa.

Viimeinen lauta heitettiin voimakkaasti lastin päälle. Ahtaajat
poistuivat laivasta kättään heilutellen, ja kapteeni ilmoitti pojille,
että nämä laudat viedään Australiaan. Pojat kiiruhtivat heti maihin
sanomaan hyvästiä, mutta suuri oli heidän ällistyksensä, kun
”Albatross” vielä viikon päivät lojui satamalaiturissa kiinni.
Purjelaivat eivät pidä kiirettä. Kiire ei ole luotu niitä varten.

Olavi tunsi itsensä jo täydeksi merimieheksi. Kapteeni oli sanonut
heille Norjaan saavuttaessa, että tuo matka Pohjanmeren yli tammikuussa
oli ollut hänen vaikein matkansa. Pojat olivat ylpeitä, sillä tämähän
oli jo aikamoinen tunnustus. Perämies oli erityisesti kiittänyt Olavia,
mutta niinpä Olavi olikin raatanut kovina päivinä kahden edestä.

Hinaaja veti heidät virtaa alaspäin. Sivuutettiin suuria sahoja.
Maisemat olivat suomalaisia, mutta asutus oli tiheämpää. Rannalla
heiluttivat ihmiset liinoja, ja täydessä auringonpaisteessa tuli heitä
vastaan joen suussa ruotsalainen koululaiva, jota kohteliaasti lipulla
tervehdittiin.

Kalle seisoi kannella ja sanoi:

”Nuo pahukset pääsivät paljon helpommalla. Hätäkös nyt keväällä on
tulla Pohjanmeren yli.”

Elämä palautui jälleen säännöllisiin uomiinsa. Vahdit jaettiin. Lauhan
tuulen työntäessä saatettiin ryhtyä opiskeluunkin. Kun päästiin
Skotlannin pohjoiskärjen kohdalle, olivat pojat jo saaneet ensimmäisen
opastuksensa merenkulun jalossa ja vaikeassa taidossa.

Laivan ensimmäinen upseeri oli opettajana. Hänellä oli mukanaan maissa
olevien herrojen laatima kouluohjelma, jota ei kuitenkaan orjallisesti
seurattu täällä, missä elämä oli täynnä yllätyksiä. Joskus huudettiin
kesken tuntia purjeita käärimään ja joskus olivat myrskyssä molemmat
vahdit koko yön kannella ja silloin ei päivällä jaksettu lukea.
Kirjoitettiinpa kerran oikea ainekin. Visaisesti se lukeminen
moneltakin sujui, sillä kouluahan tänne oli tultu pakoon.

Sivuutettiin Englanti ja painuttiin Madeiraa kohden. Maata ei nähty
missään, mutta kerran kysyttiin aikaa isolta matkustajahöyryltä, joka
oli matkalla Amerikkaan. Iso laiva hiljensi vauhtiaan, tervehti lipulla
ja antoi ”Albatrossille” kronometriajan. Matkustajalaivan kannelle oli
kerääntynyt ihmisiä aivan mustanaan. Iso, täysissä purjeissa oleva
purjelaiva on harvinainen näky nykyisin valtamerillä, harvinainen ja
kaunis näky. Sen vuoksi matkustajahöyryn kannella käytettiinkin
kameroita ahkerasti ja nenäliinoja heilutettiin hyvänonnen toivotusten
raikuessa.

Yhä lämpimämmäksi kävi ilma. Jo paljon ennen kuin päästiin Madeiran
tasolle, ilmaantuivat ensimmäiset lentokalat laivan viereen. Ne olivat
reippaita veitikoita. Lentäviksi silleiksi niitä nimitettiin ja eräänä
yönä niitä oli kannelle lentänyt viisi kappaletta. Ne vietiin
riemukulussa Julialle.

Julia oli tullut harvasanaisemmaksi. Pojat olivat ennättäneet tehdä
niin paljon koiruutta, ettei hän enää uskonut kaikkea. Olaviin hän
vielä luotti ja kutsuipa hänet kerran tärkeän näköisenä valokuviaan
katselemaan. Valokuvat olivat rasvaisia, mutta niistä sai kuitenkin
sellaisen käsityksen, että Julia oli ollut nuoruudessaan komea tyttö.

Yhtä vain kaivattiin — sadetta nimittäin. Juomavettä oli kyllä
tarpeeksi, mutta eihän sitä saanut käyttää pesuvedeksi. Suolaisella
vedellä pojat kuutamossa hankasivat vaatteitaan. Kotoa lähdettäessä oli
jokaisen arkussa neljä lakanaa, mutta nyt ei useimmilla ollut enää
yhtään kappaletta jäljellä. Mitä niillä teki ja kuka niitä pesemään
ryhtyisi. Kahden huovan välissä maattiin ja tyynynpäälliset maalattiin
valkoisiksi, silloin kun ne tulivat liian harmaan värisiksi.

Koulutyö jatkui. Pallotrigonometria oli visaisin kohta koko
opetuksessa. Monet väsyivät kesken ja ahtoivat päähänsä vain kaavat.
Englantia opiskeltiin sitäkin uutterammin.

Olavi oli Norjassa saanut useita kirjeitä kotoa. Äidin kirjeet olivat
surullisia, isä lähetti taskurahoja, ja sisko kertoi kaikki
pikkukaupungin tapahtumat. Olipa Hiljakin isolla käsialallaan
raapustanut muutamia rivejä siskon kirjeen perään. Olavia nauratti
ajatellessaan sitä vaivaa, mikä Hiljalla oli mennyt näihin muutamiin
koukeroihin. Samalla hän kuitenkin tunsi mielensä niin helläksi.

He olivat kerran Kallen kanssa kuutamolla keskustelleet kotioloistaan.
Oli ollut ihana yö ja oli juuri päästy pasaatiin. Koiravahdilla ei
ollut mitään tekemistä, ja niinpä useimmat vetelivätkin unia luukkujen
päällä. Kalle oli lauleskellut hieman ja tullut sitten tunteelliseksi.
Hän oli vain kerran ennen ”Albatrossille” tuloaan nähnyt meren ja
silloin oli hän ollut pikkuinen poika. Hän oli kasvanut sisämaassa,
nähnyt vain järviä, ja nämä etelän ihmeet olivat saaneet hänen mielensä
lämpenemään...

He aloittivat keskustelunsa molemmat varovasti. Vähitellen sulivat
sydämet, ja molemmat tunnustivat lopuksi, että koti-ikävä oli vaivannut
heitä aivan ensimmäisistä päivistä lähtien. Kalle puhui omaisistaan ja
Olavi selosti yksityiskohtaisesti kaikkien perheensä jäsenten
edesottamukset.

Juuri se, että Kalle oli kotoisin sisämaasta, oli Olavin pannut
usein ihmettelemään Kallen nopeata kehitystä. Kalle oli heistä
merimiestaidossa niin käytännöllisessä kuin teoreettisessakin miltei
parhain. Hän piti ruoria hyvin, osasi solmut ja köydet kuin viisi
sormeaan ja takilassa oli hän ketterä kuin kärppä. Ja kuitenkin hän oli
hento rakenteeltaan.

He puhuivat siitäkin asiasta. Kalle näytti lihaksiaan, jotka
kuunvalossakin olivat komeat. He tulivat siihen tulokseen, ettei
merellä menesty sellainen mies, joka ei aikaisemmin ole urheillut. He
olivat havainneet, että kaikki heidän toverinsa olivat kunnostautuneet
jollakin urheilun alalla. Heillä oli kaikilla terve ruumis, vaikkakaan
se kasvuiässä ei voinut olla erityisen voimakas.

Jorma tuli skanssista mandoliineineen. Sitten laulettiin, ja perämies,
joka valkoisissa tennishousuissa lojui peräkannella nojatuolissaan,
kehoitti kovasti jatkamaan. Eräs toi viulun ja pian tanssittiin
kannella kuin parhaassakin tanssisalissa. Oltiin tulossa etelään ja kuu
oli aivan hopeaa täynnä.

Ihminen — ja varsinkin poika — unohtaa kaiken helposti. Poissa olivat
heidän mielistään nyt Pohjanmeren kylmät kauhut. Ilma oli kuin hunajaa.
He olivat nyt saapuneet ikuisen lämmön maahan. He olivat kylmän
pohjoisen lapsia. He olivat kaivanneet valoon ja kirkkauteen
vaistomaisesti ja nyt he olivat aivan valon ja kirkkauden keskellä.
Ihmekö sitten oli, että heidän mielensä olivat lempeyttä ja
hyväntahtoisuutta tulvillaan. Ilma oli lämmin, meri oli lämmin.

Ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen, oli Julia. Hänellä oli
keittiössään liian kuuma, mutta vanhat prentikset ilmoittivat, että
kunhan etelämmäksi joudutaan niin hän paistuu ahtaaseen koppiinsa.
Silloin Julia muljautti heihin epäuskoisen näköisenä ja pyyhki hikeä
otsaltaan.

Kukin poika joutui vuorollaan kahdeksi viikoksi keittiöön apulaiseksi.
Merimiesammatti oli läpikäytävä kaikkia asteitaan myöten. Olavi oli jo
osansa palvellut. Kerran he olivat Julian kanssa epätoivoisesti
koettaneet saada pannukakkutaikinaa pysymään vuoassa kovan myrskyn
aikana. Ei se kuitenkaan siellä ollut pysynyt. Keittiön lattialta sitä
raaputettiin pois vielä pitkän aikaa.

Keittiöpoikanaolo oli siinä suhteessa kadehdittavaa, että sai varmasti
syödä vatsansa täyteen. Heistä kaikista tuntui kuin he olisivat voineet
syödä vaikka kuinka paljon. Heillä oli alituiseen nälkä ja skanssissa
oli toisinaan suoranaisia tappeluita lihapaloista.

Keittiöpoika pisteli suuhunsa puolet kapteenille ja perämiehille
tarkoitetuista ohukaisista. Keittiöpoika vei kojuunsa keittiöstä
saalistamiaan herkkuja. Eihän niitä tosiasiassa moniaita ollut, mutta
täällä maistui kaikki niin suurenmoisen hyvältä.

Siksi keittiöpoikaa kadehdittiin. Sitäpaitsi sai hän vielä nukkua
ympyriäisen — hänen ei tarvinnut nousta joka neljän tunnin
kuluttua vuoroonsa kuten tavallisten vahtien aikana. Hän vain nukkui ja
näki unta lihapullista ja ohukaisista.

Vaikka mastoissa juokseminen oli jo urheilua sinänsä, koettivat pojat
taitoaan monella eri tavalla. Skanssissa oli kahdet nyrkkeilyhansikkaat
ja ne olivat ahkerassa käytännössä. Kapteeni järjesti kerran oikeat
kilpailut. Ne pidettiin skanssin katolla tarkan valvonnan alla. Ainoana
vikana oli se, että saattoi äkkiä tulla isketyksi skanssin katolta pari metriä
alemmaksi kannelle. Se teki kipeää. Kapteeni piti sitten puheen,
jossa hän sanoi, että oikea merimies turvautuu vain nyrkkeihinsä.
Puukot ja muut sellaiset ovat vain roiston ja dagon aseita.

Kun pojat kyselivät, mitä hän dagolla tarkoitti, kapteeni selitti sen
olevan merimieskieltä ja että kaikkia Välimerenmaiden merimiehiä, jotka
ovat tunnettuja kieroudestaan ja siitä että pistävät puukon selkään,
nimitetään dagoiksi.

”Jos joudutte joskus tappeluun satamissa, jos nyt välttämättä joudutte
ettekä ilman häpeää siitä pääse, niin muistakaa, että aina voittaa se,
joka lyö ensiksi.”

Sitten lihava kapteeni poistui omalle puolelleen hiljaa hihittäen.