I luku.

SUMUKELLO.

Laivan nimi ei alunperin ollut ”Silkkilaiva”, vaan Anna Marja.

Vasta kuoltuaan sai se nimen ”Silkkilaiva”.

Niinhän muuttuvat kaikkien tuhoutuneiden laivojen nimet. —
”Turskalaiva”, ”Talilaiva”, ”Vaskilaiva”, ”Nahkalaiva” ja monet muut
ovat veistämöiltä lähteneet toisen nimisinä.

Saarelaiset eivät uskalla käyttää näitä laivavainajien oikeita nimiä,
sillä muuten ne kummittelisivat ja olisivat elävien laivojen ja
saarelaisten alinomaisena kauhuna ja tuottaisivat paljo onnettomuutta.

Kummittelevathan niistä monet nytkin, mitä sitte jos niitä
kutsuttaisiin omilla nimillään!

Yhdenkö kerran sitä on kuultu, kuinka niiden miehet pimeinä ja
sumuisina myrskyävinä syysöinä nousevat maihin ja tekevät jos mitä!

”Silkkilaiva” on niistä pahin.

Monta kertaa on sen perämies käynyt Pohjoisrivillä, mennyt
sumukellotapuliin, ajanut soittajan tiehensä ja johtanut väärällä
soitolla laivoja harhaan ja tuhoon, toisen toisensa perästä.

Saari päättyy nimittäin pohjoisessa pitkään, matalaan ja vaaralliseen
särkkään eli sääreen, jonka nimi on Pohjoisrivi, ja että laivat
osaisivat sitä karttaa, on siihen rannalle rakennettu loisto ja
sumukellotapuli. Molemmat tornit ovat erikseen. Ne ovat kivestä ja
kalkitut valkeiksi ja niissä on molemmissa punainen rautakatto.

Kun on sumu tai lumipyry, jolloin ei loiston tuli tai maa itse
näy, soittaa yksi loiston vartijoista, se, jolla sillä kertaa on
vartiovuoro, sumukelloa.

Kun merellä soi muitakin sumukelloja, on Pohjoisrivin kellon soitava
määrättyjen sääntöjen mukaan, kahdeksan minuutissa lyöntiä, että
se tunnettaisiin ja että merenkulkijat tietäisivät, mitä paikkaa
lähestyvät.

Mutta ”Silkkilaivan” perämies viis välittää säännöistä — tahallaan se
soittaa väärin tai ei soita ensinkään.

Jumala varjelkoon niitä laivoja, jotka silloin joutuvat Pohjoisrivin
sumukellon piiriin!

Ne ottaa tuho omikseen armotta, säälimättä, eikä ole ketään tuhon
näkijää eikä avun hankkijaa, sillä sitä loiston vartijaa ei ole vielä
syntynytkään, eikä synny, joka pysyisi vahtipaikallaan sumukellon palan
nuorassa, kun yön pimeydestä sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkaa
kuulua airon kolketta ja ”Silkkilaivan” perämies sieltä maihin soutaa
ja kysyy soittajalta: ”Miksi sinä sumukelloa soitat?”

Ei semmoisena yönä kukaan pysy vahtipaikallaan!

Ei sitä kyennyt tekemään yksin Samelin Pennakaan!

Mitenkäs kävikään hänelle kerran. Senhän muistavat vielä kaikki minua
vanhemmat.

                                                  ⸻

Oli pimeä syysyö.

Kello lähenteli kahtatoista.

Penna oli Pohjoisrivillä loistonvartijana ja hänellä oli vartiovuoro.

Heikko tuuli puhalteli lännestä.

Sakea sumu peitti taivaan, meren ja saaren.

Niin sakea, että loiston tuli ei näkynyt kuin kivenheiton päähän, siis
puolimatkaan rantaan, ja sinnekin kuin vanha vaskinappi.

Näki, kuinka sumu miljoonine pienine vesipisaroineen kiisi ohi
loistotulen. Muualle katsoessa tuntui, kuin sumu makaisi paikallaan
raskaana taakkana maan ja meren päällä ja tuuli vain lentäisi.

Meressä kävi vanha ummikas, joka mourusi rantaan.

Penna seisoi matalan sumukellotapulin vieressä maassa, tapulin
tuulensuojaisella puolella.

Kellon palasta lähtevän nuoran pää oli hänellä kädessään.

Kello on suurempi kuin saaren isoin kirkonkello ja on siinä kumeampi ja
kantavampi ääni kuin siinä.

Penna seisoi viluisena ja rasvattuihin hylkeennahkavaatteisiin puettuna
— öljyvaatteita ei siihen aikaan vielä ollut — tapulin vieressä.

Hän piteli nuoraa käsissään ja veteli siitä molemmin käsin aika ajoin.

Hän löi palalla voimiensa takaa aina kahdeksan kertaa ja jätti sitten
palan taas tyhjää heilumaan. Kun kellon ääni alkoi miltei kokonaan
vaieta, löi hän taas kahdeksan kertaa. Lyönteihin ja kellon kuminan
vähitellen hiljenemiseen ja sen kokonaan vaikenemiseen kului minuutti
ja taas seurasi uuden minuutin kahdeksan harvaa, raskasta ja kauas
vyöryvää kumeaa lyöntiä.

Näin oli Penna tehnyt jo vartionsa alusta, kello kahdeksasta illalla,
sillä sumu oli tullut jo edellisen vartion aikana.

Syys oli jo pitkällä.

Oli jo marraskuun loppuviikko käsissä.

Ilma oli kostea ja kolea.

Pennan nahkavaatteissa vieri ja tippui suuria vesipisaroita.

Isoina karpaloina lenteli niitä myös tapulin rautaisesta räystäästä ja
sattuivat useat niistä Pennan kasvoihin ja lisäsivät hänen viluaan.

Penna hakkasi käsiään hartioihinsa soiton väliajalla.

Hän ei ajatellut mitään — ei ainakaan tiennyt ajattelevansa, eikä
tarkannut ajatuksiaan jos niitä olikin.

Hän kuunteli kellon kumeaa ja yhä hiljenevää hyrinää ja hakkasi käsiä
hartioihinsa tai tupakoi.

Kellon hyrinä sammui sammumistaan ja juuri kun se kokonaan loppui, veti
Penna taas nuorasta ja antoi palan iskeä kahdeksan lyöntiä.

Pala jäi taas vapaana heilumaan ja vingahteli ruostuneessa kantimessaan
kerran — pari — kolme.

Kello soi itsekseen hyristen.

Tuuli lisääntyi ja puhalteli humisten tapulin holveissa.

Kellon ääni oli jälleen sammumaisillaan, kun pimeältä, sumuiselta ja
möyryävältä mereltä alkoi kuulua lähenevää airon kolketta.

Ei saanut oikein selvää, soutiko se pitkin rantaa, vai lähestyikö se
suoraan selältä.

Joka tapauksessa se läheni lähenemistään.

Penna, niin kuulu rohkeudestaan kuin olikin, pelkäsi kuulevansa
sellaista, jota ei ole kuulumassakaan, että muka hänen omissa
aivoissaan se vain sillä tavalla kolkkaa eikä missään merellä, ja
herättääkseen itsensä ja karkoittaakseen nuo harhaäänet hän veti
voimiensa takaa nuorasta kellon soimaan entistä kovemmin.

Kahdeksannen lyönnin perästä hän taas tarkkasi kuuloaan ja huomasi,
että airojen kolke kuuluu yhä.

Se tuntuu olevan jo niin lähellä, että kuivain rantakivienkin pitäisi
olla jo soutajaa kauempana.

Se soutaa jo kuivalla maalla!!

Se soutaa jo ihka tapulin juurella — kolke kuuluu tapulissa tai sen
jalkakivissä!

— Hoi!, huusi Penna.

— Hoi, hoi!, vastasi ääni, nyt taas jo mereltä. Soutu lakkasi. Mitään
ei voinut nähdä. Tuskin muuta näki kuin pimeän, mustan, raskaan sumun.

Penna kuunteli sydän kourassa ja suu ammollaan. Hänestä tuntui, kuin
jo kuulisi sen tulijan hengityksen, mutta omaa hengitystään hän lienee
vain peljännyt.

Penna huutaa rojautti taas hätäisenä: ”Hei!” ja soutaja vastasi samalla
tavalla: ”Hei!”

— Kuka sinä olet? huusi Penna.

— Olenpahan vaan... Miksi sinä kelloa soitat?

— Soitanpahan vaan, etteivät laivat aja maalle...

— Eipäs soitettu silloin kun minä tähän Rivinsäärelle ajoin ja
laivoineni upposin. Minä olen sen ”Silkkilaivan” perämies ja tahdon
tietää, miksi sinä nyt kelloa soitat...

Tuskin lienee Penna itse siinä hätäännyksissään omia jalkojaan liioin
muistanut, mutta jalat muistivat itsensä ja tehtävänsä sitäkin
selvemmin ja käsittivät heti, että nyt on paha nuotassa ja tästä on
tavallista vikkelämmin pois jouduttava.

Päästyään sisään herätti Penna toiset loistonvartijat ja kertoi niille,
mitä oli kuullut ja lisäsi: ”Tuli laivoja maalle jos tuli ja meni leipä
jos meni, mutta minä en tänä yönä vahtiin mene.”

Kun tiedettiin ”Silkkilaivan” perämiehen harva se käyvän
kummittelemassa Rivin kellotapulin luona, ei ollut kenelläkään halua
lähteä vahtiin.

Jokaiselle muistui mieleen samanlainen tapaus kolme vuotta sitte,
jolloin niinikään ”Silkkilaivan” perämies nousi maalle sumukellotapulin
luona, teki samat kysymykset ja vaati soittajaa tilille laivaan.
Soittajana oli silloin Jyrin Tuomas vainaja, mies rohkea kuin
tammitukki. Hän vitkasteli hetken ja vastasi röyhkeästi kysyjälle
ja palasi niinikään sydänyön pahimmalla tunnilla kesken vartionsa
vahtitupaan henkensä säilyttäneenä kuten Pennakin, mutta järkensä
menettäneenä ikiajoiksi. — —

Pennan tullessa sisään palaa kärysi vahtituvan pöydällä vanha
rasvalamppu. Ikkunat olivat visusti luukuilla suljetut, sillä merelle
ei saanut näkyä mitään muuta valoa, kuin loiston.

Rasvalampun liekki lekutti rauhattomana sillä luukkujen ja harvan
ikkunan läpi pääsi tuuli silloin tällöin puhaltamaan sisään.

Luukut kolahtelivat ja tuuli suhisi ja vongahteli uunin savupiipussa.

Miehet istuivat vuoteittensa reunoilla.

Kello löi kaksitoista.

— Kyllähän sinun Anttu on nyt lähdettävä. Ei siinä auta, sanoi
vartiovanhin.

— Kyllähän minä menen. Mutta niinkuin pää on kallis maan matosellakin
niin se on ihmiselläkin ja tietäkäät se, etten minä sinne sitä varten
mene, että panisin pääni senkaltaiseen reikään, josta en sitä saisi
takaisin. Sellainen mies minä olen ja se on minun käsitykseni ja
tapani. Jokaisen on katsottava eteensä. Minä menen kotiini minä, enkä
tälle loistolle enää tule.

Niin puheli Anttu ja alkoi pukeutua lähtöä varten. Jalkaansa veti hän
vahvat rasvanahkaiset merisaappaat, puki ylleen lyhyen turkin ja painoi
karvalakin päähänsä ja työntäytyi ulos ovesta.

Toiset panivat tupakaksi.

Tuskin olisi ennättänyt isämeitää lukea — ja totta puhuen sitä Penna
yrittikin — kun Anttu palasi.

Syntyi väittelyä ja naurua Antun pikaisen paluun johdosta ja sen
jälkeen vaitiolo, jolloin miesten kauhuksi ovi hiljaa aukeni ja sisään
astui loistonpäällikkö — eikä ”Silkkilaivan” perämies, niinkuin miehet
ensin luulivat.

Päällikkö oli vanha kyyryharteinen, kaljupäinen valkopartainen herra,
jonka omallatunnolla oli yhtä ja toista. Hän oli ahkera ryyppymies, ja
kun palkka oli pieni oli hän lyöttäytynyt yhteen neuvoon monen sangen
epäselvissä asioissa hommailevan kanssa.

— Mitä täällä riidellään ja miksi kaikki miehet ovat sisällä?, kysyi
hän tupaan tultuaan.

— ”Silkkilaivan” perämies soutelee Rivinsäärellä ja Penna tuli pakoon,
eikä kukaan muukaan uskalla mennä vahtiin, selitti vartiovanhin.

— Höö — vai kummituksia, hörähti päällikkö virnistäen, vai
kummituksia ne papat taas pelkäävät! Ei siellä ole vielä henki keltään
mennyt...

— Ei henki. No ei juuri henki, mutta ymmärrys kyllä ja se on melkein
sama kuin henki. Ne, jotka muistavat Jyrin Tuomaan aikoja — ja
vastahan tuo oli kuin eilen, kolmas syksy takaperin — antavat kellon
olla tänä hiljaa. Minä sanon mitä tässä jo sanoivat Penna ja
Anttu, että menköön leipä kunhan järki jää.

Päällikkö nauraa hörähti ivallisesti ja sanoi:

— Vai menninkäisiä ja kummituksia ne miehet taas pelkäävät! Tulkaahan
kuuntelemaan kun minä soitan ”Silkkilaivalle”!

Miehet saattoivat päällikköään ulos asti, porrasten eteen, sen
etemmäksi ne eivät uskaltaneet seurata päämiestään, joka läksi
rohkeasti harppomaan loistoa ja kellotapulia kohti.

Kuului kun kari sorahteli sen saappaiden alla ja alkoi se hyräillä
jotain laulua, jolloin joku sanoi: ”Nyt se pelkää, koska laulaa.” —
Lopulta lakkasi laulu. Sitten kuului vihellystä — jotain marssia se
vihelsi. Sitten loppui sekin, sitten ei kuulunut askeleitakaan eikä
mitään.

Lopulta alkoi jälleen kuulua lähestyviä askeleita. Ukko itse sieltä
tuli peljästyneenä ja hiljaisena takaisin eikä kukaan ole tähän päivään
asti saanut tietää, mitä se siellä oli nähnyt ja kuullut.

Äänettömänä kompuroi ukko omia portaitaan sisään kehoittamatta sinä
yönä ketään vahtiin.

Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin ukko heläytti oman ulko-ovensa
lukkoon, kumahti sumukello.

Kumahti kerran.

Kumahti toisen ja kolmannen ja alkoi leivottaa minkä malmi sieti.

Oven kiersi päällikkö kahdesti lukkoon ja painoi vielä haankin kiinni.
Miehet myös olivat tulleet sisälle, eikä kukaan puhunut sanaakaan.

Se oli kamala yö.

Kamalin, mitä Pohjoisrivillä on vietetty.

Se yö, jolloin Jyrin Tuomas menetti järkensä, ei ollut mitään tähän
nähden.

Kukaan ei tiennyt kuka sumukelloa soitti, mutta kukaan ei myös epäillyt
etteikö se olisi ”Silkkilaivan” perämies.

Koko yön se soitti, herkeämättä.

Se ei pitänyt mitään säännön mukaisia väliaikoja, vaan leivotti yhtä
mittaa aamunkoittoon asti, vaikka sumu hälveni jo kello kolmelta.

Kello ei soinut vaan se ulvoi.

Seinäkellon minuuttiennäyttäjä tuntui kiertävän niin hitaasti kuin
tuntiennäyttäjä muulloin.

Koko vahtitupa, sen seinät, permanto, laipio, katto, ovet ja ikkunat,
koko saari, pilvet, ilma, sumu ja koko maailma tuntui värisevän,
hyrräävän ja ulvovan sumukellon mukana.

Se oli vasta soittoa!

Miehet lukivat ääneen mikä isämeitää, mitä Herran siunausta ja mitä
mikäkin muisti. He polttivat tulta tuvassa koko yön.

Kukaan ei rohjennut käydä maata.

Eikä se kuulunut uni maistaneen loiston päälliköllekään.

Omassa kamarissaan oli istunut koko yön ja lukenut korkealla äänellä
Uutta testamenttia.

Aamupuolella yötä oli sumukello alkanut rämistä kuin rikkinäinen pata,
ja kun päivä valkeni ja miehet uskalsivat mennä sitä katsomaan, oli sen
reunassa noin kolmen vaaksan pituinen halkeama.

Niin oli vihoissaan iskenyt, että kellon halkaisi!

Päivä paistoi kelmeänä ja viluisena kaukana ja alhaalla kaakossa.

Meri oli tyyntynyt. Heikko ummikas lotisi rantakiviin ja huuhtoi pitkää
vihreää limakasvia, jota niiden kupeissa kasvoi ja joka alkoi jo siellä
ja täällä muuttua valkeaksi, niinkuin syksyllä aina.

”Silkkilaivan” perämiehen yöllisestä maissakäynnistä ei ollut enää
näkyvissä mitään ja ellei sumukellon laita olisi ollut halki,
olisikin kuka hyvänsä ollut halukas uskomaan, että koko juttu hänen
maissakäynnistään oli vain tavallinen loistonvartijain sepittämä
kummitusjuttu.

Mutta siinähän sen nyt näki jokikinen, kenellä silmät päässä oli, että
kellon se oli käynyt rikki soittamassa.

Nähtiin sinä aamuna vielä pahempaakin.

Vanha loistonpäällikkö nimittäin löydettiin kuoliaana huoneestaan.

Kului monta päivää, ennenkuin Pohjoisrivin loistonvartijat pääsivät
entiselleen. Kammo asusti heidän mielessään monta aikaa.

He sitoivat sumukellon köyden jatkoksi niin pitkän ohuen nuoran, että
se ulottui aina vahtituvalle asti.

Porstuan oveen kaivettiin reikä ja vartiovuorolla oleva seisoi
valaistussa porstuassa, jossa veteli nuorasta aina kahdeksan lyöntiä
ja piti väliä niin paljon että ennätti lukea isämeidän tai Herran siunauksen,
johon kului viisi viidettä sekunttia, muu osa minuuttia
meni kahdeksaan lyöntiin.

Niin, niin! Totta se on!

Muistaahan tämän jokainen, mitenkä Pohjoisrivin sumukelloa soitettiin
pitkästä nuorasta ja kuinka kellon ääni rämisi surkeasti ja kuului
tuskin päähän!

Kului kuukausia, ennenkuin olot pääsivät siellä ennalleen.

Talvella ei sumukelloa soitettu, paitsi pahimpina pyryinä ja sumuina,
kun hylkeenpyytäjiä oli jäällä.

Sitte keväällä tuli uusi loistonpäällikkö, joka leikkasi nuoran poikki
sylen päästä palaa, siis entisestäänkin lyhemmäksi ja komensi miehet
tapuliin soittamaan eikä ”Silkkilaivan” perämies sittemmin ole enää
maissa käynytkään, lienee saanut, mitä toivoikin, saadessaan Jyrin Tuomaan
ja vanhan loistonpäällikön, joilla molemmilla ja varsinkin
viimemainitulla oli paljon selvitettävää ”Silkkilaivan” peräkajuutassa.
Heistä ja heidän osuudestaan ”Silkkilaivan” tuhoon kierteli aikanaan
juttuja, toinen toistaan kummempia, ja päästäksemme perille tapahtumain
oikeista vaiheista on meidän siirryttävä asian alkuun, muutamia vuosikymmeniä
takaperin, tarkemmin sanoen vuoteen kahdeksantoistasataa
ja neljä neljättä.