II luku.
VANHOJA PAPEREITA.
Siihen aikaan oli Heikkilän Sameli, Pennan isä, parhaissa voimissaan.
Hänen talonsa oli kylän reunassa, pohjoisimpana, meren rannalla.
Talosta pohjoiseen alkoi metsä ja kalliot. Idän ja etelänpuolella
asuinrakennusta oli iso puutarha, isoin koko saaressa. Siinä oli
viisikolmatta omenapuuta, kuusi luumupuuta, neljä päärynäpuuta ja
puutarhan aitaa vasten kirsikkapuurivi, joka ympäröi muita. Puutarhan
aidasta alkoi rantakarikko ja kivikko.
Puutarhan merenpuoleisesta aidasta johti kaunis portti ja kivikkoon
raivattu tie, noin parikymmentä pitkä, rantaan.
Talo oli ulkopuolella varsinaista saaren satamaa, jonka rannalla
useimpien talojen valkamat olivat, mutta oli sen kohdalla pyöreä
lammikko, pikku satama, läpimitaten noin kolmekymmentä syltä. Tämä
pieni satama oli osaksi luonnon muodostama: sen etelä-, kaakko- ja
itäsivua kaarsi kivisärkkä, joka toimi aallonmurtajana. Paljon rahaa
oli Sameli uhrannut sen korottamiseksi ja tiivistämiseksi samoin kuin
sataman raivaamiseksi kivistä. Särkkä päättyi isoon kiveen, jonka ohi
kävi syvä sisääntuloportti, noin leveä, tuskin sitäkään.
Portin toisella puolella oli samoin iso kivi ja siihen päättyi maalta
tuleva kallionkieleke, Venekallio, joka suojasi satamaa pohjoiseenpäin.
Tämä Samelin oma, hänelle yksinään kuuluva satama-allas oli siksi syvä,
että meren matalimmillaankin ollessa voi soutaa valkamaan täyteen
kuormatulla jollalla tai haapiolla. Sen kautta tuotiin kotiin kaikki
kauppatavarat isommista aluksista, jotka kelluivat tyhjentämisen ajan
ankkurissa sataman edessä.
Sameli oli nimittäin kauppias.
Jo hänen isänsä, Riko, oli hankkinut niin sanotut porvarioikeudet,
vaikkei hän osannutkaan laskea eikä kirjoittaa. Hän oli hankkinut
oikeutensa rahalla, oli ostanut siihen tarvittavat paperit ja laski
tarvittavat laskunsa hyvässä päässään, jossa myös sijaitsi koko hänen
kirjanpitonsa ja kaikki muistiinpanonsa. Siellä ei ollut ainoatakaan
väärää vientiä tai hukkaantunutta muistiinpanoa.
Sameli sen sijaan oli hankkinut kauppias- eli porvarioikeutensa
rehellisesti, nimittäin sillä tavalla rehellisesti, että osasi sekä
laskea että kirjoittaa — rehellistä peliä Samelin mielestä oli ollut
hänen isä-vainajansakin menettely, koska hän oli kunniallisesti
hankkimillaan rahoilla paperinsa ostanut. Jos mitä epärehellistä oli
tapahtunut, olivat siihen syypäitä paperin antajat, eikä ottaja. Niin
päätteli Sameli.
Sameli istui puotikamarissaan.
Hänen edessään pienellä pöydällä oli avattu muistikirja, toista
vaaksaa pitkä ja kämmenen levyinen ”MATMORS HUSHÅLLSBOK” niinkuin sen
kanteen oli painettu syvillä kullatuilla kirjaimilla. Kannet olivat
tummanvihreät ja selkä musta. Siihen merkitsi Sameli laivojensa
rahalliset tulot ja menot. Kannen sisäpuolelle hän oli mahdollisimman
kauniilla kirjaimilla piirtänyt mietelmän:
”Kirjoittaa on minulla
mieli tämän
maailman surkeudesta.”
Viivoittamattomalle ensi lehdelle oli kirjoitettu kirjan nimi
”Laivojeni tilikirja” sitten omistajan nimi: Sameli Heikkilä
ja viimeisenä — aakkoset, a, b, c, d j.n.e., kaikki, oikeassa
järjestyksessä ja koristeltuina. Niillä tietysti ei ollut mitään
suoranaista tekemistä laivatilien kanssa, olivathan siinä vain kuin
suvun ensimäisen kirjoitustaitoisen riemulauluna, osoituksena taidon
ylivuotavasta runsaudesta. Kaikki seuraavat lehdet, paitsi viimeinen,
olivat kauniita, sinisellä ja punaisella viivattuja debet- ja
kreditlehtiä.
Milloin hyvänsä Sameli ottikin esille tämän tilikirjansa oikealla
olevan ison mustan kaapin rahakomerosta, pysähtyivät hänen silmänsä
ensin hetkiseksi — ja tällä kertaa pitkäksi aikaa — noihin ensi
lehdellä oleviin aakkosiin. Niiden silmäily oli muuttunut hänelle kuin
tiedottomaksi rukoukseksi.
Niitä katsellessaan hän muisteli isäänsä.
Hänen suurta voimaansa.
Hänen viisauttaan.
Hänen jalomielisyyttään ja rehellisyyttään.
Hänen rikkauttaan, joka oli hankittu viisikymmenvuotisella
kaupankäynnillä tässä samassa talossa. Ennen häntä, Samelia, oli isä
tullut naapurikylästä vävyksi tähän taloon, joka siihen aikaan oli
matala ja pieni kalastajamökki, pari omenapuuta pihalla, satama kiviä
täynnä, valkama rappeutunut ja mätä, kaikki muu rumaa ja vanhettunutta
paitsi talon nuori, kaunis, toimelias ja viisas tytär, Anna Marja,
josta sittemmin tuli Samelin äiti ja joka nyt on kuollut, samoin
kuin Samelin isäkin, ja ovat haudattuina saaren kirkkoa ympäröivään
hautuumaahan, jossa koivut, pihlajat, kastanjat ja sireenit humisevat
tuulessa.
Sitten johtui Samelille mieleen vielä isästään se kumma seikka, ettei
hän osannut kirjoittaa, ei edes nimeään, vaikka oli nuorena tehnyt
pitkiä merimatkoja ja hoitanut puoli vuosisataa isoa kauppapuotia.
No, auttelihan hän, Sameli, isäänsä loppuaikoina — noin kymmenenä viimeisenä vuotena,
kirjoitteli muistiin isänsä sanelun mukaan ”tämän
maailman surkeudesta.”
Juuri silloin, lapsettavana poikasena, hän oli piirrellyt tuon
mietelmän ja aakkoset.
Siitä on siis kymmenen vuotta!
Kymmenen vuotta, jotka ovat huvenneet kuin kymmenen kirjoitusta
rantahiekassa!
Paljon kauempana oli eräs tapaus Samelin lapsuudessa, silloin, jolloin
talossa ei ollut ainuttakaan kirjoitusmiestä. Kirkkaimpana kangasteli
sieltä tapaus, joka johtui aina mieleen katsellessa näitä isävainajan
aikuisia muistiinpanoja ja isävainajan puuttuvaa kirjoitustaitoa, sillä
se tapauspa muodosti isävainajan elämässä merkkikohdan, huippuhetken,
joka osoitti, kuinka poikkeava hän oli aikalaisistaan ja kuinka hän oli
kekseliäs ja sitä ihmeteltävämpi, kun hän ei koskaan opetellut oikeaa
kirjoitustaitoa.
Sameli muisteli, että isävainaja oli siihen aikaan niin vanha, kuin
Sameli itse oli nyt, siis noin viidenkolmatta. Minkä ikäinen Sameli
itse lienee ollut, Jumala sen muistaa, ehkä kolmen tai neljän.
Pihalta muutettiin uusien suurien puotitavara-aittojen tieltä rantaan
kahta vanhaa aittaa. Isävainaja itse oli alkanut numeroida seinähirsiä.
Sen piti ensin käydä vanhaan tapaan siten, että kirveen kasalla lyötiin
alimpaan hirteen yksi pykälä, seuraavaan kaksi, seuraavaan kolme ja
niin edespäin. Isävainaja oli jo neljännessä hirressä ja iski siihen
neljä pykälää. Seuraavaan piti tulla viisi, mutta sitten isävainaja
keskeytti — antoi kirveensä levätä paikallaan hiljaa vasten seinää
ja näytti jotain miettivän. Hän, Sameli, seisoi siinä nurmella
valkeissa karkeissa liinaisissa housuissaan kädet aikamiesten tapaan
housunkauluksen alla ja katseli.
Isävainaja asetti kirveensä nurkanrakoon ja läksi sisään.
Sameli perässä.
Sisällä isävainaja asettui ison kaappikellon eteen ja kysyi pojaltaan:
— Sameli, paljonko kello on.
— Kohta viisi.
— Näetkös, mitenkä viisi on merkitty kellon taulussa?
— Miksen minä näe — näenhän minä. Se on kuin kaatuva kirkon torni.
— Niin on poikaseni. Ja sen kanssa on tehty kuusi, seitsemän ja
kahdeksan. Kymmenen on kapea vino risti ja sen kanssa on tehty
yhdeksän, yksitoista ja kaksitoista ja luultavasti kolmekintoista ja
ne muut, jos olisi tarvittu. No, mennääs taas merkkaamaan seinähirsiä.
Sinä olet viisas poika, minä panen sinut kouluun.
Tultiin jälleen seinän luo ja rivakasti löi isä viidenteen hirteen
kaksi piirua, jotka yläpäistään yhtyivät. Se oli kellon viitonen,
ja oikeapa se siis lienee ollut. Kuudenteen hirteen lyötiin myös
kellontaulun mukainen kuuden merkki: suippokärkinen viitonen, kärki
ylöspäin, ja sen viereen vasemmalle ykkönen. Viidenteentoista hirteen
lyötiin kapea pysty vinoristi ja sen oikealle puolelle suippokärkinen
viitonen. Kaikki muut siihen asti löivät viidenteentoista hirteen
viisitoista piirua. Näkeehän sen vielä missä vanhassa ranta-aitassa
hyvänsä!
Seuraavana syksynä pantiin hänet, Sameli, Loviisaan erääseen
ruotsalaiseen alkeiskouluun, jossa eräs vanha, laiha, vihainen herra
opetti kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Niin tuli Samelista saaren
ensimäinen kirjoitusmies ja ensimäinen kaikki lain vaatimat ehdot
täyttävä porvari eli kauppamies, mutta isävainajan kirjoitusopinnot
päättyivät noihin seinähirsien piirunumeroihin, jotka olivat
ensimäiset laatuaan tällä saarella ja näkyvät vielä paraikaa tuolla
vanhan tuohikattoisen ranta-aitan kussakin neljässä seinässä — niin
— paremmin muistellessa vain kolmessa, sillä yhteen seinään oli
isävainaja jo ennättänyt lyödä merkit vanhaan tapaan — ylin numero
siellä on kolme vaaksaa pitkä rivi rinnakkaisia piiruja!
Näkeehän ne siellä kuka hyvänsä vielä tänäpäivänä, kun viitsii
vain mennä katselemaan tuon harmaan, niin pehmeän harmaan, kuin
ison ampiaispesän, tuon ikivanhan ristinurkkaisen, tuohikattoisen
ranta-aitan seiniä! Kaikki on muuttunut siinä harmaaksi, nuo silloin
kirkkaat piirtopykälätkin, mutta erottaahan ne toki selvästi pyöreässä
seinähirressä.
Sameli siirtyi seuraavalle lehdelle. Siitä alkoivat puna- ja
siniviivaiset tiliaukeamat. Koko kirja oli pyhitetty laivoille.
Ensimäisen aukeaman päälle oli kirjoitettu:
Kuunari ”Aina”.
Debet-puolella näkyi, että se oli rakennettu Pyttisten pitäjän
Lastensaaren veistämöllä sinä ja sinä vuonna ja tullut maksamaan
kaksikymmentäseitsemän tuhatta kaksi sataa seitsemänkymmentä kaksi markkaa
.
Kredit-puolella näkyivät kuunari ”Ainan” tulot.
Näkyi, että se kolmessa vuodessa oli purjehtinut hintansa selväksi ja
lisäksi kaikki muut menot ja myytiin neljäntenä kesänään Rotterdamissa
tuhat markkaa kalliimmasta kuin minkä se veistämöltä lähtiessään maksoi.
Sitten seurasi kuunari ”Lintu”.
Sitten priki ”Rakkaus”.
Se purjehtii vieläkin.
Sitten kuunari ”Anna-Marja”, josta Sameli oli isävainajaltaan kuullut,
että sen pohja olisi yli sata vuotta vanha, päältä rakennettu uudestaan
kolme kertaa täydellisesti, lukuunottamatta monia pienempiä korjauksia.
Se oli rakennettu tammesta vaskipulteilla.
Se oli kaunein laiva, mitä Sameli oli elinikänään nähnyt. Sitä ihaili
Sameli jo lapsesta alkaen. Omalle leikkilaivalleen, Ristian-enon
valmistamalle, hän pani nimeksi ”Anna-Marja”.
”Anna-Marja” oli onnellinen alus. Se ei ollut tehnyt ainoatakaan
laivarikkoa, eikä menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ollut kulkenut
ainoatakaan pitempää matkaa tyhjänä; se oli ennättänyt useamman matkan
Valtiasmeren ja Pohjanmerenkin takaisiin maihin, kuin ainoakaan
vertaisistaan. Se oli lisännyt Samelin isävainajan ja sitä tietä
Samelin rikkautta enemmän kuin ”Aina”, ”Lintu” ja ”Rakkaus” yhteensä.
Varsinkin ”Lintu” niistä oli kovanonnen haaksi: jo ensi retkellään
se menetti kansikuormansa ja purjeensa, toisella ajautui maihin
Ristnaotsaan Virossa, kolmannella, palatessaan kivihiililastissa
Englannista, rupesi kovassa aallokossa Pohjanmerellä vuotamaan päältä
ja oli upota, ja kun se neljännellä retkellään joutui tekemään matkan
tyhjänä, pohjakivikuormassa, oli se purjehtia kumoon ja myytiin sitten
virolaisille polkuhinnasta.
Toista oli ”Anna-Marja!”
Ostajia sillä olisi ollut kaikkialla, missä se vain näyttäytyi, mutta
oli Samelin isävainaja sanonut jokaiselle kosijalle: ”Ennenhän minä
myyn itseni sikopaimeneksi, kuin luovun ’Anna-Marjasta’. Ei sitä
rahaa ole vielä maailmaan lyötykään, eikä lyödä, jolla minä möisin
’Anna-Marjan’!”
Niihin sanoihin sisältyi vihjaus Samelin äitivainajaan, ja kukapa sen
tietää, vaikka sanoja olisi tarkoittanut, että laiva on hänelle yhtä
rakas kuin vaimo, jonka nimi myös oli Anna-Marja.
Saaren pappi oli eräillä joulukesteillä Samelin kotona ennen hyvinä
aikoina, jolloin perhe oli vielä koossa ja kaikki elossa ja talossa oli
paljon muitakin vieraita, sanonut juhla-aterian aikana: ”Ei tämä hyvä
isäntämme pidä emännästäänkään niin hyvää huolta kuin tuosta kauniista
kauniin emäntänsä kaimasta, joka kelluu tuolla ulkona satamassa
talvilepoon asettuneena!”
Vanha pastori, se oli vain jäänyt Samelille mieleen, oli istunut lasi
koholla isä-vainajan vieressä pöydän yläpäässä ja puhunut muutakin,
joka ei ollut jäänyt mieleen. Mitä lienevätkin olleet täysikäisten
asioita!!
Siellä on nyt juhlijoista suurin osa, missä kaikki muutkin entisten
aikojen ihmiset!
Hän itse on nyt täysikäinen ja hallitsee omaisuuttaan täysikäisten
tavalla ja ymmärtää täysikäisten asioita.
Numerot ja merkinnät kirjassa kuunari ”Ainan” ajoilta ovat nyt hänelle
yhtä selviä kuin ”Anna-Marjan” kuluneen kesän purjehdukset, jotka
hän on tähän samaan kirjaan merkinnyt, mihin nuo isä-vainajansa
sanelematkin.
Syksy on jo pitkällä.
Purjehduskausi on lopussa.
Sameli iloitsee silmäillessään laivojensa tilikirjaa. Rahaa on
kerääntynyt hänen kaappiinsa.
Kauppapuoti on tuottanut vielä runsaammin.
Hän tuntee olevansa rikas, rikkain mies koko saarella.
Niin niin...
Mitenkä olikaan isä-vainajan laita, silloin kun hän aloitti oman
elämänsä?
Usein oli isä-vainaja sanonut, että kun hän naapurikylästä tähän
taloon vävyksi tuli, oli hänellä vanhan haapiohaiskan pohjalla muutama
vanha hailiverkko, joita oli niin paljo parsittu, että lieneekö niissä
alkuperäistä rihmaa ollut enää silmääkään, ja talo, johon hän tuli, oli
yhtä tyhjä.
Isä-vainaja oli lisäksi, Samelille opetukseksi, usein sanonut, tuosta
hailiverkostaan puhuessaan, että ”joka sillä tavalla verkkonsa tai
purjeensa hoitaa, hän ei kuole köyhänä”.
Isä-vainajalla oli tapana häntä, Samelia, opettaa yhtenään, joka
paikassa, joka asiassa ja huokaili vieraidenkin kuullen: ”Tästä meidän
Sameli-pojasta sitten ei taida miestä tullakaan!” ja että ”Kun minusta
aika jättää ja talo ja tavarat joutuvat tämän Samelin huostaan, menevät
ne sitä tietään!”
Sameli näki päivän selvänä nuo harmittavat vuodet, jotka hän kasvoi
isä-vainajansa huolen alaisena.
Ne vuodet olivat ajallaan täynnä harmia, mutta nyt taampaa kangastivat
ne leppoisina ja kauniina kuin tyven kevätmeri, jonka yllä kirkas päivä
täytenä paistaa.
Kuusivuotiaasta asti oli Sameli ollut mukana laivoissa, ensin isänsä
mukana ”Anna-Marjassa” huvikseen ja oppimassa, sitten samassa laivassa
isänsä apulaisena ja kahdeksantoistavuotiaasta ”Anna-Marjan” päämiehenä.
Hänen ensimäinen retkensä Memeliin kesti kuusi viikkoa.
Hän toimitti omasta mielestään kaikki asiat nuhteettomasti ja
säntillisesti — omasta mielestään yhtä hyvin kuin isä-vainajakin, jopa
hän paluumatkalla kuvitteli saavansa lopultakin isänsä kiitokset. Mutta
siinä hän pettyi surkeasti. ”Anna-Marjan” kannella ei ole riehunut
koskaan niin vaikeaa myrskyä kuin silloin, kun hän siltä matkalta
palattuaan oli laskenut ankkurin kotisaaren satamaan ja isäukko souti
laivaan ja heti kupeelle päästyään silmäili tuikeasti ylös takilaan.
Sinne menivät Samelinkin silmät, ja eikös ollutkin vokan piikvalli
ristissä ja keulamaston huipussa liehui virkeässä tuulessa lippuliinan
avonaiseksi jäänyt pää kuin mikäkin jättiläispitkä ohut viiri.
Harmitti se Sameliakin ja hän olisi suonut silloin olevansa toisella
puolen maapalloa.
Mikä pitikin nyt juuri kotiin tullessa tuoda tuon onnettomuuden!
Ja hänhän oli erikoisen tarkasti luullut valvoneensa, että joka kohta
on niin paikallaan ja järjestyksessä, ettei edes isäukon silmä näe
pienintäkään vikaa ja vilppiä missään!
Kun hän oli juuri tällä kertaa tahtonut ansaita isältään tunnustukseksi
edes vaikenevan hyväksymisen!
Mutta jo jollastaan saneli ukkovainaja puoliääneen: ”Tuollako tavalla
mies on seilannut koko matkan?!”
Sitten kannelle päästyään hän jatkoi: ”Ethän sinä miesparka taida osata
vielä piikvallia kiinni panna, vaikka olet olevinasi merimies!”
Päällepäätteeksi hän omakätisesti avasi piikvallin lokin auki, käänsi
vallin oikeinpäin ja pani lokin jälleen kiinni kahveliin. Joku miehistä
ennätti kiivetä ylös mastoon ja ottaa kiinni lippuliinan irtonaisen
pään ja tuoda sen alas omaan kiinnityspaikkaansa.
Sameli itse seisoi kädet taskussa koko ajan laivan perällä ja katseli
merelle. Hän miltei itki.
Koko ajan kulki ukko-vainaja ympäri laivaa etsien vikoja, ja niitä
hän löysi toisen toisensa perästä: missä oli purje huolimattomasti
kääritty, missä raaka vinossa, missä köysi liian tiukalla, missä liian
höllällä tai väärässä paikassa.
Ukon puoliääniset ivalliset huomautukset ja naurun hörähdykset
kuuluivat siellä ja täällä. Muun muassa hän sanoi, katsoessaan
isostaluukusta ruumaan, kun se hänen mielestään oli likainen: ”Niin on
laiva sisältäkin likainen kuin olisivat maamiehet sillä purjehtineet
koko kesän sontaa pelloilleen!”
Sitten hän pani miehet työhön ja laivaa pestiin koko sen sisältä
ja ulkoa.
Kyllä Sameli tiesi, mitkä vaatimukset laivan puhtauteen nähden hänen
isällään oli.
Hän muisti senkin kerran, kun oltiin Loviisasta kotiin lähdössä ja
laivaan tuli eräs kotisaarelainen, joka oli monta vuotta purjehtinut
ulkovesillä ja oli nyt paluussa kotiinsa ja pyysi mukaan. Isä-vainaja
alkoi puhua muista asioista pyrkijän kanssa ja tarjosi tupakkaa, kyseli
ulkomaan kuulumisia ja muuta ja kun sitte pyrkijä sylkäisi laivan
kannelle, sanoi isävainaja: ”Niin — olisihan tässä meidänkin veneessä
päässyt, olisihan tässä tilaa ollut ja ainahan merimiehestä apua on,
mutta me ei itsekään vielä tiedetä, mihin mennään. Luultavasti ei tule
matkaa kotiin vielä. Varmimmin sinä luotsien mukana pääset.” — Mies
meni, ja heti sen jälkeen nosti isä-ukko merestä viisi ämpärillistä
vettä siihen syljen kohdalle, ja koko ajan sai hän, Sameli, joka siihen
aikaan oli vielä pieni pojan nallikka, harjalla sysätä sitä kohtaa,
jossa sylki oli ollut.
Niin!
Sellainen oli isä!
Samelilta jäi hänen kiitoksensa ja tunnustuksensa saamatta niiksi
päiviksi.
Setä-vainaja oli ainoa, jonka hän kuuli kerran häntä puolustavan.
Se oli isä-vainajan viimeinen.
Oli joulujen väliviikot.
Setä istui iltaa isä-vainajan luona.
Isä-vainaja taas alkoi tapansa mukaan soimata ainoaa poikaansa Samelia
hokien tapansa mukaan: ”Tämä meidän Sameli, se ei osaa hoitaa rahaa,
eikä se osaa hoitaa tavaraa. Miten käyneekään, kun kerran kaikki
joutuu sen hoitoon!” johon setä-vainaja oli painavasti sanonut:
”Sameli on vielä nuori. Hän on varsa ja länget eivät ole vielä hänen
kaulassaan. Annahan ajan kulua, ehkä hän hoitaa asiansa paremmin kuin
sinä. Nyt hän tietää, että sinä pidät kaikesta huolta ja että valta
on sinulla ja että kaikki mitä on, on sinun eikä hänen, mutta annahan
olla kun kaikki jää hänen niskoilleen ja hänen omakseen ja hänen
vallittavakseen, niin eiköhän Herra anna hänelle uutta sydäntä kuin
ennen Iisraelin Taavetti-kuninkaalle.” — Isä-vainajakin oli silloin
hymähdellyt tyytyväisenä, täyttänyt lasit uudestaan kuumalla teellä,
johon sekoitettiin molempiin laseihin pari isoa palaa sokeria ja hyvä
kulaus konjakkia molempiin, ja kehoittanut setä-vainaata ryyppäämään ja
sanellut: ”Ei tästä Sameli-pojasta mitään tule! Kallesta olisi tullut
mies, jos olisi elänyt! Sameli on tullut äitiinsä ja on liian ujo,
hitainen ja saamaton — ei siitä miestä tule, älä luulekaan!”
Sameli istui yksin pienessä puotikamarissaan. Pöydällä sihisi
pieni koreajalkainen ja valkeakupuinen öljylamppu ja seinällä
naksahteli vanha kello. Avonaisesta laivojen tilikirjasta heijasteli
kellertävänpunaista valoa Samelin hymyileville kasvoille. Hän painoi
nyrkillään tilikirjaa, jonka juuri oli sulkenut, ja hymähti ääneen:
”Samelista tulee kuin tuleekin mies ja on jo tullutkin”, kun hänestä
tuntui kuin isä-vainaja olisi seisonut siinä juuri hänen takanaan ja
pudistanut epäilevästi harmaata päätään. Sameli kääntyi sitä katsomaan
ja näki samassa oven aukenevan ja sisään astuvan naapurin pojan,
ikätoverinsa, joka oli neljä vuotta ollut ulkomerillä, purjehtinut
ympäri maapallon pariin kolmeen kertaan ja äskettäin tullut kotiin.
Hän oli Piki-Juoseppi, köyhä kalastajan poika.
— Iltaa Sameli.
— Iltaa, iltaa.
— Mitäs sinä täällä yksin istut kuin tonttu nurkassa.
— Enhän minä yksin ole. Keittiössä laittaa täti illallista ja...
— Mikä täti?
— Hele-täti, joka hoitaa täällä emännyyttä.
— Hele-täti?
— Niin niin. Entä sitte?
— Ei sitte niin mitään. Hoitakoon vain — jonkunhan täällä on emäntänä
oltava, kun et sinä kykene akkaa ottamaan. Lähde tansseihin! Esulla on
tanssit. Siellä on paljon tyttöjä ja poikia.
— En viitsi lähteä.
— Et viitsi!?
— Niin. Aamulla on noustava varhain ylös riisumaan ”Anna-Marjaa”
talviasuun, jos on kaunis ilma, että voi kuivata ja tuulettaa purjeita,
ennenkuin korjaa ne pois.
— Niin sinä olet kuin isä-vainajasikin: aina vain ”Anna-Marja”
ja ”Anna-Marja”! Ei mitään suussa ja mielessä kuin se ainainen ja
iankaikkinen ”Anna-Marja”! Joutaisi upota jo koko laiva, vai seuraako
sitä kirous, että aina kolmanteen ja neljänteen polveen on sinun sitä
palveltava! —
Sameli istui kämmenet otsalla ja sormet hiuksissa ja tuijotti lampun
liekkiin, joka punaisena kuulsi kuvun läpi. Piki-Juoseppi ravisti
Samelia olkapäästä ja sanoi:
— Kuule, mies. Esulla on tanssit ja siellä on ainakin yksi
”Anna-Marja”! Tule pois! Saat sinä ainakin katsella sitäkin
Anna-Marjaa! Kerkeät sinä istua puotikamarissa vanhanakin — älä sitä
pelkää! Ehkä tarpeeksikin! Tule pois!
— Ketäs muita tyttöjä siellä on kuin Sipin Anna-Marja?
— Onhan siellä — kuka niitä suittaa luetella. Lukkarin Ranssiina,
ja...
— Entä onko Anttilan Leena?
— On, on. Ja Jaakkolan Marjastiina, ja Kiiskin Loviisa, ja Tommilan
Liisa ja...
— Tanssittaakos sitä Anna-Marjaa kuka?
— Kysy, että puhaltaako se tuuli koskaan sen sinun ”Anna-Marjasi”
purjeisiin!
— Kuka sitä tanssittaa?
— Kuka ennättää. Minä enimmäkseen — ei se kaikille menekään. Ylpeä
kuin joutava, vaikka on köyhä kuin kirkon rotta.
— Mitä minä siellä. — Syön ja käyn maata niin olen aamulla virkeä.
— Oma asiasi! Oma asiasi. Ajattelin vaan, kun näin täältä sinun
puotikamaristasi tulta, että siellä se mies lukee rahojaan ja
raamustelee tilikirjojaan kuin mikäkin vanha kitupiikki koronkiskuri.
Ajattelin, että täytyy mennä ja nykäistä miestä olkapäästä ja temmata
muiden nuorten joukkoon, ettei ennen aikojaan pääse homeeseen käymään.
— No — avaa mustakirja jälleen auki ja ala sinne raapustella ihmisten
kurjuutta ja köyhyyttä ja omaa rikkauttasi! Piirtele sinne joka sivun
päälle että: ”Minun isä-vainajani kuritti tätä kansaa pehmeillä nuoran
pätkillä, mutta minä kuritan heitä skorpioneilla”, niinkuin pappi sanoi
ennen rippikoulussa, jos muistat. — Ja eikä minulla ole aikaa sinua
enempää narrata, eikä sinulla näytä olevan aikaa minua tämän enempää
kuunnella. Mieti nyt kuitenkin asiaa, ennenkuin maata käyt.
Sameli, kyllästyneenä Piki-Juosepin laverteluihin, avasi kirjansa
jälleen ja otti kynän käteensä.
Piki-Juoseppi oli jo ovella poismenossa, pysähtyi vielä käsi
ovenrivassa ja silmäili pilkallisesti Samelia ja sanoi:
— Jaaha! — Nyt minä näen, että sinusta on tullut herra, joka et enää
kelpaa toisten joukkoon! Ylpeä — teiskailija — sinusta — on tullut
— kuin isäsi. — Höö — muistan minä, kun rannassa poikana Anttulan
saraimen seinustalla nappia pelattiin ja isäsi tuli rantaan hartiat
hiukan kumarassa, niska kenossa, leuka pitkällä ja pää vähän kallellaan
ja kädet työnnettyinä takin taskuihin ja kun joku huudahti kuiskaten:
”Herra tulee!”, katosi jok’ainoa poika kipit kapit mikä minnekin. Isäsi
oli herra ja saaren kuningas! No niin. Hyvää yötä vain!
Sameli viskasi kirjansa menemään ja nousi äkkiä.
— Älähän mene! Minä tulen!
Hän pani lyhyen kuutinnahkaturkin päällensä, karvalakin päähänsä, ja
seurasi Piki-Juoseppia.
Parikymmentä askelta kävelivät miehet ääneti.
Kuu paistoi tummalla syystaivaalla, joka oli tähtiä täynnä. Kova
itätuuli puhalsi. Meren jyminä, sihinä ja kohina kuului ja tuuli
humahteli ja vongahteli nurkissa ja ryöpytti kujan pölyä ylös ilmaan
ja miesten silmiin. Samelin kotitalon tuuliviiri, jonka he juuri
sivuuttivat, vinkui ja parkui ja sen salko huojui. Maa oli kovassa
roudassa ja rapsahtelivat siihen heidän saappaansa kuin kallioon.
Kauempana kiilsi eräs syyssateista muodostunut jäätynyt lammikko
kirkkaana kuun valossa. Meren tyrskyävillä aalloilla, niin kauas kuin
silmä kantoi, välkkyivät kultaiset kuun läikät. Sieltä ja täältä
taloista loisti tulet ikkunoista. He kulkivat juuri ohi vanhan Tapanin
Ristianin mökin. Kuului ulos asti Ristianin pitkäveteinen, veisuumainen
ja saarnaava ääni. Ristian luki Raamattua usein arki-iltoinakin
saatikka nyt sunnuntai-iltana. Eroitti selvästi joka sanan. Ristian
luki mielikohtaansa Raamatusta: ”— — ettäs kuulit emändäs ääntä ——
ööö-ööö — ettäs kuulit — — öö — — Ja Aadamille sanoi hän:
ettäs kuulit emändäs ääntä — — ja söit — — kirottu olkoon — —”.
Ristian oli nimittäin sitä mieltä, ettei ihmisen ole hyvä olla
yksinänsä, mutta myös, ettei mies saa kuulla emäntänsä ääntä, että se
on Raamatussa ankarasti kielletty, että Jumala kiroaa sellaiset miehet.
— — ”Niin näes”, selitteli keppiinsä nojaten kerran rantakäräjillä
Ristian nuoremmille, ”Jumala kirosi maailman ensimäisen miehen siitä
syystä, että se oli totellut emäntänsä ääntä — tuot’ noin — oli ollut
kuuliainen tottelemaan emäntänsä ääntä. Ei se kelpaa, pojat! Ei se
kelpaa, pojat!! Jos milloin emännän otatte, niin varokaa itseänne,
sillä Jumala on kiivas Jumala, joka ei anna itseänsä pilkata!”
Kujalla tuli vastaan milloin supattelevia ja nauraa kikattelevia
tyttöparvia, milloin hoilaavia ja meluavia poikajoukkoja.
Koirat tappelivat kujan risteyksellä ja täyttivät ilman haukkumisellaan
ja ulvomisellaan.
Jossain paukahti pistooli.
Tanssipaikan luona joku iloikseen ja toisten iloksi ampui kerran ja
ampui toisenkin.
Tuli leimahti ja laukaukset kaikuivat vuorissa kylän ympärillä.
Melkein kaikilta, paitsi meren puolelta, ympäröi kylää nimittäin lähes sata metriä
korkeat vuoret.
Kylä oli itään ja etelään viettävän mäen rinteellä — satama oli
viimemainitulla suunnalla.
Sameli ja Piki-Juoseppi, jotka olivat lähteneet Samelin kotoa, siis
kylän pohjoisimmasta päästä ja miltei rannasta, olivat vähitellen
kohonneet ylemmä ja ylemmä. He lähestyivät kylän korkeinta kohtaa,
jossa tanssitalo oli. Sieltä oli laaja näköala yli tuulisen ja kuohuvan
ja kuun loisteessa välkkyvän meren, joka näkyi reunimmaisten talojen
kattojen yli.
Siinä pysähtyivät miehet katselemaan hetkiseksi merelle. He olivat
kävelleet ääneti siihen asti. Sameli oli yrmeällä tuulella. Sikäli kuin
kuun heikossa valossa voi nähdä vavahteli hänen leukansa, kun hän,
kädet tiukasti lyhyen turkkitakkinsa taskuun työnnettyinä, hartiat
ja niska eteenpäin ojennettuina, puoliääneen, miltei sähisten, sanoi
Piki-Juosepille, kumppanilleen:
— Jumal’auta, jos sinä vielä kerran sanot minua herraksi, niin — —
— No mitä sitte!
— Sitä että silloin en takaa mitä teen. Varo sanojasi mies!
— No mikäs sinä muuta olet kuin herra! Sinulla on laivoja ja sinulla
on puoti! Sinä olet kauppias ja kauppiaat ovat herroja! Toistahan tässä
muut...
— Sinä olet kateellinen...
— Jos olenkin, niin on syytäkin!
— Minä en kärsi kateellisia — etenkin entisissä hyvissä ystävissäni.
Sinun on tultava rikkaaksi. Minä autan sinua. Minä otan sinut ”Anna Marjan
” päämieheksi. Saat keväällä alottaa. Sinähän olet kokenut
merimies.
— Sinun palvelukseesi?
— Niin.
— Kiitos paljon! Ohho! Vai sinun palveluksessasi minun pitäisi
rikastua. Sanos, kuka rikastui isäsi palveluksessa. Isäsi laitokset ja
viritökset olivat kuin hämähäkin kinoja ja hän itse iso hämähäkki, joka
imi kuiviin sen onnettoman, joka hänen verkkoihinsa kiinni sotkeutui.
Ensin otti rahat ja laivarikkosaaliit, sitte hopealusikat, sitte
kultaiset tai hopeaiset kihla- ja vihkisormukset, sitte vaskikattilat
ja niin edespäin, minkä irti sai ja viskasi kuivan miehen tunkiolle.
Sellaisia te Heikkilät olette, niin monta kuin teitä onkin.
— No jos isäni on jonkun köyhdyttänyt, teen minä hänet jälleen
rikkaaksi. Saat hyvän palkan. Pääasia on, että lopetat tuon
herroittelemisesi, kun teen sinusta itsestäsi herran.
— Suostun kauppoihin sinun kanssasi vain yhdellä ehdolla.
— No!
— Lainaa minulle rahaa niin paljon, että saan oman jaalan.
— Oman jaalan!
— Niin.
— Paljollako sinä sen saisit?
— Minulla on tiedossa naapurikylässä hyvä jaala, jonka saan neljällä
ja puolella. Kun itselläni on hiukan säästöä, riittää kun saan sinulta
kolme.
— Hyvä on. Tule huomenna meille lukkarin kanssa, niin tehdään
velkakirja. Ja nyt kait ollaan sitte selvät? Vai mitä?
— Selvä, selvä, — Et sinä sentään niin ylpeä ole kuin luulisi. Minä
ensin ajattelin, että sinä tarjoat minulle puotiapulaisen paikkaa. Jos
niin olisit tehnyt ja puheesi ei olisi maistunut leikille, niin sitte
olisi kävelty vähän tuonne syrjemmä tästä valtakadulta ja sitte olisit
saanut varmasti viimeisen selkäsaunasi.
Sameli nauroi.
— Jaa, jaa, ei se ole mitään naurettavaa! Sinä et ymmärrä! Sinä et
olekaan saanut kokea sitä mitä minä.
— Minä nauran vain sitä, että olisikohan se jaala luionnut teloiltaan
naapurikylästä tuon uhkaamasi selkäsaunan jälkeen — paremmin.
— Ei se luionnut ole vieläkään.
— Ei, ei, mutta minkä minä kerran olen tullut sanoneeksi, vaikka näin
kylän raitillakin, niin se niin myös on. Kuulehan nyt mitä sanon: Jos
huomenna on kirkas ilma, niin kuivataan ja riisutaan ”Anna-Marjasta”
purjeet. Siihen menee koko päivä. Minä tahtoisin olla itse mukana sitä
jaalaa ostamassa, kun se kerran minun rahoillani ostetaan. Koputellaan
ja tarkastetaan se miehissä. Täytyy katsoa, minkämoiseen asuun rahansa
panee.
Piki-Juoseppi yritti puhua.
— Älähän nyt, jatkoi Sameli melkein kuiskaamalla ja hypisteli Juosepin
takin lievettä. Annahan kun puhun loppuun, sano sitte vasta, mitä
sinulla on vielä sanottavaa. — Niin — ja kun minä kerran annan rahat,
niin minun on katsottava, että minä niistä rahoistani saan hiukan
hyötyäkin. Sitä vartenhan niitä rahoja onkin, ja jokaisen on katsottava
eteensä. Maksathan sinä niistä korkoa?
— No se on tietty. Sano vain mitä pyydät.
— Minä en pyydä enempää kuin muutkaan, päin vastoin vähemmän. Eihän
sitä moni voi rahaa toiselle lainata, ja se, joka lainaa, ottaa puolet
aluksen kesätuloista. Eikä se paljo olekaan. Niin teki isänikin ja
köyhänä olisi kuollut, ellei rahoistaan huolta olisi pitänyt. ”Täytyy
katsoa kenelle antaa ja mitä siltä saa”, sanoi isä-vainaja. Sinä olet
alkava mies ja sinua pitää auttaa. Ei kukaan pääse alkuun, jos ei
kukaan auta. Ei paraskaan. Mitä sinä meinaat, olisiko sinun mielestäsi
liikaa, jos maksaisit joka kolmannen jaalakuorman tulot minulle niin
kauan kuin minun rahani ovat kiinni sinun jaalassasi? Minä kyllä
hommaan sinulle purjehdittavaa ja katson, ettei sun tarvitse purjehtia
tyhjänä. Minä annan sinulle työtä ainakin ensi kesäksi ja jos Jumala
suo, seuraaviksikin. Saat ensi keväästä heti meren auettua ruveta
kuljettamaan romurautaa ja muuta laivarikkotavaraa, jotka huusin
viimeisessä tullin panemassa huutokaupassa. Maksan minä sen minkä
muillekin. Älä pelkää, että minä tahdon sinua orjuuttaa ja pakottaa
ilmaiseksi purjehtimaan, mutta ymmärräthän sinä, että jos minun rahani
lähtevät seilaamaan, on minun saatava niistä nauttiakin. Jokainenhan
tekee omalleen mitä tahtoo. Kun jaala on maksettu, saat sille tehdä
mitä tahdot, mutta niin kauan on minullakin sanottavaa.
— Joka kolmas reisu koroista?
— Niin. Huomaa, että Markun-Aape ottaa joka toisen ja muut eivät
sinulle rahoja voi antaa. Kun pääset jaloillesi, tee sinä samalla
tavalla. Sitä tietä on jokainen mennyt. — No, mitäs tuumaat?
— Mitä hittoa tässä oikein tekisi?!
— Se on sinun asiasi.
— Sinä olet — sanon sen niin että kuulet — susi!
— Sano, sano mitä sanot, mutta hiukan hiljemmin.
— Sinä olet susi! Niin piru vie oletkin! Isäsi penikka! Hän nylki
isä-vainajani putipuhtaaksi. Auttoi niinikään häntä jaalan kaupassa ja
seilautti koko kesän laivarikkoromujaan mantereelle koroista ja myytti
jaalan syksyllä huutokaupalla!
— Mikä eläin minä olen ja mikä sinä, se olisi jonkun kolmannen
sanottava, eivätkä minua muistelosi ensinkään liikuta. Kukin aikanaan!
Sinun isäsi oli jaalan helmarista luovuttava — katso eteesi sinä
paremmin! Minä en sinua pakota mihinkään! Kuule ja ymmärrä se. Eivätkä
isä-vainajamme liene pakottaneet toisiaan tähän tai tuohon kauppaan.
Minä en myös pakota sinua mihinkään — etkä liioin voi sinä pakottaa
minua. Sinä muistat yhtä vähän kuin minäkään isä-vainajaimme kauppoja,
tai oikeastaan me emme niistä mitään tiedä. Sinä olit silloin lapsi ja
minä myös. Molemmilla meillä oli omat leikkilaivamme, ja kun kylän muut
pojat olivat meidän matruusejamme ja kuormaus- ja purkaustyöväkeämme,
lienet sinä luotu herraksi yhtä hyvin kuin minä — jos minä mikään
herra olen enemmän kuin sinäkään. Se pitkä mustanvihreä kirja, joka
oli edessäni pöydällä, muistaa niitä vanhoja asioita paremmin kuin
me molemmat yhteensä — joka onkin varma kuin tyhjä — mitä isiemme
silloisiin asioihin tulee. Kirja on minun katkismukseni. Siellä
ovat minun huoneentauluni. Isä-vainajani kirjoitutti minulla sen
kirjan etukanteen että: ”Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman
surkeudesta”, ja paljon surkeutta sinne onkin kirjoitettu, muun muassa
se, että isä-vainajani kärsi lähes kaksisataa markkaa tappiota siinä
jaalahommassa sinun isä-vainajasi kanssa. Huutokaupassa ei nimittäin
isä-vainajani saanut edes omiaan takaisin, mutta sinun isä-vainajasi ei
siitä tullut sen köyhemmäksi, jos ei rikkaammaksikaan. Älä syytä minua
ja sukuani, jos jaalan helmari ei pysynyt isä-vainajasi kourissa. Koeta
sinä paremmalla onnella! Minun isä-vainajani aloitti myös velkajaalalla
ja lopetti prikeillä, kuunareilla ja kauppapuodilla. Sanon vielä
kerran, että tie on auki sinulla niinkuin muillakin!
— Lieneeköhän isä-vainajasi niinkään tyhjällä aloittanut!
— Oli hänellä ainakin muutama matala vanha hailiverkon haiska isän
perintöä, ja lisäksi hyvä pää ja avonaiset silmät näkemään mitä
mistäkin laivarikosta saa irti. Osti laivarikkohuutokaupoista halvalla
ja möi laiskemmille kalliilla. Keräsi merestä milloin talia, milloin
viinitynnyreitä, milloin öljytynnyreitä, milloin liinapaaleja, milloin
mitäkin ja möi mantereella kaupungin kauppiaille. Näin hän teki
jaalansa vapaaksi velasta ensi kesänä ja sitte pyöri markka toisen markan
viereen ja jaala muuttui laivaksi ja laiva kutsui luokseen
toisen laivan ja niin edespäin.
— Huhuillaan isäsi alkaneen äiti-vainajasi rahoilla...
— Se on turhaa puhetta. Ja jos niin olisi, voit sinä tehdä samalla
tavalla. Ei mikään estä sinua naimasta rikasta tyttöä. Jos täältä
omalta saarelta et luule saavasi tarpeeksi rikasta, niin hae
mantereelta. Ja onhan tässä omalla saarellakin ainakin yksi, jolla on
yhden jaalan hinta, ellei enemmän.
— Rahoja naimaan!
— Minä en käske enkä kiellä.
— Täällähän ei ole ainoaakaan rikasta tyttöä.
— Sinä olet pohjaton! Sinulla pitäisi olla heti säkillinen rahaa!
Tiedäthän tuon sinä yhtä hyvin kuin minä, että Sipin Anna-Marjalla
on ainakin yhden jaalan hinta. Nai hänet, niin sinun ei tarvitse
lainata ja maksaa korkoja! No!? Jos pelottaa ryhtyä kauppoihin minun
kanssani, niin oma asiasi. En minä tyrkytä eikä koko asia olisi
johtunut mieleenikään, ellet olisi ruvennut veisaamaan tuota iäistä
virttäsi herrasta! Minä sanoin jo ja sanon vielä, että jos sinä itse
tahdot yrittää, niin minä autan. Ei tätä nykyä rahaa tarjota kenelle
hyvänsä. On noita pyytäjiä enemmän kuin antajia. Täytyy katsoa kenelle
antaa! Minä en ole vielä antanut kenellekään, ja kiitä siis sinä
Jumalaa siitä, että minä pidän sinua niin suuressa arvossa, että autan
sinua alkuun! Ainakin puolitusinaa miehiä on käynyt pyytämässä minulta
rahaa saman jaalan ostoon, vanhoja ja nuoria, naineita ja naimattomia.
Lupasivat puolet purjehdustuloistaan koroista, mutta en antanut. Lupaus
ei ole vielä mitään. Sen verran tätä puhumista osaa jokainen, että voi
lupailla ja lupailuilla ei ole mitään rajaa, sillä se ei maksa mitään.
— Ja minä taas olen sitä mieltä, että lupaus on pahempi kuin velka.
— Pahempi se on.
— Minä en ole luvannut vielä mitään. Mietitään nyt asiaa huomiseen.
Kylmä tässä tulee seisoessa. Mennään sinne minne menossa ollaan.
— Mennään vain. Paljonhan tässä on tullut puhutuksi, mutta eihän tuota
monta kertaa eläissä näin perin juurin jutellakaan.
— Ei. Enkä minä olisi luullut, että sinustakin on tullut tuollainen —
susi — noin nuorella iällä!
— Susia tarvitaan, muuten lampaat kuolisivat nälkään! Sano sinä minua
sudeksi tai lampaaksi! Minä olen se mikä olen, enkä muutu siitä siksi
enkä täksi.
— Eiköhän se ole paremmin niin, että lampaita tarvitaan, etteivät
sudet kuolisi nälkään...
— Oli miten oli. Minä en ole paimentanut enemmän lampaita kuin
susiakaan, enkä tiedä miten päin asia on. — Kas kas kuinka kirkas
kuunpaiste. Kyllä onkin satanut koko syksyn, ettei ole saanut purjeita
kuivata ja panna talvikorjuuseen. Huomenna on varmasti pouta, ja minä
taidankin mennä kotiin maata. Uni tässä alkaa tulla.
— Tule pois vain mukaan, ellet pelkää arvosi alenevan...
— Saahan tuonne vähäksi aikaa tulla — katsomaan. Kaikkeen sitä pitää
lähteäkin — hulluttelemaan — täys’ikäisen miehen.
— Täys’ikäisen — venytteli Piki-Juoseppi, ja molemmat lähtivät
kävelemään tanssitaloa kohti.