VIII.

EUPPE.

Neljä vuotta on kulunut.

Tällä aikaa on Juuso menestynyt hyvin. Hän on ansainnut paljon rahaa,
mutta on myöskin sitä runsaammin menettänyt, sillä hän on yltynyt
entistä enemmän juomaan, jonka vuoksi hän on viime aikoina tuonut
kotiin paljon vähemmän kuin ennen. Hän on liikkeellä varhaisesta
keväästä myöhään. Heinäkuun puolivälissä hän kuitenkin aina
säännöllisesti on pari viikkoa kotona. Silloin vedetään jaala maalle,
se raapataan sisältä ja ulkoa sekä tervataan ja maalataan uudestaan.
Mastot ja muut purjepuut raapataan myös huolellisesti ja sivellään
hylkeenrasvaöljyllä.

Keväällä Juuso lähtee jaaloineen jo jäiden sekaan. Ensimmäiset retket
keväällä ovatkin tuottavampia kuin matkat keskikesän aikaan, jolloin
valoisat yöt ja kauniit ilmat ovat haittana. Kaikkein tuottavimpia
ovat kuitenkin loka- marras- ja joulukuu. Kerran, saavuttuaan jouluksi
kotiin, Juuso puheli siitä seikasta miehille rannassa ja sanoi: ”Muita
kuukausia ei almanakassa tarvitsisi ollakaan!”

Syksyisin ei Juuso koskaan tullut kotiin ennenkuin juuri päivää tai
useinkin vasta vain muutamia tunteja ennen meren jäätymistä. Monasti
oli jo merenpinta täynnä lumisohjua, joka teki aallon raskaaksi
ja voimakkaaksi. Viimeisen paluunsa kotiin hän tavallisesti teki
koillistuulella, läpi hyytävän meripöllyn. Tavallisesti meni sitten
meri jäähän jo seuraavana, tai ainakin sitä seuraavana päivänä.

Toiset jaalat olivat useimmiten jo silloin kaikki talviteloillaan, ja
kun miehet jonain joulukuun aamuna seisoskelivat jonkin ranta-aitan
tai saraimen varjossa, jolloin kylmä koillisviima puhalsi, meripölly
liiteli sen mukana ja aaltojen hyrskyt jäädyttelivät alempia teloja,
rantakiviä ja kallioita ja jolloin näköala merellepäin supistui enää
vain muutamiin kymmeniin syliin, voi joku heistä lopettaa äänettömän
jörötyksen lausahtamalla piippunsa ohi:

— Tämä on jo kolmas meripölly tänä syksynä. Eiköhän tuo jo ala
jäädyttää merta?, johon toinen, viitsimättä hänkään ottaa piippua
suustaan — kädet olivat niin mukavasti lyhyen turkin taskuissa —
vastaa:

— Jokos Hinterikin Juuso sitten on tullut kotiin?

— Ei kuulu vielä tulleen.

— No, älä sitten puhu mitään jäätymisestä! Eivät ne enää tähän
maailmanaikaan sellaiset vanhojen merkit kuin meripöllyt ja muut pidä
kutiaan. Hinterikin Juosepista nyt kaikki riippuu! Sitä se nyt seuraa
jääkin, eikä suinkaan meripöllyä. Luulek’sä, että meri jäätyy ennenkuin
Hinterikin Juoseppi ennättää kotiin! Nyt ovat toiset merkit, ek’sä
sitä ymmärrä! Kun jonain kauniina päivänä näet meripöllyn katoavan ja
huomaat merellä jaalan, jota et vielä äsken meripöllyltä eroittanut,
täysin purjein, keula vaahtoavana, tulevan kotiinpäin, niin voit
arvata, että se on Hinterikin Juoseppi. Ja silloin vasta — ei ennen —
sanotaan: ”Nyt tyyntyy ja tulee talvi.” — Eivätkä ne jäät keväälläkään
taas ota oikein meressä sulaakseen, ennenkuin Hinterikin Juoseppi
ennättää jaaloineen sinne sekaan. Mutta silloinpas heti ne alkavat
sulaa ja hävitä. Sillä on hyvä onni, tällä Hinterikin Juosepilla.
Harvoin se joutuu tullimiestenkään kanssa yhteen, ja jos sattuukin,
niin aina hän selviää niistä ilman käräjiä.

— Se antaa rahaa tullimiehille.

— Sitä minä en usko.

— Usko tai ole uskomatta, ei se asiaa muuta. Minä tunnen sellaisen
miehen, joka on itse nähnyt, kun Juoseppi kerran Viron reisun aikana
antoi kaksi tuhatta Kipuna-Syökärille.

— Sinun luullaksesi Juoseppi varmaan antaa rahaa merellekin, sanoen:
Älä hyvä meri jäädy vielä, ennenkuin saan tämän jaalankantamuksen
turvaan! Hö-hö-hö!

Ja koko miesjoukko rannalla yhtyy nauruun.

— Entä jos antaakin! Hänen suvussaanhan, kuulemma, on edesmenneinä
aikona ollut noitia, jotka luovuttivat merelle hopeaa tarvitessaan
tuulta tai tyyntä tai halutessaan saada meren jotenkin muuten
noudattamaan tahtoaan. En minä yhtään epäile, etteikö Juusokin jotain
konstia meren kanssa pitäisi, koska hänelle aina käy niin hyvin
sielläkin missä toisille sattuu huonosti. Jotainhan siinä täytyi olla!

                                                  ⸻

Mikko purjehtii yhä edelleen Juuson kanssa yhdessä, pysyen Juuson
uskollisena seuralaisena loppuun asti — nimittäin tämän kuolemaan
saakka.

Sepän Jere sen sijaan on jättänyt ”Vesan” — eikä ainoastaan ”Vesaa”,
vaan koko saaren ja Suomen vedet. Hän purjehtii ulkomerillä ja hänet
on viimeksi nähty San Franciscon merimieskapakassa. Siellä oli hänet
tavannut puolen tusinaa suomalaista, kaikki tuttuja hänen edelliseltä
merimiesajaltaan.

— Hoo! Täällähän on vanhoja tuttuja koko pöytäkunta! oli Jere
huudahtanut ja sitten toisten pyynnöstä kertonut:

— Purjehdinhan minä jo siellä kotipuolessa muutamia vuosia
luntreijarina ja ansaitsin koko hyvin, mutta muuten kävi elämä
sietämättömäksi...

— No?!

— Täytyi asua kapteenin kanssa kajuutassa, kun siinä laivassa ei ollut
skanssia, ja niinkuin tiedätte, en minä voi sietää sellaista seuraa.

— Hahahaha!

— Ja pahinta oli se, että siinä virassa joutui joskus seilaamaan
jäälautalla monia vuorokausia — ja se oli vähän ikävänpuoleista
hommaa, koska jäälauttaa ei voi ohjata. Kerrankin tehtiin
luntreijausretki Suomenlahdelta Danzigiin jäälautalla myrskyssä,
pakkasessa ja lumipyryssä. — Minä jätin sen homman tuhmemmille
miehille. — Sitten olin puoli vuotta eräässä yksimastoisessa, mutta
kun se kulki niin helkkarin huonosti ja kun minä en ole tottunut
seilaamaan yksimastoisessa, ja kun — ajatelkaa! — kuuden kuukauden perästä
oltiin siinä samassa paikassa kuin minun siihen lotjaan
tullessani, niin minä kyllästyin olooni siinä, laskin veneen vesille ja
karkasin. Nyt sitten olen tässä. — No, kippis pojat!

Yksimastoisella Jere tarkoitti Ruuskeria, kahdeksantoista kilometrin
päässä hänen kotisaarestaan, sen länsipuolella olevaa pientä,
soikeata karia, jossa on korkeatorninen loisto. Jere oli ollut siellä
loistonvartijana kolmen muun miehen ja päällikön kanssa, mutta
palveltuaan näin syksystä kevääseen, kuusi kuukautta, hän aikaiseen
keväällä ensi avovedellä, eräänä sumuisena yönä karkasi. Myöhemmin
elämässään ei Jere Ruuskeria koskaan maininnut muulla nimellä kuin
”Yksmastoinen”.

Eskon Mikko sen sijaan pysyi uskollisena Juusolle kesät talvet:
kesät purjehtimassa ja talvet apulaisena metsässä hakkaamassa
kotitarvehalkoja. Myöskin oli Mikko aina hänen yhtenä toverinaan
hylkeen pyyntiretkillä, joihin Juuso otti osaa joka talvi samoin kuin
Mikko auttoi häntä myöskin viinan ja silkin kuljetuksessa Heikkilän
toisella hevosella jäisin yli meren.

                                                  ⸻

On myöhä syksy kahdeksantoistasataa, joulunalusviikko, vuonna ja kaksi
kahdeksatta.

Puhaltaa kylmä koillistuuli ja keskellä merta on jouduttu niin sakeaan
meripöllyyn, että on pimeämpää kuin synkimmässä sumussa. On mahdotonta
nähdä mitään. Jaalan keularyöhä, joka nopeasti kulkevan jaalan keulassa
syntyy ja jakautuu vinosti ulospäin sen molemmille puolille, häipyy
näkymättömiin meripöllyn taakse.

Juuso ja Mikko istuvat alhaalla kajuutassa. Juuso käy toisinaan
pilkistämässä kajuutan luukusta tuulta, purjeita ja aluksen kulkua,
jota ohjaa aluksen nuorin mies, Sepän Jeren seuraaja, Mikon
veljenpoika, Eskon Api, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jolle Juuso
ennustaa loistavaa tulevaisuutta salakuljettajana, mutta joka itse
uneksii mennä ulkomerille, päästä merikouluun ja saada laivan päämiehen
lakki.

Alhaalla kajuutassa keskustelivat Juuso ja Mikko vakavista asioista.
Juuso valitteli yksinäisyyttään ja odotettavissa olevaa ikävää talvea
sekä että ”ei tämä elämä ala olla minkään arvoista”.

— Mitä tämä oikeastaan hyödyttää? Kuljetaan tällä tavalla
kylmissä säissä, myrskyissä, sateissa ja sumuissa ihan kuin tyhjää
takaa-ajamassa! Ihmisen elämä on sentään kummallista! Joudutaan tänne
maan päälle eleskelemään mikä maamiehenä peltoa kyntämään, mikä
kalastajana verkkoja vetämään, tai mikä minäkin tulemaan ja menemään.
Sitten kuluu muutama vuosikymmen, ja maan päällä on taas kokonaan uudet
kyntäjät ja uudet verkonvetäjät. On somaa pyörimistä tämä elämä! —
Alamme jo tässä mekin vanheta, Mikko, ja se on pahinta!

— Mitäs pahaa siinä on! Eilen vanheni isäni, tänään vanhenen minä.
Sinä ajattelet ja tuumit turhan paljo! Kuulehan! Minun mielestäni
sinulle olisi hankittava eukko, ja nyt jo tänä talvena.

— Sehän ei ole niin yksinkertaista.

— Ovathan tuon osanneet muut tuhmemmatkin!

Tästä asiasta riitti sitten keskustelua koko loppumatkaksi.

Vähän väliä tokaisi Mikko, päätään ravistellen:

— Ei, mutta muija sinulle on etsittävä jo ensi talvena mistä hyvänsä!
Katsohan, sinä, niinkuin sanottu, et enää ole varsin nuori, vaan alat
jo vanheta. Sinä perit isäsi rikkaudet — mutta kuka ne sinulta perii,
sitä et tiedä, ellei sinulla ole lapsia.

— Mitä sinä puhut isän perimisestä? Muistahan, että minulla on
velikin, Anterus nimittäin.

— No, vaikka onkin, niin eihän Anterus kaikkea saa — osa se on
sinullakin. Sitäpaitsi, jos isäsi on oikeudenmukainen, niin hän antaa
kaiken omaisuutensa sinulle, sillä sinähän sen olet hankkinutkin.
Anterus — mikä hän on? Hunsvotti ja lesken kapteeni! No no, älä pane
pahaksesi, vaikka sanonkin veljestäsi sen, mikä hän todellisuudessa
on! Pitäisi vaan sanoa enemmänkin. — Jos minä olisin isäsi, niin
kirjoittaisin testamentin näin kuuluvaksi: ”Koska poikani Anterus ei
ole ollut kotona sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan, eikä ole tuonut
taloon muuta kuin harmia...”

— Soo! Mitä harmia?

— ... ”muuta kuin harmia, määrään minä poikani Juosepin, joka on kaiken
ikänsä luonani asunut, nuhteettomasti minua palvellut ja kaiken rahan
ja omaisuuden talooni hankkinut, yksinperijäkseni”. — No niin. — Niin
minä kirjoittaisin. — Jaa, että mitäkö harmia? Sitä en minäkään tiedä,
mutta ne sanat pitäisi välttämättä testamentissa olla. Ja eiköhän
hän vaan harmiakin liene tuottanut! Sinun äitisi ei koskaan valita.
Ääneti hän kulkee askareillaan, keittiössä ja navetassa. Aamulla on
ensimmäisenä ylhäällä ja illalla menee viimeisenä vuoteeseen. —
Harmia! No niin. Kirjoitetaan sitten vaikka ”surua”, sillä kyllä kai
äidilläsi on Anteruksesta surua ollut!

— Kyllähän sinä testamentteja kirjoittaisit — jos osaisit ja ne sinun
tehtäviksesi jätettäisiin.

— Piru vie! Minä sinun sijassasi vaatisin juuri sellaisen testamentin.

— Älkäämme nyt puhuko siitä! Sen sijaan voisit jo vihdoin ilmoittaa,
kun kerran olet minulle viimeaikoina niin kiivaasti eukkoa tyrkyttänyt,
ketä sinä oikeastaan aiot minulle eukoksi tarjota. — No, annas kuulua!

— Olisihan tuo teidän entinen palveluspiikanne Santra komea ihminen ja
hyvä työntekijä, ja iloiset sillä on silmätkin sekä ruumiiltaan terve
ja norja...

— Ei kelpaa! Muita!

— Kerrotaan muuten, että sinä jo olet kosaissutkin sitä, mutta sait
rukkaset, ja siitä syystä Santra teiltä läksi.

— Hahahahah! Johan sinä lörpötät kuin akat!

— Akat!?

— Niin niin.

— No — minä nyt annan sen sanan sinulle anteeksi. — Vai akat!

— Niin niin. Anna tulla muita vaalipappeja, niin äänestetään!

— No — onhan siinä sitten tuo naapurin Euppe.

— Naapurin Euppe! Olek’sä ihan hullu!

— Jaa — jos et sinä häntä nai, niin nain minä!

— Ha ha ha ha — älähän uhkaile! Ei se tässä auta mitään!

Tämän keskustelun aikana oli Juuso loikoillut koijassaan ja Mikko
istunut lähellä kamiinaa keittämässä iltapäiväteetä. Juuso lopetti
keskustelun sanomalla Mikolle:

— Lopeta jo nuo naimapuheesi, ja katso, eikö se tee jo ala valmistua!

— Valmista on. Nouse vain juomaan! — Kyllä minä puhemieheksi rupean.
Sano vain, milloin on tarvis, niin kyllä tämä poika on valmis sinulle
kosimaan vaikka omaa morsiantaan.

Mikko otti pöytäkaapista kolme mukia ja sokeriastian ja asetti ne
pöydälle, kaataen höyryävää teetä kuhunkin mukiin.

Vaikka kello olikin vasta kolme, alkoi meripöllyn vuoksi jo niin
hämärtää, että täytyi sytyttää rasvalamppu palamaan. Samoin sytytettiin
kompassilamppu peränpitäjää varten.

Tuntia myöhemmin selveni meripölly niin paljon, että voitiin nähdä oman
saaren loistot ja ohjata alus niiden johdolla satamaan.

Kosimisesta ei kuitenkaan tullut sinä talvena mitään.

Tansseissa Juuso kuitenkin kävi tavallista useammin ja tapasi niissä
Eupen joka kerta.

Eräänä iltana maaliskuun lopulla läksi Juuso tanssien päätyttyä
saattamaan Euppea kotiin.

Euppe sattui kävelemään yksin, joka oli harvinaista. Tavallisesti häntä
seurasi joukko poikia ja tyttöjä.

Kuu paistoi korkealla taivaalla.

Juuso joudutti askeleitaan, mutta Euppe joudutti myös — hän jo miltei
juoksi.

— Minne sinulla on kiire!, huusi Juuso.

— Sinua pakoon — hihihi, nauroi Euppe ja alkoikin tosissaan juosta.

Kilpajuoksu jatkui typö tyhjiä kujia pitkin Eupen kotiportille asti.
Siinä sai Juuso siepatuksi hänet kiinni ja he jäivät portille seisomaan
sylitysten.

Kovan juoksun vuoksi oli molempien hengitys nopeaa. Kului pitkä aika
ennenkuin kumpikaan alkoi puhua. Lopulta sanoi Euppe:

— No?

— Mitä no? kysyi Juuso.

— Miltäs tuntuu?

— Mikä?

— No, tämä seisominen?

— Sei-so-minen?

— Niin niin. Tuntuuko mieleltäsi hyvältäkin?

— Mitäs tuntumista tässä olisi?

— Ihan turhan vuoksiko sinä sitten juoksitkin? Minä ajattelin, että
sinä et tee mitään, josta et hyödy.

— Tuntumisen vuoksiko sinä itse sitten asetuit tähän seisomaan?

— En.

— No mitäs varten?

— Saadakseni sanoa sinulle erään asian kahden kesken. Kuulehan! Minä
olen tänä talvena usein tavannut kirkonkylässä Santran.

— Santran!

— Niin. Taisit vähän hätkähtää! No, ei se ole mitään vaarallista.
Olen käynyt usein tänä talvena kirkossa, saadakseni jutella Santran
kanssa. Kun viimeksi, viikko tapakerin, puhelin hänen kanssaan —
Santra saattoi minua lähes puoli matkaa — kerroin hänelle kuinka sinä
viikko viikolta ikävöidessäsi häntä laihdut ja kuihdut niin, ettei
sinua enää kohta tunne entisekseen. Silloin Santra, tuo pienokainen,
rupesi sen johdosta niin kovasti itkemään, että minä pelkäsin hänen
vallan taittavan niskansa. Sitten ei Santra enää jaksanut edes kävellä,
vaan jäi istumaan kivelle tien viereen. Ei kättänsäkään antanut minulle
jäähyväisiksi. Niin suuri on rakkaus — Juuso!

— Mutta eihän tuo voi olla totta! Minulla ja Santralla ei ole
toistemme kanssa mitään tekemistä. — Ja minäkö ikävöisin! Oletko sinä
ihan suunniltasi? Minullehan on ollut tämä talvi iloisin kaikista
edellisistä.

— Puhutko totta?

— Puhun, puhun!

— Miehiin ei ole luottamista. Minustakin näyttää kuin sinä olisit tänä talvena
muuttunut iloisemmaksi kuin ennen — minun ansiotaniko lie
vai muiden! Kyllä minä sen näen, mutta minun täytyi narrata Santraa,
saadakseni selville hänen suhteensa sinuun.

— Millä oikeudella?

— Elämisen ja olemisen oikeudella! — Hän tunnusti minulle kaikki.

— Kaikki?

— Niin — kaikki. No, taaskin sinä hätkähdit, ja kuitenkin sanoit
äsken, ettei sinulla ole mitään tekemistä Santran kanssa.

— Mitä hän tunnusti? Sano!

— Hän itki.

— Eihän se ole mikään tunnustus.

— Vai ei ole! Hänellä siis sinun luullaksesi olisi kyllä ollut
puhuttavaakin — soo’o! No, koska en saanut kuulla sitä Santralta,
haluaisin nyt kaiken — kai-ken — kuuletko! — kai-ken!! — kuulla
sinulta itseltäsi, muuten saa meidän väliltämme kaikki loppua tähän. —
No?

Juuso tunsi Eupen lämpöisen vartalon nojaavan itseään vasten ja kuuli
korvassaan Eupen kuiskauksen:

— Suutelitko sinä häntä?

— En.

— Suuteliko hän sinua?

— Ei.

— Onko se ihan varma?

— On.

— Vannotko sinä sen?

— Vannon.

— Te ette siis ole suudelleet toisianne?

— Emme.

— Hyvä on. Enempää en haluakaan tietää! Hyvää yötä! Hyvää yötä!

Eupen riistäytyessä äkkiä irti Juuso horjahti, ja ennenkuin Juuso
ennätti kunnolla selviytyä hämmästyksestään, hän jo kuuli oven
paukauksen ja samassa Euppe katosi Juuson näkyvistä.

Juuso seisoi vielä hetken aikaa odottelemassa, mutta kun ei enää mitään
kuulunut eikä näkynyt läksi hän kävelemään kotiansa kohti. Siellä
hän hiljaa hiipi vuoteeseensa, ja ennen nukkumistaan hänessä alkoi
vakaantua ajatus, että juuri Euppe, eikä kukaan muu, on hänelle sopiva.

                                                  ⸻

Varsinainen kosinta tapahtui vasta seuraavana kesänä, syyspuolella,
elokuun loppupäivinä, eräänä myrskyisenä lauantai-iltana myöhään,
sangen omituisissa oloissa ja omituisella tavalla.

Juuson jaala oli ankkurissa kylän edustalla lähtövalmiina pitkälle
matkalle, Memeliin.

Länsimyrsky raivosi.

Vantit viheltelivät, vallit rapsuttelivat mastoa ja keulaan lotisi
maanalusvihurien räve. Jaala keinui ummikkaissa, jotka kiersivät maan
etelä- ja pohjoispään ympäri itäpuolelle.

Kajuutassa istui rasvalampun himmeässä valossa Juuso ja Mikko.

Kamiinassa paloi tuli, ja vettä kiehui kattilassa, josta mukit
aika-ajoin täytettiin ja veteen sekotettiin runsaasti sokeria ja
konjakkia.

Juuson oli vallannut ryyppytuuli, ja kun hän ei voinut ryypiskellä
kotonaan, kutsui hän luotettavimman toverinsa Mikon jaalaan kanssaan
ryypiskelemään.

Ilta oli jo kulunut kello yhteentoista.

Miehillä oli kolmannet mukit edessään. Silloin sanoi Mikko:

— Sinä olet siis ajatellut sitä Euppea —?

— Niin.

— Joko olet kosinut?

— En.

— Etkö vielä?

— En.

— Hm. Eiköhän olisi parasta, että pyytäisit minua puhemieheksesi,
sillä ei siitä muuten mitään tule. Siltä se ainakin näyttää.

— Johan minä olen pyytänytkin.

— Niin, talvella, ja silloin kun menimme panemaan asiaa toimeen,
sanoit sinä Matsedän Jyrin portilla: ’Kuulkasta pojat! Ei mennä vielä.
Antaa asian ensin hautua!’ — Sinä olet koko riuska poika merellä,
mutta maalla niin saamarin nolo, etenkin naima-asioissa. Sinun pitäisi
todellakin tavata sellainen tyttö, joka kosisi sinua.

— Niin sinunkin.

— Se on ihan toinen asia.

— No — joko sinä olet kosinut?

— Kyllä minä kosisin vaikka paikalla, mutta en ole löytänyt sopivaa
tyttöä —

— ... joka sinua kosisi! Ha ha ha!

— Älähän naura! Ei kosiminen ole leikin asia. Ennen minä teen mitä
muuta hyvänsä kuin kosin.

— No — siinähän sitä ollaan.

— Mutta eri asia onkin kosia toisen puolesta. Ja juuri nyt tällä
hetkellä minä olen niin rohkea, että uskaltaisin kosia vaikka keisarin
tytärtä — itsellenikin.

— Nythän jo kaikki ovat makuulla.

— Ei se mitään haittaa. Tyttöä voi kosia mihin vuorokauden aikaan
hyvänsä ja parhaiten juuri yöllä. Vanhuksia, tytön isää ja äitiä
nimittäin, pitäisi puhutella päivällä, mieluummin aamupäivällä,
ja katsoa, että nämä sattuvat olemaan hyvällä tuulella — muussa
tapauksessa on asia lykättävä seuraavaan päivään.

— Sinähän puhut aivan kuin kosiminen olisi sinulla ammattina.

— Sehän se puhuu, joka ymmärtää. (Mikko koputti päätään sormellaan.)
Katsos, täällä näin, täällä on paljon ymmärrystä, vaikka se ei aina
kynttilän lailla loistakaan sen kansan valistamiseksi, joka sattuu
huoneessa olemaan. — Jos tahdot että asiasta jotain kypsää koituu,
niin panen sen toimeksi heti. Euppe makaa vaateaitassaan ja siellä
voimme häntä tänä yönä puhutella niin, ettei kukaan muu siitä tiedä, ja
jos rukkasetkin saat, ei siitäkään saa kukaan vihiä. Se mikä kerran on
täällä minun päässäni, se siellä myös pysyy, tiedäthän sinä sen. Eikä
Eupella minun käsittääkseni ole mitään syytä antaa sinulle rukkasia.
Mistä hän paremmankaan saisi?, Saaren rikkain tyttö ja saaren rikkain
poika! Teistä tulisi todellakin sopiva pari. Jos Euppea kosisi joku
köyhä poika, vaikkapa nyt esimerkiksi Eskon Mikko, niin koko saari
huutaisi: ’Hööö, Eupen rahoja se kärkkyi!’ Tai jos Hinterikin Juoseppi
kosisi jotain köyhää tyttöä, niin sanottaisiin: ’Hm, tyttö viekoitteli
sen pojan päästäkseen rikkaisiin naimisiin ja huolettomille päiville!’
— No, sinullahan ovat kihlatavaratkin tuolla merimiesarkussasi!

— Niin ovat.

— Ja olet niitä siellä kuljettanut jo keväästä asti. Kyllä minä olen
hiukan katsellut sinun hommiasi, vaikka oletkin salaa häärinyt. — No
— mitäs siinä enää on miettimistä? Lähdetään heti!

— Ei mennä vielä. Jätetään likemmä joulua.

— Mitä se lykkäämisestä paranee? Miehellä on kaksi kovaa koettavaa
elämässään: kosiminen ja kuolema. Kuolemaa ei voi lykätä, kosimisen
voi, mutta molemmat ne ovat koettavat, siitä ei päästä mihinkään. Ei
se kosiminen siirtämisestä parane. Mitä aikaisemmin sen tekee, sitä
parempi. Tehtyhän se kuitenkin on ja sittenhän siitä pääsee rauhaan.

— Ei mennä tänä iltana.

— Mennään. Minä olen sitä mieltä, että nyt sitä vasta mennäänkin. Minä
olen tänä yönä niin saamarin hyvällä puhemiestuulella, etten taida enää
koskaan näin hyvälle tuulelle tulla.

— No mennään sitten, mutta sinun vastuullasi ja jos pilaat asian, niin
minä kuritan sinut!

— Kurita vaan!

— Juodaan nyt ensin mukit tyhjiksi!

— Juodaan vaan. — No hei, onneksi olkoon!

— Onnea tässä olisikin tarvis. Kippis!

Juuso otti arkustaan kaksi eriväristä silkkihuivia ja ison villaisen
saalin, kultasormuksen ja helmet sekä kääri ne huolellisesti pakettiin.
Sitten he läksivät maihin ja menivät Eupen aitan ovelle.

Kauan he saivat koputella ennenkuin aitasta kuului Eupen uninen ääni:

— Kuka siellä on?

— Me täällä — Eskon Mikko ja minä.

— Kuka minä. Juusoko?

— Niin.

— En minä laske teitä sisään. Ei teillä ole tänne mitään asiaa.

— Olisi meillä asiaa, sanoi Juuso. — Avaa nyt ovi! Meillä on tärkeää
asiaa.

— Tärkeää!?

— Niin.

— No, tulkaa sitten huomenna. En minä nyt laske sisään, vaikka asia
olisi miten tärkeää tahansa.

— Ei sitä voi jättää huomiseen.

— Oletteko te humalassa?

— Ei olla.

— Ette ole?

— Ei olla! Ei olla humalassa, ei olla, — vakuutteli Mikko.

— No odottakaa vähän aikaa, kunnes otan tulta.

— Älä ota tulta, sanoi Mikko, näkyy kylään, kun ovi avataan.

— Kuka nyt on näkemässä?

— Ei sitä tiedä.

— No, tulkaa sitten, mutta ette saa olla kauan. Toimittakaa asianne
nopeaan, minua nukuttaa.

Miehet menivät aittaan, ja kun ovi saatiin jälleen kiinni, sytytti
Euppe talikynttilän palamaan ja istuutui vuoteensa reunalle unisena,
saali harteillaan.

Juuso ja Mikko istuutuivat Euppea vastapäätä, eri vaatekirstulle
kumpainenkin.

Pitkään aikaan ei kukaan lausunut sanaakaan.

Kuului vain myrskyn tohina seinissä, nurkissa ja katossa sekä
läheisissä saarneissa ja omenapuissa, vuoroin vaimeten, vuoroin
koveten. Etäämpänä vonkui ja parahteli jokin tuuliviiri.

Juuso vilkaisi väliin Mikkoon, iskien vihaisena hänelle silmää, mutta
Mikko vaan ei saanut sanaa suustaan.

Lopulta alkoi Euppe puhua hiljaa ja miltei kuiskaten:

— Mikä paketti tuolla Juusolla on kainalossaan?

— Jaa, että mikä pakettiko? kysyi Juuso.

— Niin. Sinullahan on siellä kainalossasi iso paketti.

— Se on kihlapaketti.

— Kihlapaketti!

— Niin.

— Kellekähän se on tarkoitettu?

— Ei tässä ole lähdetty kulkemaan aitasta aittaan!

— Siis minulleko?

— Niin — jos kelpaa.

— No annahan kun ensin katson!

Juuso antoi paketin Eupelle, joka alkoi sitä availla sylissään.

— Kaksi silkkiä! Voi kuinka kauniit! Voi kuinka kauniit!

Euppe koetteli molempia.

— Nämä on varmaan hyvin kalliit? — Ja saali! Niin lämmin ja kaunis!
— Ja helmet! Voi hyvänen aika! Minulla ei tähän asti olekaan ollut
kunnon helmiä. — Mistä sinä nämä kaikki olet ostanut?

— Memelistä.

— Sormus! Kultaa! — Voi kulta rakas — Juuso! Kultasormus! — —
Mikko, mene sinä pois — ja paikalla — en minä voi kahta miestä ottaa!

Mikko meni, odottamatta toista käskyä. Tukala, hänen olikin ollut siinä
istua. Juuso sanoi hänen jälkeensä:

— Tule aamulla meille, Mikko, niinkuin on puhuttu, ymmärrätkö?

— Ymmärrän, ymmärrän! Hyvästi vaan!

                                                  ⸻

Kello kahdeksan seuraavana aamuna — silloin oli sunnuntai — saapui
Mikko Heikkilään. Juuso oli yksin tuvassa.

— Hyvää huomenta taloon!

— Jumal’antakoon! — Sinä olit saamarin nolo puhemies viime yönä. Et
saanut sanaa suustasi.

— Älähän moiti, ennenkuin kuulet! Minä olin juuri avaamaisillani suuni
alkaakseni kosimisen, kun se Euppe rupesi itse lörpöttelemään ja pilasi
koko asian.

— No, mikä on ollut, se on ollut. Nyt mennään heti vanhusten puheille.
Siellä voit joko puhua tai olla puhumatta, se on samantekevä, kunhan
vaan olet mukana. On ratevampaa mennä kahden.

Euppe oli aamulla varhain kertonut asian äidilleen ja vienyt hänet
aittaan, jossa näytteli kihlojaan. Äiti oli ilosta liikutettu, syleili
tytärtään ja toivotti Jumalan siunausta, rientäen sitten sisään
kammariin, missä Jyri vielä veti unia. Anna-Liisa, Eupen äiti, herätti
miehensä, joka vääntäytyi vuoteen reunalle ja haukotteli tunnetulla
tavallaan, ravistellen päätään tavallista rajummin ja kiljahtaen
haukotuksen lopulla tavallista kimakammin: ”Hohhoijaa!” Sitten hän
sanoi:

— Anna-Liisa, tuopas piippu, tupakkaa ja tulta!

Jyrin täyttäessä hitaasti piippuaan kertoi Anna-Liisa hänelle koko
asian. Jyri nyykäytteli vain päätään ja sanoi silloin tällöin: ”Jaaha,
jaaha — vainiin, vainiin!” — lausuen lopuksi:

— Jaaha, jaaha. Vainiin, vainiin. Aikanaanhan sen on Eupenkin naitava.
Kukin aikanaan, kukin aikanaan!

Juuso oli myöskin jo heti samana aamuna, ennen Mikon tuloa, kertonut
kosinnastaan vanhemmilleen. Hänenkin äitinsä oli tullut kyyneliin asti
liikutetuksi sekä sanellut: ”Jo onkin aika saada miniä taloon, kun
minä olen käynyt näin vanhaksi ja olen näin heikko ja kivulloinen.” —
Hänellä nimittäin oli vakava sydänvika — niin olivat sanoneet lääkärit
sekä Haminassa että Loviisassa, samoin kuin Viron Rakveressakin. Hän
oli lihava ja hengästyi vähästä, maaten usein sairaana, vallan vuoteen
omana. — Juuson isä taas oli heti ruvennut laskemaan, paljonko
Euppe toisi taloon rahaa — paitsi vaatetavaraa — sekä havainnut,
ettei ainakaan vähempää kuin seitsemäntuhatta. ”No, se on hyvä se!
Ei tämän saaren tytöistä yksikään toinen toisi sitäkään. Parhaat
ehkä tuhannen tai pari! Sinulla on hyvä silmä raha-asioissa, Juuso,
— mutta Anteruksella on vielä parempi: hän nai kokonaisen laivaston
kolmimastoja parkkilaivoja, kaupunkitalon ja maatilan! Siinä on poika,
se Anterus! — No — Jumalan siunausta toivotan sinullekin, poikani
Juoseppi!” — Juhlallisemmissa tapauksissa nimitti isäukko Juusoa aina
Juosepiksi, ja siitä sai Juuso ymmärtää, että hän tällöin oli isälleen
mieliksi.

Kellon käydessä yhdeksää saapuivat Juuso Mikko Eupen ja kotiin, ja
heidät saatettiin heti itsensä Jyrin kammariin, jossa tämä istui
raamattuaan lukien.

— Hyvää huomenta! lausuivat molemmat, niin Juuso kuin Mikko.

— Jumal’antakoon, vastasi Jyri, ollen olevinaan kuin ei tietäisi koko
asiasta mitään. Jumal’antakoon, Jumal’antakoon! Mitäs sitä nuorille
miehille kuuluu?

— Mitäpäs tässä, sanoi Juuso, — pitää vain niin kovia länsituulia,
ettei laske meitä matkalle.

— Länsituulia pitää, länsituulia pitää. Mutta minä luulen, että vielä
se ennen keskiviikkoa vetää tuulen myötäpäivää pohjoiseen, ja sehän se
olisi teillekin sopiva tuuli, vai mitä?

— Niin olisi. Kunhan nyt vaan kääntyisi.

Jyrillä oli kaapissaan aina varastossa, paitsi hyviä juomia, myöskin
hyviä sikareja. Hän kaivoi laatikon esille, asetti sen avonaisena
pöydälle ja sanoi:

— Pankaapas tupakaksi, miehet! Siinä taitaa vielä olla muutama oikea
havannalainen — sen ’Hilda’-laivan muistoa.

— ’Hildan!? — Sehän kävi tähän Alttarkallioon, muisteli Juuso
sytyttäessään sikaria.

— Siihenhän se kävi, muistanhan tuon vielä minäkin, tuumi Mikko ja
sytytti myös sikarin.

Sitten ei puhuttu vähään aikaan mitään.

Tupakoitiin vain.

Lopulta Juuso aloitti epävarmasti ja tavoitellen:

— Olishan meillä ollut asiaakin...

— Jaaha. Sano pois vain!

— Sellaista hyvin tärkeää — kerran elämässä sattuvaa. — Minä tuota
noin — me tämän teidän Eupen kanssa olemme tuumanneet mennä yhteen —
Euppe ja minä nimittäin.

— Sattuu se asia joillekin kolmekin kertaa elämässä. Te olette niin
nuoria, että ette taida muistaa Moos-Kaape vainaata — —

Ja sitten hän kertoi pitkän tarinan Moos-Kaape vainajan kolmesta
avioliitosta, hivellen vielä ruskeana säilynyttä partaansa ja
puhallellen savuja sikaristaan. Välillä hän kuitenkin oli huutanut
keittiön ovelta:

”Piikaväki hoi! Onkos siellä ketään? — Euppe, toimita tänne meille
teetä — kolmelle miehelle!”

Tee tuotiin pöytään ja Jyri otti esille konjakkipullon, josta
kaadettiin jokaiseen lasiin vahviketta.

Ensimmäisen lasin aikana, kun Moos-Kaape tarinan jälkeen oli syntynyt
äänettömyys, virkkoi Jyri Juusolle:

— Niin, sinunhan se on asia ja Eupen. Tehkää kuinka haluatte.

Poltettiin vielä toiset sikarit ja niiden sekä toisen lasin aikana
neuvoteltiin häistä. Jyri kysyi:

— Joko sinä Juuso olet Eupen kanssa keskustellut mitään siitä, milloin
vietätte häitä?

— Niin olemme tuumineet, että jos kuulutukselle pannaan heti, joten
ensimmäisen kerran kuulutettaisiin ensisunnuntaina, niin voidaan häät
viettää neljän viikon perästä viikko, tämä nyt alkanut mukaan luettuna.

— Kyllä se sopii, kyllä se sopii, mutta mihinkään pitemmälle matkalle
et sitten pääsekään lähtemään.

— Neljässä viikossa ennättää mitä hyvänsä.

— Ennättääpä kyllä — kyllä ennättää, mutta voisit joutua
tullisyökärien kynsiin ja linnaan istumaan ja niin edespäin.

— Tämä Mikko taas pitää huolen siitä asiasta.

— No, tee miten haluat. Minä vain esitin oman ajatukseni.

— Ja voinhan minä jäädä kotiinkin. Ei tämä yksi reisu viskaa minua
sinne eikä tänne. Onhan tässä pitkä syksy vielä edessä — paras
purjehdusaika.

— Se on viisaampaa. Jää vaan kotiin!

                                                  ⸻

Häiden valmisteluihin ryhdyttiin aivan heti, mutta viimeisellä viikolla
ne vasta oikein pääsivät täyteen vauhtiinsa suursiivouksineen,
leipomisineen ja paistamisineen. Juuso teetti itselleen myös
sulhaspuvun; lukkari sai sen ommella. Verka oli varta vasten haettu
Haminasta.

Euppe ja Juuso nähtiin miltei aina käsitysten juttelemassa ja
supattelemassa ja käsitysten he kulkivat milloin sisään, milloin ulos.
Erään kerran, heidän lähdettyään tuvasta, syntyi leipomaan kutsuttujen
Eerolan Loviisan ja Mattilan Ievastiinan välillä seuraava keskustelu:

Loviisa: Aina noiden nuorten on suudeltava ja halailtava. Minua alkaa
kylläännyttää jo niiden näkeminenkin.

Ievastiina: Niill’on niin suuri halu, kun eivät ole vielä tottuneet
toisiinsa. Niin, eivät ole vielä tottuneet, eivätkä ennättäneet vielä
kyllääntyä toisiinsa.

Loviisa: Ei se sitä ole! Ne pelkäävät kadottavansa toisensa, ja siitä
syystä ne joka hetki suutelevat ja halailevat. Pelkoa se on, pelkoa
se on! Muistanhan minä sen itsestäni! Pelkäävät, että toisen rakkaus
sammuu. Sitä se on! Ai ai ai! Kyllähän ennättävät vielä tasaantua!

Kun morsianta tuotiin läksiäistalosta häätaloon, oli kujasten varsille
ja läheisille katoillekin kerääntynyt niin paljon ihmisiä, ettei
muistettu missään hääsaatossa niitä niin paljon olleen ja runsaasti
sitä oli hääkansaakin.

Saaton etunenässä kulki soittaja, joka veti viulustaan ”Porinmarssia”.
Hänen jälessään kulki käsitysten morsiuspari. Niin kaunista
morsiusparia ei oltu nähty eikä kuultu, se oli yleinen mielipide
katselijain joukossa.

Pyssyt ja pistoolit paukkuivat, koirat tappelivat ja varsinkin moni
vanhempi emäntä katselijain joukossa pyyhki silmiään.

Myöhään iltaan saakka olivat häätalossa isännän kammarissa koolla
saaren parhaat isännät, pappi, lukkari ja tullimiehistä Kipuna-Syökäri,
koska hän asui talossa.

Kammarissa tarjoiltiin parempia juomia kuin tuvassa. Samaan aikaan kuin
tuvassa tarjoiltiin viinaa ja Riian palssamia, tarjottiin kammarissa
Jamaica-rommia.

Oli jo myöhäinen yö.

Lukkari puhui jo ranskaa, pappi antoi näytteitä kreikan- ja
hebreankielistä, ja vanha Matsedän Jyri, Eupen isä, alkoi jorotella ja
sammaltaa humalaisen äänellä:

— Niin, näin näitä häitä juodaan! Tänään yhden, huomenna toisen.
Ilmankos sitä raamatussakin sanotaan, että ”Ei pidä suvi ja talvi
lakkaaman, eikä vilu eikä helle, eikä sade, eikä pouta, eikä
kylväminen, eikä niittäminen, eikä naiminen eikä kuoleminen”.

Pappi tahtoi oikaista tätä Matsedän Jyrin lausetta ja sanoi:

— Sinä muistat väärin raamattuasi, Matsedän Jyri!

— No, osaatkos sinä sitten paremmin? Sano, miten minä olen erehtynyt!
Oikaise minua, ja heti minä myönnän erehtyneeni. Oikaise minua, pastoor!

— Sanohan uudestaan se sama raamatun kohta, niin minä oikaisen.

— Uudestaan! Olek’sä hölmö! Ethän sinä itsekään saarnaa saarnaasi
uudestaan samana pyhänä, vaikka pyytäisin.

Toiset miehet eivät jaksaneet seurata tätä hengellistä keskustelua
ja ryhmittyivät Kipuna-Syökärin puoleen, joka tosin puhui huonosti
suomea, mutta sitä huolimatta häntä kuunneltiin mielellään. Hän ei
tämänlaisessa seurassa koskaan kertonut mitään tullikokemuksistaan,
vaan aina muita juttuja. Hän harjoitti sivuelinkeinonaan teurastajan
ammattia. Hän sai syksyisin kulkea talosta taloon teurastamassa sikoja.
Tämän sivuammattinsa alalta hän uskalsi kertoa kokemuksiaan. Miehet
olivat juuri lausuneet arvelujaan, missä talossa tänä syksynä olisi
saaren isoin sika, johon keskusteluun tarttui nyt Kipuna-Syökärikin,
alkaen omat vilkkaat teurastajamuistelonsa viimeisten kymmenen vuoden
ajalta sanoen näinikään:

— Suuri sika, mitä minä on nähty, on tämä pastori. Pastori olla yks
suuri sika, mitä minä on nähty! — —

Seurasi ankara naurunrähäkkä, jonka päälle otettiin taas kulaus
oivallista Jamaikaa.

Tuvasta kuului tanssin töminä ja viulujen vinkuna.

Siellä tanssittiin polkkaa ja sen jälkeen kuudeltahampuria, jota
mentiin hiljaa hipsutellen, mutta vilkkaasti.

                                                  ⸻

Santra asui äitivanhuksensa kanssa pienessä mökissä, jossa oli vain
yksi huone, tupa, ja sen edessä kylmä porstua.

Tuvassa oli kaksi ikkunaa, toinen itäänpäin merelle antava, toinen
etelään päin. Ikkunoilla kasvoi aina kukkia, turkinpalssameja y.m.

Santran isä oli kadonnut merimatkoillaan jo Santran pienenä ollessa.
Isää pidettiin kuolleena, koska ei hänestä ollut kukaan tuonut mitään
tietoja. Mutta kirkonkirjoissa hän kulki elävien joukossa, sillä hänen
ruumistaan ei oltu missään nähty, eikä mitään muutakaan virallista
tietoa hänen katoamisestaan elävien joukosta ollut saapunut.

Pienestä pitäen oli Santra tottunut ankaraan työhön.

Hän kävi verkoilla erään sukulaisen haapiossa.

Hänellä oli vähän verkkoja ja nekin jo vanhoja sekä niin moneen kertaan
parsittuja että vanhimmissa verkoissa oli vaikea nähdä montakaan
alkuperäistä silmää. Kesät ja talvet kuluivat pelkässä verkkojen
parsimisessa. Äitikin jaksoi vielä kutoa ja parsia niin uusia verkkoja
kuin sukkia sekä kehrätä. Lämpöisenä aikana kävi myöskin äiti rannassa
auttamassa kalojen ruokkimisessa. Muun työn sai tehdä Santra: keinua
läpi kesäiset yöt merellä verkoilla, soutaa kymmenen, parikymmentä kilometriä
raskasta verkkohaapiota milloin oli tyyni tai aamuin suoria
verkkoja, ruokkia ja suolata kaloja, virittää verkkonsa vapeille,
parsia niitä kotona keskipäivisin, laittaa ruokaa, pestä vaatteita,
hoitaa lehmää ja sikaa sekä tehdä kaksi kalamarkkinamatkaa Viroon,
toisen keväällä ja toisen syksyllä. Virosta syysmarkkinoilta hän
toi kaikki talvitarpeet: rukiita, perunoita, lanttuja, kaaleja ja
vähän lampaanlihaa. Toisinaan sairasteli äiti ja silloin häntä oli
hoidettava. —

Talvi oli istuttava tarkoin verkkoharkin ääressä. Santraa pidettiinkin
koko saaren nopeimpana verkonkutojana. Ei kenenkään kädessä käpy
juossut niin sukkelaan kuin hänen.

Ansaitakseen rahaa kutoi Santra vieraille neljä, viisikin verkkoa
talvessa. Joskus hän kykeni ostamaan verkkorihmoja ja kutoi silloin
uuden verkon itselleenkin. Rikkaammillaan oli Santra Heikkilästä
tullessaan. Olihan hänellä silloin lähes kaksisataa markkaa rahaa!

Ruokana heillä oli maito, perunat, silakat ja leipä. Kahvia tai teetä
he joivat vain sunnuntaiaamuin, eikä aina silloinkaan.

Puut oli metsästä kaadettava, itse pilkottava ja vedettävä kelkalla
kotiin.

Se vasta oli työtä!

Usein Santra ajattelikin mennä jälleen palvelukseen, mutta ei voinut
jättää äitiään.

Hän ei koskaan tästä halustaan maininnut äidilleen, mutta tämä lienee
jotain aavistellut, koska kerrankin alkoi puhella Santralle näin:

— Työtä ja tuskaahan sinulla tyttöparalla on täällä kotona enemmän
kuin jaksat tehdä, ja palkkana huono ruoka ja kuluneet vaatteet, mutta
parempi on olla oman katon alla ja itse käskeä itseään kuin palvella
toista ja olla toisen käskettävänä.

Santra oli ollut kirkossa, kun Euppe ja Juuso ensi kerran kuulutettiin.
Vaikka hän oli tätä aavistanut ja joka pyhä niinä aikoina kirkkoon
mennessään kuvitellut kuulevansa tuon kuulutuksen ja itselleen sanonut,
ettei siinä mitään ihmettä ole sekä jo uskonutkin voivansa kuunnella
sitä niinkuin mitä muita kuulutuksia hyvänsä, niin toisin kuitenkin
kävi. Hän tuskin jaksoi kävellä kirkosta kotiin, eikä saanut rauhaa
missään. Ensin hän lähti kotiin ja lepäsi siellä vähän aikaa. Sitten
hän meni naapuriin kysymään, lähdetäänkö sinä iltana verkoille. Siellä
hän yritti istua vähän aikaa, mutta kun ei saanut rauhaa, hän palasi
jälleen kotiin. Sitten hän meni rantaan ja sieltä taas kotiinsa,
lähtien vihdoin kävelemään hautuumaalle, jonne hän ohjasi askeleensa
aina kun hänellä oli jokin hätä eikä hän muuten saanut ajatuksiaan
tyyntymään. Hän kulki ristiltä ristille, tutki puumerkkejä ja ristien
vuosilukuja sekä muisteli kutakin ennen elänyttä.

Santra kävi vuoteeseen aikaisin illalla ja pyysi äitiänsä menemään
ilmoittamaan naapuriin, ettei hän voikaan lähteä verkoille, sillä hän
oli sairas.

— Mikäs meidät sitten perii, jos sinäkin tulet sairaaksi!, sanoi
hätääntyneenä äiti.

Tavallista sairasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta ei tervettäkään.

Hän oli melkein aina liikkeellä, milloin kylällä tai hautuumaalla,
milloin merenrannalla tai metsässä. Verkoille lähtijää eikä mihinkään
muuhunkaan työhön ryhtyjää hänestä ollut.

Hän vain kulki ja ajatteli.

Kukaan ei häneltä kysynyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän suri. Kukaan
ei myöskään moittinut häntä.

Kaikki antoivat hänen kulkea rauhassa. Jokainen kunnioitti häntä kuin
pyhimystä.

Hän itse pelkäsi omia ajatuksiaan. Hänen aivoissaan pyöri vain yksi
ainoa ajatus — tai oikeastaan se ei ollut ajatus, vaan kauhea
mielikuva, joka oli totta. Se puristi hänen päätään kuin jättiläisen
koura, ja hän pelkäsi, että hänen päänsä menee rikki, että hänen
aivoissaan jotain hajaantuu ja sekaantuu. Ja jotain siellä varmasti
lieneekin hajaantunut ja sekaantunut, koska hän Eupen ja Juuson hääyönä
hirtti itsensä oman porstuansa orteen.

Santran vanha äiti heräsi vasta päivän valjetessa. Huomattuaan ettei
Santra ollut vuoteessaan läksi hän tätä etsimään. Äiti kävellä
köpötteli vaivalloisesti kepin varassa — viime viikot olivat häntäkin
paljon heikentäneet — ja päästyään porstuaan hän löysi tyttärensä
jäykistyneen ruumiin riippumassa orresta. Tämä näky sai äidin
kirkaisemaan pahasti, ja hän lyyhistyi tajuttomana permannolle.

Naapurit, etäiset sukulaiset, kuulivat kirkaisun ja riensivät apuun.
Pari päivää he hoitivat äitiä, joka oli saanut halvauksen eikä enää
palannut tajuntaansa, ja hautasivat sitten sekä äidin että tyttären
seuraavana sunnuntaina samaan hautaan.

Santran kotimökki jäi autioksi ja tyhjäksi ja on sellaisena seisonut
tähän päivään asti, läpi vuosikymmenien.

Siellä eivät sen perästä ole asuneet muut kuin pääskyset.

Polut pihalla ovat nurmettuneet. Minkäänlaista merkkiä ei enää näy
siitä, että porstuan edestä olisi yli pihanurmen käynyt polku aittaan,
kaivolle, portille ja navettaan.

Ikkunat ovat säilyneet ehjinä. Niiden lasit käyvät yhä värikkäämmäksi.
Näyttää kuin ikkunan kynnyksellä kasvaisi ikuisia kukkia, joiden väri
kuultaa läpi lasin mutta kehyksien puu lienee jo hyvin mätää. Tuvan
malkokatto on malkojen mädäntyessä tasoittunut ja nurmettunut. Se
kasvaa heinää ja voikukkia, mutta tuohet malkojen alla lienevät vielä
vettäpitäviä.