HENKILÖT:

ISOISÄ.
ÄITI.
VILJO.
AINO.
URHO.
VAPPU.

Tapaus Mäntyniemen torpassa punakapinan alkupäivinä.

Maalaistupa. Keskellä takaseinää kiuasuuni. Hehkuvalla hiilloksella on
pata, jossa kiehuu ruokaa illallista varten. Vasemmalla [vasen ja oikea
katsojista käsin] kiukaasta seinähylly astioineen. Vasemmalla
seinustalla penkki, sen yläpuolella seinäkaappi ja sen edessä
ruokapöytä. Pöydän edessä niinikään penkki. Uunin oikealla puolella
takaseinässä matala kamariin johtava ovi. Oikealla seinustalla,
lähempänä taustaa vuode. Sen yläpuolella seinällä riippuu lyhyt turkki
ja vanha haulikko metsästyslaukkuineen. Oikealla lähinnä katsojia, ovi.
Sen oikealla puolella ikkuna kukkaruukkuineen.

ÄITI (noin 45-vuotias nainen, seisoo kiukaan ääressä, selin katsomoon,
kohennellen padan alla olevaa tulta).

VAPPU (vanha, sauvan nojassa kulkeva kerjäläiseukko, säkki selässä,
hyvin repaleisissa pukineissa, tulee hiljaa ulko-ovesta tupaan ja
asettuu oven pieleen. Rykäisee hetken kuluttua, kun ei emäntä huomaa
hänen läsnäoloaan).

ÄITI (kääntyy äkkiä).

Hyi, kuinka säikähdin! Sinäkö se olitkin, Vappu! Oletpa vielä näin
iltasella liikkeellä. Ja niin kovalla pakkasella.

VAPPU. Pakkanen on pureva ja kouristi minua aavalla jäällä, niin että
luulin siihen paikkaan kangistuvani. Mutta täytyi sentään ponnistella
eteenpäin. Jalat ihan kohmettuivat. Kun nuo kengätkin jo ovat niin
huonot ja hatarat.

ÄITI (katsahtaen Vapun rikkinäisiin kenkiin). Ei meillä ole liikeneviä
kenkiä. Ei tahdo olla omiin tarpeisiinkaan.

VAPPU. Enhän niitä pyydäkään. Kunhan vaan saisin vähän ruokaa. En ole
muuta syönyt kuin vähän kuivaa leipää Hietalan talossa tänä aamuna. Ja
jos annettaisiin talossa yösijaa...

ÄITI. Hietala on rikas talo. Olisivat hyvin voineet syöttää sinut. Me
olemme köyhiä. Meillä tuskin itsellämme on riittävästi suuhun pantavaa.

VAPPU. Sanoivat minua siellä ulkopitäjäläiseksi, vaikka tässä ei muu
eroita kuin järvenselkä. Ja sielläkös oli aikaa ajatella mierolaista!
Kaikki vaan puhuivat punikkien tulosta. Sanoivat, että punikit vielä
tänä yönä voivat hyökätä Salokankaan taloon, ja sinne on Hietalasta
ainoastaan peninkulman matka.

ÄITI. On sitten totisesti hätä Salokankaan talossa. Se on kovin ylpeä
se Salokankaan emäntä.

ISOISÄ (seitsemääkymmentä lähentelevä kunnianarvoinen mies, joka hiukan
laahaa leinistä kangistunutta vasenta säärtään, tulee tällävälin
peräkamarista ja ottaa seinältä lyhyen turkin, jota alkaa pukea
ylleen).

ÄITI (jatkaen). Kun poikani Yrjö kosi sitä heidän Helenaa, emäntä vaan
ilkkui, että on sitä rikkaiden talojenkin pojat Helenalta saaneet
rukkaset, saati sitten torpan pojat. He ovat rikkaita, ja me köyhiä.
Sentähden he meitä halveksivat. Mutta saa nyt nähdä miten noiden
rikkauksien käy, jos punaiset tulevat.

VAPPU. Hietalassa kertoivat, että poikasi Yrjö on mennyt punikkien
puolelle ja että hän on oikein johtajia retkellä Salokankaan taloa
vastaan.

ÄITI (suuttuen). Mitä se sinua liikuttaa, missä minun lapseni ovat!
Eipähän heidän tarvitse kysyä lupaa muilta, ei ainakaan mierolaisilta.

(Kääntää vihoissaan selkänsä ja alkaa uudelleen
hääriä kiukaan ääressä).

ISOISÄ (on saanut turkin päälleen ja lähestyy Vappua).

Iltaa, Vappu. Vai niin huonoja kuulumisia toiselta puolen järveä.
Sellaisilla matkoillako Yrjö on viipynyt poissa kotoa! En ikinä olisi
uskonut, että hän yhtyisi punikkeihin. Ihan se poika häpäisee kunnon
isävainajansa muistoa.

ÄITI (kääntyen). Miksi he Yrjöä ärsyttivät. Hänellä on kiivas luonto.

ISOISÄ. On tässä kiivas luonto muillakin, mutta ei silti liitytä
maankavaltajiin.

(Lyhyt hiljaisuus).

Vappu käy tuonne peremmälle istumaan. Taitaahan se Vappu jo olla
päivätyöstään väsynyt. Ja onhan se sauna vielä eilisestä lämmin, jos
tahdot siinä nukkua. Iltaruokakin kohta joutuu. Pistäyn tästä vähän
tallissa. Sillä aikaa Viljokin ehtii palata kylästä.

VAPPU. Kiitos isännälle. Mutta en liene muille tässä talossa
tervetullut. Lähdenkin tästä painautumaan alas kylään, aina siellä
jossakin talossa on minulle tilaa.

(Kääntyy ovea kohti ja aikoo lähteä).

ISOISÄ (ottaa pöydältä leivän ja leikkaa siitä ison palan, jonka
ojentaa Vapulle). Tässä Vapulle vähän evästä.

VAPPU. Monta tuhatta kiitosta. Isäntä on aina hyvä. Isännältä on
mierolaisen helppo ottaa almua. Jumalan haltuun.

(Poistuu ulko-ovesta).

ISOISÄ. Olisitpa voinut olla tuolle poloiselle vähän ystävällisempi.

ÄITI. Mitäpä hän sekaantui talon asioihin. Pitäköön huolen omista
asioistaan. Enkä tuota leipäpalaa häneltä olisi kieltänyt minäkään.

ISOISÄ (pudistaen synkkänä päätänsä). Huonosti ovat asiat täällä meidän
maassa. Ynseyttä ja eripuraisuutta kaikkialla. Ja kuitenkin olisi
välttämätöntä, että me valkealla puolella kaikki olisimme yksimieliset.

(Panee karvalakin päähänsä ja poistuu ulko-ovesta).

ÄITI (ottaa hyllyltä astioita, joita alkaa järjestellä pöydälle).

Viljo ja Aino (tulevat hetken kuluttua sisään ulko-ovesta.
Molemmat ovat hilpeällä tuulella).

AINO. Iltaa, emäntä.

(Kättelevät).

ÄITI (ystävällisesti). Iltaa, Aino. No, jo arvasinkin, että Viljo oli
Ainon seurassa, kun näin kauan viipyi.

VILJO. Hyvänähän siellä Ainon kodissa aina pidetään. Annettiin kahvit
ja olisi tahdottu tarjota illallistakin.

ÄITI. Ei joka talossa niin hyvin kestitetä, ei ainakaan tähän aikaan.

VILJO. Olisin jäänytkin, mutta kun isoisä aamupäivällä valitti kovaa
kipua sääressään, tahdoin palata hevosta hoitamaan.

ÄITI. Isoisä meni juuri talliin. Käväsenpä minä tästä navetassa.
Hämmennä sinä, Viljo, sillä aikaa velliä, niin ettei se pala pohjaan.
Kun ukki ja minä palaamme tupaan, saamme syödä. Jäähän Aino meille
ruualle?

AINO. Kiitos vaan. Mutta minun on velliä hämmennettävä. Rupeanpa
emännän tilalle.

AITI. (nauraen ja lyöden Ainoa olalle.) Eihän vierasta sellaisella
saisi vaivata. (Hiukan veitikkamaisesti.) Mutta jos Aino harjoituksen
vuoksi tahtoo emäntänä hääriä, niin voihan siitä olla vähän hyötyä...
tarkoitan, sitten kun itse emännäksi tulee.

(Poistuu ulos.)

VILJO (on lähestynyt liettä hämmentääkseen velliä.)

AINO (menee hänen luokseen ja ottaa häneltä kauhan kädestä.) Tätä en
salli. Muutenhan sinä jo edeltäpäin saat huonon ajatuksen minun
kelvollisuudestani emännäksi.

VILJO. No, olkoon sitten menneeksi. Pitäisihän minun vastustaa. Mutta
tiedät, etten sinulta voi kieltää mitään.

(Asettuu katselemaan Ainon askartelua.)

(Lyhyt vaitiolo).

Tiedätkö, Aino, kun kuljimme äsken niemen ohi, juolahti mieleeni muuan
ajatus, ja olen utelias kuulemaan, mitä sinä siitä arvelet.

AINO. Kerrohan. Minäkin olen utelias.

VILJO. Ajattelin, että siihen niemen kärkeen meidän pitäisi rakentaa
itsellemme mökki, vaikka kuinka yksinkertainen ja pieni, niin että
sitten häidemme jälkeen saisimme asua siinä yhdessä, sinä ja minä.

AINO. Se paikka on minustakin aina ollut niin kaunis. Mutta tahtovat
kai sinua sinne meille kotivävyksi.

VILJO. Eihän se estä minua auttamasta talon töissä. Mutta minusta
tuntuu kuin en sinua oikein täydellisesti omistaisi, jos asumme siinä
isossa talossa, jossa on niin paljo väkeä ja touhua. Sanohan, Aino,
tahtoisitko asua siinä niemellä, sen tiheän männikön keskellä — minun
kanssani?

AINO. Tiedäthän, että kernaasti teen, niinkuin sinä tahdot. Sillä
tahdothan sinä aina parastani. Ja sinä olet niin hyvä ja voimakas.

VILJO. Jätä nyt jo tuo pata kiehumaan ja tule tuonne viereeni istumaan.

AINO. Mutta jos velli palaa pohjaan, on äitisi pahoillaan. Ja sitten
moittii minua huonoksi emännäksi.

VILJO (katsahtaa pataan). Onhan tuo jo tarpeekseen kiehunut. Nostamme
sen vähän syrjempään hiilloksen laitaan, niin kyllä se siinä kansi
päällä kuumana pysyy.

(Siirtää padan ja peittää sen kannella. Vetää Ainon
luokseen penkille istumaan).

Sitten lähdemme suvisin yhdessä soutelemaan järvelle. Kun minä lasken
verkkoja, sinä pitelet airoja. Yhdessä lähdemme sitten taas verkkoja
kokemaan. Ja hauska on minun nähdä sinun häärivän pikku emäntänä siinä
pienessä kodissa. Se on sitten meidän oma valtakuntamme, jossa ei
kenelläkään muulla ole mitään sanottavaa.

AINO. Mutta miten saamme hirret tuvan rakentamiseen?

VILJO. Talkoolla ne helposti saadaan.

AINO. Eivät ihmiset nyt malta ajatella talkoota. He ajattelevat vaan
tätä kapinaa ja taistelua...

VILJO. No niin. Ajatelkoot muut. Meillä on oikeus ajatella onneamme. Ja
minusta tuntuu, kuin ei mikään muu maailmassa sen rinnalla merkitsisi
mitään.

AINO. Tiedätkö, Viljo, mikä minua välistä peloittaa?...

VILJO (tarttuen hänen käteensä). No, mitä se voisikaan olla?

AINO. Ajattelen, että kun sinä olet seudun pulskin poika, niin miehekäs
ja reipas... että jos myöhemmin petytkin, jos et sitten enää pidä
minusta niin paljon kuin nyt...

VILJO. Vai sellainen tuhma pelko sinulla on. Ne ajatukset sinun täytyy
tyystin karkoittaa tuosta sievästä pikku päästäsi. Mitä olen minä sinun
rinnallasi? Sinä olet pitäjän kaunein kukka. Sinun omistamisestasi
olisi ylpeä kuka tahansa. Ja minä, köyhän torpan poika, tulen maailman
rikkaimmaksi mieheksi, kun kerran saan sinut täysin omistaa. Niinkuin
ihana kevät sinä ilmestyit tielleni, ja niinkuin kevät sinä ainaiseksi
hurmasit mieleni.

(Vetää hänet povelleen ja painaa pitkän suudelman
hänen huulilleen.)

URHO (reipas nuori mies, seudun suojeluskunnan lakki päässä, rientää
sisään, mutta säpsähtää, nähdessään rakastavat, ja pysähtyy vähän
matkan päähän ovesta).

AINO (irtaantuu Vilhon käsivarresta, kuullessaan askelia).

URHO. Iltaa. Taisinpa tulla hiukan sopimattomaan aikaan.

VILJO (nousten tyytymättömänä, lyhyesti). Mitä sinulla siis on asiaa?

URHO. Sama asia kuin ennenkin. Tulin taas kysymään, etkö nyt vihdoinkin
liity suojeluskuntaamme.

VILJO. Olenhan sen jo monasti sanonut. En pääse. Olen ainoa työhön
kykenevä mies talossa.

URHO. Mutta suojeluskunta tarvitsee juuri nyt työhön kykeneviä
miehiä paljoa kipeämmin kuin talot ja torpat. Punikit ovat jo
naapuripitäjässä. Salokankaasta tuli juuri kylään pakolaisia. Tätä
taloa ovat punikit kauan uhanneet. Nyt he ovat sytyttäneet sen
palamaan. Katso tuonne! (Viittaa ikkunaan päin.) Tuo hohde heijastuu
Salokankaan liekeistä. Koko se puoli taivasta hehkuu veripunaisena.

VILJO ja AINO (katsovat säikähtyneinä ikkunaan päin.)

ÄITI ja ISOISÄ (palaavat yhdessä tupaan.)

ISOISÄ. Itäinen taivas punoittaa. Se tietää, että punikit lähestyvät.

URHO. Salokankaan talo palaa.

ISOISÄ (synkkänä). Ja noihin rosvoihin on Yrjö yhtynyt.

URHO. Hänen sanotaan olevan kaikkein hurjimpia.

ÄITI. Miksi he häntä ärsyttivät?

ISOISÄ. Ei ihminen silti saa heittäytyä kehnoksi.

ÄITI (katkerana). Eikö sinulla, Urho, ole muuta meille kerrottavaa?

URHO. Suojeluskunnan päällystö lähetti minut vielä kerran kehoittamaan
Viljoa liittymään joukkoomme.

ÄITI. Voitteko riistää meiltä talon ainoan turvan? Voitteko vaatia,
että Viljo lähtisi taistelemaan omaa veljeään vastaan?

ISOISÄ. Onhan tämä veljestaistelu; ja mitä julmin veljestaistelu. Ja se
on loppuun taisteltava. Mutta voi niitä, jotka ovat tämän veljesvihan
ja -taistelun nostaneet! Voi niitä, jotka ovat yllyttäneet vuodattamaan
veljesverta. Lähtemättömän Kainin-merkin he ovat otsaansa painaneet.

VILJO (synkkänä). Minä en ole tämän vihan ja taistelun nostajia.
Vuodattakoot veljesverta ne, jotka ovat miekkaan ryhtyneet.

ÄITI. Viljo puhuu oikein, häntä ei voi pakoittaa taisteluun lähtemään.

URHO. Viljon syitä en minä voi hyväksyä. Murhaten ja polttaen
lähestyvät viholliset. Jokaisen kunnon miehen velvollisuus on puolustaa
kotejamme näiltä petomaisilta murhamiehiltä. Ja se, joka ei lähde
mukaan taisteluun, on kurja raukka.

VILJO (hyökkää kiihtyneenä Urhon eteen). Peruuta sanasi, Urho,
taikka...

URHO (järkähtämättömänä). En niitä peruuta, ennenkuin teolla todistat,
etteivät ne sovi sinuun.

ISOISÄ. Urho on oikeassa. Olet todella raukkamainen, jos unhoitat
velvollisuutesi yhtyä kotiseutusi puolustajiin.

VILJO. Olenhan aseeton. Mitä teen minä siellä...?

URHO (täynnä taisteluintoa). Me saarramme viholliset ja otamme heiltä
heidän aseensa. Sinä olet sitäpaitsi tämän seudun paras hiihtäjä. Voit
aluksi palvella pikalähettinä.

VILJO (vetäytyy syrjään, näyttää epäröivän ja luo kysyvän katseen
Ainoon.)

URHO (Joka on tämän huomannut). Tiedän, mikä sinua pidättää, Viljo. Se
on tuo tyttösi. Hänen kanssaan tahdot hempeästi kuherrella, sillä aikaa
kun muut ikäisesi nuoret miehet panevat henkensä alttiiksi isänmaan ja
kodin edestä.

ISOISÄ (astuu pari askelta lähemmäksi Viljoa). Oletko siis päättänyt
jäädä tänne kotia, Viljo?

VILJO (epävarmana). Täytyyhän minun jäädä auttamaan ja suojelemaan
äitiä ja... Ainoa.

ÄITI. Viljo on oikeassa, ette saa riistää minulta ainoata turvaani.

ISOISÄ. Voi, että minun pitikin elää näin vanhaksi, nähdäkseni, miten
kelvottomiksi pojanpoikani ovat kehittyneet. Isäsi varmaankin kääntyy
haudassaan, sillä hän oli kunnon mies ja rakasti maatansa.

AINO. Viljo, minun tähteni ei sinun pidä jäädä.

VILJO. Juuri sinun tähtesi ja äidin tähden jään.

ISOISÄ. No hyvä. Sinä olet huono mies, kun halveksit kunniaa olla
mukana Suomen vapaustaistelussa. Ja muista, vielä vanhana miehenä saat
kokea sitä häpeää, että sinua sormella osoitetaan ja sanotaan: Tuossa
mies, joka ei lähtenyt kukistamaan oman maan kavaltajia ja ajamaan pois
Suomesta verivihollisiamme, ryssiä!

VILJO (on kovan mielenliikutuksen valtaama ja näyttää epäröivän).

ISOISÄ. Mutta kuulehan, Urho, käyntisi Mäntyniemen torpassa ei saa olla
turha. Minä lähden mukaasi.

KAIKKI (säpsähtävät).

ÄITI (ihmetellen). Sinä! Entä jäykkä sääresi, kova leinisi?

ISOISÄ. En minä sentään vielä ole niin huono, etten säärtäni jaksaisi
jälessäni laahata ja kulkea mukana, vaikka hitaamminkin. Ja jos en
muuksi kelpaa, niin ainakin kuorma-ajuriksi.

(Ottaa seinältä haulikon ja metsästyslaukun.)

Tällä vanhalla haulikolla kykenen vielä pudottamaan metson korkean
petäjän latvasta. Ja tästä aion vielä lennättää monen tuiman
tervehdyksen punaryssille.

(Panee lakin päähänsä, laukun selkään ja valmistautuu
lähtemään Urhon seurassa.)

VILJO (heltyneenä). Ei, isoisä. Sinä et saa lähteä. Sinä jäät kotia.
Nyt sen tunnen: Minun on velvollisuus lähteä. Minäkin tahdon olla
mukana Suomen vapaustaistelussa. (Menee Urhon luo ja tarttuu hänen
käteensä.) Urho, minä seuraan sinua.

ÄITI (epätoivoisena). Saitte houkutelluksi minulta viimeisen lapseni.

VILJO. Aino, rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, mutta en voi
muuten menetellä, en voi kärsiä sitä ajatusta, että sinäkin kerran
minua halveksisit.

ISOISÄ. Tuo on miehen puhetta! Me lähdemme siis molemmat.

VILJO (Syleilee jäähyväiseksi Ainoa). Hyvästi Aino. Jos kaikki hyvin
käy, tapaamme toisemme vielä.

AINO. Nyt rakastan ja ihailen sinua vielä syvemmin.

VILJO (puristaa hänen kättään). Suojele äitiä. Vie hänet kauas
turvalliseen paikkaan, jos vihollinen lähestyy. Hyvästi äiti.

(Kättelee äitiä liikutettuna.)

URHO. Aika rientää, joutukaamme. Heti on meidän lähdettävä vihollista
vastaan.

ISOISÄ (kääntyen äidin ja Ainon puoleen). Jumalan haltuun!

ISOISÄ ja URHO (alkavat poistua.)

VILJO (katsoo vielä viimeisen kerran Ainoon, painaa hänen kättään ja
seuraa Urhoa ja isoisää.)

ÄITI (hoipertelee pöydän ääreen, vaipuu penkille ja kumartaa päänsä
käsien varaan, nyyhkyttäen syvään).

He jättivät meidät, turvattomat naiset, tähän autioon tupaan.

AINO (silittäen hänen päätään). He läksivät yhdessä synnyinmaata ja
meitä puolustamaan. Ja uskon varmasti, että Viljo palaa, entistään
vielä uljaampana ja miehekkäämpänä. Näittekö, kuinka hän lähtiessään
oli jalo ja kaunis!

ESIRIPPU

Loppu.