II luku.

TULLIMIES HALUAA LIITTOLAISTA.

Tullijaala oli ankkuroinut aivan Hinterikin Juuson jaalan viereen.

Jaalan nimi oli ”VESA”, sillä Juuson isä, rakentaessaan sen, toivoi
”Vesan” kasvavan puuksi, se on, enentävän hänen varallisuuttaan,
kunnes hän voi hankkia suuria laivoja. Ensin oli ”Vesalla” purjehtinut
isä itse, mutta huomattuaan pojallaan olevan paremman onnen, oli hän
jättänyt aluksen kokonaan poikansa Juuson huostaan.

Ja se oli viisaasti tehty se!

Juuson vanhempi veli Anterus, Hinterikin Anterus, oli isän poika ja
hän Juuso oli äidin poika. Isä oli nimittäin oikeastaan suosinut
Anterusta, mutta kun hän nyt oli ulkomerillä — mennyt jo alaikäisenä,
saanut avustusta kotoa ja käynyt merikoulua ja purjehti nyt kaukaisilla
vesillä purjelaivan päämiehenä — osoitti isä suosiotaan Juusolle,
kun tämän suuret kyvyt olivat tulleet näkyviin niillä retkillä, joita
Juuso oli tehnyt isänsä kanssa, ja joilla aina voitettiin, jos tehtiin
Juuson ohjeiden mukaan ja menetettiin, jos tehtiin Juuson ohjeita
vastaan. Isää tämä ensin harmitti ja suututti, mutta sitten hän antoi
meriasioissa kokonaan vallan Juusolle ja jäi itse kotimieheksi,
puolustaen itseään ja kotiinjäämistään vanhuudellaan — ja se olikin
pätevä syy! — ja leinisillä säärillään. Kylä ihmetteli sitä, että alus
annettiin kokonaan Juuson huostaan, kun hän muka niin paljon juo, mutta
ukko Hinterikki itse rantakäräjillä, kun joku siitä ystävällisesti ja
suoraan huomautti, sanoi ”Kyllä Juuso viinaa paljon juo, mutta vielä
enemmän se taloon rahaa tuo.”

                                                  ⸻

Hinterikin Juuso tovereineen nousi jaalaan.

Viereisen tullijaalan kajuutan savutorosta tuprusi tervassavu. Siellä
myös lietänee aamiaisella.

”Vesassa” alettiin päästää purjeita auki kääreistään. Juuri silloin
nousi kolme miestä tullijaalan kajuutasta, päällysmies ja kaksi
tullivartijaa.

Tullijaalan perällä oli jolla. Sen veti yksi tullivartijoista jaalan
kupeelle. Päällysmies, ja tullivartijat astuivat siihen ja sousivat
”Vesan” kupeelle, jossa pysähtyivät. Molemmat tullivartijat nousivat
jollassa seisomaan ja pitelivät kiinni ”Vesan” laidoista. Päällysmies
istui jollan perällä ja tupakoi — poltti sikaria. Hän katseli ylös
jaalaan ja kun jaalamiehet ilmaantuivat partaalle, kysyi:

— Mikä on tämän jaalan nimi?

— No ek’sä itse osaa lukea? Siinähän tuo on nimilauta nokkasi edessä
jaalan peräkasassa ja toinen peräpeilissä! Lue, jos osaat! sanoi
irvistäen Hinterikin Juuso.

— Ja kuka on tämän jaalan kippari?

— Tämähän se on Eskon Mikko meidän saarelta.

— Kuka siellä teistä on sitte Eskon Mikko?

— Minähän se olen ollut.

— No mikset sinä sitte heti sano?

— Hetihän minä sanoin kun kysyttiin.

— Älä pidä leukojasi liian leveinä, mies hoi! Mitä sinulla on siellä
jaalassasi?

— Jaa että mitä on?

— Niin. Mitä sinulla on siellä?

— Pohjalla kiviä ja vähän vettä.

— En minä sitä tarkoita, vaan kontrapanttia.

— Se taas on salatavaraa! Sopii tulla etsimään!

— Mistä sinä tulet?

— Tultiin kotoa.

— Entä sitä ennen.

— Virosta.

— Mitä varten nyt täällä?

— Tultiin heinänostoon, mutta pyytävät niin korkeaa hintaa, ettei
kaupoista tullut mitään.

— Mihinkä nyt menet?

— Kotiin.

— Vai niin. Ja sitte?

— Jumala hänen tietää! Voi olla, että vedetään jaala maalle talveksi.

— Minä tulen pitämään tarkastusta sinun jaalassasi. Sinä et nosta
purjeita etkä ankkuria sillä aikaa. Ymmärrätkö sinä?

— No mikäs tuota selvää asiaa on ymmärtäessä.

— Sinä pilkkaat virkamiestä, mutta katso itseäsi, irvistelijä! Minä
ammun kinttusi poikki, jos et pidä siistimpää suuta! Pane se mieleesi!

Tullimiehet nousivat jaalan, sitoivat jollansa pestin kiinni
keulavanttiin ja tarkastus alkoi.

Se alkoi aivan tavallisella tavalla: Tullimiehet laskeutuivat ruomaan
ja alkoivat vetää vahvasti ilmaa sieraimiinsa ja päällysmies ärjäisi
viinan ja syysmyrskyjen tärvelemällä käheällä kurkullaan:

— Täällä — täällä haisee viinalle!

— Vielä mitä! Silakan suolavedelle ja tervalle siellä haisee, eikä
viinalle.

— Minun nenässäni haisee viinalle!

— Jaa no — se onkin taas eri asia, millekä herra tullipäällysmiehen
nenässä haisee ja mille ruomassa haisee!

— Minä en kysynyt sinulta mitään, sinä tervakourainen mies!
Tullivartijat! Tehkää tehtävänne! Tarkastakaa joka loukko ja joka
merimiesarkku ja joka kaappi ja koijat, ottakaa auki karneeri ja
kajuutan permanto, penkokaa pohjapainokivet ja ketjukasat ja purjeet ja
kaikki ja vetäkää köysinuotta ympäri jaalan!

Kun tarkastus oli näin perinpohjainen, vei se aikaa aina puoleen päivään
asti. Enimmän vaivaa toi tullivartijoille niin sanotun
köysinuotan veto jaalan ympäristöllä ja alla.

Oli nimittäin joskus sattunut, että isojen kivipainojen avulla
painettiin lähelle pohjaa viina- tai viini-astioita, piiloon sinne, ja
siltä varalta oli tullimiehillä nykyään niin sanottu köysinuotta, joka
pikemminkin oli naara kuin nuotta. Sitä soutelivat tullivartijat hiki
hatussa jaalan lähivesissä löytämättä mitään. Viimein antoi päällysmies
vartioilleen käskyn lopettaa. Koko ajan oli hän itse seisonut tai
kävellyt jaalan kannella ja polttanut sikarin toisensa jälkeen,
sytyttäen uuden sikarin entisen pätkällä.

Tullivartijain palattua sanoi päällysmies Hinterikin Juusolle:

— Sinä Joosef Henrikinpoika, tule sinä tänne kajuuttaan. Minä tahdon
puhua sinun kanssasi pari sanaa ja tarkastaa paperit.

Tarkastus oli tavallaan loppunut. Se oli käynyt kuin nuottien mukaan
— ihan loppuun asti. ”Paperien tarkastus” jaalan kajuutassa oli
sikäli omituinen, ettei sitä tehty heti ja ettei sitä varten kutsuttu
kajuuttaan Kuuton päämieheksi ilmoitettua Eskon Mikkoa, vaan Hinterikin Juuso
.

Heti kajuuttaan tultua, ymmärtäen mitä ”paperien tarkastus” merkitsi,
otti Juuso kaapistaan esille kaksi ryyppylasia, konjakkipullon ja
hienoimpia sikareja, mitä tällä puolen maailmaa saatavilla oli ja
tarkastus alkoi.

Ensin otettiin konjakkiryypyt ja pantiin tupakaksi ja juteltiin syksyn
omituisista ilmoista — pelkkiä länsimyrskyjä, sumuja ja sateita.

— Ei suinkaan sinulla mihinkään kiire ole?, sanoi kerran muun asian
väliin Juuso.

— Mihinkäpä minulla, ellei itselläsi! Minulle on sama, missä aika
kuluu ja paras siellä missä se hyvin kuluu. Sinulla tässä pikemminkin
kiire lienee.

— Mitäs minulla. — Vielä tässä päivänvaloa riittää muutama tunti,
että pääsee tästä lahdesta ja maista ulos mereen. Siellä taas on sama,
oli yö tai päivä. — Kun sinulla kerran ei ole kiire, niin pannaan
kamiinaan tuli ja laitetaan vähän lämmintä. Kylmä siellä ulkona olikin
seisoa.

— Kylmä on ilma jo. Vilun se tahtoo tehdä. Päällysmies hieroi
kämmeniään, osaksi siitä syystä, että niitä vielä paleli, mutta vielä
enemmän siitä syystä, että näki Juuson rupeavan laittamaan tulta
kamiinaan ja panevan vesikattilan tulelle.

— Mihinkäs sinä panit ne viina-ankkurit, jotka toit eilen illalla
tällä jaalalla?

— Jaa että mihinkäkö panin?

— Niin.

Päällysmies karisti tuhkaa sikaristaan kamiinaan. Juuso hommaili
tulensa kanssa. Lisäsi tervaksia kattilan alle ja vastasi harvakseen:

— No kaikkea sitä pälkähtää sinunkin päähäsi kysyä!

— Sano pois vain. Kyllä minä tiedän, että sinulla on tähän tullessasi
ollut tavallista parempi viinakuorma jaalasi vatsassa. Siellä on niin
jumalattoman kova viinan lemu vieläkin. Sano pois vain. Saat luottaa
minuun kuin kompassiisi. Minä en sinun tavaroihisi koske, oli ne mitä
hyvänsä! Minä vain haluaisin tietää, mitä keinoja salakuljettajat
nykyään viljelevät. — Voitaisiin tehdä liitto. Minä en antaisi sinua
oikeuden käsiin ja sinä antaisit minulle jonkun palkkion vaitiolostani
ja sokeudestani. — Kyllä minä sinuun luotan.

— Paljoko sinä sitte tahtoisit?

— Voitaisiinhan siitä sitte sopia, kun nyt ensin sovittaisiin tästä
pääasiasta.

— Mistä helvetin pääasiasta?

— Siitä, rupeatko sinä liittoon vai et.

— En. Liittoon tullimiehen kanssa! Mieluumminkin sitte pirun kanssa!

— Minä luotan sinuun...

— Mutta minä en luota sinuun!

— Kyllä sinä saat minuun luottaa kuin itseesi! Älä yhtään pelkää!

— Ei puhuta siitä asiasta mitään.

— Sinulle olisi siitä paljon etua. Minä vakuutan kunniasanallani, että
en ainakaan minä nostaisi kannetta sinua vastaan...

— Mutta kielisit muille — toisille tullimiehille asiat ja pesisit
itse kätesi. Ja enhän minä itse ole istumaan mennyt tähänkään asti.
Tiedäthän sinä, että tämän jaalan omistaja ja kippari on Eskon Mikko.
Hööö! Vai niin tuhmaksi sinä minua luulit! Ei! — Halvemmaksi minulle
tulee se, että ollaan niinkuin ennenkin.

— Minulla on pieni palkka ja iso perhe...

— Jaa — se asia ei liikuta minua. Tuolla kannella on Eskon Mikko.
Hänellä on äiti ja sairas sisar. Siellä on Sepän Jere, jonka isä on
puujalka, tullimiesten ampuma raajarikko, joka ei kykene kalastamaan
eikä purjehtimaan. Voi voi mitenkä paljon on maailmassa niitä, joilla
on pieni palkka ja iso perhe!

— Sinulla on vallattoman hyvää konjakkia...

— Ota vaan itse lisään, jos maistuu! Minulla on tässä vähän vielä
kiireitä tämän keittämisen kanssa.

Tullimies laittoi itselleen ryypyn ja toisenkin ja sitten olikin jo
Juusolla kiehuvaa vettä kattilassa ja hän kaatoi sitä laseihin. Juotiin
monta lasillista kuumaa teetä, johon sulatettiin paljon sokeria ja
kaadettiin konjakkia mausteeksi.

Kun paperien selvitys päättyi, oli tullipäällysmies nostamalla
autettava jollaansa, jossa hän retkahti perälle istumaan osaksi
nojaten jollan peräpeiliin, osaksi partaaseen. Oikea kyynärpää riippui
jollanpartaan ulkopuolella, vedessä. Molemmat tullivartijat olivat
päämiehelleen niin suuttuneita, etteivät kohentaneet häntä paremmin
istumaan, eivät edes nostaneet hänen kyynärpäätään ylös vedestä. He
olivat sinisiä vilusta, eivätkä olleet saaneet ainoatakaan ryyppyä.
Hoitakoon itse itsensä ja jos kyynärpäätä palelee, niin nostakoon
sen ylös vedestä. Tullipäällysmiehen pää riippui rinnalla ja hän
mongersi yhtenään epäselviä ja vihaisia lauseita joista muutamista sai
selvänkin: ”Hinterikin Juuso on saatanan ylpeä mies — ei rupea minun
kanssani puulaakiin... Minä hirtätän sen Loviisan torilla niinkuin
kapisen koiran!... Ylpeä kuin riivattu!... Minä ammun koivet poikki
siltä, kun ensi kerran tavataan viinajaalan kannella... Ammun — —
ammun — Antakaa pistooli tänne! Missä minun pistoolini on?! — —
Kuka tuolta jaalasta töllistelee!? — — Oletko sinä Hinterikin Juuso
— hä!? Minä hirtän sinut oman laivasi mastoon vielä tänä syksynä!
— — Kuuletko sinä!... Hei tullivartijat! — Mihin te soudatte!
Mennään Hinterikin Juuson jaalaan tekemään takavarikko! Otetaan siltä
pois kaikki konjakkiputelit!”

Päällikkönsä komennuksesta huolimatta sousivat tullimiehet omaan
jaalaansa ja nostivat humaltuneen päämiehensä yli jaalan partaan. Siinä
oli kuitenkin käydä hullusti. Miehet horjahtivat ja jolla oli mennä
nurin. Lopulta saivat he kuitenkin päällikkönsä jaalan kannelle ja
veivät hänet kajuuttaan, johon itsekin jäivät.

Sillä välin oli ”Vesan” ankkurikela alkanut kilkattaa. Ketjun tultua
lyhyeksi nostettiin ylös peräpurje ja vokka avattiin. Lyyveri oli
myös valmiina nousemaan. Kaksi miestä oli ankkurikelassa, Juuso itse
peräsimessä. Lyyveri vedettiin ylös ja sopivan tuulen vihurin tultua
vedettiin lyyverin ylihangan puoleinen jalusnuora kiini. Tuuli täytti
lyyverin, joka alkoi painaa keulaa vasemmalle. Sillä hetkellä Mikko ja
Jere neljällä viidellä nopealla ankkurikelan kankien painalluksella
nostivat ankkurin irti pohjasta ja riensivät, Mikko taakivokan valliin
ja Jere lyyverin jalusnuoriin. Tuuli painoi jo peräpurjeeseen ja
vokkaan. Lyyveri laskettiin irti yläpuolelta, missä se tähän asti
painoi vastaan, alapuolelle, jossa Jere ketteränä veti jalusnuoran
kiinni ja samalla veti Mikko ylös taakivokan. Jere tuli häntä auttamaan
vallin kiristämisessä ja kiinnittämisessä. Taakivokan kouti vedettiin
myös kiinni ja lakkasi se paukkumasta. Jaala purjehti lahdesta ulospäin
vastahankaista tuulta, joka kuitenkin vei hyvin. Tunnin perästä
oltiin meren aavoilla ulapoilla harvan ja voimakkaan länsiummikkaan
keinuttelemana. Vetämään oli avattu myös molemmat huippupurjeet. Täysin
purjein mennä pauhahteli jaala viluisen syystuulen humistessa sen
purjeissa.

— Länsituuli taitaa loppua ennen aamua, sanoi Juuso jättäessään
Mikolle peränpidon. — Aurinko laskee niin umeaan taivaaseen ja tuuli
vetää aina vain vastapäivää. Ennen aamua se taitaa olla jo idässä —
kaakossa ainakin. Saa nähdä ennätetäänkö edes kotiin luovimatta. Nytkin
jo pyrkii lyyveri lyömään tyhjää, eikä anna enään ohjata kuin piirun
verran päälle suunnan ja jaala ojettuu ainakin sen verran näin keveässä
pohjakuormassa.

Mikko oli samaa mieltä taivaan merkeistä ja lisäsi omana arvelunaan,
että loppumatkalla se taitaa antaa luoviakin.

Turkit päällä, karvalakki päässä, paksut villakintaat ja rukkaset
kädessä istui Mikko helmarin ääreen. Hän oli kuuluisa taitavasta
peränpidostaan, mutta ei vetänyt vertoja Juusolle itselleen.

Hinterikin Juuso itse laskeutui alas kajuuttaan, riisui päältään turkin
ja jaloistaan raskaat merisaappaat ja oikaisi itsensä koijaan peitteen
alle ja nukkui heti.

Sepän Jere sahaili kannella tervashalon lyhyiksi pätkiksi jotka pilkkoi
veistöpölkyn päällä pieniksi ja vei kajuuttaan, jossa laittoi tulen
kamiinaan ja alkoi keittää rokkaa.

Kullakin oli oma työnsä, eikä muuta kuulunut kuin Juuson kuorsaus,
aallon mäjähdykset jaalan leveään keulaan ja ylälaitaan, veden ja
ilmakuplien kurahtelu laitojen alla, vaahdon sihinä ja kohina alalaidan
puolella, saumojen narahtelu jaalan vääntäytyessä aallon pohjasta
pitkään liikkuvaan ylämäkeen ja kiertäytyessä taas laineen harjalta
vinosti alamäkeen, kahvelin ja pirkkelin jurnutus mastoja vasten ja
tuulen hyminä purjeissa ja köysissä.