TUOKIOKUVIA SALOLTA.

On kylmä ja kirkas talvinen kuutamoyö kaukana korvessa. Pilvettömällä
taivaalla kumottaa täysikuu ja tähdet vilkkuvat. Silloin tällöin
lennähtää tähti, sammuen äärettömään avaruuteen.

On hiljaista. Heikkona kaikuna kuuluu vain koiran haukunta kaukaa
jostain metsämökistä. Liikkumatta odottaa luminen, suuri salo. Ei
hiirenkään hisahdusta kuulu, ei näy... Vienon alakuloinen ja
surumielinen on talviöinen tunnelma yksinäisellä, kaukaisella salolla;
samalla se kuitenkin kuin salaa riemuitsee korven vapaudesta ja
rauhasta.

Mitä nyt? Pienelle kuun valaisemalle metsäaukeamalle ilmestyy äkkiä
valkea, pitkäkorvainen jänis. Siinä se istuu takakäpälillään, korvat
pystyssä, liikkumatta kuin lumipallo. Jollei kuun hopeankirkas valo
kuvastaisi sen sinertävää varjoa hangelle, ei sitä huomaisikaan.
Mitähän miettinee pupu-jussi? — Se harppailee läheisen kaatuneen
haavan luo ja alkaa, ensin hetkisen vielä kuulosteltuaan, järsiä puun
jäistä, kuuraista kuorta... Mutta äkkiä se loikkaa parilla pitkällä
potkulla metsän reunaan pienen kuusen varjoon, jääden siihen hätäisenä
kuuntelemaan.

Metsästä kuuluukin hiljaisia risahduksia. Ne lähenevät. Jänis ponnahtaa
täyteen laukkaan, syöksyen kuin kerä entistä, puoleksi umpeen
tuiskunnutta polkuaan pitkin alas loivaa, salskeapetäjikköistä
salolammen rantarinnettä — äkkiä lentää se kuperkeikkaa, parahtaa ja
koettaa riuhtoutua irti ansasta, joka silloin yhä tiukemmin kuristaa
kaulaa. Kylmä salo ei armahda, siihen on kuoltava.

Pian saapuu aholle komea, sarvipää hirvi, jota jänöjussi turhaan
peläten puikki pakoon. Siinä seisoo metsän kruunupää kauniina ja
juhlallisena, — mutta vain hetkisen. Se vavahtaa, pakkashöyry
tuprahtaa sen sieraimista ja keveästi hypättyään pisteaidan yli, se
katoaa metsän kätköön.

Lammen päässä suuren suon laidassa hiiviskelee kavala kettu
tavanmukaisella yöllisellä eväänetsintäretkellään. Suipolla kuonollaan
tarkasti nuuskien se seurailee varvikossa mutkittelevia metsäkanan
jälkiä. Sitten tarmokkaasti koppaa lumen alla luolassaan vaaraa
aavistamatta nukkuvan riekon, puraista rusauttaa sen hengettömäksi ja
alkaa ahneesti syödä saalistaan.

Korven öistä murhenäytelmää todistamaan jää vain pari veripisaraa ja
vähän valkeita höyheniä hangelle. Korvessa on kova, lahjomaton laki:
se, joka ei jaksa pitää puoliaan, joutuu vahvemman ja ovelamman
uhriksi.

Taas on rauhallista ja hiljaista. Pakkanen vain paukahtelee
huurteisissa puissa, kuu kumottaa ja tähdet tuikkivat.

                                                  ⸻

Marraskuun aamu on raikas ja selkeä. Ruskotus taivaanrannalla ennustaa
auringon nousua. Pitkän ja pimeän yön jälestä tuntuvat elähyttäviltä
aamun ensi hetket.

Salolla alkaa vilkas elämä ja liike. Ahon laidan koivuun lennähtää
maasta makuulta komea koirasteeri, kohta toinen, kolmas... ja ennen
pitkää on puu mustanaan urpujen kimppuun käyneitä lintuja. Ritvojen
nenistä kurkottelevat ne niitä. Hennon oksan taipuessa liiaksi
muuttautuu teeri toiselle, vahvemmalle, jossa se sitten syöntinsä
lomassa kaula pitkänä kotkotellen ja arkana kuulostellen tähyilee yli
hiljaisen salon, joka leviää kaikille tahoille viheriänä havumerenä
silmän kantamattomiin. Tämä on teerten, samoin kuin muittenkin metsän
eläinten valtakunta. Muuta maailmaa ne eivät tunne eivätkä kaipaa.

Ahon takana herää ketterä orava suureen kuuseen tekemässään
sammalpesässä, hypähtää virkeästi viereiselle huojuvalle oksalle,
siistii jo harmaaksi käynyttä turkkiaan, oikoo takajalkojaan, sitten
tyytyväisyydestä kurahtaen kimpoo viereiseen kuuseen, nousee runkoa
myöten lähelle latvaa, kiskaisee kävyn hampaihinsa, juoksee pirteästi
häntä pystyssä oksannenälle ja istahtaa siihen, pitäen etukäpäliensä
välissä käpyä, josta syö siemenet ja silpoo suomut, karistaen ne
kanervikkoon kuusen juurelle, missä suuri kukkometso niiden lipattavaa
laskeutumista pää kallellaan hiukan kummastellen katselee, mutta
rauhoittuu huomattuaan etteivät nuo ilmassa liitelevät silput olleet
sille vaarallisia.

Pienet, vilkkaat tiaiset, hömötiaiset, töyhtötiaiset, talitiaiset ja
näöltään harakkaa pienoiskoossa muistuttavat pyrstötiaiset, ovat kaikki
tapansa mukaan sekaisin samassa parvessa jo aikoja sitten olleet
liikkeellä. Tiristen ja sirkuttaen hyppelevät ne kuusten alaoksilla,
riippuvatpa myös kynsistään selkä maahan päin einettään etsiessään.
Vähitellen, puu puulta siirtyy parvi läheiselle nevalle päin, häipyen
sinne.

Aina ahkerasti liikehtivä kirjava tikkakin on hereillä takomassa
terävällä nokallaan pystyyn kuivuneen hongan kylkeä, etsien toukkia ja
hyönteisiä. Se kiertää ruuvimaisesti puun runkoa tasapäiseksi
taittuneeseen latvaan, josta lennähtää tiuskaisten toisen kelon
kupeeseen.

Jänöjussi, jäkkäniska, töpihäntä, vietettyään tyytyväisenä yön
palohalmeen ruislaihoa syöden, puikkii pitkin nokisista puista tehdyn
aidan vartta, työntäytyy viimein ahtaasta raosta, loikkaa yli jäätyneen
vesilätäkön ja kapsahtaa kahdelle käpälälle kuulostamaan... pamahdus ja
savun pelmahdus lähellä koivukossa, kuloheinät katkeilevat jäniksen
ympärillä. Pupuparka pykertyy maahan, jääden siihen hiukan viputtaen
toista takajalkaansa. Suusta tippuu tummanpunaista verta kellastuneelle
koivunlehdelle.

Laukauksen kaiku kiirii kauas seesteisessä ilmassa ympäri hiljaisen,
rauhallisen salon. Säikähtyneenä humahtaa teeriparvi siivilleen
ahonlaitakoivusta, lentää havistaen peräkorpeen. Orava pudottaa
peloissaan kävyn käpälistään, livistää kuusen korkeimpaan kerkkään,
kääriytyen siihen pieneksi harmaaksi mytyksi. Metsokin rumahtaa
lentoon, kohoten ison hongan tukevalle oksalle puun maltoon.

Nevalta päin kuuluu askeleiden rapse. Varovainen metso kiertää
puunrungon toisella puolella olevalle oksantyvelle.

Pian loittonevat askeleet kuulumattomiin. Metso lentää muurahaispesään
”kylpemään” ja orava hyppää läheiseen runsaampikäpyiseen kuuseen.

Salon rauhaa ei enää mikään häiritse.

Auringon ensi säteet kultaavat kalliolla, nevan takana kasvavien
koivujen latvoja. Loppumaton latvameri lainehtii raikkaassa tuulessa.

Metsän aamuinen taika on hävinnyt.