III. SOKEA.

Kirjoittanut Aarne.

-- Siis et kernaasti suo minun menevän kokoukseen tänä iltana, Feliks?

— Luonnollisesti menet, Liina kulta, jos sinulla on halua. Oikein
hupaista on sitte kuulla suullisen kertomuksen kaikesta siitä
lörpötyksestä, mitä noista illan keskusteluista tulee syntymään.

— Lääkärin sanat olisivat meille suurenarvoiset. Etkö sinä tahdo tulla
mukaan?

Tohtori Feliks, leveähartiainen, vanttera mies, jonka katse osoitti
käskeväisyyttä, hämmenteli kärsimättömänä kahvikuppiansa, otti sikarin
tupakkapöydältä ja sytytti sen...

— Lääkärinä olen kylliksi järkevä pitämään koko kysymystä naislyseosta
ainoastaan hetkellisenä oikkuna, — sanoi hän lyhyesti.

— Pelkäät liikaa ponnistusta?

— Pelkään kaikkea. Hulluuttahan olisi päntätä tytön päähän latinaa ja
matematiikkaa. Se olisi yhtä paljo kuin jos täyttäisi lasiastian
rautapainoilla.

— Mutta Huxley sanoo...

— Sisar kulta, älä vaivaa minua viisastelemisillasi. Minä tunnen kyllä
nämä naisten korupuheet, joissa on vähän Huxley’tä, vähän Lecky’ä,
ja jotka joku puuhaileva, parraton kirjailija on keittänyt
kansantajuiseksi sopaksi ”novelli-osastoon”. Mene vaan kokoukseen, jos
tahdot; enhän minä sinua kiellä. Mutta älä vaadi minulta harrastusta
tähän kysymykseen. Minulla on, kuten tiedät, ylenmääräisesti työtä.

— Useinhan valitat, että äitien huolimattomuus ja taitamattomuus on
saattanut lukemattomia pieniä lapsia liian aikaiseen hautaan. Etkö
luule...

Veli piteli molemmin käsin korviansa.

— Nyt sekoitat kahta kokonaan eri asiaa toisiinsa, niinkuin naiset
tavallisesti. Voitko todellakin olla niin lapsellinen, että uskot
jonkun sinisukan latinan kielioppi taskussa ja kenties joku
matemaatillinen problemi päässä, itse hoitavan lastansa? (Nimittäin jos
joku mies olisi siksi hullu, että menisi naimisiin sellaisen kanssa, ja
Luoja olisi siksi ymmärtämätön että antaisi semmoiselle lapsen). Ole
varma siitä, että hän jättäisi halvat kotiaskareet — joihin hän
tietysti lukee myöskin lastenhoidon — huolimattomalle palvelustytölle,
joka hänkin ehkä vuorostaan rupeaa mielessänsä kuvailemaan naisen
ala-arvoista asemaa, ja niin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin
ensimmäinen.

— Minä luulen — sanoi Liina lempeästi ja vältteleväisesti, kuten
hänen tapansa oli puhutella vanhempaa veljeänsä, — minä luulen, ett’ei
kenenkään todellisen naisen äidinrakkaus kuolisi latinasta taikka
matematiikasta.

Tohtori Feliks osoitti ylenkatseellisella silmäyksellä ylös kattoon.

— Ylä-kerrassa on meillä oiva esimerkki sinun idealinaisistasi. Kuinka
hoitaa rouva Karm perhettänsä? Lapset juoksentelevat ympärinsä
siistimättöminä ja likaisina kuin pienet villit. Minä tapaan heitä
yhtenään portailla. Nuorin huutaa yötä päivää lapsikamarissa.
Palvelustytöillä on alinomaa yhtymyksiä everstin miespalvelijoiden
kanssa porttikäytävässä, tahi kutsuvat he vieraita iltaisin luokseen,
sillä välin kun rouva juoksee yhdistyksissä ja lukee romaaneja. Mikä
autuus hänen miehellensä!

— Latinako ja matematiikka siis ovat turmelleet hänen? — kysyi Liina
hiljaisella äänellä.

— Luuletko että ne olisivat voineet opettaa häntä pesemään lapsiansa
ja pitämään kurissa palvelustyttöjä? Tiedät paitse sitä itse
paremmin kun minä mitä hän osaa ja mitä ei. Juokseehan hän teidän
yhdistyksessänne, joka on toimeenpannut tänpäiväisenkin valituspäivän.

— Kaikilla aloilla on huonoja ja hyviä kutsumuksensa täyttäjiä. Jos
oppi tekee perheenäidit kelvottomiksi, miksi eivät sitten kaikki
rahvaan naiset ole oivallisia perheenemäntiä? Minkä vuoksi on niiden
joukossa aivan yhtä monta siivotonta ja huolimatonta perheen-äitiä,
kuin sivistyneidenkin joukossa? Eihän niitä ole mikään oppi pilannut.

Tohtori teki kärsimättömän liikkeen.

— Tiedät hyvin, Feliks, ett’ei rouva Karm, vaikka hänellä olisi koko
maailman oppi, koskaan voisi olla hyvä perheen-äiti. Hän on
parantumattomasti huolimaton ja huvinhimoinen. Ennenkun perustimme
yhdistyksen naisen aseman korottamiseksi, oli hän yhtä paljo poissa
kotoa. Tiedät kyllä, että hän tulee kyllästymään meihinkin, kun hän
huomaa, että vaadimme totisuutta ja kestäväisyyttä jäseniltämme.

Liinan ääni vapisi näitä sanoja sanoessaan. Harvoin puhuikin hän
veljensä kanssa muusta kuin tämän sairaista tahi talouteen
tarvittavista ostoksista.

Liina nousi ylös, pyyhkäisi vähä tomua kiiltävästä kahvi-keittimestä,
ja ojensihe, katsomatta veljeensä, ottamaan hänenkin kuppiansa.

Veli antoi sen ja taputti häntä samalla olkapäälle.

— Lapsi kulta, luulet kaikkien käsittävän asiaa yhtä väkäiseltä
kannalta kuin sinä. Sinä tahdot korottaa vaatimuksia naisen suhteen,
toiset tahtovat niitä alentaa. Sinä tahdot ottaa häneltä pois
turhamaisuuden ja pintapuolisuuden, ja antaa hänelle sijaan totisuutta,
perusteellisuutta. Toiset tahtovat antaa hänelle samat oikeudet kuin
miehellä on, vaan suovat hänen kuitenkin säilyttää kaikki heikkoudet,
joita ilman moitetta on tähän asti kärsitty.

— Miksi tarvitsee meidän puhua minun mielipiteistäni?

— Yhtä hyvin sinun, kuin muidenkin. Ei sinun pitäisi koskaan puhua
tästä aineesta. Sinä tahdot luoda jonkunlaisia naissankareja, jotka
samalla kun tuudittavat lastansa, ratkaisevat matemaatillisia
probleemeja, pitävät luentoja roomalaisessa historiassa, vieläpä
kenties taistelevat jonkun armeijan etupäässä.

— Tiedät kyllä, Feliks, että liioittelet.

— Miksi niin? Oikeuksien ja velvollisuuksienhan täytyy olla samat. Jos
tästä lähtien tahdot vaali-oikeutta, saat myöskin ottaa osaa
asevelvollisuuteen.

— Kuinka voit sinä, joka olet lääkäri, ruveta laskemaan noin julmaa
leikkiä? Jokaisen asevelvollisen äiti on kuitenkin jo tämän
syntymisessä täyttänyt asevelvollisuutensa.

— Romantillisia keksintöjä! Näethän, ett’ette voi olla johdonmukaisia.
Jätä siis koko asia. Nuo vanhat hyvät naiset, ne ovat juuri
niitä, joita me tarvitsemme. He hoitavat perhettänsä ja ovat
tyytyväisiä vaikutus-alaansa. He ovat terveitä ja onnellisia, eivät
heikkohermoisia, eivätkä joutavia sure naisen ”orjuudesta”,
”vapauttamisesta” ja muista tyhmyyksistä.

— Etkö edes oivalla vaatimuksia enemmän perusteellisen ja
systemaatillisen kasvatuksen suhteen?

— En myönnä kerrassaan mitään. Vaimon vaikutus-ala on niin kaukana
miehen vaikutus-alasta, ett’ei hänen tarvitse osata niin mitään siitä,
joka miehelle on välttämätöntä oppia.

— Onpa hyvä, ett’ei sinulla ole tyttäriä, Feliks.

— Päinvastoin on se paha. Minä kasvattaisin tyttäreni kokonaan muuhun
kuin siihen mikä koskee kirjoja ja kouluja. Naisella on muuta
tekemistä. Kuta vähemmän häntä vaivataan tiedoilla sitä parempi.

Hän oli tyhjentänyt kuppinsa ja meni huoneesensa. Kohta sen perästä
huusi hän sieltä: — Liina, jos rouva Berg Koskelta lähettää hakemaan
uutta sidettä käsivarteensa...

— Emännöitsijä kävi jo täällä sitä hakemassa sinun levolla ollessasi,
ja minä neuvoin hänelle miten sitä sidotaan.

— Hyvä. Oliko hänellä muuta kerrottaavaa?

— Hänellä oli mu’assansa rouvalta pitkä kirje, täynnä valitusvirsiä
pään huimauksesta ja huonosta ruoansulatuksesta.

— Hän istuu sisällä, tuo ymmärtämätön olento, vaikka olen käskenyt
hänen olemaan liikkeessä, koska hän ei enempi kuin muutkaan ihmiset
kävele käsillänsä. Mitä vastasit hänelle?

— En tahtonut sinua herättää, vaan käskin hänen käyttämään...

— Hyvä. Haeta sisään turkkini ja katso että se on kunnossa. Minua on
tultu hakemaan Rasilan neitien luo, Yksi lapsista kuuluu olevan
sairaana... Joku vähäpätöinen vatsatauti kertomuksen mukaan.
Luultavasti ovat he monisanaisia, niinkuin muutkin naiset. Älä siis
odota minua tavalliseen tee-aikaan.

Hän pani oven kiinni, mutta aukaisi sen jälleen hetken perästä.

— Onko matami, joka hoitaa pormestaria, ollut täällä hakemassa
raitistus-ainetta?

— On, minä annoin sitä hänelle.

— Missä on viimeinen numero saksalaista lääkäri-aikakauskirjaa?

— Latinalaisen sanakirjasi vieressä nurkkahyllyllä.

— Hyvä.

Liina istui taaskin yksin.

Se ei ollut mitään outoa hänelle. Siten oli hän istunut yksin vuosia ja
kuukausia, viikkoja ja päiviä, aina siitä kun hän oli lopettanut
koulukäyntinsä ja tähän saakka, jolloin hän oli kahdeksankolmatta vuotias
.

Ihmiset pienessä kaupungissa länsirannikolla, missä hänen veljensä oli
piirilääkärinä, pitivät häntä ja hänen veljeänsä sisarusrakkauden
esikuvina. — He eivät edes tahtoneet mennä naimisiinkaan, ett’ei
heidän tarvitsisi erota toisistaan — sanottiin.

Syy ei suinkaan ollut niin romantillinen.

Tohtori ei tietänyt muusta kuin lääkäritoimestaan. Hän oli tieteesensä
kiintynyt, jäykkäluontoinen, ei käynyt koskaan seuroissa, eikä hänestä
moni pitänyt. Hän oli aikoja sitten tottunut rauhalliseen arki-elämään
sisarensa kanssa.

Liinalla oli tuskin yhtäkään mies-tuttavaa; hän oli harvoin poissa
kotoa, harvoin yhdessä muiden kanssa. Hän oli käynyt araksi ja
hiljaiseksi, käytti yksinkertaisia tummia vaatteita eikä koskaan
ottanut osaa huvituksiin, jotka useimmille hänen sukupuolestaan,
johonkin määrättyyn ikään asti, katsotaan olevan heidän elämänsä
varsinaisena tarkoituksena.

Ei se ollut noiden huvien kaipaus, joka oli hänen lempeille silmillensä
antanut tuon milloinkaan tyydytetyksi tulleen ikävöitsemisen katseen,
ja joka vuosien vieriessä piti niitä yhä alaspäin luotuina. Se oli
kaipaus elämänsisällöstä, kaipaus siitä tiedon ravinnosta, jota hän oli
ikävöinyt aina lapsuudestansa saakka.

Veljensä oli kaunistelemattomalla vastahakoisuudella ja epäluulolla
kuunnellut häntä, kun hän kuudentoista vuotiaana arasti lausui
toiveensa saada jatkaa lukemistansa. Veli, jonka arvosteluun hän
silloin sokeasti luotti, masensi hänet perusteillansa.

Tämä ei uskonut hänen palavaa tiedonhaluansa. Mitä aikoi hän tehdä
tiedoillansa? Mitä ne hyödyttäisivät?

Hänen pyyntönsä saada edes veljen johdolla jatkaa, vastasi tämä
lyhyesti, ett’ei hän suinkaan tahdo määrätä mihin sisar käyttäisi
aikansa. Hänen kirjakaappinsa olivat kyllä tälle avoinna.

— Alota ensimmäiseltä hyllyltä ja lopeta viimeiseen!

— Mutta ilman johdotta, Felix...

— No, ethän voine pyytää, että minä uhraan aikaani sinulle.
Tunnollinen piirilääkäri saisi kyllä laskea päivänsä 24:ksi tunniksi,
ehtiäksensä suorittaa kaikkia virkansa tehtäviä.

Sen perästä ei Liina koskaan tämmöisellä vaivannut veljeänsä. Vanha
uskollinen palvelustyttö oli itsevaltias hallituksessaan kyökissä.
Kotiaskareet jättivät Limalle joutoaikaa kylliksi; eihän sitä ollutkaan
paljo tekemistä. Senvuoksi luki hän, luki kaikkia mitä sai käsiinsä,
kunnes tuskakseen huomasi heikontaneensa silmänsä ja tylsistyttäneen
muistiansa. Voittona oli joukko järjestymättömiä tietoja, jokseenkin
laveat kirjatiedot, jotka alinomaa olivat kesantona, hänen niistä
saamatta korjata ja nauttia satoa.

Kauvan oli hänessä piillyt ajatus, että hänellä olisi taipumusta
lääkärin toimeen. Hän luki kaikkea mitä ilman valmistavia tietoja taisi
ymmärtää lääketieteestä. Huomiota herättämättä seurasi hän niitä
tauteja, joita veljensä paranteli ja oli läsnä tämän toimittamissa
helpommissa leikkauksissa. Vähitellen sai hän jonkunlaisen kokemuksen
sairaanhoidossa, ja sitä veli välistä käytti hyväksensä, vaikk’ei hän
siitä ollut tietävinään. Vuosi vuodelta vaivasi Liinaa yhä enemmän
taitamattomuutensa ja kykenemättömyytensä edistymiseen. Hiljaisena ja
sokeana haparoitsi hän päästäkseen ulos niistä labyrinteistä, joihin
hän alinomaa joutui. Ja sillä välin tunsi hän, että jotakin vähitellen
jäykistyi ja kuoleutui hänessä.

Hänellä oli eräs ystävä jo kouluajoilta, ainoa, joka häntä oli
ymmärtänyt ja rakastanut. Hän oli tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi,
kun ystävättärensä joutui naimisiin erään papin kanssa kaukana Lapissa,
ja hän ainoastaan kirjeiden kautta sai vaihtaa sanan hänen kanssansa.
Kun hänen ystävättärellensä oli syntynyt ensimmäinen lapsi, kirjoitti
tämä Liinalle ja kehoitti häntä antautumaan tuolle ainoalle
lääkäritoimen alalle, mikä tähän asti oli naiselle avoinna.

— Nyt, kun itse olen sen kokenut, tiedän, että moni minun kanssani
siunaisi sinua sellaisesta päätöksestä.

Liina oli ajatellut tätä kokonaisen vuoden, kunnes hänen palava halunsa
päätti kaikki arvelut.

Hän puhui siitä veljensä kanssa, vaan tämä siitä sekä hämmästyi että
suuttui.

— Sinäkö? Nuori tyttö? Sinä, joka olet saanut sivistystä ja hyvää
kasvatusta! Muista, että tähän asti on totuttu siihen, että ainoastaan
raa’at ja sivistymättömät valitsevat tuon ammatin.

— Sitä suurempi häpeä naisille, Feliks. Anna minun olla ensimmäinen
sivistynyt nainen, joka huomaa, ett’ei mikään kutsumus pitäisi olla
meille korkeamman arvoinen, kuin se, joka tekee meidät kykeneviksi
auttamaan toisiamme elämämme tärkeimmässä, hirvittävimmässä hetkessä.
Etkö itsekin ole ollut tyytymätön siihen huonoon apuun, jota usein olet
saanut?

— Sisar kulta, sinä ajattelet asiaa liian romantilliselta kannalta,
Minusta olisi, suoraan sanoen, vastenmielistä ajatella apulaisenani
hienosti sivistynyttä, nuorta naista raa’an, rotevan apuihmisen sijaan,
jonka tavallisesti tapaa tuonlaisen sairasvuoteen vieressä.

— Ja kumminkin — sanoi Liina hiljaa — täytyy jokaisen hienosti
sivistyneen nuoren äidin itse kestää ne kärsimiset, ja sinä pidät minua
liian arkana niitä häneltä huojentamaan.

— Korupuheita! — sanoi tohtori lyhyesti ja varmasti. Sinun tuumahasi
en minä koskaan anna suostumustani. Se on sopimaton ja — peräti
tarpeeton. Se olisi paitsi sitä liian raskasta työtä sinulle.

— Etkö luule, että minun nykyinen elämäni on raskaampaa?

— Mitä ihmeitä sinä tarkoitat?

— Minä tarkoitan...

Hän keskeytti puheensa, nielaisi sanansa ja sanoi jonkun hetken perästä
tuskin kuuluvalla äänellä:

— En mitään.

Hän tiesi olevan turhaa sanoa veljelle, kuinka hän kärsi siitä, ett’ei
saanut uhrata aikaa ja voimia, ajatuksia ja tunteita siihen työhön,
johon hän tunsi kutsumusta. Hän ei voinut tyytyä niihin muruihin, jotka
putosivat veljen pöydältä. Ennen kaikkia vaivasi häntä suru
suunnattomasta taitamattomuudestansa siinä tieteessä, jolla hän olisi
voinut huojentaa tuskia lukemattomilta ihmissisariltaan, he kun
tunsivat voittamatonta kauhua kääntyä miehisen lääkärin puoleen. Mutta
hän kätki tämän ikävänsä, sillä hän oli varma, ett’ei veljensä voinut
häntä ymmärtää.

Eräs syksypäivä johtui hänen mieleensä, kun hän oli kyökissä Kristiinan
apuna sylttyjen leikkelemisessä. Hän oli nykyään lukenut henkitorvesta
eikä nyt voinut vastustaa haluansa seurata sen kulkua siinä härän
kaulakappaleessa, jota hän piteli käsissään. Juuri kun hän vispilän
varpu kädessä oli kiintynyt tähän tutkimukseen, tuli veljensä
arvaamatta kyökkiin.

— Mitä ihmeitä sinä teet? Onko nähty kummempaa? Jaa, eikö ole niinkuin
olen sanonutkin, että sinun pitäisi mennä naimisiin, päästäksesi
vapaaksi kaikista tuonlaisista houreista. Kun olisi puoli tusinaa
nälkäisiä, kiukuttelevia lapsia ympärilläsi, niin ei sinulla olisi
aikaa jonninjoutaviin. Mitä vietäviä sinuun kuuluu minkälainen
henkitorvi härällä on, kunhan vaan osaat paistaa kunnollista
häränpaistia.

Rengas renkaalta esiintyi hänelle lukemattomia samanlaisia pieniä
kohtauksia, muodostaen pitkän näkymättömän kahleen hänen ympärilleen.

Kun kysymys naislyseosta muutamia vuosia myöhemmin alkoi tulla esiin,
vähitellen voitti puoltajia ja sai toimeen yhdistyksiä, rahankeräyksiä
ja julkisia keskusteluja, silloin alkoi hänelle ikäänkuin uusi elämä.
Eriskummallista hänestä oli lukea paperilta mitä hän monen vuoden
kuluessa oli ajatellut ja mieleensä kokoillut.

Ei mikään vahvista enemmän uskoa johonkuhun aatteesen, kuin tieto, että
muut eri maissa, eri paikkakunnilla ovat ajatelleet samaa, jota itse on
ajatellut, jota yksinään hiljaisuudessa on mietiskellyt.

Kaupunkilaisten äärettömäksi hämmästykseksi mainittiin Liina niiden
viiden naisen joukossa, jotka olivat perustaneet ”yhdistyksen naisen
aseman korottamiseksi”. Tähän asti ei hän koskaan ollut esiintynyt
itsenäisenä henkilönä. Luultiin hänen olevan kaikissa kai’un
veljestänsä, ja tämän mielipiteet naiskysymyksessä olivat tunnetut.

Pian tultiin jälleen rauhoitetuiksi, hän rupesi jäämään hyljättyjen
kirjaan, raukka, eikä hänellä ollut mitään tekemistä.

Liinan nimi oli myöskin sen kutsumuksen alla, jossa yleisöä pyydettiin
kokoontumaan keskustelemaan naislyseon perustamisesta.

Hän oli muuttunut, kehittynyt enemmän näiden kahden kuukauden vuonna ajalla,
kuin muuten koko. Hän tunsi sen itsekin. Jotakin rupesi
selkenemään hänessä. Kun ensimmäinen tuskallisen vastenmielisyys puhua
muiden edessä meni ohitse, huomasi hän ajattelevansa selkeämmin,
sittenkun hän tiesi olevansa pakoitettu lukemaan ajatuksella,
voidakseen antaa osaa muille siitä, mitä kirjassa oli parasta. Hänen
hiljaiselle, umpimieliselle luonteelleen oli aivan tuskallista lausua
ajatuksensa niillekin neljälle naiselle, jotka paitsi häntä kuuluivat
yhdistykseen. Kumminkaan ei hän ollut siveellisessä suhteessa mikään
pelokas luonne, hän oli ainoastaan sulkeutunut omaan itseensä,
ahtaitten olosuhteitten vaikutuksesta. Senvuoksi voitti hän pian tuon
ulkonaisen, melkeinpä fysillisen vastenmielisyyden, tuntiessaan
tyydytystä siitä, että muiden, samoin ajattelevien seurassa taisi saada
kokoon sadon, joka auttaisi heitä selvyyteen tässä ajatusten elinjuuria
koskevassa kysymyksessä. Veljensä hyvänluontoinen pilkanteko, hänen
tyytymättömyytensä, ihmisten kielitteleminen, heidän panettelunsa ja
ilkuntansa, kaikki meni niin helposti hänen ohitsensa. Hän ei ollut
ennen paheksunut, että puhuttiin hänen sileistä hameistansa. Ei hän
nytkään huolinut pilkasta ja ivasanoista.

Hänelle, kuten monelle muullekin, oli naiskysymys tullut
elinkysymykseksi. Uudessa, kirkkaassa päivänvalossa, joka tunki hänen
tähän asti hämärään sielun-elämäänsä, näki hän mitä hän oli vaikuttanut
ja tehnyt kahdeksanteenkolmatta ikävuoteensa asti, mihin hän oli
käyttänyt voimiansa.

Oliko hän yhtenä ainoanakaan iltana tuntenut väsymystä työstä? Oliko
hän yhtenä ainoanakaan yönä maistanut sitä suloista unta, minkä voimain
ponnistusta vaativa, hyvin täytetty työ tuottaa?

Tuskinpa. Mahdollisesti hoitaessaan jotakuta sairasta, mutta sekin
tapahtui ani harvoin, pari kertaa vuodessa.

Kaupungin harvat säätyhenkilöt kursailivat kohteliaasti, kun hän
tarjosi apuansa. Emännät ujostelivat taudin ja tuskallisen
levottomuuden aikoina pitää vierasta henkilöä luonaan. He pyysivät
anteeksi että lakanat olivat kurttuisat, laatikot epäjärjestyksessä,
sairaat kärsimättömiä, kahvi sekaista ja pesukaapit epäkunnossa. He
eivät luulleet yhden ruokalajin riittävän päivällisiksi tahi voitavan
olla ilman aamupäiväkahvia, vaikka lapsilla oli tulirokko taikka
anoppimuori makasi lavantaudissa. ”Olihan talossa vieras”. He myöntivät
että hän oli taitava, helläkätinen ja hiljaisesti kärsivällinen, mutta
he ujostelivat nähdä ”hienon rouvas-ihmisen”, vieläpä oppineena pidetyn
naisen toimittelevan töitä, joita matami Puustinen tahi yövartijan
vaimo tavallisesti tekivät. Sitä paitsi ei voitu hänelle maksaa, ja
lahjoja oli vaikea keksiä.

— Maksa sinä vaan mieluisemmin muutama markka matami Puustiselle,
äiti, — sanoi pappa, joka ujosteli näyttäytyä yötakissa neidelle,
jonka sanottiin lukevan latinaa. — Perhana vieköön, tuskinhan kehtaa
ottaa piippua esille, kun tuo madonna on täällä.

Liina ymmärsi heti, ett’eivät sivistyneet piitanneet hänen avuistaan.
Se laimistutti ja peloitti häntä. Köyhien luona hän olisi mieluisimmin
vaikuttanut, vaan sitä ei veli kernaasti suonut. Hän sanoi tosin: —
Jumala varjelkoon, tee kuin tahdot. — Mutta jos hän valvoi yön jonkun
sairaan ääressä tahi seurasi veljeänsä jonkun köyhän sairaan luo,
silloin kuului nurku-äänellä: — ei kelpaa mihinkään, että väsytät
itseäsi ja tuot kotiin tarttumaa. Semmoiset ihmiset ovat kyllä
tottuneet itse hoitamaan itseänsä.

Hän ei voinut tuntea tyydytystä, jos oli koko päivän ainoastaan
ommellut omia vaatteitaan, hoitanut kukkia tai lukenut ilman
tarkoitusta. Ainoat tilaisuudet, jolloin hän tunsi työskentelevänsä
toisten eteen, olivat ne, kun hän ompeli tahi neuloi veljellensä, vaan
tämä tapahtui ainoastaan silloin tällöin. Paitsi sitä tahtoi Kristiina
enimmät toimittaa, sillä hän oli siihen tottunut jo niiltä ajoilta, kun
Liina vielä oli lapsi.

Liina ei suinkaan halveksinut kotiaskareita, vaan hän ei uskonut
itsellään olevan kyllä tointa siinä, että pyyhki tomut vierashuoneesta
ja veljensä kamarista, piti kunnossa omia vaatteitaan, hoiti kukkia ja
joka vuosi ompeli puolen tusinaa paitoja veljellensä.

Hän oli luonteeltaan hiljainen, mutta väsymättömän toimelias, melkein
turhantarkkuuteen asti säännöllinen. Levottomuudella huomasi hän viime
aikoina itsessään taipumusta vähäpätöiseen ja aikaa tuhlaavaan
kuhnustelemiseen pikkuseikoissa. Hänestä tuntui siltä kuin hän
vähitellen olisi ollut vajoamassa vähäpätöisyyteen, mukavuuteen ja
hyvien päivien nauttimiseen.

Hän tiesi, että Jumala oli kätkenyt häneen hiljaisen, mutta palavan
halun lääkärin toimeen, ja että hän tällä alalla voisi työskennellä
riemulla. Kaikki mikä koski ihmisruumista hauskutti häntä.
Pitkäveteisimmätkään sairauden kuvailemiset eivät väsyttäneet häntä.

Nyt häpesi hän tuota hänelle suotua laiskuutta. Terveenä, täysissä
voimissa oleminen, ja tuskin koskaan tehdä työtä, todella työtä! Tämä
ajatus oli alkanut häntä kauhistuttaa.

Kun veljensä tämän päivän jälkeen oli mennyt huoneesensa,
nousi Liina ylös tavattoman pikaisesti ja meni työhönsä. Kiireesti
parsi hän pakan hienoja ruokaliinoja, jotka Kristiinan suureksi
harmiksi olivat vahingoittuneet uudessa mankelissa.

Puoli kuuden aikaan meni hän kokoukseen, ja heti sen perästä läksi
tohtori Feliks Rasilaan.

Oli kylmä Huhtikuun iltapuoli, lunta oli tulossa ja tuima tuuli ajeli
harmaita pilvenhattaroita taivaalla. Raikas kevät-ilma oli ainoa, joka
antoi hyviä toivoja tulevaisuudesta. Raitio kiilsi kylmettyneistä
lumikiteistä. Joka kerta kun hevosen kaviot kapsahtivat siihen, kuului
soma, kalskuva ääni.

Rasila oli vähäinen maatila, oikeastaan vaan huvila, noin peninkulman
päässä kaupungista, ja sen omistajina oli jo monta vuotta sitten ollut
neljä vanhaa sisarusta. Tohtori Feliks oli heidän kotilääkärinsä, mutta
hänen apuansa oli tähän asti käytetty ainoastaan kirjeiden kautta tahi
kaupungissa käydessä; hän ei ollut koskaan ennen siellä käynyt.
Sentähden hän, muistaen kanssapuhettansa sisarensa kanssa, katseli
ympärillensä jonkunlaisella tyytyväisyydellä, kun reki seisahtui portin
eteen.

— Jumalan kiitos, täällä saa kumminkin levähtää noiden hyväin vanhain
naisten luona, tarvitsematta peljätä emancipationi-aatteita tahi
huonosti hoidettuja lapsia ja epäjärjestyksessä olevia huoneita.

Hän saapui pihaan.

Pieni harmaaksi rapattu rakennus, vinoksi käyneet rappuset, puoleksi
viljelty, puoleksi ketoutunut puutarha, rappiolle joutuneet ulkohuoneet
aukitörröttävine ovineen ja akkunaluukkuineen.

Edustuvassa väkevä kahvin ja kissojen haju. Kyökin ovessa pieni
ympyriäinen kurkistusreikä.

Tohtorin riisuessa päällysvaatteita, kuului juoksua ja hätäilemistä
sisältä. Kurkistusreikä oli yhtenä ainoana silmänä vaan. Vihdoin tuli,
vaivaloisesti liikkuen, häntä vastaan-ottamaan neiti Akselina, vanhin
sisarista, viisikymmenvuotias eukko, harmaissa puolivillaisissa
vaatteissa, hänen pienen, mustan kolmikulmaisen silkkihuivinsa alta
pisti esiin jäykät, laihat kasvot.

Kohta hänen perästänsä tuli sisään neiti Agatha, sitte neiti Adolfina
ja viimeiksi neiti Augusta, nuorin eli sama, joka päivää ennen oli
ollut sanaa tuomassa tohtorin luokse. Kaikilla oli harmaat
puolivillaiset puvut ja mustat esiliinat, vahaliina-kaulukset
ja -kalvokkaat. Kaikki puhuivat puoliääneen ja kaikki puhuivat
yht’aikaa.

Tohtori Feliks, jolla aina oli kiire, käveli edestakaisin ikävän
näköisessä salissa, jossa oli paljaat, harmaat seinät, harmaaksi
maalattu lattia ja omituinen, ummehtunut ilma.

Hän oli vähän synkistynyt sitten kun tuli sisälle.

— Miks’ette sanoneet, neiti, että lapsi oli niin vaarallisesti kipeä?
— keskeytti hän lyhyesti neiti Augustan hiljaisia selityksiä.

— Herra Jumala! Miten voitte, tohtori, sillä lailla puhua? Kuinka
olisin rohjennut arvostella, oliko tyttö vaarallisesti kipeä? Tohtori
näytti paitsi sitä niin rauhalliselta...

— Enhän minä ollut nähnytkään lasta.

— Minä ajattelin... minä luulin, että tohtori parhaiten ymmärtäisi,
oliko se vaarallista vai ei.

Viereisen huoneen ovi aukeni ja pieni itkusilmäinen rouva astui saliin.
Kolme poikaa, noin seitsemän ja kolmen ikävuoden välillä, piti kiinni
hänen hameestaan. Heillä oli läntistyneet kengät ja sukat; esiliinoista
näkyi mitä he olivat puoliseksi syöneet.

— Veljemme tytär, — esitteli neiti Akselina.

— Melkein kasvattityttäremme, — jatkoi neiti Agatha.

— Hän asuu yhä meillä, koska hänen miehensä on merikapteeni, —
selitti neiti Adolfina.

Äiti-raukka koetti puhua, mutta ei voinut. Hän ojensi lääkärille
kätensä ja puhkesi itkuun. Kaikki neljä tätiä huokasi syvään.

— Saanko nähdä lasta? — kysäsi tohtori Feliks vähä kärsimättömänä.

— Voi! Luulen — nyyhki äiti — että se... varmaankin on liian
myöhäistä.

Tohtori Feliks lykkäsi oven auki ja astui sisään huoneesen, jonka huono
järjestys ja umpinainen, raskas ilma saattoi hänet rypistämään
otsaansa. Sama kulunut harmaa maali, samat paljaat seinät kuin
salissakin. Kiinniliistratut sisä-akkunat eikä merkkiäkään siitä, että
niitä voisi avata. Pari huonosti tehtyä makuusijaa, katetut mustilla
peitteillä; kaikilla istuimilla leikkikaluja, leipäpalasia, lasten
vaatteita, kenkiä ja rohtopulloja. Pimeimmässä nurkassa kehto, missä
pään-alusten ja lakanain siisteyden suhteen olisi ollut yhtä ja toista
toivottavaa. Näiden seassa makasi vähän toisella vuodella oleva lapsi,
jonka ulkomuoto heti ilmoitti tohtorille, että hän oli tullut liian
myöhään.

Hän sysäsi syrjään kamman ja parin sukkia eräältä tuolilta ja istuutui,
tarttuen toiseen näistä pienistä, tulikuumista käsistä.

Lähinnä häntä seisoi äiti, kasvot nenäliinaan kätkettyinä.
Puolipiirissä hänen ympärillään nuo neljä tätiä.

— Odotimme tohtoria vasta myöhemmin... aijoin muuttaa kuivia tytölle,
— puolusteleikse itkevä äiti.

— Hän on varmaankin vilustunut, — huokasi täti Akselina.

— En tiedä, — kuului äidin nenäliinasta. — Aina hän on ollut heikko.
Rasitin itseäni liiaksi ennen hänen syntymistänsä...

— Selittihän Vaasan lääkäri, että se oli sentähden, kun yksinäsi
nostit kokonaista lampaanrunkoa syksyteurastuksessa, — huokasi taaskin
täti Akselina.

— Silloin kun meillä oli tuo kelvoton Kyökki-Miina, — jatkoi täti
Agatha.

— Palvelusväki onkin niin kelvotonta nykyaikana, — säesti täti
Adolfina.

Äiti oli ottanut lapsen syliinsä ja jatkoi kertomustansa kyynelten
tulvatessa: — aina olen pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Koko
ensimmäisenä vuonna oli hän tuskin ollenkaan ulkona; jonkun kerran
lämpimällä ilmalla harso silmäin edessä. Hän ei ole koskaan saanut
muuta kuin maitoa ja vehnäjauhovelliä, ja kylvyt olen pitänyt aika
lämpiminä. Lämpimästi puettuna on hän myös ollut, usein
kaksinkertaisissa villapaidoissa, ja lämpimänä olen pitänyt
lapsikamarinkin. Ja kumminkin...

Ääni sortui kyyneleihin.

— No? Ja nyt olitte viimeinkin kyllä viisas viemään hänet ulos? —
keskeytti tohtori Feliks, jonka katsanto yhä enemmän oli synkistynyt.

— Viisas? — hänen itkuiset silmänsä tirkistivät verkallisella
hämmästyksellä lääkäriä. — Ei, se ei ollut minun tarkoitukseni, mutta
kun oli niin kaunis ilma viime viikolla, ja tädit arvelivat, että minä
voisin viedä häntä ulos. Oli kirkas päivänpaiste, mutta tuuli oli
kylmää ja jäät ovat jo kauvan lähtöä tehneet.

— Oliko hän kauvan ulkona?

— Oli... ei, en muista oikein. Palvelustyttö häntä kulettikin ulkona,
sillä minä olin koko aamupäivän panemassa tukille mankelituvassa.

— Meidän sisäpiikamme on niin kunnoton, — huokasi täti Akselina.

— Emme edes saa ruokaliinojamme mankeloiduiksi, ellemme itse ole
mukana, — liitti Agatha.

— Parempi olisi jättää ruokaliinat mankeloimatta ja itse katsoa
lastansa, — lausui tohtori Feliks karkeasti. — Onko teillä aina yhtä
lämmin kuin nyt täällä sisällä?

Hän heitti silmäyksen lämpömittariin, joka näytti 28° C.

— Onko tohtorin mielestä täällä liian lämmin? Tädit taas sanovat...

Suonenvedon kohtaus väänsi samassa lapsen kasvot. Äiti kohensi sen
päätä tyynyllä ja tähysteli katkerasti itkien noita pieniä, nyrkiksi
puristettuja kätösiä ja niiden sinisiä kynsiä.

— Tuokaa jäätä! — käski tohtori Feliks lyhyesti.

Hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa.

Kaikki neljä neitiä meni ulos.

— Lapset eivät saa olla sisällä, jatkoi lääkäri ja oli kompastua
pienimpään poikaan, joka istui lattialla, imeksien likasia
peukaloitansa.

— Hyvät lapset, menkäät ulos, koska tohtori käskee, — sanoi äiti
hiljaa nyyhkytyksiensä välillä.

Peukalot otettiin pois suusta ja niiden omistaja rupesi huutamaan
täyttä kurkkua.

Tohtori Feliks sysäsi hänen kursauksitta saliin ja sulki oven.

— Minä tahdon jäädä tänne — sanoi vanhin poika ja tunkeutui
lähemmäksi äitiänsä.

— Minä myöskin — itki hänen veljensä, molemmilla käsillään pitäen
kiinni äitinsä hameesta.

— Hyvät pojat, tehkää tohtorille mieliksi, — kuiskasi äiti. — Olkaa
kilttiä edes tällä kertaa.

Tohtori Feliks, jolla tavallisesti ei ollut kärsivällisyyttä
itsepintaisten lasten kanssa, otti sanaakaan sanomatta heitä käsistä ja
talutti heidät ulos.

Hän kääntyi äidin puoleen.

— Tässä voi tuskin mitään enää tehdä. Lapsellanne on tavattoman heikko
ruumiinrakennus, ja teidän kasvatuksenne on tehnyt sen suuressa
määrässä araksi.

— Mikä häntä vaivaa? — änkytti äiti tuskallisesti. — Tohtori luulee
siis?...

— Voinko saada pesusienen?

Tohtori Feliks avasi pesukaapin. Siellä oli pesuvati täynnä likaista
vettä, siellä oli koko varasto käytettyjä vaatteita ja lasten kenkiä,
mutta ei mitään muuta.

Samassa astui sisään neiti Akselina. Tohtori uudisti hänelle pyyntönsä,
jonka vuoksi tämä jälleen läksi huoneesta, ottaen myötänsä pesuvadin.

Tohtori meni surkastuneen äidin luokse. — Emme voi enää vaikuttaa
minkäänlaista parantumista, — sanoi hän niin lempeästi kuin hänen
karkea äänensä salli. — Lastanne vaivaa aivopolte ja sille ei voi
mitään saada. Jos olisin tullut aikaisemmin, niin olisi ehkä ollut
mahdollista pelastaa häntä.

Nyt tulivat taas kaikki neljä tätiä sisälle. Akselinalla oli pesusieni,
Agathalla pesuvati ja Adolfinalla lautasella jäätä.

Tohtori Feliks kuivasi sienellä tuskanhikeä lapsen otsalta.

— Olemme antaneet hänelle terveyssuolaa, — huokasi täti Akselina.

— Ja lehmuskukka-teetä, — pitkitti täti Adolfina.

— Sinappitaikinaa niskassa, — sitä oli meillä yöllä, — jupisi täti
Agatha.

— Miks’ette neiti, antaneet minulle tarkempaa selitystä taudista, —
kysyi lääkäri jyrkästi, kääntyen neiti Augustaan. — Te sanoitte
ainoastaan, että lapsella oli vatsakipua. Miksi ette maininneet
suonenvedosta? Eikö hän tuolla lailla pidellyt päätänsä jo eilen?

— Voi kyllä! Sitä on hän tehnyt useampina päivinä, — nyyhkytti äiti.

— Minä kävin niin ällistyneeksi tohtorin kysymyksistä, — sanoi neiti
Augusta hämillään. — Tohtori kysyy niin jyrkästi ja suoraan asioista.
En ymmärtänyt oikein kuinka pitäisi vastata. Ja kun niin selvästi
sanoitte, ett’ette luulleet sen olevan vaarallista.

Hän puhkesi itkuun.

Tohtori Feliks kohotti olkapäitänsä.

— Pitäkää ilma raittiina täällä sisällä, — määräsi hän, vetäen
hansikasta käteensä ja ottaen lakkinsa. — Useampia kuin kaksi ei saa
olla sisällä yhtä haavaa.

Hän kumarsi äitiraukalle, joka tuskasta jäykkänä vastasi hänen
tervehdykseensä.

— Vaikeaa on minulle, ett’en voi antaa teille mitään toivoa, — lausui
hän ystävällisesti. — Eikö kukaan muu voi auttaa teitä hoitamisessa?
Teillä ei tunnu olevan voimia pois-antaa, ja nykyinen tilanne
paitsi sitä ei kärsi ruumiillista ponnistusta enempää kuin
mielenliikutustakaan.

Neljä sisarta saattoi häntä ulos.

— Henriette on aina ollut niin huolenpitävä lapsistansa, — huokasi
neiti Akselina. — Ja kumminkin piti tämän iskun kohdata häntä.

— Hän on elänyt ainoastaan heidän ja taloutensa hyväksi, — säesti
neiti Agatha.

— Arvasin kyllä että niin piti käydä, — jupisi Adolfina nenäliina
silmillä. — Viime viikolla näin unta että kulmahampaani oli
pääsevinänsä irti.

— Olemme koetelleet kaikkea mikä suinkin mahdollista, — sanoi neiti
Augusta. — Mutta kun kuolema on määrätty tulevaksi, niin se myös
tulee.

Kaikki neljä huokasivat he syvään. Suuremmat lapset jyskyttivät ovea ja
pyysivät päästä mamman luo.

— Olkaa nyt kilttiä, hyvät pojat, — varoitti täti Augusta lempeästi
kurkistusreijästä. — Saatte nostinleipä-voileipää ja maitoa, kun vaan
olette kilttiä ja hiljaa.

Itku ja jyskytys kuului yhtäläisesti kuin ennenkin.

Tohtori Feliks otti hyvästit.

Neljä vanhaa sisarusta niijasi syvään ja kiitti, esiliinan nurkka
silmäin edessä, nöyrästi hänen käynnistään.

Tohtori Feliks’in kasvot eivät kirkastuneet kotimatkallakaan. Hän oli
tällä viikolla hoitanut seitsemän alle neljän vuoden vanhaa lasta,
jotka kaikki huonon hoidon tahi ymmärtämättömän kasvatuksen tähden
eivät olleet voineet kestää kovanlaista tautia.

— Vehnäjauhovelliä... kaksinkertaiset villapaidat ja 28° C.
lastenkammarissa. Vähemmälläkin voidaan tehdä lapsille mahdottomaksi
sietää pienintäkään puuskausta. Pane siihen lisäksi suunnaton
siivottomuus, niin kuolemankokelas on valmis.

Kotiin tultuansa, tunsi hän mielihyvää, kun istahti odottavan teepöydän
ääreen. Pöytäliina loisti valkoisena, teenkeitin höyrytä tuprutteli, ja
kukoistava ruusu seisoi nurkkapöydällä hänen takanansa.

Liina, joka oli istunut työskentelemässä kirkkaasti loistavan
kattolampun valossa, toi kyökistä höyryävän häränpaistin ja muutamia
munia.

— Se tulee maistumaan hyvältä kolkon matkan perästä — lausui veli
tyytyväisenä. — No, mitä tekee Kristiina?

— Kristiina läksi jo muutamia tuntia sitten kotoa. Hän on pyytänyt
saada olla tyttärensä lasten luona niin kauvan kuin heidän äitinsä on
poissa matkalla. — Pitääkö sinun vielä matkustaa Rasilaan joku kerta?

— He eivät tarvitse minua enää. Yöllä tulee loppu. Ei voi ajatellakaan
parempaa kanaparvea, kuin se äiti raukka ja ne neljä vanhaa tätiä.
Minua ihmetyttää, että se lapsiparka on voinut elää puoltatoista vuotta
sillä hoidolla, kun se on saanut.

— Mikä tauti sillä on?

— Aivot, aivot. Heikko lapsi, kehno hoito, siivottomuudessa,
saunanlämpimässä ja kaksinkertaiset villapaidat yllä. Siellä oli vielä
huonompaa kuin rouva Karm’in luona.

Liina oli lakannut työstänsä ja tarjoili äänettömänä veljellensä
ruokaa. Se kummastutti veljeä. Tavallisesti teki Liina kysymyksiä,
enemmän kuin hän oli halukas vastaamaankaan, tullessaan kotiin
sairaitten luota.

— Käsittämätöntä, miksi ihmiset tahtovat elää sellaisessa
epämukavuudessa, — pitkitti hän, leikaten paistiansa. — En vielä
koskaan ennen ole nähnyt pesukaappia niin huonossa kunnossa. Pesukaappi
on erinomainen järjestyksenmittari. Ensimmäinen tehtäväni, kun tulen
taloon, on avata pesukaappi. Sen mukaan arvostelen järjestystä talossa
yleensä. Täällä oli aivan hullusti. Kun pyysin pienintäkin kalua,
juoksivat ne neljä vanhaa toinen toisensa jäljissä, ja siitä huolimatta
sain kumminkin odottaa. Niin Liina kulta, puolusta sinä vanhoja
neitsyitä mielesi mukaan. Se seikka vaan on varma, että he ovat
lääkärille tuskistuttavimpia, eniten kärsivällisyyttä koettelevia
olentoja.

— Osaavatko Rasilan neidet logiikkaa ja matematiikkaa? — kysyi Liina
hymyillen.

— Luuletko että ne olisivat opettaneet heitä kasvattamaan lapsia ja
pitämään pesukaappia siistinä?

— Kenties olisivat ne opettaneet heitä ajattelemaan.

— Lörpötystä. Jokainen järjellinen ihminen voi ymmärtää, että
kaksinkertaisten villapaitojen ja 28° C täytyy tehdä lasta hennoksi.

— Niin, jos voi ajatella seurauksia siitä, mutta Rasilan neidit eivät
sitä varmaankaan voi. Ja he eivät myöskään ole voineet opettaa
kasvatustytärtänsä ajattelemaan.

— Korupuheita, korupuheita! — keskeytti tohtori kärsimättömänä. —
Jouduimmeko nyt taaskin tuohon ijankaikkiseen naiskysymykseen? Kuinka
voit niin perättömiä uskoa, että naisen välttämättömästi tarvitsisi
osata latinaa ja matematiikkaa, voidakseen hoitaa lapsiansa ja
talouttansa?

— En ole sanonut, ett’ei hän ilman näitä tietoja voisi olla hyvä
emäntä ja äiti, jos hän luonteeltaan on siisti ja jos hänellä on hyvä,
luonnollinen ymmärrys. Minä luulen vaan, että kaikki, mikä kehittää
hänen ajatuskykyänsä, olisi hänelle äärettömän suureksi avuksi kodin ja
lasten hoidossa, vieläpä kaikilla elämän aloilla.

— Sen kuulee, että sinä tulet valituspäiviltä, — sanoi veli
hymyillen. — No, oliko siellä lukuisasti yleisöä? Saattoivatko
keskustelut mihinkään päätökseen?

— Noin viisitoista henkilöä oli saapuvilla. Päätös tuli samallaiseksi
kuin Helsingissäkin.

— Siis listoja ja keräyksiä. Onnea vaan! Mutta älä pyydäkkään apua
minulta. Yhtä kernaasti heitän minä rahani mereen.

Tohtori Feliks joi teelasinsa tyhjäksi ja aikoi mennä huoneesensa, kun
Liina pidätti häntä.

— Tahtoisin sinulle ilmoittaa päätöksen, jonka olen tehnyt
poissa-ollessasi, — sanoi hän hiljaa.

— Kunpa se olisi päätös mennä naimisiin, — ivaili veli, taputtaen
ystävällisesti sisaren työn yli kumartunutta päätä.

Liina tarttui hänen käteensä ja painoi sen kasvojansa vasten
tavattomalla tulisuudella.

— Teen vastenmielisesti sinun tahtoasi vastaan, Feliks. Sinä olet
ollut minulle sekä isänä että äitinä. Mutta en voi olla seuraamatta
sitä kehoitusta jonka tunnen sydämessäni.

— Kehoitustako naimisiin mennäksesi? — kysyi veli, yhä vieläkin
naurellen. — Se ilahuttaa minua. Siihen olisi kyllä jo aika. Sinulla
on nytkin jo koko kasa turhanpäiväisiä houreita.

— Niitä lisääntyy vuosia myöten, joll’en tule oikealle paikalleni, —
hymyili Liina vienosti.

— Sinun oikea paikkasi on kyökissä ja lasten kamarissa. Siis olet
kumminkin päättänyt mennä naimisiin? Mutta kenen kanssa? Kuka lienee
ollut täällä minun poissa ollessani?

— Jättäkäämme tämä leikki, Feliks. Täällä ei ole ollut ketään, enkä
minä aijo mennä naimisiin. Aijon antautua sairashoidon alalle, siihen
toimeen, joka tähän asti on katsottu sopimattomaksi sivistyneelle
naiselle.

Liinan ääni vapisi ja hänen katseensa vaipui alas. Värit vaihtelivat
lakkaamatta hänen kasvoillansa, odottaessaan veljensä vastausta.

Se tuli, tyytymättömänä ja kummastelevana.

— Tiedät hyvin, ett’en ollenkaan voi hyväksyä sellaista päätöstä.
Koska sen olet tehnyt?

— Tänään. Mutta se on vuosikausia itänyt minussa, vaikka nyt vasta
olen saanut rohkeutta tekemään sinua vastaan. Muistatko vielä kirjettä,
jonka neljä vuotta sitten sain ystävältäni Lapista ja joka ensiksi
saattoi minut tätä ajattelemaan? Tänä iltana sain taaskin kirjeen, joka
koskee samaa asiaa.

Liina ojensi hänelle yhden kirjeen ja näytti siitä yhtä sivua.

— ... Kolme kertaa olen sen kestänyt ja joka kerta olen ajatellut:
ensi kerralla saan vastaan-ottaa apua Liinan kädestä. En lakkaa
rukoilemasta sinua ennenkuin saan sinut hereille. Jumala ei ole pannut
sinuun tuota taipumusta sairaanhoitoon, ellei hän olisi sillä jotain
tarkoittanut. Vielä olet sen ymmärtävä. Monet tulevat sinua silloin
siunaamaan, monet, jotka minun laillani ovat saaneet kokea vieraan,
sivistymättömän henkilön raakaa uteliaisuutta ja kärkästä intoa niinä
hetkinä, jolloin kaikkein enimmin tarvitsisi sivistyneen naisen
hienotuntoisuutta ja tarkkuutta.

— Kauvemmin en voi vastustaa, — puhui Liina puoliääneen. — Minä
uskon nyt kutsumustani. Joll’en olisi kahdeksankolmatta vuoden vanha,
niin rupeaisin opiskelemaan voidakseni päästä lääkäriksi. Mutta olen
liian vanha. Senvuoksi tahdon antautua ainoalle lääkäritoimen alalle,
joka tähän asti on ollut sallittu naisille, vaikka se tavallisesti
annetaankin sivistymättömien huostaan.

Tohtori Feliks teki kädellään väistävän liikkeen.

— Romaanintapaisia vanhanpiian ideeoita! Ole noiden raakojen ja
sivistymättömäin naisten kanssa vaan yhdessä ainoassakin luennossa,
jossa lääkäri ehkä huvittelee saattaaksensa sinua hämille, — silloin
jo olet iloinen, että voit palata takaisin minun hiljaiseen kotiini ja
toimittaa pieniä kotiaskareitasi.

— Tiedänhän, — sanoi Liina kalpeana, nostaen päätänsä ja kiinnittäen
silmäyksensä veljeen, — olenhan kuullut, kuinka menetellään siinä
laitoksessa, jossa valmistetaan tuohon vaikeaan toimeen. Mutta luulen,
ett’ei mikään maailmassa nyt enää voi minua peloittaa. Minulla on liian
suuri luottamus miehen kunniantuntoon, peljätäkseni, että joku
uskaltaisi naisellista arvoani sanalla tai työllä alentaa. Anna minun
astua omaa tietäni. Tahi tahdotko mieluummin, että tulen Rasilan
neitien kaltaiseksi?

— Tiedäthän, ett’et koskaan voi siksi tulla.

— Niin, en tule juoksemaan kenenkään tiellä, koska olen yksinäni. Minä
tulen itsekkääksi, jäykäksi ja pikkumaiseksi, joll’en saa työtä, joka
vastaa minun toiminnanhaluani. En voi sitä enää kestää, että hautaan
leiviskäni vuosi vuodelta vaan syvemmälle.

Hän puhui tavattomalla mielenliikutuksella, ja se saattoi hänet
vapisemaan kiireestä kantapäähän.

Veli katseli häntä ja huoahti.

— Aikamme järjetön henki se on, joka sinutkin on vallannut. Ennen, kun
ei naiskysymystä ollut, olivat sinun kaltaisesi tyytyväisiä osaansa. Se
on ainoastaan tuo halu itse toimittaa jotakin, itse vaikuttaa, joka
kiihoittaa naisia nykyaikaan pyrkimään tavattomiin toimituksiin.
Entiseen aikaan tyytyivät he siihen, miksi miestensä kautta tulivat, ja
tämä tyytyväisyys ja nöyryys teki heidät onnellisiksi.

— Niinkö luulet? Silloin et lue kaikkia niitä, jotka, saavuttaakseen
tuota onnellisuutta, tulla toisen kautta joksikin, menivät naimisiin
äärettömäksi onnettomuudeksi ja lankeemukseksi itselleen. Unhotat ne,
jotka tätä ainoata elämäntarkoitusta odottaessaan, tulivat nurkuviksi,
kärtyiksi ja turhamielisiksi. Voi, Feliks, yksinäisyys tuottaa aina
suuria kiusauksia itsekkäisyyteen ja ahdasmielisyyteen. Älä siis estä
ketään aikanansa näitä vihollisia hyödyllisen toiminnan aseella
vastustamasta.

— Tämä kokous naislyseostako päätöksesi kypsytti?

— Niinpä kyllä: yhteydessä kirjeen kanssa. Ne sydämeen käyvät sanat,
joita siellä lausuttiin naisen vaikutuksesta, saattoivat minun siihen
vakaumukseen jota kauvan aikaa olen aavistanut: ettei naisen
vaikutuksen pidä olla niin negatiivinen kuin se usein kyllä tähän asti
on ollut.

— Sinä olet siis lyseon ensimmäinen oppilas. Bravo! Se tulee siis
kasvattamaan kätilöitä ja laupeudensisaria, paitsi nimismiehiä ja
pappeja?

Liina ei vastannut. Hän korjasi ruoan pöydältä ja kantoi pois
teekeittimen. Sitte kokosi hän työnsä ja otti ompelukorinsa.

— Hyvää yötä, Feliks, — sanoi hän hiljaisella äänellä, käsi veljensä
olkapäällä. — Sinä näet ett’emme voi ymmärtää toisiamme. Minä en voi
olla sellainen kuin sinä tahdot, ja elämäni sinun luonasi ei voi
tyydyttää minua. Sanon siis vieläkin: anna minun mennä omaa tietäni. Ei
meidän siltä tarvitse olla erillämme enempää kuin yhden vuoden. Kun
olen suorittanut oppimäärän Helsingissä, aijon matkustaa ulkomaille ja
sitte palata tänne.

— Sinä olet niin hyvä, kuin suinkin voin toivoa, — vastasi tohtori
Feliks vähä karkeasti, — jos sinulla ei vaan olisi noita kirottuja
itsenäisyys-aatteitasi. Toivon kumminkin, että vielä tätä asiaa
harkitset.

— Olen sitä jo harkinnut kylliksi kauvan, — vastasi Liina lauhkeasti.
— Hyvää yötä, Feliks, hyvää yötä! Älä tee minulle vielä vaikeammaksi
menetellä vastoin sinun toivomustasi.

Tohtori Feliks valvoi vielä muutaman tunnin saksalaisen
lääkäri-aikakauskirjansa ääressä. Maata pannessansa muisti hän taaskin
sisarensa päätöstä.

— Oiva tyttö! — sanoi hän puoliääneensä. — Kruunu tyttöjen joukossa!
Ei yksikään sadasta ajattelisi niin ylevämielisesti kuin hän. Ja pirun
hyviä tietoja hänellä on... Olinpa saada häneltä sormilleni tässä
eräänä päivänä... Mutta hautautua tänne halvaksi... Eikö sitte enää ole
kunnon miehiä maailmassa, kun hän jää naimattomaksi?

                                                  ⸻

Huoneessansa istui Liina. Hän ei saanut unta, hän ei saanut rauhaa,
ajatellessaan päätöstänsä. Se täytti hänet levottomuudella, mutta
samalla jonkinlaisella sopuisalla tyydytyksellä, tuolla riemuun
vivahtavalla onnellisuudella, joka seuraa pitkän epäilyksen perästä
tehtyä päätöstä.

Hän pani raamatun kiinni, vaistomaisesti siitä haettuansa ja
puoliääneen luettuansa yhden ylistysvirren. Hän avasi kirjan toisensa
perästä, ja ryhtyi vihdoin lemmikkiinsä: Dickens’in David Copperfield’iin
.

Mutta hän ei voinut lukea. Veljeänsä ajatteleminen kalvoi hänen
mieltänsä, Se, että tämä ei voinut ymmärtää hänen haluansa toimintaan
enempää kuin hän oli ymmärtänyt hänen palavaa tiedonjanoansakaan,
karvastutti syvälti Liinan sydäntä.

Yhä vieläkin selaili hän kirjaa. Hänen silmiinsä vilahtivat ne sanat,
jotka David Copperfield’in täti valkean ääressä illan hämärtäessä
istuessaan, lausui veljensä pojalle, kuunnellen tätä silmät täynnä
murhetta.

Ja Liina luki huoahtaen:

— Sokea! Sokea! Sokea!

Sovittaisiko hän nämät sanat veljeensä, vai olivatko ne häntä itseään
varten?