HENKILÖT:

Otto Enarsson, vuorimestari, Isotilan herra.
Kristiina eli Ristin, Polso-lappalaisen leski.
Esther.
Saulo.
Kouno.
Sininen akka.
Harmaa akka.
Musta akka.

Tapahtuu Lapin rajoilla 1830-luvulla Juhannuksen tienoilla,
ilta-auringon paistaessa.

NÄYTTÄMÖ.

Oikealla etualalla haalistuneen punainen, pieni aittarakennus, jonka
kellervään oveen on kömpelösti maalattu kaksi sydämenkuvaa, toinen
sininen ja toinen punainen, sininen viistosti punaisen yläpuolelle.
Aittaan kuuluu matala, kaiteeton kuisti, joka kelpaa istuinpaikaksi.

Taka-alalla mahdollisimman perspektiivisesti keltaiseksi maalattu
vähäläntä asuinrakennus sinisine ikkuna- ja nurkkalautoineen. Keskellä
rakennusta tummanruskea ovi ja tämän edessä pariaskelmainen lahonnut
portaikko.

Vasemmalta lähtee loivasti kohoava silta myllyyn, josta vain harmaa
nurkkaus näkyy katsomoon. Vasemmalta taka-alalta näkyy palanen
vuoltevan virran rantatörmää kevätviheriäisine nurmineen sekä
ruuhilaitteita.

Mutta suoraan taustalta nousee korkea, tummaa sineä uhoava vuori, joka
uhkaavalla hahmollaan varjoo seudun, niin että vain itse näyttämö ja
virran nurmikkotörmä ovat ilta-auringon kirkkaasti valaisemat.
Taka-alan rakennus ja tausta sensijaan jäävät varjon puolelle.

Vasemmalla, myllysiltaa vasten nojallaan, on puolivalmis pienehkö
hammasratas.

[Pienemmät seuranäyttämöt voivat sopivien dekoratsioni-tarpeiden
puuttuessa järjestää näyttämön siten, että asuinrakennus sijoitetaan
oikealle, joten aittarakennus jää kokonaan pois, ja mainitut
sydämenkuvat maalataan silloin rakennuksen ovipieleen ja rakennuksen
seinustalle asetetaan penkki. Taustana on tässä tapauksessa vain
kesämaisema, eikä myllyrakennuksenkaan tarvitse välttämättä olla
näkyvissä. Eräät asemat sekä näyttämölle tulot ja poistumiset
näyttämöltä tietysti muuttuvat tällöin, mikäli ne koskevat poistumista
asuinrakennukseen tai sieltä tuloa.]

I KOHTAUS.

Saulo, parikymmenvuotias nuorukainen, veistelee kirveellään
hammasratasta ja hyräilee reipasta laulua, josta sanatkin silloin
tällöin kumpuavat kuuluviin. — Hänen hiuksensa ovat ruskeat, hänen
ilmeikkäät kasvonsa värähtelevät vuoroin säteilevää elämäniloa, vuoroin
nuorekasta haavemieltä, ja hänen vartalonsa on solakka ja norja. Yllä
on sininen paita, jalassa paulakengät. [Myöskin ruskeat tai mustat
saappaat sopivat.] Vyöllä nahkavyö ja lappalaispuukko.

II KOHTAUS.

Ristin, noin 40-vuotias, juhlallinen, voimakas ja kaunis, mutta
synkkäilmeinen nainen, kurkoittautuu ikkunasta.

Ristin (Saulolle). Onko Kouno tullut?

Saulo. En ole nähnyt, äiti. Lähetitkö jonnekin?

Ristin. Sinne Isotilan puolelle — — asioita urkkimaan.

Saulo (kiinteästi). Mitäs urkkimista siellä?

Ristin. Onpa tietenkin. — Kyllä asioita riittää. (Katsoo ikkunasta
vetäen sen kiinni.)

Saulo jää mietteissänsä seisomaan.

III KOHTAUS.

Kouno, noin 15-vuotias poika, juoksee vasemmalta kädessä katajainen
jousenkaari ja pitkiä teräväpäisiä nuolia. — Hänen kasvonsa ovat
väriltään ja ilmeillään lappalaiskasvot ja ruumiinrakenne hintelä,
kuiva ja sitkeä. Hiukset tummat.

Lappalaislakki on huolimattomasti heitetty takaraivolle. Koko puku on
huolimaton ja kevyt poikanulikan puku.

Kouno (juoksee taka-alalle portaita kohti, hokien tolkuttomasti).
Tole ketsh — — tole ketsh — — tole ketsh. (Heittää päästyään
portaille lakkinsa huolettomasti menemään ja hihkaisee vielä kerran
kuin aloittajaisiksi:) Tole ketsh — ja aamen sano pappi. Armon penikat
perässä tavaa ja tallaa. Mutta riettahan rengit ryyppää ja rallaa.
(Loilottaen.) Haaraviksit silinterisakset koijari koetteli konstillaan!
— Ja aamenen jälkeen rovasti pauhas: Voi sinuas, armonvaras, pistitkös
viinaporvarin leilihin kauhas. Ja voi sinuas, viinaporvari, koskas sa
kavahdat tuomion sanasta! Killingit kierität tynnyrin hanasta. Ohoi
teitänne, te kuudenmarkan miehet ja hepsankeikaleet! Niinkuin keiturit
ja äpäreet te ajatte sieniä syömään uskon lampaat ja ärjytte irvessä
hampaat: kivittäkää nämä villihenget ja hihhulit! Mutta minä sanon
teille —- —

Saulo (puoliksi vakavasti, puoliksi leikillään). Lakkaa siellä
hihhuilemasta, poika. Tulepas tänne — —

Kouno (hyräillen, itsepäisesti). Enpäs tule.

Saulo. Tule ja leiki taistelijaa!

Kouno (lähestyen epäillen). Enpäs leikikään — —

Saulo. Tuo jousesi tänne, näytän ihmeitä sulle.

Kouno (häijysti). Ihmeitä mukamas — —

Saulo (ottaa Kounon kädestä kaaren ja asettaa nuolta paikoilleen).
Ammu pystysuoraan ja puhki tuo tummava pilvi, silloin — —

Kouno (yhä suuttuneempana). Enpäs ammukaan! (Alentaen ääntä,
hammasten välistä, salavihaisesti.) Olet Ristinin poika.

Saulo (hämmästyen; lämpimästi). Niin olet sinäkin sen kaikkein
kauneimman Ristinin poika.

Kouno (synkästi). Minä olen Polson poika. Sitä jankkaa Pettarin
nulikka. Niin sanoi sekin Sjaggon Antta. ”Lapin-Polson Kouno”,
”Polso-myllärin penikka”, niin ne hattarat haukkuvat minua. Mutta sinä
— ”Ristinin Saulo”, ”Ristinin esikoinen” ja ”etelän poika”.
(Halveksivasti.) Mikä lietkin nuoltu vasikka.

Saulo. Mutta sinä olet Ristinin kuopus, ja molemmat Polson poikia
ollaan. Tourpunin hurjaa heimoa ollaan. Etpä tiedäkään: Njunnan ja
Kaskaivon tuntureilta saakka vaelsi tänne Lapin Polso ja neljännestä
pitkä oli porojen raija. Ei ole häpeä olla Polso-vainajan poika.

Kouno (lapsellisen kärttyisästi). Tahdon olla Ristinin poika.

Saulo. Jos ammut pilviä päin ja tahdot taivaita nähdä, silloin olet
ylpeän Ristinin poika. Katsos tuonne: sininen hame ja kellervä liina on
pilven tyttärellä siellä. Ammu! Ja sitten tuijota taivaan holviin.
(Itsekseen, hiljaisessa hurmiossa.) Se on tummansinisiä silmiä täynnä
— — ja kaksi on kauneinta niistä.

Kouno. Rietastako minä tyhjää laukomaan. Pilkkaan! (Juoksee jousi
kädessä vasemmalle, melkein näkymättömistä.) Pois tieltä! (Ampuu nuolen
oikealle ovessa olevia sydämenkuvia kohti; nauraa räkättävästi.) Ja
vieläkin ammun! (Samassa lentää toinen nuoli.)

Saulo (rientää oikealle oven eteen). Lakkaa, poika!

Kouno (tulee näkyviin; nauraen hähättävästi). Pistikös Ristinin poikaa
? Tuollaisia penikan naamoja rötjäät seinät täyteen, puukolla
vuolet koivujen kylkeen, ja jokaisen kuvussa seisoo Ee Ässä ja, Esther
ja Saulo, Saulo ja Esther. Tiedänpäs senkin. — —

Ristin (tullen ikkunaan; kylmähköllä äänellä). Kouno, mitäs
viivyttelet siellä?

Kouno (Saulolle). Mutta annapas muutama äyri, saat tietää jotain.

Saulo (jyrkästi). Mene tupaan, äiti käski. (Siirtyy vasemmalle
etualalle.)

Kouno (kiertäen arkaillen ottamaan nuoliansa). Enpäs heitä nuoliani.

Ristin (rakennuksen ovelta; kuin salaisen riemun vallassa). Saulo poikani
! Vesi nousee ylävirran puolella. Kestävätkö tokeet?

Saulo. Kyllä kestävät uudenuutukaiset tokeet.

Ristin. Kouno, etkös pääse sieltä! (Poistuu rakennukseen.)

Kouno (lähestyy Sauloa arkaillen; viekkaasti). Se lähti talosta
sieltä, niin että liehui siniset helmat. Meidän tolalle kääntyi ja
nilkat kuin Kirjatsin vuojaset vapisi. Minä kotiin viiletin vaaran
laitaa. Se vaaralle nousi. — Montakos äyriä annat?

Saulo (joka on alkanut riemukkaana liikehtiä). Kokonaisen riksin
saat. (Antaen rahan; iloisesti.) Siinä on Polson pojalle rahaa. (Ottaa
kirveen ja vie sen oikeanpuoliselle seinustalle.)

Kouno (kyyristyen kuin iskusta; hammasta purren). Polson pojalle
— — (Loittonee taka-alalle portaikon luo; sieltä uhitellen.) Ostanpas
tällä Sjaggon Antalta pitkän puukon ja nimikkoporosi tapan, sen
Kirjatsin tapan. Tole ketsh! (Katoo rakennuksen ovesta.)

Saulo (hyräilee jälleen riemukasta lauluansa, menee vasemmalle ja
siirtää hieman hammasratasta; kääntyy oikeanpuolista seinämää kohti,
katsoen sydämenkuviin, riemukkaasti). Sinut löydän kyllä, sininen
sydän. (Lähtee, aikoo poistua taka-alalta oikealle.)

IV KOHTAUS.

Ristin tulee kiireesti ulko-ovesta ja hänen jäljessänsä Kouno.

Ristin (Saulon jälkeen, tuohtuneena, melkein riemukkaasti). Saulo,
takaisin palaa!

Saulo (kiireisesti, iloisesti). Ei ole aikaa, äiti.

Ristin (Saulolle). Odota. (Kounolle; osoittaen vasemmalle.) Tuota
tietä, joenvartta pitkin. Juokse Saarekkeen niitylle saakka ja nopeasti
palaa. (Kääntyy heti Saulon puoleen.)

Kouno vilkaisee salavihaisesti Sauloon, katoaa vasemmalle.

Ristin (Saulolle). Nyt ei ole kiirettä, poika. Kyllä aika tuomiolla
seisoo. Ja nyt se on tullut! Otto Enarssonin ja äitisi tuomiopäivä.
Katso! (Viittaa vasemmalle.) Virta tulvii tokeita vastaan. Se nuolee jo
ylävarren niittyjä. Kohta peltojen kupeita hamuaa. Ja silloin, poika,
Otto-herran viimeisten peltojen kevätlaiho mätänee.

Saulo (käyden levottomaksi). Tulviiko? En luullutkaan — —
(Mennessään vasemmalle.) En ole huomannut — — (Heittää silmäyksen
tokeisiin päin; kääntyen takaisin.) Ei ole hätää vielä.

Ristin (kiihkeästi). Hädän täytyy tulla. Lisää vielä pari vaaksaa
lankkuja patoon — —

Saulo (kuin piinan alaisena). En voi, äiti — — (Jyrkemmin.) En
tahdo sitä.

Ristin (lähestyen; kiihkeästi mutta hellästi). Kavahda, poikani,
epäilystä. Nyt on tilinteon aika tullut.

Saulo (yhä tuskaisemmin). En voi, äiti!

Ristin. Et voi? Enkö ole sinua kasvattanut vanhurskaan koston
täyttäjäksi? Etkö toissa kesänä vyöryttänyt kokonaisen vuoren soraa
kartanon malmikaivokseen? Sen teithän — —

Saulo (tuskan alla, synkästi). Sen tein — — olinhan tottunut
vihaamaan.

Ristin. Sen teit, ja mammonan saantiin meni Isotilan herralta
viimeinen toivo. — Mutta nöyrtyikös silloinkaan se kankea sydän? Ei.
Eikä sen paremmin viime kevännäkään! Muistatkos?

Saulo. En tahdo muistaa — —

Ristin. Et tahdo? Ja silloin raikuivat pahdat ja vaarat, kun säikytit
hänen parhaan porokarjansa tunturin kuiluun ja nauroit kuin koston
enkeli laaksoon alas. — Se oli poikani joiku, minä kuulin sen.

Saulo. Se joiku oli synkkä ja katala. Tänä kevännä nauran toisella
tavalla.

Ristin. Mutta kukas vielä koko viime talven veisti parrut ja lankut,
veisti ja sahasi aamusta iltaan, naulasi ja niittasi iltapuhteet kaikki
ja rakensi korkeat tokeet Isotilan peltojen menoksi. Kukas sen kaiken
teki? Sinä sen teit!

Saulo. Mutta ensi polun keväällä auettua vaaralle tuonne heräsi ilma
ja maa, heräsi virrat ja vuolteet ja loivat uuden laulun. Ja nyt!
Kosteitten rantojen vihertäessä — — se pajupillinä soi, se raidassa
itkee kuin kaukainen huilu. (Tullen etualalle, hukkuen omiin
hurmioihinsa.) Se lyö lukkoon korvat. Se avaa rinnan kuin viiltävä
puukko, se jännittää kylkeni jouset kuin saaliin ajoon. (Kuin
ihmetellen.) Se miehen tekee ylpeäksi. Se mielen tekee kaikkein
nöyrimmäksi.

Ristin (joka on hämmästyneenä kuunnellut poikansa outoja sanoja;
lähestyen, tutkivasti). Mistä tämä haikea joiku?

Saulo (melkein väsyneesti). En saata sanoa sitä. En ymmärtääkään.
(Siirtyy vasemmalle.) Sen tiedän vain: älä viettele minua viheliäiseen
vainoon. (Istuutuu rattaalle.)

Ristin. Tämä vaino ei ole viheliäistä! Tämä on hurskaan vihan malja,
joka vuodatetaan hänen päällensä minun kauttani. (Puoliksi itsekseen;
hiljaisella äänellä, mutta lujasti.) Ilman sovintouhria, armonvarkaana
ja paatuneena, ei Otto Enarsson ole joutuva iankaikkisuuden rannalle.

Saulo (kärsimättömänä, väsyneesti). Ilman sovintouhria, suruttomana
ja paatuneena, niin sinä hoet viikosta viikkoon. Puhut kuin sen suuren
saarnamiehen suulla. Mutta minkätähden vihaat häntä? Sitä et ilmoita
koskaan.

Ristin. Eikö se riitä, mitä olen sanonut? — Kun sydämeni oli
särjetty ruoko, hän tallasi sen. (Itsekseen; harvakseen.) Siihen tekoon
mahtuu kyllä syytä. (Menee poikansa luo; hyväillen häntä hellästi.)
Poikani, usko minua. (Yhä liikuttavammin.) Enkö ole hoivannut sinua
kuin lapsista armoitetuinta? Enkö ole levittänyt hyväilyni liepeet
sinun ylitsesi päivin ja yöllisin hetkin? En ole johtanut sinua koskaan
pahaan, vaan aina pyhään. Uskalla minuun. Saat kaikki tietää ja me
pääsemme lepoon, kun tulee sovintojuhla.

Saulo (epäillen ja väsyneesti). Koska tulee sovintojuhla?

Ristin (suoristautuu, loitompana Saulosta). Kun Otto Enarsson on
köyhempi kalastajalappalaista ja huokaa kurjana sielunsa tähden,
silloin saatetaan sinulle ilosanoma, jonka suloisuutta et vielä saata
aavistaakaan.

Saulo (katkerasti). Jälleen hämärästi puhuttu. En vaaksaa eteeni näe.
Ryntäillä tunturin paino ja päässä aivojen vaiva. — En vaaksaa eteeni
näe.

Silloin alkaa vaaralta kuulua Estherin laulu:

Oli sininen pilvi ja aurinko
ja alla metsien helma.
Tule, sankari auringon,
sinipilvessä piilossa morsian on.
— Mut tunturi tummin on Sulitelma.

Saulo on noussut seisaalleen heti ensi sävelten kuuluessa, ja hänen
katseensa on säe säkeeltä käynyt yhä riemukkaammaksi.

Ristin (hämmästyneenä). Ken laulaa?

Saulo (riemukkaalla leikillä). Sinisestä pilvestä morsian laulaa, sen
kuulithan! (Kiirehtii oikealle taka-alalle, josta kääntyy äitinsä
puoleen.) Hyvästi, äiti. Nyt sain ilosanoman! (Katoo oikealle.)

Jälleen kuuluu Estherin laulu:

Oli sininen silmä ja ratsuri,
mut alla metsien helma.
Tule, ratsuri Saamemaan,
tule morsian murheinen noutamaan.
Ja tunturi kaunein on Sulitelma.

V KOHTAUS.

Kouno on tullut säkeistön aikana juosten vasemmalta ja aikonut rientää
äitinsä luo, mutta tämä on pysähdyttänyt hänet taka-alalle.

Ristin (laulun loputtua; puoliksi itsekseen). Kenen on tuo heleä
ääni?

Kouno. Se on Isotilan neiti, etkös sitä tiedä. Sille se Saulo
sydämenkuvia maalaa ja vuolee. — Mutta kyllä nyt on paha merrassa
tänään — —

Ristin (keskeyttäen). Vaikene! (Siirtyy tuohtuneena etualalle.)
Esther Enarsson — — se tytär, joka teki minun esikoisestani
jalkasikiön — Sekö laulaa nyt ja veljeänsä houkuttaa. (Nauraa
kamalasti. Vaitiolo.) Kurjat lapset, vain kadotuksenko kuopan olette
meiltä perineet? Ei, ei, se on tasoitettava ajoissa. Tulvan on noustava
vaaralle saakka ja ajettava syylliset tilintekoon. (Aikoo rientää
vasemmalle.)

Kouno (pysähdyttäen äitinsä). Etkö kuule, äiti. Se herra tulla
koikkii tänne.

Ristin. Tänne? Puhutko totta? Näitkö sen?

Kouno. Tuolla vastaan harppoi rantatolaa. Ympäri kiekkasin oitis ja
viiletin tänne.

Ristin. Juokse, Kouno, nopeasti ja kutsu Saulo kotiin. Mutta sano,
että yksin on hänen tultava. Juokse.

Kouno (aikoo lähteä, mutta palaa takaisin, koskettaen kömpelösti
äitiänsä, ääni värähtäen). Jos juoksen oikein nopsaan, olenko sitten
— — Ristinin poika?

Ristin (laskien kätensä pojan olalle; väsyneesti). Olet kyllä
Ristinin poika. (Kylmähkösti.) Mene.

Kouno katsoo hetken epätietoisena; lähtee hitaasti oikealle.

Ristin (keskinäyttämöllä, yksin). Hän tulee — — hän tulee!
(Hitaasti.) Tuleeko anomaan katumuksen armoa, vai vieläkö vastustaa hän
— — kovaa armonjärjestystä. (Siirtyy hitaasti oikealle ja nojaa
seinään.) Miten onkaan ruumis turta ja raihnas. Jo liekin kyyhkynen
väsynyt lentämästä — — tämän synnintulvan yllä. Ei ainoata öljypuun
oksaa, ei ainoata levon sijaa tämän kirotun maan päällä. (Hetken
vaitiolo; vartalonsa jälleen suoristaen, kuin taisteluun valmistuen.)
Ja kuitenkin: taivaaseen et nukkumalla kostu. Väärällä armolla et
lähimmäistäsi pelasta. (Kuin juhlallisena valana.) Tänään, tunnen sen,
on suuri Riihenperkaaja eroittava jyvistä akanat — — minä tunnen sen.
(Jännittyen; melkein kuiskaten.) Hän tulee. — Hänen kasvojansa olen
katsova kuin iankaikkisuuden portilla. (Jää tuijottamaan vasemmalle.)

VI KOHTAUS.

Otto Enarsson tulee vasemmalta. Hän on noin 50-vuotias, keskikokoinen
mies. Hänen parrattomain kasvojensa väri on kalvakkaan harmaa, ja
niiden ilmeet tulevat helposti hermostuneiksi. Hiukset ovat täydet ja
harmahtavat. — Jaloissa on hänellä ratsusaappaat ja päässä
herrashattu, mutta muuten yksinkertaisesti puettu.

Enarsson (tulee tuimin askelin keskinäyttämölle, huomaa Ristinin,
pysähtyy ja ottaa kuin tahtomattaan hatun päästään; ristiriitaisin
tuntein). Kristiina — —

Ristin (hetken vaitiolon jälkeen, jännittyneenä katsoen, tukahtunein
äänin). Otto Enarsson, tulet vuosien takaa. Mitä tahdot?

Enarsson (kuin lumouksesta päästen, tuimasti). Vaatia tilille.

Ristin (uhmaavasti). Kenet?

Enarsson. Sinut ja poikasi.

Ristin. Oman poikasi — —

Enarsson (kiihtyneenä, julmasti). Niin, sen metsänperkeleen, joka
suisti porokarjani ja peitti kaivokseni soraan, sen joka jo nulikkana
teki joka päivä pahaa karjalleni ja viljalleni, sen hirviön ja hänen
äitinsä saan viimeinkin turmanteosta kiinni — —

Ristin Poikani edessä voi hänen isänsä vain lannistaa korskean
mielensä! Ja minulta saattaa Otto Enarsson vain anelemalla anoa —
armon leipää.

Enarsson (kylmästi). Oikeus riittää minulle. Tokeet on avattava tai
itse sen teen. Siihen on minulla laillinen oikeus.

Ristin. ”Laillinen oikeus”. Oikeuden rintakilvellä peittelet pahaa
omaatuntoa. Mutta turhaan minun edessäni itsesi haarniskoit. Se ei
peloita minua vaatimasta rikoksillesi sovitusta — — Lapin lakien
mukaan.

Enarsson (raskaasti, pohjaltaan surumielisesti). Luuletko, vaimo
parka, noituvasi paluutielle menneet ajat — —

Ristin. Ne ovat jo palanneet ja minulle ne ovat alati olleet läsnä.
— Vai etkö muista, kenet maitojyvänä pilasit. Kuin tämän päivän sen
muistan minä. — — Ja mihin heitit sen paleltuneen jyvän? (Naurahtaen
katkerasti.) Polso-lappalaisen laariin, homeen ja ruumenien sekaan. Ja
sinä itse? Kuin kulkukoira juoksit etelään, nait herrasnaisen,
vertaisesi, sait rahaa ja tahdoit kaivaa maan uumenista saakka
malmisuonet, hopeakivet ja kultajyvät. Toit rajan yli riettaita
kulkureita ja lappalaisia kokonaisen karjan mammonaa itsellesi
lapioimaan. Yötä päivää räiskivät koneet ja kitisivät vintturit. Ne
äänet päätäni särkivät, kun päivin pihalla liikuin ja yöllä — — ne
huusivat korvaan ja rääkkyivät kuin äpäreet —

Enarsson (voimatta enää kestää syytösten tulvaa). Älä jatka! Se on
mennyttä kaikki kuin kuumeinen uni. (Siirtyy vasemmalle ja istuutuu
rattaalle.) En jaksa kuulla.

Ristin (seuraten jäljessä vasemmalle). Etkö tullutkin tekemään tiliä?
Nyt tehdään se loppuun saakka. (Hetken vaitiolo.)

Enarsson (kääntyy äkkiä Ristinin puoleen). Näyt muistavan kaikki. Et
kuitenkaan tiedä mitä on nuoruus.

Ristin. Sen tiesin silloin, kun peurana juoksin laakson laitaa ja
etsin metsän siimeestä sinua.

Enarsson. Ei, Kristiina, en sitä tarkoittanut. Se on naisen nuoruus,
mutta miehen ei — —

Ristin (keskeyttäen). Vai sittenkö alkoi se oikea nuoruuden aika, kun
likaisen lappalaisen vaimona inhossa elin, inhossa synnytin
näivettyneen pojan ja ikävästä näännyin. — Niin, ikävästä! Ymmärrätkö?
— Niin sinua vielä silloinkin kaipasin, että olisin ollut valmis
jalkavaimoksi sinulle — — jollet olisi minua henkipattona pakoillut.
Eikös sekään hulluus kelpaa nuoruudeksi?

Enarsson. Himo kauas ja vieläkin kauemmaksi oli minun nuoruuttani. —
Kun palasin isänmaamme viimeisestä sodasta, olin nuori ja voimakas.
Olin mielestäni ansainnut kunnioitusta ja kunniaa. Tahdoin käskeä ja
kieltää tahtoni mukaan. Mutta tultuani kotikonnulle oli vastassa
vain rappiolle joutunut sukuni kartano ja elottomat ihmiset. — En
voinut kuitenkaan uskoa, että Enarssonin nimi menettäisi komean
kaikunsa entisillä valtamaillaan. En voinut! Minun täytyi tehdä
ennenkuulumatonta. Pitäjäin herraksi oli minun päästävä. Siihen
tarvittiin lisää peltoja, karjaa ja kultaa. Kiersin villinä laaksot ja
rotkot. Etsin malmia, ihmettä ja hopeaa. — Se oli nuoruuden humala.
Sen juopumuksen epätoivossa ja riemussa söin ruoakseni sinutkin — —
niin, taisin olla rakastunutkin. En muista muuta kuin sen pyörryttävän
hetken, jolloin löysin malmisuonen ja seisoin kunnian kynnyksellä.

Ristin. Seisoit ja suolapatsaaksi jäädyit — —

Enarsson. Aivot jäähtyi ja selkeni. Mietin kylmästi keinot. Tarvitsin
rahaa koneisiin ja kaivajiin ja sitä sain etelän-pohatan tyttäreltä.
Sen kaikki myötäjäiset mätin kaivokseen, panttasin lisäksi maapalan
toisensa jälkeen. Ostin poroja ja möin. Mutta kaikki voitot nieli se
helvetin kuoppa. Malmisuoni katkesi, jatkui ja katkesi taas, kunnes
— — kunnes — —

Ristin. Upposit kokonaan pahaan. Etkö uittanutkin lappalaisia
nuoransilmukassa jään alla avannosta avantoon? Kuin pääsusi riehuit ja
pakoitit suojattomat ja neuvottomat ilmaiseen työhön. Mutta mitäs
lopulta tyhjästä löysit?

Enarsson (nousee; vimmastuneena). En mitään, en mitään! Jäi tyhjä
kuoppa ja kirkkomaalle vaimoni hauta. Mutta, olin taistellut, olin
pannut arvelematta viimeisen panoksen sukuni kunnian puolesta. En ollut
säästänyt mitään ja siksi en ole lannistunut mistään. En ole sortunut,
en vaimoni kuolemasta, en kaikista turmanteoistanne. Jäi ylpeä nimi ja
lempeä tytär. Se riittää vanhukselle.

Ristin (uhmaavan pilkallisesti). Vai riittää? Mutta — — istupas
alas, saat kuulla jotain.

Enarsson istuu epäröiden oikealle.

Ristin (kuiskaavasti, käheästi). Miksi se etelän nainen kuoli?
Tiedätkö sen?

Enarsson katsoo hämmästyneenä.

Ristin (melkein riemukkaasti). Alinomaiseen päänvaivaan ja jokaöiseen
itkutautiin. Ja minä ne nostatin häneen! — Etkö usko? — Kun et
antanut minulle armopalaakaan, silloin meni sydämeeni katkeruuden
myrkky, ja tahdoin tärvellä sinun ympäriltäsi onnen pois. — Silloin
oli nälkävuodet ja pakkasvuodet. Porot eivät saaneet jäätyneiltä
tuntureilta jäkälää, eivätkä lappalaiset lumituntureilta polttopuita.
He kaivoivat hautausmaansa ruumiskirstut lämmityspuiksi ja painuivat
suurin laumoin etelämmäksi, meidänkin pitäjään. Mylläri-Polsolla kurjia
ruokittiin, ja kiitokseksi sain lappalaisakalta vainajan jalkaluun,
joka oli loitsittu täyteen silmänitkua ja pääluun särkyä. Ja mitäs
tein? Kun emäntäsi makasi lapsivaivoissa, silloin hämäräiltoina kiersin
ja hoin: ”Iso kana itkemään, ohimoilta ottamaan, iso kana kuolemaan,
vähä kana itkemään.” Ja kauankos eli? Pari vuotta itki ja ruikutti
täällä.

Enarsson (nousee kauhistuneena ja suuttuneena; vaivoin työntäen sanat
suustaan). Sinähän olet — — ilmetty peto!

Ristin (vetäytyen vasemmalle). Silloin olin myöskin hullu. Päivin oli
aurinko musta, ja yöllä paistoi likaisen punainen kuu. Laahasin kurjan
ruumiini riihen alle ja pinojen taakse. Siellä rukoilin ja noiduin
vaimosi kuolemaa ja Polson kuolemaa, siellä vapisin ja väijyin, kunnes
raastoivat tupaan. (Vaitiolo.) Mutta pelastuipa järkeni sentään vielä.
Sen kirvoitti se suuri saarnamies, joka herätti naapuripitäjät ja
meilläkin kävi — — sieluja perkaamassa.

Enarsson. Villihenkien hourailua kaikki. Turha jatkaa. Menen avaamaan
tokeet. (Aikoo poistua vasemmalle.)

Ristin. Avaa, mutta minä suljen ne jälleen, jollet anna minulle
kuuluvaa oikeutta.

Enarsson. Sinun oikeutesi on murhan henki. Jatka mielesi mukaan.
Hyvästi. (Kääntyy menemään.)

Ristin. Poikani Saulo on tulossa. Hän avaa tokeet, jos teet oikeutta
meille.

Enarsson (palaten pari askelta; synkästi, suuttumuksen vallassa).
Etkö ole jo tarpeeksi tehnyt pahaa? Mitä hävityksen oikeutta tahdot
vielä? Mitä? — Vastaa, älä vaikene.

Ristin (hetken vaitiolon jälkeen; matalahkolla äänellä, mutta
lujasti). Rikkaan, jolla ei ole rikkautta sydämessä, on tultava
köyhäksi, jotta hän löytäisi sielullensa tavaran. Siinä on
armonjärjestys sinulle.

Enarsson (katkeran ivallisesti). Sitä armoa olen niellyt jo täyden
mitan, Polson emäntä.

Ristin. Ei riitä vieläkään. Et ole köyhyydestä saanut sielullesi
rikkautta.

Enarsson (heräten oikeutettuun vihaan). Taistelen viimeisistä
pelloistani ja vainioheinistäni. (Korostaen.) Teen sen tyttäreni tähden
ja pelastaakseni urhoollisten isieni kunniallisen nimen. Siinä on
sielulleni rikkautta kyllin.

Ristin. Ei riitä sekään. Et ole nöyrtynyt maailman edessä, et ole
kirvoittanut valheen kahletta meidän ranteistamme. — Sinun on tehtävä
teko, joka pelastaa poikani, sinut ja minut.

Enarsson (joutuen ristiriitaisten tunteitten valtaan; tukahtunein
äänin). Ymmärränkö oikein — — Alanko aavistaa, mitä tekoa
tarkoitat — —

Ristin (lähestyen; intohimoisesti). Sen jos uskallat, lakkaa riita ja
kosto ja vaiva. — Otto Enarsson, tunnusta poikasi, nuoruutemme
rakkauden poika. Anna hänelle nimesi, ota hänet omaksesi. Hän on uljas,
hänkö saisi koko ikänsä kuulua halveksituimpaan heimoon, kantaa
vääryyttä ja häpeää? Pelasta hänet lappalaisen kirotusta nimestä!
Silloin paistaa elomme ilta-aurinko iankaikkista Juhannusta. —
Tunnusta poikasi — — Siihen vain olen tahtonut sielusi kurittaa — —
nöyryyttämisellä. — — Odota! (Katoo hetkeksi oikealle.)

Enarsson (kuin peläten ratkaisua, siirtyen levottomana etualalle).
Sellaistako — — ei, en ole sellaista — — koskaan — —
ajatellutkaan. (Itsekseen.) Entä tyttäreni? Ei, sehän on mahdotonta.

Ristin (näkymättömissä, huhuten vaaralle päin). Saulo! Poikani!
— — Saulo!

Enarsson (yksin). Ei, minulla ei ole oikeutta heittää tyttäreeni
meidän tahrojamme. (Päättäväisesti.) Eikä sitä oikeutta ole
kenelläkään. — —

Ristin (yhä näkymättömissä). Kouno! Kouno, vinhemmin juokse!

Enarsson. Lappalaisen likaama, raivottaren kasvattama. (Kääntyy
odottavana taka-alalle päin.)

Ristin (tulee oikealta; iloisesti). Kouno juoksee vaaran polkua alas.
Saulokin on tulossa varmaan — —

Enarsson (kylmästi, varmasti). Antaa tulla vaan. Tahdon nähdä
kerrankin sen turmantöitten tekijän.

Ristin (pyytävästi). Häntä älä syytä. Minussa on syy. Minä kasvatin
hänet vihaan. Mutta hän on tahraa vailla ja viaton. — Odota, kohta
saat nähdä pitäjän uljaimman pojan.

VII KOHTAUS.

Kouno tules juosten oikealta.

Kouno (hengästyneenä). Käski avaamaan tokeet.

Ristin. Sauloko käski?

Kouno. Sanoi avaavansa, mutta minäpäs kärtin luvan. Ja kohta on
koskessa kohina! (Juoksee vasemmalle.)

Ristin. Kuulitko sen? Vaatimatta avaa.

VIII KOHTAUS.

Kuuluu vaaralta Saulon laulu:

Yli vaarojen,
yli tunturien
lens etelän lintujen jata.
— Mut vaaralla armahan polku.

Ristin. Ken kauniimmin laulaa kuin poikamme Saulo?

Enarsson kääntyy vaieten poispäin; jää tuijottamaan synkkänä.

Saulon laulu kuuluu jo lähempää:

Yli laaksojen,
yli virtojen
soi etelän riemussa tuuli.
— Mut vaaralla armahan laulu.

Ristin. Nyt avaa käsivarret poikasi tulla. Tuon hänet sinulle. (Menee
oikealle, josta ottaa Saulon vastaan, ja johtaa häntä etualalle
Enarssonia kohti; Saulolle.) Katso, ken on tullut — — pitkästä aikaa.

Saulo (ystävällisesti, mutta hieman arasti). Terve tuloa, herra.
(Katsoen ihmetellen äitiinsä.) En ymmärrä — —

Ristin. Kohta ymmärrät — — ilosanoman saat kuulla kohta.

Enarsson (jyrkästi). Miksi on rakennettu täksi kevääksi laittoman
korkeat tokeet?

Saulo. Vihassa teitä kohtaan ne rakensin, herra.

Enarsson. Tiedän — — tiedän. Äitisikö käski nyt ne avaamaan?

Saulo. Ei, itse sitä tahdon, koska en jaksa vihata enää. — Vihasin
teitä lappalaisten puolesta, vihasin koko prameata elämäänne täällä
akanaleivän, jäkäläleivän ja pettuleivän maassa. Niin, oli paljon
syitä. (Etsien sanoja.) Ja — — kuitenkin — — nyt en jaksa vihata
enää. En tiedä sitäkään —. (Päättävästi.) Uskokaa, herra, en tahdo
teille turmiota enää — —

Ristin (Enarssonille, pyytävästi, melkein kuiskaavasti). Älä viivytä
sovintojuhlaa.

Saulo. Niin, menen Kounolle apuun. Ja pian on virta uomassansa taas.
(Poistuu vasemmalle.)

Ristin (kiihkeästi). Riennä hänen jälkeensä, kiireesti riennä, ja
palatkaa isänä ja poikana.

Enarsson (jyrkän päättävästi). Ei, vaan suoraa tietä kotiin. (Astuu
lujin askelin oikealle taka-alalle.)

Ristin (kauhistuneena). Oletko sokeudella lyöty!

Enarsson (kääntyen vielä Ristiniin päin). Ei, vaan estän sydämeni
horjumasta, jotta en joutuisi viekkaisiin ansoihinne. En usko
pahantekijöitten kääntymyksiin. Ja sitäpaitsi: vaikka poikasi olisi
enkeli, en hänelle nimeäni antaisi, sillä menneitten syntien — —

Ristin (keskeyttäen). Sovittamattomien syntien!

Enarsson (jatkaen järkkymättömästi). Menneitten syntien en salli
nousta tyttäreni elämää häiritsemään, ehkäpä turmelemaan. Velipuolen on
pysyttävä hänelle tuntemattomana, se muista.

Ristin (muuttuen koko hahmoltaan). Tuntemattomana — — tottamaarin
tuntemattomana ihan. Miten viisasta ja juhlallista! Aateltu oikein ja
jalosti — — kuten tuleekin maailman herrain. (Salauhmaavasti.)
Tottamaarin! Tuntemattomina — — kuin vieras mies ja nainen he
toisensa kohdatkoot. (Lähestyy, ottaen Enarssonia käsivarresta.)
Kuulepas, kunnian herra, rakastatko tytärtäsi?

Enarsson (irtautuen Ristinista jäykästi). Sen olen jo sanonut.

Ristin. Totta kai — — rakastathan toki, kuin köyhä mies ainoata
karitsaa. Hänhän on puhdas kuin laakson liepeillä koskematon koivupuu.
Vain Herran salama sen voi turmella ja taittaa.

Enarsson kääntyy poispäin ja astuu hitain askelin taka-alalle.

Ristin (yksin etualalla). Enkös tietänytkin, että musta aurinko
paistaa kuumimmasti. (Enarssonille.) Miten kirkastikin sinun suusi
kautta totuuden — — se kunnian rietas.

Enarsson (hitaasti, hiljaisesti). Hyvästi. (Kääntyy menemään, katoo
oikealle. Alkaa kuulua vasemmalta voimakas kosken kohina, joka
vähitellen vaimenee.)

Ristin (Enarssonin lähtiessä). Mene! Hitaasti kulje tai juokse kuin
hullu, ei vältä Saulus parka Damaskon tietä. (Yksin, kääntyen etualaa
kohti.) Eikä vältä se tytär Herran salamaa. (Kääntyy jälleen ja rientää
vasemmalle.) Pojat! Saulo! Sulut auki laidasta laitaan! Maan päältä
kuivukoonkin virtojen juoksu. (Palaten hitaasti keskinäyttämölle.) Ja
syntyköönkin alamaihin suvanto laaja kuin meri, hiljainen, lyijynraskas
ja autio meri. Ja pimeys liikkukoon syvyyden päällä — — (Naurahtaa
kolkosti, jäykistyy. Lyhyt vaitiolo. Kuohahtaen jälleen raivoon.) Ja
heidän pitää huokaaman ja huutaman ja kumartaman polviansa, kunnes vain
katumuksen riekale tuulessa lepattaa! (Lyhyt vaitiolo.) Etkö näe,
Herra! Olen valmis patriarkan jäljessä Morian maalle, eikä ole minulla
lammasta polttouhriksi. Oman poikani annan! (Kääntyen vasemmalle päin.)
Saulo, Saulo! (Jälleen itsekseen.) Hänet pahimmalta säästä tai turmele
turmelematon siemen. (Synkän hiljaisesti.) Täällä — — Morian maalla
— — täyttyköön kunkin kohtalo tahtosi mukaan.

IX KOHTAUS.

Saulo tulee vasemmalta.

Saulo (reippaasti). Kutsuitko, äiti?

Ristin (kääntymättä ja Sauloon katsomatta). Missä on Esther?

Saulo. Esther? Hänestäkö? — —

Ristin (yhä tuijottaen katsomoon). Olet mieltynyt kartanon neitoon.
Saat siunauksen multa. Missä on hän nyt?

Saulo. Jäi vaaralle — — odottamaan.

Ristin (melkein käskevästi). Lähde oitis, hae neito tänne. (Kääntyy
Saulon puoleen.) Ja näytäpä sille, minkälaiset tokeet olet veistänyt
omalla kädellä, minkälaisen pärehöylän, vesirattaat ja hammasrattaat
olet käymään pannut. (Salaperäisesti, hyväilevästi.) Viepäs se sinne
hämärään myllyyn — — sieltä se akkuna joelle katsoo kuin uninen
silmä. (Kiihoittavasti.) Näytäpä kaikki — —

Saulo (malttamattomasti). Näytän, näytän — —

Ristin. Ja tuutit ja laarit, ja kuinka olet teroittanut pyöreät
kivet. — Sitten — vie tupaan ja kamarinkin puolelle, saatte siellä
rauhassa keskenänne haastaa. Lähde, hae. Menen asioimaan laakson
puolelle.

Saulo. Lähden — — kuin näätä männikön laitaa. (Rientää
taka-alalle.)

Ristin (pysähdyttäen Saulon). Koko talo jää yksin. Varmaankin — —
vasta pimeässä palaan.

Saulo. Mitäs hulluttelet, nythän ei koko aurinko laskekaan. (Katoo
oikealle.)

Ristin. Kouno!

X KOHTAUS.

Kouno tulee nopeasti vasemmalta.

Kouno (tullessaan). Tässä ollaan.

Ristin. Tule myötä, lähdemme laakson tolaa.

Kouno. Enpäs tule, on kylälle kiire. Katekeetta saarnaa kohta
lukkarin pihalla ja pänttää katkismusta. Sjaggon Anttakin tulee sinne,
ja minä ostan siltä riksillä pitkän puukon, luupään ja luutupen, oikean
miesten puukon.

Ristin (hajamielisesti). Kunhan menet — — juokse kylälle vaan.
(Aikoo poistua oikealle.)

Kouno (tarttuen äitinsä käsivarteen). Se on sellainen tappajan
puukko, että lyöpäs sillä poroa niskaan, niin koskena painuu veri
rintaonteloihin ja siihen lyykähtää kuin kana. Sillä sen Saulon Kirjatsin
tapan, jos kerrankin vielä rupee hokemaan: ”Polson poika,
Polson poika” — —

Ristin (keskeyttäen; kovasti). Mene, juokse. Ei ole aikaa jaaritella.

Kouno (kääntyy, hokee mennessään). Senkin myllytonttu ja jauhonaama
— — jauhaa ja maalaa ja rötjää. (Katoo vasemmalle.)

Ristin katselee hetken Kounon jälkeen ja poistuu sitten oikealle.
Näyttämö hetken tyhjä, kuuluu vain putouksen vaimea kohina.

XI KOHTAUS.

Saulo ja Esther tulevat vasemmalta. Esther on sangen nuori ja kaunis,
hiuksilta tummanruskea, kasvoilta kuultavahipiäinen ja kalvakka. Hänen
käyntinsä ja liikehtimisensä on ujoa ja viehkeän arkaa.

Saulo (kääntyen vielä näkymättömissä olevan Estherin puoleen). Älä
arkaile enää — — ei ihmistä ketään, ei niin kärpäsen kääppää.
Juoksetkos nopsaan, taikka ma sylissä kannan.

Esther tulee arkana ja uteliaana.

Saulo (vetäen hänet kädestä lähelleen). Katso, vain päivänpaiste
leikkii seinämällä, ja pienet hiukkaset tanssivat myötä kuin kultaiset
jyvät. Niitäpä kelpaisi myllärin jauhattaa! Katso, noin ne tanssivat ja
niin ovat leikkineet koko tämän kevään. Ja tiedätkös? Myllyn hyrinässä
tuolla! Kuin hopeaiset pisarat ovat jyvät tuutista sataneet — —
(Painaa riemussa Estherin käden rinnalleen.)

Esther (irtautuen). Mutta — — jos on tuvassa joku?

Saulo. Eipäs ole. Kouno juoksi sinne ja äiti tuonne — — laakson
perimmäiseen mökkiin saakka, palaa koska muistaa. — Mennäänkös tupaan?

Esther (liikehtien vapautuneempana). Täällä ollaan — — katsellaan.
Kuin unettaisi aivan, niin on hiljaista täällä. (Iloisesti.) Täällä
taitavat myllytontut silmäluomia kutittaa. (Kuulostelee leikillään
myllylle päin.) Kuuluneekin sipsutusta ja tassutusta — —

Saulo. Ho-hoo — — elokuun hämäriin saakka kuorsaavat täyttä päätä
ne pienet pakanat. (Lähestyen.) Ja tiedätkös, Esther, siihen saakka on
kaikkien rakastuneitten valvottava illasta aamuun — —

Esther (huomaa seinällä olevat sydämenkuvat; juosten ja painaen
kätensä kuvien päälle). Kumman sydän on sininen? Arvaapas — —

Saulo. Sen ken pakenee kuin metsien sininen ranta. (Lähestyy; ottaen
takaapäin Estherin käsivarsiensa väliin, kuiskaten.) Sinun se on, sinä
kaunis ja arka. Minun on hullu ja punainen.

XII KOHTAUS.

Sininen akka, tihrusilmäinen, puettuna siniseen akan pukuun, tulee
oikealta.

Sininen akka (kulkee hitaasti taka-alan yli, havaitsee syleilevät
nuoret; tuikeasti). Synnissäkö liehutte täällä?

Esther kavahtaa Saulosta erilleen.

Sininen akka (aikoen astua lähemmäksi). Jokos kavahdit, sinä korea
tytär?

Saulo. Jatka matkaasi, vaimo.

Sininen akka. Vai Ristinin Saulo. — — Riettaankos pelimanniksi olet
ruvennut sinäkin? Ettes häpeä. (Mennen nopeasti aivan Estherin eteen.)
Ja kenenkäs kanssa? (Peräytyy kauhistuneena. Hetken vaitiolo.)

Saulo. Niin, eikös se katekeetta lie jo lukujansa alkanut.

Sininen akka (melkein vavisten). Isotilan neiti — — (Vakavasti.)
Eikös teillä, lapsiparat, ole tietoa, keitä te olette. Tekös
toisillenne annatte suuta? Ettekös ymmärrä, että turmio jo rintojanne
kopristelee? (Hätäisenä.) Hyvät lapset, kavahtakaa — — paetkaa
toisianne, niin kauan kuin vielä on aika. (Menee vasemmalle;
pysähtyen.) Sinä, Otto-herran tytär, pakene kuin tiainen käärmettä
pakenee. Ja sinä, Ristinin poika, valvo ja rukoile, ettet kiusaajaksi
tulisi. (Poistuu vasemmalle. Nuoret seisovat hetken vaiti toisiansa
arasti katsoen.)

Saulo (rohkaisevasti). Lie ollut hupsunsekainen koko vaimo.

Esther (vieläkin väristen; kulkien Saulon ohjaamana oikeanpuolista
istuinta kohti). Miten kovia ja julmia ovatkaan ihmiset täällä.
(Istuutuu; puoliksi itsekseen.) Niiden pelkoon ja erämaan kauhuun
riutui äitinikin, itki ja vapisi itsensä hautaan. Niin ovat minulle
kertoneet. (Saulon puoleen kääntyen.) Tahtoisin kauaksi pois, etelään,
missä äitini syntyi ja kasvoi.

Saulo (innostuen). Siellä on, kuulema, talvi kuin kevät täällä, ja
kesä kestää kylväjän kylvää ja leikkuumiesten riemukkaita talkoita
pitää. Suuret on kaupungit siellä, ihmistä ja kansaa täynnä. Niissä
kerran käymme ja katselemme komeata maailmaa. Niinhän? (Kumartuen
Estherin puoleen.) Vieläkö pelkäät?

Esther (taipuen lähemmäksi Sauloa). Enhän enää — — Mutta — —
vieläkin haasta, miten menemme sinne, koska pääsemme sinne — —

XIII KOHTAUS.

Harmaa akka ja Musta akka, puettuina harmaaseen ja mustaan akan pukuun,
tulevat oikealta. Huomattuaan nuoret he alkavat keskustella
merkitsevästi supisten. Heittävät vielä uteliaan silmäyksen ja katoavat
vasemmalle.

[Sopivista voimista ollessa puutetta voi seuranäyttämö hätätilassa
jättää kokonaan pois Harmaan akan ja Mustan akan.]

Esther akkojen mentyä nousee vaivautuneena.

Saulo (vetäen Estherin lähelleen). Mennään täältä sisään. Siellä on
turvallista, ja kamarin akkunan alla vaeltaa kuultavanhopeainen virta.
(Taka-alalla painaa Estherin syliinsä ja suutelee.)

Esther (kuiskaten). Vie kauas ja piiloon — —

Saulo. Vien etelään — — (Poistuvat ovesta, Saulo lyö ovensalvan
kiinni. Näyttämö hetken tyhjänä. Päivänvalo käy hieman himmeämmäksi ja
valjuksi.)

XIV KOHTAUS.

Ristin ja Enarsson tulevat oikealta.

Enarsson. Täällä tyttäreni ei voi olla. Vannoit tietäväsi missä hän
on. Jos et valehdellut, näytä oitis tie. Olen levoton, pimeä on tulossa
— — jäi lähteissäni kotiin eikä kukaan tietänyt mihin nyt oli
joutunut — —

Ristin (osoittaen oikeanpuolista istuinta). Istu tuohon. Ei ole
kiirettä.

Enarsson. Vastaa. Onko hän mennyt kylälle katekeettaa kuulemaan?

Ristin (kylmästi, varmasti). Ei ole mennyt kylälle, ei ole kotona.
Minä yksin tiedän, missä hän on.

Enarsson. Emäntä parka, pienellä kiusalla luulet piinaavasi, kun et
enää mitään muuta voi.

Ristin. Miksi sitten tulit? Miksi olet levoton? Miksi et kääntynyt jo
tiellä? Et, sillä omatuntosi on levoton. Se tietää rangaistuksen
tulevan. Istu.

Enarsson istuu tahdottomana.

Ristin (istuutuu viereen). Oletko kuullut tarinaa kahdesta
lappalaisveljeksestä?

Enarsson (aikoen nousta; äärimmilleen kiusattuna). Nyt ei ole
tarinoimisen aika — —

Ristin (yhä kylmästi ja rauhallisesti). Kuuntele tarkasti. Kyllä aika
kadotetuilla riittää. Niin. Ne veljekset asuivat selällisellä saarella,
mutta erässä kävivät mantereenpuolen metsämailla. Kerran, eräretkellä,
nuorempi veli surmasi katalasti vanhemman, sillä hän himoitsi veljensä
vaimoa ja tavaraa. Läksi sitten murhamies soutamaan kotosaareen
saalistansa perimään. Ja voimakkaasti ponnalsi uudenuutukaisten
paulakenkäin kanta veneenkaarta vastaan. Kotovalkama tuli näkyviin.
Kokka karahtaa, mies nousee teljoltaan ja astuu maalle. Mutta hänen
eteensä nousee silloin murhatun veljen haamu, jota kauhistuen surmaaja
pakenee, kiertäen saaren rantaa. Haamu seuraa, mies juoksee, juoksee
koko seuraavan yön ja, mutta toisena yönä kaatuu kuoliaana
maahan. Hänen ruumiinsa löydettiin aamulla, ja sen kengät olivat niin
risaiset kuin olisi niillä kuljettu tuhannen virstaa. (Nousten.) Niin,
sen miehen rikoksen haamu astui tekijäänsä vastaan. Ja samoin tapahtuu
sinulle tänä iltana.

Enarsson katsoo Ristiniin jäykistynein katsein.

Ristin (etääntyen vasemmalle; koroittaen ääntään). Ja sinun tyttäresi
on se haamu.

Enarsson (ponnahtaen ylös; käheästi). Missä hän on?

Ristin. Hän on tuleva kohta sata kertaa kurjempana kuin tulin minä
kerran sinulta sääliä anelemaan.

Enarsson. Missä hän on? Mitä on hänelle tapahtunut?

Ristin. Hän on turmiossa, ja rakkaimman poikani vaati turmion
hinnaksi Jumala.

Enarsson (tolkuttomana). Jumala — — Jumalastako haastat! Mutta
— — saman Jumalan nimeen — — sinut hakkaan maahan, jollet ilmoita
turmantekoasi! — —

Ristin. Tuolla sisällä on tyttäresi veljensä sylissä välittämättä
ylpeästä nimestänsä ja kunniastansa.

Enarsson (syöksyy rakennuksen ovelle ja koetettuaan turhaan avata
ovea lyö siihen nyrkillään, hokien suuressa hädässä). Tyttäreni — —
tyttäreni! Avatkaa! (Lyö jälleen ovea. Hetken hiljaisuus.)

Saulo (näkymättömissä, eteisestä). Ken siellä?

Enarsson (hoippuu takaisin kohti etualan istuinta). Ei, en voi heitä
nähdä — — en voi katsoa kasvoihin tytärtäni. (Lysähtää istumaan.)

XV KOHTAUS.

Saulo ja Esther tulevat, Saulo avaa oven ja tulee taka-alalle,
Estherin pelokkaana seuratessa.

Esther. Isäni!

Enarsson (ojentaen kätensä epätoivoisena tytärtänsä kohti; kuin
hätähuutona). Esther, Saulo on veljesi! (Tuskin kyeten enää jatkamaan.)
Sano — — yksi ainoa — — sana.

Saulo. Luonnotonta houretta — —

Ristin. Se oli omantunnon huuto ja totta. Otto Enarsson on teidän
kummankin isä.

Saulo (katkonaisesti huohottaen). Äiti — sanotko tämän Jumalan
nimeen?

Ristin. Vannon ja sanon.

Saulo (hoippuu taka-alalle, jossa lyyhistyy maahan).

Esther (puoliksi itsekseen). Täytyy päästä — täältä — — (Katoo
vasemmalle.)

Ristin (rientäen poikansa hio). Poikani, elä murru tästä. Ole karkea
ja kova. Niin ovat ihmiset meillekin olleet. Ole mies, jäyhä ja julma,
niinkuin oli isäsikin. (Joutuen hätään.) Nouse, poikani — —

Enarsson. Missä on Esther? (Aikoen turhaan nousta.) En pääse, en
jaksa — — Esther!

Saulo (ponnahtaen seisaalleen). Esther! (Äidilleen.) Pois tieltä,
sinä kauhistava ja kirottu. (Rientää vasemmalle; näkymättömissä,
epätoivoisena.) Esther! Esther! Esther — —

Ristin (kulkee vaivoin etualalle; vuoroin korkealla äänellä, vuoroin
kuiskaten). Minäkö — minäkö kauhistava! Ketä syyttää hän? — Minäkö
sen tein? Ei, ei. Me kaikki sen teimme — — (Lyyhistyy vasemmalle
rattaan viereen. Hetken vaitiolo. Äkkiä Enarssonille.) Sinä sen teit!
Sinä olet poikani edessä Juudas — — sinä olet kauhistava. —
Kirotkoonkin äitiänsä, väärin tekee, väärin. Sinunhan täytyi
tunnustaa, sinun, sinä luonnoton kieltäjä, rakkautesi kieltäjä — —
turmelemattoman siemenen sinä murhasit minulta!

Enarsson (väsyneen kolkosti). Rukoile, jos taidat, vaimo. Älä syytä
enää.

Ristin (lähellä mielipuolisuutta, mutta ei raivoavasti). Ei, en
syytä, ei kenessäkään ole syytä. Mutta poikani syyttää — — Ei ymmärrä
poika parka, ettei kenessäkään ole syytä — — Miksi, miksi? Ei
kenessäkään. (Lyhyt toivoton vaitiolo; ikäänkuin löytäen pelastuksen.)
Sen Herra käski! — Minä luotin Häneen, joka Morian maalla uhrin vaati
ja uhrista päästi. — Meidätkin päästää. Vuota hiljaa. Hän hetken
koettelee ja sitten päästää. Nythän ei ole valhetta enää — —
(Läheisesti, syvällä murheella.) Emmekös olekin alastomiksi tulleet?
Kuin ryömivät penikat — — kuin nälkäpenikat. — Älä murehdi enää.
Armonpenikoita ei hän heitä muruja vaille. Vuota, vuota — —

Enarsson. He tulevat — — Jumalan kiitos.

XVI KOHTAUS.

Saulo ja Esther tulevat. He ilmestyvät hiljaa ja hitaasti vasemmalle
taka-alalle. Toisella kädellä Saulo suojaa sisartansa. He katsovat
hetken ympärilleen kuin seisoisivat vieraalla hautausmaalla.

Saulo (rauhallisesti). Miksi makaatte maassa, nouskaa.

Ristin (kohottautuen hieman; aran ihmettelevästi). Poikani, kasvosi
ovat valoisat ja rauhalliset — — kuin aamutähti auringon edellä — —

Enarsson (ojentaen käsiään). Esther, tule luokseni, Esther. Tule
sinäkin, Saulo — —

Saulo (vieraasti ja surumielisesti). Emme tule luoksenne enää. Olemme
tulleet hyvästiä sanomaan.

Ristin. Minne lähdet, poikani?

Saulo. Etelään, kauas.

Ristin. Koska palaat?

Saulo. Emme koskaan palaa.

Enarsson. Tyttäreni — — ethän voi jättää — — isääsi — — yksin?

Esther. Minne veljeni menee, sinne menen minäkin.

Ristin. Poikani — — lue tuomio mulle. Mitä synkempi kuulla, sitä
suloisempi on se kärsiä. Mutta älä heitä minua — — päästä kirouksen
alta!

Saulo. Kiroamaan emme kykene — — hautausmaalla. Lähtömme olkoon
tuomio teille. Me pakenemme vihanne saastaa, josta meidät varjeltiin.
Sillä tietäkää: En sortunut maahan siksi, että olisin langennut
kauheimpaan syntiin. Ei paennut sisareni sen tähden, että turmelus
olisi tarttunut häneen. Sitä kadotuksen kuilua me kauhistuimme, jonka
partaalle teidän elämänne vaino ja kosto olivat meidät saattaneet.
Häpesimme teitä, emme itseämme, sillä sisartani varjeli hänen sydämensä
puhtaus, ja minut esti kaikesta pahasta mieleni ujous.

Enarsson (nousten; liikutettuna). Jumalan kiitos, minun rampoihin
jäseniini valuu elämä jälleen.

Ristin. Katso, poikani, Jumala armahti meitä vielä.

Saulo. Teidän koston jumalanne ja armon jumalanne ei ole meidän.
Äsken — — kauhun ja häpeän keskellä kielsin sen. Ja minun sieluni
kypsyi hetkessä enemmän kuin siemen parka maassa kymmenen kevään
aikana. Inhon lieskat näyttivät minulle koko elämänne pitkän polun,
vaaran laelta rotkoon saakka, jossa hamuilette nyt. (Hiljaisesti.) Niin
vieraiksi tulitte sinä hetkenä meille. Minusta tuntuu, kuin ette olisi
meitä synnyttäneetkään. Me olemme syntyneet itse, tänään, teidän
murhastanne. — Vai onko teillä mitään oikeutta meihin? — Vastatkaa.

Enarsson. Lapset, kieltäkää vanhempanne, siihen on teillä oikeus.
Mutta onnettomuus On palkkanne, jos kiellätte isienne jumalan.

Saulo. Korkeamman tähden, jonka turmantekojenne hätä ja kauhu meille
loi. Niin syvälle te työnsitte meidät kadotuksen kuiluun, ettei meitä
enää pelastanut mikään muu kuin ihme, meidän oman nuoruutemme ihme, ei
teidän eikä jumalanne. Teidänkö tekojenne jumala? Hän, jonka nimeen te
unohdatte eilisen lemmen ja muutatte sen vihaksi, kuin arkiryysyiksi
sunnuntaivaatteet. Jokaisen hyvän teon te unohdatte, mutta pahan te
muistatte vuosikymmenet. — Voitko, äitini, kieltää tätä?

Ristin. Oikein, poikani, lyöt. Vielä syvemmälle lyödä saat, mutta
luotani älä lähde pois!

Saulo. Meidän täytyy lähteä. Nuoruutemme ihme käskee meitä. Oman
jumalamme kaskeksi me poltamme tämän maan! Ja se on kasvava uljasta
viljaa — —

Ristin (nöyrästi; ihailevasti). Teidän poikanne ja tyttärenne pitää
ennustaman ja näkyjä näkemän. Sen muistan, kun kasvojasi katson.

Saulo. Lähtekäämme, sisar. Taaksemme korpi ja aurinko eteen.

Ristin. Mitä meille jää?

Saulo. Tuulet viestejä tuokoot. Ne tunnette kyllä, kun aamuin ja
illoin istutte portaillanne. (Aikoo kääntyä lähteäkseen.)

Ristin. Poikani, — — muisteletko minua?

Saulo (surumielisesti). Jos muistan, koetan unohtaa.

Enarsson (liikuttavasti). Tyttäreni — —

Esther. Isä, jää hyvästi — — minä muistelen sinua. (Nuoret
kääntyvät ja lähtevät, mutta tulevat vielä penkereellä näkyviin.)

Enarsson. Hän muistelee — —

Ristin. Oikein minun poikani tuomitsi. Oikein ja vanhurskaasti hän
eroitti tänään turmelemattomat siemenet pilaantuneista.

Väliverho.