KUN ERÄMAA KUTSUI.

Oli säteilevän kirkas keväinen päivä hevoshankien aikana, kun Kalevan
heimon muuttokulkue vaelsi uutta kotimaataan, Saameinmaata kohti
Peipsen järven ja Nevajoen välistä erämaata halkoen. Se ei ollut
kiiltokarvaisilla ja korskuvilla oriilla ratsastavaa ritarijoukkoa,
vaan tavallinen muuttokuormasto, jossa oli juhlatamineisia miehiä, oli
hevosia, lehmiä, koiria ja rekiä pitkänä, koukertelevana jonona sekä
kuormissa vanhuksia, naisia, lapsia, pienempiä kotieläimiä ja
monenlaista muuta tavaraa.

Kuin suunnattoman suuri muinaismaailman jättiläiseläin kiemurteli
kulkue ikihongikon suojaisessa varjossa aukeampia kohtia etsien. Ei
ollut tietoa tiestä, ei pilkkoja puissa eikä rasteja soiden ja järvien
rannoilla. Mutta määrätietoisesti se kuitenkin kulki eksymättä
hetkeksikään pois oikeasta suunnasta. Aurinko näytti ajankulun ja
suunnan päivällä, Otava ja Seulainen yöllä.

Edellä hiihti pitkä, kapeakasvoinen ja ruskeapartainen keski-ikäinen
mies. Jäljessä tuli hevosjono, kuormat täynnä tavaroita ja ihmisiä.
Sitä seurasivat härät ja lehmät, joista toiset vetivät rekiä tai
haapioita, toiset kantoivat tavarasäkkejä selässään. Niiden jäljessä
asteli pieniä, pitkäkarvaisia hevosia raskaita rekiä vetäen, kuormina
naisia, lapsia, lampaita, sikoja ja ruokatavaroita.

Kulkue oli sangen äänekäs. Koirien haukuntaan ja miesten huudahduksiin
— kun he juhtia kiirehtivät — sekaantui lasten itkua, naisten laulua,
kavioiden raksutusta ja sauvojen tahdikasta karskutusta.

Ihmeissään oravat puiden oksilta katselivat tätä kulkuetta, peloissaan
jänöt ja ketut puikkivat pakoon, ja kummissaan karhukin pesänsä reiältä
kuunteli, kun erämaan rauhaa oli hetkeksi häiritty.

Kuningas Äyräpää, vanhan Kalevan heimon johtaja, siinä kuljetti väkeään
uusille asuinsijoille.

Se maa, johon hän oli matkalla, ei ollut kuitenkaan kokonaan
tuntematonta. Useana kesänä hän oli miehineen siellä käynyt lohia ja
siikaa kalastamassa sekä metsästelemässä sen loputtomilla saloilla.
Hyvät siellä olivat olleet saaliit sekä vedessä että maalla. Nyt he
olivat menossa sinne myötyreiksi. He aikoivat ottaa ensin kalaiset
Nevajoen seudut omikseen, sitten koko siitä pohjoiseen olevan kannaksen
ja levittää sieltä valtaansa yhä pohjoisemmaksi yli Saameinmaan. Pois
oli sieltä ajettava sekä pienikasvuiset lappalaiset että karvaiset
”koirankuonolaiset”, jotka idästä sinne pyrkivät.

Kun Kuningas — tämä oli hänellä vain tavallinen etunimi — ajatteli
näitä valloitusasioita, jyskähti hänen suksisauvansa kovemmin hankeen
ja hänelle tuli kiire.

— Oo-aa, oo-aa...! hän huuteli hevosilleen ja muulle joukolleen
kiirehtien kulkua.

— Hei-jaa, hei-jaa! vastattiin hänelle jonon hännältä, joka merkitsi,
että kaikki on kunnossa.

Mutta useimmiten päällikön pää painui alas, hartiat kumartuivat, ja hän
näytti hiihtäessääu miettivän jotakin raskasta asiaa, sillä suru painoi
kivenä hänen sydäntään kulkiessakin.

Muola, hänen ehtoisa emäntänsä, oli näet edellisenä syksynä kadonnut
Nevan rannalta, kun hän oli lähtenyt pyytömiesten mukaan sinne kesäksi.
Kalanperkuusta oli hävinnyt, eikä jälkeäkään sen koommin oltu nähty.
Oliko hän suistunut jokeen vai tullut hulluksi ja karannut erämaahan
miesten ollessa pyyntihommissa, vai olivatko metsän pedot repineet tai
”koirankuonolaiset” tai lappalaiset ryöstäneet hänet. Viimeinen
otaksuma tuntui luonnolliselta. He olisivat jo edellisenä syksynä
käyneet vihamiestensä lappalaisten kanssa tekemässä tiliä sekä
hävittäneet ”kuonolaisten” pesäpaikat, mutta heillä ei ollut silloin
vielä kylliksi aseita. Nyt oli uusia ja uudesta aineesta tehtyjä
keihäitä ja miekkoja reissä, semmoisia, jotka suhahtaen menivät miehen
läpi.

Näitä hän mietti, mutta ei puhunut mitään nuorelle, hentorakenteiselle
pojalleen Kirvulle, joka hiihti sivulla, eikä tanakalle Tieralle,
Tallalle ja Paksujalalle sekä muille heimon miehille, jotka kulkivat
etujoukon sivulla varoen, etteivät kuormat ja reet vierteissä kaatuneet
tai pistäytyneet puun taa.

Hyvän päällikön tavoin hän myös suunnitteli heimon elämää uudessa
maassa: kuinka voisi sen varjella kylmältä ja nälältä ja miten
parhaiten saisi sen turvatuksi vihollisten hyökkäyksiltä, sillä vaikka
ihmisiä olikin vielä vähän, oli taistelu erämaista sinne pyrkivien
heimojen välillä kiivas. Häntä myöskin huoletti, olivatko Vuoksen
lappalaiset taas tulleet kesäkylilleen, olivatko ”koirankuonolaiset”
taas koonneet voimiaan, vai harhailivatko vielä yksinäisinä
metsärosvoina niinkuin edellisinä kesinä se Akon-Jara, joka oli
kolttosillaan tehnyt elämän sietämättömäksi. Ne olivat heimolle
tärkeitä kysymyksiä, ja niitä Kuningas Äyräpääkin hiihtäessään mietti.

— Lähdemmekö heti armasta äitiä etsimään, kun perille pääsemme? kysyi
Kirvu.

Kuningas havahtui mietteistään, häntä miellytti, että poika ajatteli
samoja asioita.

— Etkö vielä tiedä, että en olisi lähtenyt tänne vielä myötyriksi, jos
ei äitisi olisi kadonnut. Tämä matkamme on myös hänen etsimistään.
Minulla on toiveita, että hänet löydämme. Näin hänet yöllä unessa
kauniina ja hymyilevänä kuin kesäisen illan. Hän seisoi harjun
rinteellä ja ojensi minulle kätensä. Se viittasi siihen, että Akon-Jara
on hänet ryöstänyt.

— Mutta tietäjähän sanoi toista! — Viime kesänä, kun Talla-ukko teki
taikojaan kadonneen jäljille päästäkseen, hän lovesta noustuaan väitti
saamelaisten hänet vieneen.

— Kukapa sen tietää!

— Isä, mitä tekisimme Akon-.Taralle, jos kiinni saisimme?

— Etkö tiedä ennestään, mitä tehdään metsävarkaille, pyydysten
hävittäjille, kotien polttajille ja vihatun heimon jäsenille? Eihän se
Akon-Jara ole ihmisen näköinenkään. Vaskikärkiseen keihääseen tuon
koirankuonolaisen pujotan tai roviolla poltan, jos hän on lisäksi
tehnyt sen teon, josta epäilen häntä.

— Annammeko lappalaisten kalastaa Nevalla?

— Sittenpä nähdään. Tapa on täällä sellainen, että jos me emme lyö
heitä, he lyövät meidät. Kumpi on sinusta parempi, vapaanko miehen vai
orjan elämä?

Kysymys oli niin yksinkertainen, ettei Kirvu viitsinyt vastata. Se
kuitenkin täysin selvitti isän ajatuksen kulun, joka usein oli sama
kuin koko heimon mielipide. Taistelut, entistä kiivaammat siis miehiä
odottivat.

Taistelu näiden erämaiden omistamisesta oli ollut kiivain lappalaisten
ja suomalaisten kesken, se oli viime aikoina ollut niin katkera, ettei
kummankaan heimon väkeä ollut uskaltanut jäädä Nevalle, vaan nekin,
jotka kesällä olivat siellä kalastaneet, vetäytyivät lumen tullen
takaisin: suomalaiset Peipsenjärven, lappalaiset Vuoksen seuduille.
Näin oli syntynyt jonkinmoinen puolueeton vyöhyke.

Ei siis ihme, ettei kiveliön läpi muuttavan heimon mieliala ollut yhtä
kirkas kuin ne keväiset päivät, joina se kulki ja kuin se vitilumen
verhoama kantohanki, joka heille muutamiksi päiviksi tien uuteen maahan
oli tasoittanut. Mutta se ei ollut perin masentunutkaan. Vaikka
todennäköisesti entistä ankarammat olosuhteet heimoa odottivat, ei se
kuitenkaan saanut heitä luopumaan vain muutamien heimon vanhusten
mielestä uhkarohkeasta yrityksestä.

Täytyi mennä, kun erämaa kutsui. Sen jylhä autius, sen suuret
mittasuhteet, sen neitseellinen turmeltumattomuus ja kauneus ja vihdoin
taistelut ja seikkailut sen aarniometsissä ja vesillä, ne ovat
suomalaisia aina kannustaneet kiveliön kulkijoiksi ja niiden
ensimmäisiksi asukkaiksi.

Ei kukaan suomensukuisen kalevalaisheimon jäsenistä voinut
aavistaakaan, että Karjalan kannas oli aikaisemmin ollut tiheämmin
asuttua kuin heidän vaelluksensa aikana ja että luontoäiti oli heille
ikäänkuin raivannut maan avoimeksi hävittämällä miltei kokonaan sen
entisen asutuksen. Jos kivet olisivat voineet puhua, niin he olisivat
saaneet kuulla jännittäviä kertomuksia näiden seutujen entisistä
asukkaista ja niiden edesottamisista, joista Arjakin ja Aslak-Jaurin
tarinoissa on vain katkelmia esitetty.

Sillä olihan Karjalan kannaksella jo kivikaudella ihmisiä asunut:
jotakin tuntematonta muinaiskansaa, porolaumoineen vaeltelevia
saamelaisia (lappalaisia) sekä merentakaista ryöstö- ja kauppakansaa.
Mutta ne olivat olleet ja menneet, kuolleet sukupuuttoon tai muuttaneet
muualle.

Johtuiko ihmisten väheneminen siitä, että luontoäiti oli näitä lapsiaan
kivikauden lopulla ankarasti kurittanut, vai muista syistä, ei
tarkemmin tunneta. Se vain on varmaa, että ilmasto kivikauden lopulla
jatkuvasti kylmeni. Ehkäpä säikäytti senaikaisia asukkaita mahtava
luonnonmullistuskin, joka Karjalan kannaksella näihin aikoihin
tapahtui. Laatokan selkien ja sen lukemattomien lahtien ja salmien
vedenpinta oli näet alkanut nopeasti laskea, ikivanhat kalavedet kuivua
ja entiset kylät, jotka oli rakennettu rannikolle, jäivät kauas
mantereelle. Kuivaksi maaksi kuroutui sekin kalainen salmi, joka oli
niihin saakka johtanut Laatokan vedet nykyiseen Viipurinlahteen. Salmen
asukkaat lienevät kauhuissaan Vedenemää rukoilleet palauttamaan vedet
takaisin, mutta turhaan. Ruoikko ja heinikko kasvoi heidän entisille
kala-apajilleen. Silloin moni pakeni kauhistuneena niiltä mailta,
joista luonnonhaltijat näyttivät aikovan hävittää koko ihmissuvun —
nyt uskalsi sinne muuttaa uusi kansa.

Kalevalaiset eivät voineet aavistaakaan, että Laatokka vähän
aikaisemmin oli puhkaissut itselleen uuden laskuväylän Suomenlahteen,
Nevajoen, jonka rannoille he nyt ensiksi pyrkivät.

Mutta sen he hyvin tiesivät edellisten kesien kokemuksista, että uuden
joen kalaisuus ja ympärillä olevat riistamaat houkuttelivat
uudisasukkaita joka taholta ja että näiden erämaiden omistaminen ja
asuttaminen vaativat taistelua ja työtä.