IV luku.
MATSEDÄN JYRI.
Hän oli samanikäinen kuin Heikin Hinterikki, Juuson isä, siis siinä
seitsemänkymmen korvissa.
Jyri jäi miltei osattomaksi ruissaaliista, sillä hänen ennättäessään
paikalle, oli laiva jo miltei tyhjä. Jyrillä oli pari poikaa, mutta ne
olivat olleet hänen kanssaan purjehtimassa ja kotona oli vain Jyrin
vaimo Anna-Liisa ja tytär Euppe.
Euppe ei ollut hänellä nimenä kirkonkirjoissa. Siellä komeili Eupfemia.
Äiti nimitti häntä pienenä Miiaksi, mutta isä, tuo lystikäs mies,
nimitti häntä Eupeksi ja niin häntä on nyt kutsuttu jo monta vuotta,
toistakymmentä vuotta, kolmivuotiaasta saakka.
Euppe on tullut äitiinsä, joka ei vähällä naura ja jos nauraa, niin
nauraa pilkallisesti — paitsi joskus, hyvin harvoin, Eupen kanssa
kotona oikeaa ilonauruakin.
Ruissaaliista osattomaksi jääminen Jyriä harmitti kovasti.
Sunnuntaiaamuna hän siitä valitteli vaimolleen ja saneli: ”Ei näet
tiedä, milloin pitäisi jäädä kotiin, milloin olisi oltava seilaamassa.”
Sitä sanoessaan hän istui vuoteensa reunalla.
Puheensa päälle hän haukotteli.
Se haukottelu olikin erikoista laatua Jyrillä.
Hän aloitti sen työntämällä harvapartaista leukaansa eteenpäin ja
avasi sitten suunsa ammolleen, siristi kiinni silmänsä, veti henkeä
sisään kohisten, antoi leukapieltensä napsua ja ratista, kumarsi
uloshengityksen lopussa päätään ja ravisteli sitä kahdenpuolen ja
irvisti nenällään kuin koira, huokasi sitten kimakalla äänellä:
”Hohhoija”, löi kämmenet polviinsa, nousi ylös, otti piippunsa, täytti
sen tupakalla ja asteli sitten lieden luo, josta otti hiilen ja sytytti
tupakan ja viskasi hiilen takaisin tuhkaan.
Näin teki hän aina haukotellessaan ja se tapahtui kotioloissa usein,
sunnuntaisin noin kerran tunnissa.
Hän ei haukotellut koskaan muulla tavalla.
Pään ravistelun ja lyhyen huokaisun oli hän nuoruudessaan oppinut
ensimäiseltä hyljekoiraltaan, joka myöskään ei osannut (tai ei
tahtonut) haukotella muulla tavalla.
Tästä seikasta kerran, Kundaan kalamarkkinoilla Virossa, eräänä syksynä
Kaera Jaanin kortsissa, jaalojen vaihdettua kuormansa silakoista
ruissäkkeihin, perunoihin, kaaleihin, lanttuihin, lihaan ja voihin
ja hyvän tuulen täyttäessä kaikkien mielet, paksussa tupakan savussa
ja viinan hajussa ja kortsineiukesten liehuessa pöydästä pöytään
ja säkkipillin soidessa, joku huomauttikin — Jyri nimittäin oli
humaltuneena maailman leppein ja rauhallisin mies ja voi hänelle
silloin sanoa mitä hyvänsä. Jyri itse väitti ettei siinä selityksessä,
että hän koiraltaan olisi oppinut ravistelemaan päätään ja kimakasti
huokaisemaan haukotellessaan, ollut perää nimeksikään, ei totta
sitehiksikään, silkkaa valhetta ja vihapuhetta koko juttu, Raannin
Hantsun kateudesta lähtenyttä.
Haukotellessaan huokasi Jyri \”Hohhoijaa” iloisesti ja kimakasti, jos
hän oli hyvällä tuulella — siis ajatellessaan kaikkea maallista ja
ajallista hyvyyttä, jota hänellä oli yltä kyllin, ainakin yhtä paljon
kuin Heikin Hinterikilläkin, ja vaikka jäikin osattomaksi viimeisestä
laivarikosta, oli hänellä syytä olla iloinen ja haukotella ja huokailla
iloisesti. Pahalla tuulella ollessaan Jyri haukotteli kyllä samalla
tavalla kuin muulloinkin, paitsi että huoatessaan sanoi: ”Äh!”
Jyri seisoi jo lieden ääressä ja etsi liedestä, tuhan alta, hehkuvaa
hiiltä piippunsa sytykkeeksi ja haukotteli sitä tehdessään vielä kerran.
— Etkö sinä Jumalan luoma voisi opetella muulla tavalla
haukottelemaan! pajatti Jyrin vaimo, Anna-Liisa, — tai olisit kokonaan
haukottelematta! Johan tuolle nauraa koko kylä ja saa tässä muut hävetä
suut silmät täyteen!
— Haukotteliko Raannin Hantsu paremmin? kysyi Jyri ja nauraa hörähti,
mutta ei viitsinyt suuttuakaan, sillä silloin olisi hänen näin
sunnuntaisin pitänyt suuttua kerran tunnissa, mutta aivan äänetikään
hän ei tahtonut olla, ei tahtonut jättää Anna-Liisaa vastausta vaille,
ettei tämä jäisi siihen uskoon, että hän alkaa muuttaa tapojaan
ja haukotella toisella tavalla, siis osoittaa ilmeisiä heikkouden
merkkejä. Lisäksi tämä kysymys oli sangen laajakantoinen, yli koko
Jyrin ja Anna-Liisan elämäkerran ulottuva, sillä Raannin Hantsu oli
se mies, jota Anna-Liisa silloin tarkoitti, kun hän pahalla päällä
ollessaan alkoi puhua onnettomuudestaan, että oli joutunut yhteen
sellaisen nahjuksen ja haukottelijan kanssa kuin Jyri, eikä sellaisen,
joka ei ainakaan ravistele päätään haukotellessaan kuin koira ja
huokaise ”Hohhoija!”
Raannin Hantsu oli lähtenyt merille heti sen jälkeen kun oli saanut
Anna-Liisalta rukkaset ja nämä taas Hantsulle eivät kenenkään muun
vuoksi olleet tulleet, kuin Jyrin tähden. Vuosikymmenien kuluessa
olivat meriltä palanneet tuoneet hänestä tietoja, olivat tavanneet
hänet milloin milläkin puolella maapalloa ja milloin linjan tällä ja
milloin tuolla puolen. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa ei hänestä oltu
kuultu mitään, josta pääteltiin, että häntä ei enää ole olemassa.
— Raannin Hantsu — veteli miehensä sanoja matkien Anna-Liisa. — Aina
sinulla on hampaiden välissä Raannin Hantsu ja Raannin Hantsu, niinkuin
ei vanhalla miehellä olisi muuta puhetta! Aina vetelee vanhoja asioita
ja ottaa nokkaansa, kun vähänkään uskaltaa mainita miehen iänikuisesta
haukotuksesta. Eihän tässä Raannin Hantsusta ollut puhetta, vaan siitä,
että etkö sinä Jumalan luoma osaa haukotella millään muulla tavalla!
Sinullehan nauravat jo kaikki! Kuulin tässä vasta pari päivää sitten
rannassa pienten poikien osoittelevan yhtä koiraa ja sanovan: ”Katsos,
kun tuo Heku haukottelee ihan kuin Matsedän Jyri!” — Siitä tässä oli
puhe eikä mistään Raannin Hantsusta! — Mokomakin! — Anna kuolleiden
olla rauhassa!
— Olkoot minun puolestani, sanoi Jyri ja läksi piippu hampaissa ja
kädet housuntaskussa rantaan ja liittyi toisiin miehiin.
Illalla tapasi hän kujalla Hinterikin Juuson. Molemmat tulivat yhteen
kujan risteyksessä, jossa yhtyivät tiet rannasta. Molemmat olivat
olleet jaaloissaan käärimässä päivällä kuivumaan levitettyjä purjeita
ja olivat nyt menossa kumpikin kotiinsa. Puheen aloitti Jyri:
— No hyvää iltapäivää Juuso!
— Jumal’antakoon.
— Mitäs sille eiliselle kilpaseilurille nyt kuuluu?
— Mitäpäs tässä. Väsyttää vain se eilinen rukiin perjaus ja yön
valvominen saunassa rukiiden kuivattamisessa. Nukuttaa — täytyy tässä
mennä kotiin maata, että jaksaa taas aamuyöstä lähteä matkalle.
— Matkalle.
— Niin niin. Matkalle, matkalle. Kun ihminen on kerran luotu vesillä
liikkumaan, niin ei auta muuta kuin matkalle vain aina matkan perästä.
Se rupeaa puhaltamaan ennen päivän koittoa idästä ja silloin on hyvä
olla kaikki rievut tuulessa ja keula kohti länsilounatta. Täytyy käydä
aikaiseen maata, että jaksaa nousta varhain ylös.
— Sinun iälläsi ei puhuta mitään makaamisesta! Piru vie! Kun minä olin
sinun ikäisesi, niin ei silloin puhuttu mitään makaamisesta. Ei tietty,
onko mitään sellaista olemassakaan kuin joskus talvella! Tul’ pois
meille, niin otetaan pieni tuikku hyvässä sovussa sen eilisen tapauksen
kunniaksi. Vaikka sinä olet nuori mies, olet sinä kova seilaamaan ja
voitit minut eilen kuin paholainen. Minä sanoin eilen meidän pojille
suoraan, että: ”Teistä ei tule sellaista merimiestä kummastakaan!”.
— Eikä niistä tulekaan! Se on tosi se, vaikka itse sanon ja niin isä
kuin olenkin. — Tul’ pois vain! Minä en kanna vihaa sinua vastaan,
vaikka sinua kaikessa onnestaakin paremmin kuin minua ja muita. Toisiin
suuttuisin paikalla, mutta en sinuun! Minä suutun aina sellaisiin,
jotka ovat vain hivenen parempia kuin minä itse, mutta en sellaiseen
joka on niin paljon parempi, että minä en yletä sen kantapäihinkään.
No! Älä ole ylpeä, vaan tule mukaan. Ryypyt minä annan miehelle,
joka minut on voittanut merellä! Sinulla on myötätuulta huomenna ja
ylihuomen ja saat maata jaalassasi kuinka paljon haluat!
Päivän kuluessa oli Jyri ottanut jo useita ryyppyjä:
Matiksen Martin kanssa jollakaupan harjakaisiksi.
Ison Villen kanssa ilman parempaa asiaa, vain siitä syystä että Iso Villekin
oli jäänyt osattomaksi ruislaivasta, kun oli kolme viikkoa
maannut sairaana, eikä vieläkään pystynyt kovempaan työhön — rannassa
kävi jo kuitenkin kuuntelemassa mitä maailmalle kuuluu.
Reinon Jussin kanssa siitä syystä että olivat langoksia, eivätkä olleet
pitkään aikaan tavanneet toisiaan.
Ja nyt halusi hän ottaa ryypyn Hinterikin Juosepin kanssa, joka oli
ajanut hänen edelleen eilen merellä.
Se olikin pätevin ryypyn syy sinä päivänä, sillä ei sitä kuka hyvänsä
Matsedän Jyriä merellä voittanutkaan.
— No, mitäs katselet! Minulla olisi vähän muutakin sanottavaa ja eihän
tässä kujalla voi jutella ja kylmähän tässä tulee, seisoessa.
— No jos sinulla asiaa on, niin mennään sitten.
— On on! Asiaa on! Ja paljon onkin!
— No mennään sitten.
Matsedän Jyri vei Juosepin kotiinsa, joka olikin siinä kivenheiton
päässä. Se oli pitkä keltaiseksi maalattu talo, suurin saarella niin
huoneiden luvun kuin korkeudenkin puolesta. Alkuaan siinä oli iso
nelisylinen tupa eikä mitään muuta. Useat saarelaiset saivat vieläkin
asua senlaisessa talossa, jossa oli vain tupa — ja asuvat tänäkin
päivänä. Jo Jyrin isä, Matsetä-vainaja, rakensi tuvan jatkoksi
porstuan ja porstuan kammarin. Myöhemmällä iällään ennätti Matsetä
muuttaa porstuakammarin keittiöksi ja rakentaa kaksi kammaria lisää.
Sitten se oli yhtä suuri kuin pappila ja pysyi tässä kunnia-asemassa
vuosikymmenen, kunnes pappilaa laajennettiin, jolloinka Jyri rakensi
yhden kammarin ja niin sanotun uuden tuvan entisen jatkoksi. Näin ei
pappila päässyt edelle Matsetälää, eikä tule koskaan pääsemäänkään
— toivoi ja uskoi Jyri — Mistä köyhä saariseurakunta saisi varoja
kilpailuun hänen kanssaan! Sitäpaitsi oli Jyri kuin perinnäinen
ruhtinas kirkkoneuvostossa jäsenenä ja piti huolta neuvostossa ja
kirkonkokouksissa, ettei seurakuntaa ja sen pieniä rakennuskassoja
rasiteta yli voimain.
Jyri vei vieraansa keittiön viereiseen, eli niinsanottuun
mammankammariin. Sen kalustona oli laivarikoista saatuja tuoleja eri
mallisia, tiikkiä, tammea ja mahonkia — koivuinen, kotitekoinen,
kiilloitettu, salalokeroilla varustettu kaappi, iso vuode — emännän
ja isännän — yksi leposohva — kuulunut ennen johonkin laivaan,
isännän muistin mukaan olisi laivan nimi ollut ”Jempo” tai jotain
sinne päin. Leposohva oli kiilloitettua mahonkia. Sen jalat olivat
runsaskoristeiset, sorvatut, käsinojat ja selkämys somisteltu
leikkauksilla. Siinä oli teräspontimet ja punainen plyysipäällys.
Siinä oli mukava istua ja oli se samalla Eupen vuode. Tämän leposohvan
yläpuolella, seinällä, riippui iso hiottu mahonkikehyksinen peili.
Kaapin yläpuolella riippui jostain laivasta löydetty iso kuva:
Väritetty kivipainos, joka esitti jotain englantilaista amiraalia.
Kirjoitus sen alla oli himmentynyt epäselväksi, mutta muisteli Jyri
kuulleensa lapsena isältään, että se esitti sitä englantilaista
amiraalia, joka löi espanjalaiset suuressa meritaistelussa. Jyri
ylpeili sillä, että hän oli ”just sen näköinen”, niinkuin Jyrin oli
tapana sanoa kun oli hiukan päissään. Kun hän oli ryyppinyt niin
paljon, ettei eroittanut kahta neljästä, eikä patarouvaa ruuturouvasta,
hihkaisi hän: ”Sanotaan että minä olisin tuon seinälle hirtetyn
enkelismannin näköinen! Piru vie! Kuka teistä uskaltaa siliä tavalla
sanoa! Noin rumaa miestä ei maailmassa ole ollutkaan, eikä tule
olemaan! Kaitanaamainenkin — no joutava — kuin Vävy-Eeron ruuna!”
Totuus lienee ollut keskivaiheilla, nimittäin ettei Jyri ollut niin
ruma, mutta ei paljoa kauniimpikaan. — Leposohvasta vasemmalle oli ovi
josta mentiin viereiseen kammariin. Oven yläosaan, silmänkorkeudelle,
oli sijoitettu iso neliskulmainen paksu, himmeä lasi, johon oli
maalattu punaisia ruusuja, jotka näyttivät kauniilta, kun päivä
paistoi oven takana olevaan kammariin ja kuulsi sen lasin ja niiden
ruusujen läpi. Lasi ruusuineen kuului ”Batavia”-nimiseen kolmimastoon,
joka tuhoutui Jyrin lapsena ollessa ja josta Jyrin isä, Matsetä, oli
tuonut sen kotiin ja sijoittanut sen tuohon oveen. Laivassa se oli
ollut päämiehen hytin ovessa. Päämiehen silmät olivat sattuneet aina
herättyä noihin ruusuihin. Nyt niihin aamuin sattuivat Jyrin silmät
— hänen vaimonsa Anna-Liisa ja tyttärensä Euppe eli Eupfemia, eivät
välittäneet kukista, ei kuvissa eikä luonnossa. Sen jälkeen hän katseli
tuota amiraalinkuvaa. Sitä katsoessa ei tarvinnutkaan kääntää päätään:
Loikoili vain vuoteessaan ja katseli pitkin nenäänsä, niin heti seisoi
amiraali siinä edessä. Sitä katseli mielellään myös Anna-Liisa, milloin
hänellä aamuin siihen oli aikaa. Amiraaleja hän sekä Euppe katselivat
mielellään sekä kuvissa että luonnossa. Ah kuinka mielellään! Ja niiden
puutteessa vaikkapa tavallisia laivan pää- ja perämiehiä, niinkuin
nytkin viikolla, kun ruislaivan miehet tulivat maihin ja sen päämies
ja molemmat perämiehet majoittuivat Matsetälään. Anna-Liisa oli jo
vanha, kymmenen vuotta nuorempi miestään, siis kuusissakymmenissä,
mutta sangen mielellään hän katseli amiraaleja tai niiden puutteessa
huonompia, kuten perämiehiä ja muita, tai ainakin nautti siitä, että
huomasi Miijan — eli Eupen — niitä osaavan katsella ja että nekin
osasivat katsella Miijaa. Oh mikä onni, että niistä saisi yhden
vävypojakseen. Mutta eihän siihen ollut mitään mahdollisuutta, kun ei
ymmärtänyt sanaakaan niiden puheesta. — Ovesta oikealle oli nurkassa
uuni — kaakeliuuni, ensimäinen kaakeliuuni koko saaressa, pappilakin
siihen luettuna — siitä oikealle ovi keittiöön, siitä oikealle,
läntisellä seinustalla, yllämainittu vuode, siitä oikealle, niinikään
läntisellä seinustalla, kammarin ainoa ikkuna, josta iltapäivisin
paistoi aurinko. Siitä oikealle, pohjoisella seinustalla, heti nurkasta
alkaen kaappi, jonka yläpuolella, siis vastapäätä vuodetta, komeili tuo
amiraalin kuva. Siitä oikealle ovi, josta mentiin seuraavaan kammariin
ja uuteen tupaan.
Ikkunan edessä oli vähäkankaalla päällystetty pöytä ja sillä
öljylamppu. Vähäkangas oli pohjaväriltään keltainen ja ruudukas ja
joka ruudussa oli kuva: Hollantilainen kanava ja siinä hevosen vetämä
purjealus ja rannalla poika ja tyttö puukengissä ja tuulimyllyjä.
Kaapin päällä oli kirjoja: Nahkakantinen ruskeaksi käynyt vaskihakainen
raamattu, postilla, ”Huutavan ääni”, ”Kultala, Hyödyllinen ja Huvittava Historia
” ja pari kolme muuta.
Isäntä itse, Jyri, luki raamattua ja ”Kultalaa”. Raamatun lehtien
välistä riippui muutamia purjelangan päitä. Niillä oli merkitty ne
kohdat, joita Jyri mieluimmin luki — oikeastaan ei hän muita paikkoja
koskaan lukenutkaan — nimittäin monta hyvää lukua Jesus Sirachin Kirjasta
(kuten: ”Jos vaimo saattaa miehen rikkaxi, niin ei siitä
seuraa muuta, kuin riita, tora ylenkaze ja suuri pilkka”.) ja ”Historia Susannasta
” jonka hän luki aina uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.
”Oli yxi mies Babelisa Jojakim nimeldä.
”Jolla oli emändä, ja sen nimi oli Susanna, Helkian tytär, joka oli
sangen ihana ja jumalinen.”
Lukiessaan muisti Jyri, että hänelläkin on emäntä, joka on kyllä
jumalinen, mutta ei ihana.
Monta kortsineitosta Kundaassa, Rakveressa ja monessa muussa Viron
satamassa ja kaupungissa ja merimieskapakoissa Memelissä, Riiassa ja
muualla oli monta tyttöä ollut sangen ihania nähdä, mutta kuinka lienee
ollut jumalisuuden laita. Oikeaa Susannaa ei Jyri pitkän elämänsä
aikana ollut tavannut kuin raamatussaan.
”Ja hänen miehensä Jojakim oli sangen rikas, ja hänellä oli kaunis
yrttitarha hänen huoneensa tykönä.”
Jyri muisti, että hän oli rikas kuin Jojakim, mutta ettei hänen
huoneensa tykönä ollut mitään yrttitarhaa. Olihan vain soraa ja hiekkaa
ja kiviä, hiukan nurmea ja voikukkia ja korkea kallio talon takana.
Vuosikymmenien vuosisatojenkin, ehkä kuluessa oli pihan eräälle
kulmalle kerääntynyt multaakin ja siinä kasvoi vanha omenapuu, joka
seisoi aittarivien ja asuinrakennuksen suojaamassa kulmauksessa.
Nyt vanhoilla päivillään Jyri joskus uneksi, että hänellä olisi
huoneensa mantereella, tyynen, suojaisen meren lahden rannalla,
paksumultaisessa maassa, johon voisi yrttitarhan istuttaa.
”Kultalaa” luki myös Jyri usein. Heti kirjan saatuaan oli hän
innostunut kirjan seitsemänteentoista lukuun, jossa puhutaan ”Ukon tulesta
Pappilassa” ja siinä varsinkin sanoihin:
”Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen
rautapiikki. Liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee
alas maahan johonkuhun märkään paikkaan. Niin on ukontulelle tie
valmistettu.”
Kun Jyri oli myöskin seppä, oli hän heti tuon luettuaan mennyt
pajaansa ja valmistanut puolenkyynärän pituisen teräspiikin, jonka
asetti majansa katolle ja siitä alas maahan, kosteaan paikkaan, kynän
paksuisen rautalangan. Tästä hommastaan hän joutui naurun alaiseksi
ja siihen aikaan oli Anna-Liisa häntä siitä haukuskellut enemmän
kuin haukottelemisesta. Sinä kesänä tulikin Jyrin hartaasti odottama
tavallista ankarampi ukonilma, joka poltti Jyrin niityltä heinäladon,
heinineen päivineen. Kun kokemus oli osoittanut ettei ainakaan
siinä saaressa koskaan ukonilma ollut polttanut asuinrakennuksia,
mutta heinälatoja useinkin, ihmetteli Jyri huomaamattomuuttaan ja
rakennettuaan seuraavana kevättalvena uuden heinäladon, vei hän
teräspiikin asuinrakennuksen katolta lankoineen heinäladon katolle.
Syyskesällä, öiden käytyä pimeämmiksi, olivat muutamat koirankuriset
nuorukaiset vetäneet rautalangan alas ja vieneet sen ties minne, mutta
piikki jäi yhä edelleen seisomaan ladon katolle, malkoon kiinnitettynä,
ja seisoi siinä monet vuodet ja vuosikymmenet.
Postillaa ja ”Huutavan ääntä” luki talon emäntä, Anna-Liisa.
Nuoret lukivat ”Lasten parasta tavaraa” ja ”Biblian historiaa”, joita,
samoin kuin virsikirjoja säilytettiin tuvan, nimittäin vanhan tuvan,
nurkkakaapissa.
Kamarin kaapin päällä oli vielä korkea lasikupu, tuotu ulkomailta ja
sen alla säilytettiin moniväristä välkkyvistä silkkilangoista hienoon
vaskilankakehykseen taidokkaasti kudottua kukkavihkoa. Siinä näkyi
vihreitä lehtiä, valkeita, sinisiä, orjaaninvärisiä ja ruusunpunaisia
kukkia ja kirjavia perhosia.
Oi kuinka se oli kaunis Anna-Liisan ja Eupenkin mielestä! Monena
pyhäaamuna seisoivat äiti ja tytär sen ääressä. Kuiskaillen lausuivat
he vuosi vuodelta siitä samoja ihastuksen ilmaisujaan ja kääntelivät
sitä varovaisesti. Kohtaus loppui tavallisesti siten, että Anna-Liisa
näppäsi kammallaan Euppea hyppysille ja sähähti: ”Annatkos olla sen
paikoillaan — hä! Etkö sinä osaa kauempaa sitä katsella, hä!?” —
”Enhän minä nyt tuota syö!” kiljahti silloin aina Euppe, sysäsi
lasikuvun ihanine katettavineen kauemmaksi kaapin päälle, kääntyi äkkiä
ja heilautti vihaisesti hameensa takahelmoja ja siirtyi ison peilin
ääreen kampaamaan hiuksiaan. Tämä uudistui aina joka pyhäaamu kesät
talvet ja jos tämä toimitus lasikuvun ääressä syystä tai toisesta jäi
tekemättä, olivat äiti ja tytär huonolla tuulella koko seuraavan viikon.
Kamarin seiniä peittivät sinikirjaiset oikeat seinäpaperit. Kaapin
yläpuolella, amiraalinkuvan vieressä, seinällä käydä raksutteli
kuusikulmainen laivakello, jonka Jyri aina pyhäaamuin veti.
Kaikissa kamarien ja uudentuvan ovissa oli haaksirikkoutuneiden
laivojen ovista saadut pronssiset lukot, joissa oli valkeat
posliininupit ripoina. Saranat olivat myös kaikki vaskea, entisiä
kajuuttojen ovien sarannoita.
Jyrki toi Juosepin sisään uudentuvan kautta. Kammariin tultua toimitti
Jyri Juosepin istumaan pöydän ääreen, ikkunaa vastapäätä. Itse hän meni
keittiön ovelle jonka avasi ja huusi sinne:
— Hoi piikaväki! Ohoi! Eikös täällä nyt ole ketään kotona!
Keittiöstä tupaan johtava ovi avautui ja vanha Anna-Liisa sieltä kysyi:
— Mitäs sinä sitten olet vajaa? Täyshän sinä olet jo muutenkin.
— Ehkä se on raahannut sinne taas jonkun vieraan, jonka kanssa rupeaa
juomaan, kuului Euppe huutavan kauempaa tuvasta.
— Laittakaas vähän sajua tänne, pyyteli Jyri, Täällä on Hinterikin Juoseppi,
joka minun edelleni seilasi eilen. No — joutuun, joutuun!
Pitäkääpäs kiirettä!
Sitten hän vetäytyi jälleen ovelta pois, pani sen kiinni, käveli
kaapille, josta otti esille rommipullon ja pari ryyppylasia.
Molemmat kilistivät äänettömästä päästä ja ottivat vielä toisetkin
ryypyt. Sitten sanoi Jyrki puoliääneen:
— Anna-Liisa ei tykkää, että minä otan ryyppyjä, kun ei ole talossa
hautajaiset, eikä ristiäiset, eikä häät eikä mitkään muutkaan, mutta
minun mielestäni on nyt sellainen päivä, että ryypyn passaa ottaa
ja kaksikin — nimittäin sen kunniaksi, että sinä, vaikka olet
nuorempi minun nuorempaa poikaani ja vain viitisen vuotta vanhempi
minun nuorinta lastani Euppea eli niinkuin pappi sanoo Euphemiaa ja
niinkuin mamma sanoo Miiaa ja niinkuin minä itse sanon — Euppea —
kuuletko sinä? — hyvä, hyvä — että vaikka sinä olet vain viittä vuotta
vanhempi minun nuorinta lastani, olet sinä hiton varma mies
merellä. Kun sinä eilen käänsit, naurahti minun jaalani kannella
molemmat poikani sekä minä ja sanottiin me: ”Kas kas Juoseppia, kun ei
käykään kotona välillä, vaan kääntää suoraan päätä kohti Memeliä!” —
Mutta sitten kun tuuli kääntyi länteen ja sinä sieltä tuulen päältä
menemään höllin jalusnuorin kohti kotia, sanoin minä: ”Kuulkasta pojat!
Meille taisi käydä hullusti!” — Ja hullustihan meille kävi — paljon
hullummin kuin silloin tiedettiinkään: Jäätiin kokonaan osattomiksi
laivarikosta. Mistä sinä arvasitkin, että tuuli kääntyy myötäpäivää?
Minä uskoin koko ajan, että se vetää vastapäivää aina itään asti ja
koettelin pysyä niin idässä kuin suinkin.
Puheensa aikana oli Jyrki saanut pullon korkin kiinni ja ryyppylasit ja
pullon jälleen kaappiin.
Sitten pysähtyi hän hetkiseksi kaapin eteen, otti Trafalgarin sankarin
asennon, oikaisi oikean käsivartensa ja naputti oikean käden etusormen
rystysellä amiraalinkuvan lasiin ja sanoi Juosepille:
— Mitäs sanot Juoseppi? Enkö minä ole tämän amiraalin näköinen?
— En näe oikein.
Jyrki nosti lampun kaapin päälle.
— Jokohan alat nähdä!
Juoseppi nyökytteli päätään.
— Sen näköinen minä voin olla, mutta en mitään muuta. Minusta ei olisi
tullut amiraalia. Mutta toista on sinun, Juoseppi! Sinusta olisi tullut
amiraali. Jos sinä olisit joutunut amiraalinkouluun, niin sinusta se
vasta oikea pääamiraali olisi tullutkin ja sinä olisit lyönyt sekä
espanjalaiset, että mahomettiläiset!
Samalla aukeni keittiön ovi selkoselälleen ja sisään purjehti Euppe
isoine teetarjottimineen.
Jyrki kiirehti toimittamaan lamppua pöydälle.
Euppe kaarsi ohi Juosepin kuin ei olisi häntä nähnytkään ja asetti
tarjottimen pöydälle.
— Siin’ on! Lisää ei maksa toivoakaan — se tässä koko yötä passaamaan!
Sitten hän pyörähti selin Juoseppiin, huiskautti vihaisesti hameensa
takahelmoja, käveli kiukkuisena yli lattian, paukautti keittiön
oven jälestään kiinni ja katosi. — ”Kukahan onneton tuonkin saa
emännäkseen, ristikseen ja vaivakseen”, ajatteli Juoseppi.
Sillä aikaa oli Jyri äänettömänä laitellut teepöydän järjestykseen,
kaatanut teen ja istunut pöydän ääreen.
Siinä istuessaan hän kyllä yletti avata kaapin oven ja ottaa esille
konjakkiputelin.
— Pane runsaasti sokeria sekaan, sanoi hän Juosepille.
Lasit oli hän jättänyt noin kolmatta osaa vaille ja ne täytettiin nyt
konjakilla.
— No - terveeks!
— Terveeks vain!
— Näitkö sinä jo tuon kuvan?
— Olenhan minä nähnyt sen ennenkin. Johan se on siinä riippunut yli
minun muistiaikani. Lapsena jo sitä katselin teillä käydessäni. Komea
herra.
— Komea herra! He he! Just minun näköiseni!
— Ei minusta.
— Sinusta — ethän sinä ymmärrä kuvien päälle mitään, etkä minkään
muunkaan päälle. Et edes seilauksen ja kaupanteon!
— Ja mitäs se näkö meinaa, kun ei kuitenkaan sitä ole, mitä luulee
olevansa.
— Vai ei se meinaa mitään. Soo soo!
— No mitäs se meinaa?
— Se meinaa sitä, että ryypätään, eikä väitellä joutavista.
— Sitä minäkin.
— Kuulehan?
— No?
— Paljoko sinä maksoit viinasta Meemelissa viime kerralla?
— Aamistako vai kannusta?
— Kummasta hyvänsä.
— Sitähän ei ole tapana sanoa. Paljonko sinä itse maksoit?
— Minä pelkään maksaneeni enemmän kuin sinä. No, kun et sano, niin et
sano. Se on sitten selvä sitä myöten.
— Ja se on sitten sitä, että sinulla ei muuta asiaa ollutkaan ja minä
saan lähteä kotiin.
— Miten itse ymmärrät. Ja mene hyvän onnen kanssa Memeliin ja sieltä
takaisin. Memeliin on pitkä matka ja nyt on jo myöhäinen syksy.
Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. — Minä en lähde enään mihinkään.
— Kyllä minun on vielä mentävä.
— Minä en kiellä enkä käske. Jos hyvin käy, käärit sinä kokoon paljo
rahaa. Jos huonosti, menetät henkesi, sekä oman henkesi että toisten.
— Minun sääriäni kolottaa. — Siitä tulee kova ja pitkä myrsky.
Parasta olisi ensin muutama päivä katsoa. Minä olen vanha mies ja paljo
kokenut.
Juoseppi meni ensin rantaan, Koirankalliolle, katselemaan tuulta.
Meri oli pimeä ja taivas tähdessä.
Kuu ei ollut vielä noussut, mutta koillisessa, meren saarteella, näkyi
jo sen kellertävä ruskoitus.
Tuuli puhalsi koleana ja virkeänä kaakosta.
Aalto kohahteli vihaisena rantaan.
Jaala keinui ankkurissaan tuolla haaksirikkoutuneen luona.
Kaakosta näytti kohoavan tummia pilviä. Yksityisiä hattaroita lenti jo
yli taivaan siellä ja täällä.
Meri näytti viime tuntien aikana paljo paenneen. Kaikki merkit
ennustivat kovan itätuulen tuloa.
Aamua ei kannattanut enää odottaa, sillä siihen mennessä voi tulla niin
kova vastaranta, että jaala on vaarassa ajautua maalle.
Juoseppi päätti lähteä matkalle heti.