Maanmies halla-yönä.

Päivän liekkunut tuuli on Pohjolan puolla,
Illalla taukovi, lainekin kuoli jo tuolla.
”Miks’ et sä tuulonen tuudita peltoni viljaa!”
Niinkuin kuolohon vaipuen kaikki on hiljaa;
Pohjolan silmä on kirkas ja selkeä ohta;
”Laske sä Pilvetär liepehes, laske ne kohta!
Muuten mun viljani vie vilu, vie tänä yönä”.

Yö tuli selkeä, tyyn’ oli luonto kuin hauta,
Kolkk’ oli ilma ja maa niin kylmä kuin rauta;
Jäihin nestehet kasvien suonissa käivät,
Ruis, joka heiluen kasvanut ol’ kesäpäivät
Juur’ oli tähkähän nyt jyvän pienosen saanut,
Tähkät ne seisovi nyt kuni vaaleat haamut.
Maanmies unta ei saanut, ei koko yönä.

Aamulla, auringon kehän käytyä ilmi,
Maanmies käy ulos, otsallaan suru-pilvi;
Täälläpä hirmuinen näky häntä nyt kohtaa:
Yllähän kuurava kauhtana vilja se hohtaa!
Jäätäkin kylmempi nuoli se mieltä nyt viilsi,
Kuuma ja katkera kyynele silmässä kiilsi,
Riehuen rintakin löi ja hän huoaten lausui:

”Taivahan Luoja! nyt työni on tyhjähän mennyt!
Kolkkohon korpehen täss’ olen peltoja tehnyt,
Niistä nyt onneton korjata saan tulon karvaan:
Milläpä raukka nyt ruokin ma perheeni armaan?
Oi minun lapseni, oi! joko täytyvi teidän
Lähteä mieroa käymähän, pyyntöhön leivän,
Itse mun maan tämän hyljätä, etsiä toista?” —

”Ei toki! Vielä on vilja jot’ ei ole halla
Koskenut, vielä on mäntyjä tuoll’ ahon alla,
Kaikkia vielä ei voitturin kirvehet kaanneet,
Niistä on ihmiset ennenkin einehen saaneet;
En siis hylkää maatani, en kotipaikkaa,
Vaikka se joskus on tuima ja huolia laittaa,
Armas on kuitenkin tääll’ petäjäistäkin taittaa.”