AKON-JARAN LADULLA.

He olivat jo aamutuimaan hiihtäneet pitkän rupeaman. Hiki höyrysi
miesten hartioista sekä poronkoipilakkien reunojen alta. Kirkkaina
pallosina se vieri Kuningas Äyräpäänkin tuuheaa tukkaa myöten,
putoillen poskilta pitkälle parralle ja siitä rintamuksille, vaikka hän
silloin tällöin karvakintaan selkämyksellä korvallistaan hipaisi. Vari
tuli vetäjillekin: hevosen lavat kostuivat ja vähän väliä lamaiset
elukat sieraimiaan päristelivät; kyllästytti jo alinomainen matkanteko
entisiltä kotilaitumilta poispäin, tuntematonta maata kohti. Mutta
mukavasti istuivat vaimot ja lapset lämpimiin turkkeihinsa ja
petoeläinten taljoihin kääriytyneinä yksinkertaisissa reissään.

Keli oli kerrassaan mainio. Suuri erämaa oli kulkukelpoisempi kuin
koskaan muulloin. Hanki kantoi hevosenkin, suksimiehistä puhumattakaan.
Auringon kilon kirkastama viti vain silmiä huikaisi. Siinä näkyi hyvin
kaikenlaisten metsäneläjäin jäljet: hiiren piiperrys puun juurelta
toiselle, oravan laukat, jäniksen hypyt sekä soivien metsälintujen
jalkojen jäljet ja siipien kirjaamat kuviot. Olisi näkynyt siellä
asuvain suurten jättiläisnisäkkäiden: hirvien, metsähärkäin ja
karhujenkin jäljet, jos ne niillä mailla sinä aamuna olisivat sattuneet
kulkemaan.

Kuningas Äyräpää oli siitä mielissään, ettei ihmisen jälkeä näkynyt
erämaassa ja että hän muiden edellä hiihtäen painoi siihen
sompasauvallaan kuin oman sinettinsä, omistaen niin pitkälle kuin
kulkue vaelsi, kankaat, ahot ja vaarat Suomen heimon metsästys- ja
kaskimaiksi sekä joet, lammet ja järvet sen kulku- ja kalavesiksi.

Mutta muutaman mäen kukkulalla, josta ukkosen tuli oli metsän
korventanut, hän äkkiä pysähdytti jonon, survaisi sauvansa vihaisesti
vastakynteen ja viittasi toisella kädellään lumeen kuiskaten
kuivankäheästi:

— Ihmisen latu!

Siihen kasaantuivat toisetkin Kuninkaan viereen tuota kummaa katsomaan,
mutta vaimot ja lapset ihmettelivät outoa pysähdyttämistä, kun ei vielä
ollut levähdysaika.

— Ei ole latu lappalaisen eikä suomalaisenkaan suksen jälki, sanoi
vanha kyssäselkäinen Talla, heimon noita. Lappalaisilla on
poronkoivilla sukset pohjattu, eikä ole suksessa olasta ollenkaan kuten
suomalaisilla.

— Se on ”koirankuonolaisen” latu. Siitä on tainnut itse Akon-Jara tänä
aamuna kulkea, päätteli Paksujalka.

Akon-Jaran nimi kulki kapulan tavoin mieheltä miehelle ja naiselta
naiselle.

Akon-Jaran nimen maininta kiihdytti Kuningasta. Hänen kasvonsa kävivät
tulipunaisiksi, silmät saivat oudon kiillon ja sormet koukistuivat
suonenvedontapaisesti suksisauvan ympärille. Sillä kaikkien niiden
vahinkojen ja konnantöiden lisäksi, joita hän luuli heittiön erakon
hänelle ja hänen heimolleen tehneen, Kuningas epäili häntä syylliseksi
vaimonsa Muolan ryöstöön. Siihen viittasivat useat eri seikat. Erakko
oli nähty vähän aikaisemmin kotakentän takalistolla, mutta myöhemmin
jäljettömiin kadonnut. Kuningas päätteli siitä, että erakko oli
siepannut Muolan veneeseensä rannalta ja laskenut sitten myötävesiä
virtaa alas. Sitä paitsi oli Kuninkaalle näytetty unessa, että
Muola-emäntä on multapesässä vankina. — Jos Akon-Jara nyt hiihtää
suoraan pesäänsä — koirankuonolaisten tiedettiin asuvan harjuihin
tai joen törmiin kaivetuissa pesissä — ja jos heti lähdetään ajamaan
takaa, niin illalla on ehkä Muola pelastettu, jos hän vielä elää,
ajatteli Kuningas.

Kuningas katseli mietteissään ladulle.

— Mitä mietit, isä? kysyi Kirvu.

— Lähden häntä ajamaan, voi olla hyvinkin se konna. Akon-Jaran
jäljille ei monesti pääse, sillä hän osaa ne sotkea kuin kettu, eikä
monesti liikukaan lumilla. Nyt hän ei pääse kynsistäni.

— Saanko minä tulla mukaan? kysyi Kirvu. — Äitiäni pelastamaan.

— Pääset, kun vain lupaat olla varovainen, Tiera tulkoon myös. Toiset
saavat tässä levähtää ja jatkaa sitten matkaa. Me kyllä osaamme
Joutsenniemelle jäljestäkin. — Metsäpiru ei voi olla täältä kaukana.
Katsohan, kuinka teräväreunainen on latu vitilumessa.

— Etkö sinä, Kuningas, voisi jäädä kuormastoa johtamaan. Minä lähtisin
sen ”otuksen” ajoon? esitti Talla.

— Minun velvollisuuteni on pelastaa vaimoni ja kostaa hänen
puolestaan.

Otettuaan keihäänsä, jousensa ja kimpun nuolia he lähtivät latua
hiihtämään kuin olisivat olleet hirven tai karhun ajossa. Mutta muu
väki jäi juhtiaan riisumaan, nuotioita laittamaan tai ruokatarvikkeita
kääröstä kaivamaan.

Ei ollut hiihtäjä vielä saanut vihiä suomalaisista; sen näki siitä,
että latu teki rauhallisen vaikutuksen ja sompasauvain sijain välit
olivat lyhyet ja määrämittaiset. Olipa sillä rienalla ollut aikaa
yöllisiä jäniksen jälkiäkin seurailla.

Mutta pienen suopyörylän takana, mäennikaralla, seisoi suksillaan
omituisen näköinen olio ouneksivasti pälyillen eri suunnille. Hän
vuoroin niinkuin peura veti vainua pyörein sieraimin, vuoroin
heristetyin korvin eritteli erämaan ääniä ja toisinaan taas sirittävin
silmin tähysteli jäljilleen. Jotakin outoa näytti kantautuvan hänen
korviinsa, mitä, siitä hän ei näyttänyt päässeen selville. Häntä olisi
yhtä hyvin voinut luulla joko metsänjumala Tavaksi tai paholaiseksi tai
hulluksi erakoksi, joka elää omaa elämäänsä, peläten kaikkea kosketusta
muiden ihmisten kanssa.

Hän oli vihattu Akon-Jara, näiden metsien villi erakko,
”koirankuonolainen”.

Naama oli miltei kokonaan tiheän parran peitossa; nenä vain paljaana
pisti esille kuin karvakuontalosta. Peuranvasikan nahasta kyhätyn lakin
reunojen alta mustanruskea tukka työntyi sekavina suortuvina alas
harteille, ruumista verhosivat karvapäälliset nahanriekaleet, ja
jaloissa oli peuran koivista kurotut kengän tapaiset.

— Ihmisiä? hän mölähti eläimen tapaan.

Hän, Akon-Jara, on kuullut ja nähnyt tarpeekseen, kuullut ihmisen
puhetta, suksen louketta ja sauvan karskutusta sekä nähnyt kolme miestä
kiivasta vauhtia laskeutuvan suolle. Kuin kettu, joka korkean kiven
päällä on kurkistellut vihollistaan, erakko syöksyi mäkeä alas,
ennenkuin ajajat kerkesivät häntä vilahdukseltakaan nähdä.

Pian Kuningas, Kirvu ja Tiera olivat kaikkojäljillä. Heidän vauhtinsa
kiihtyi. Yhä tiheämmin he potkivat sivakoilla ja samalla työnsivät
sivulta pitkällä sauvalla kuin sauvoimella. Heidän hiihtonsa oli
omituista kuukkimista. Äreästi hanki karskahti joka pistolla, äkäisesti
suksikin suhahti, kun kiire oli, kun edessä oli otus, jonka ajossa
jokainen heimon mies mielellään olisi mukana.

Ei Akon-Jaraa tavallinen suksimies saavuttanut pienellä matkalla.
Hänellä oli kotikunnas lähellä, siksi hän voi panna kaikki voimansa
peliin. Hän tahtoi elää ja korjata sen erehdyksen, että oli lumen
aikana lähtenyt liikkeelle; se ei ollut hänen tapainsa mukaista.

Hän oli melkein pakahtua rinnettä ylös noustessaan, kun hän viimein
löysi ”pesänsä” aukon ja katosi aivan kuin maa olisi hänet nielaissut.

Hiukan myöhemmin hän sieltä kurkisti kuin karhu.

— Ei näy vielä. Ehkä hiihtävät sivu.

Turha toivo. Minne ne selvältä ladulta olisivat lähteneet. Kun hetkisen
perästä erakko pisti taas päänsä ulos pesästä, hän näki miesten tulla
porhaltavan täyttä vauhtia.

Akon-Jara vetäytyi pesäaukosta maan sisään ja kätkeytyi käytäviensä
syrjäisimpään haarakkeeseen.

— Ottakoot, jos saavat! hymähti hän varmana asiastaan.

Silloin jo ajajat olivat lähellä, suksien sihinä kuului selvään mäen
alta.

Mutta metsäistä harjukumpua lähestyessään he hiihtivät hiljemmin ja
rinteen alta poikkesivat jäljiltä sivulle.

— Ehkä on parasta kiertää kunnas — Koirankuonolainen voi vastamäkeä
ylös kavutessamme singauttaa nuolen rintaamme ja paeta tekosen tehtyään
niinkuin monesti ennenkin. — Akon-Jaralla on jo monta verityötä
omallatunnollaan, joista kukaan ei ole voinut hänelle kostaa. Luulen,
että hän nytkin tuolla ylhäällä jonkin puun juurella vaanii kuin ilves
saalistaan. Turhaan se menee ainakin tällä kertaa. Kuningas Äyräpää ei
mene Akon-Jaran loukkuun.

— Eikä Tiera! Minäkin luulen hänen piileilevän jossakin tuolla
ylhäällä.

Miehet puhuivat hyvin hiljaa kuten karhua kiertäessään ja hiihtäessään
tarkkailivat jokaista puunjuurta, jokaista suurta, mustaa juurikkaa ja
rykelmää harjun rinteellä, mutta mitään ihmiseltä näyttävää ei näkynyt,
vaikka he kiersivät mäen. — He eivät myöskään löytäneet sieltä
poispäin johtavaa tuoretta suksenlatua. Sen sijaan he huomasivat
rinteellä useita vanhoja talvellisia latuja, jotka kevätauringon
sulattaessa lunta olivat jääneet koholle.

— Karhu on jo kierroksessa! Kunhan vain varomme, ettei pääse enää
pakenemaan, niin vaivamme ei ole mennyt hukkaan, sanoi Kuningas.

— Täällä mäessä sillä on talvipesänsä, ja siellä se nyt luulee
olevansa turvassa. Hui, hai! On tässä ennenkin kaiveltu karhun pesiä ja
ketun suumuja, ja esille on niistä aina otukset vedetty.

Silloin Kuningas heristeli kättään Tieralle. Hän oli kuullut outoa
ääntä ylhäältä mäestä, aivan kuin tukahdutettua itkua. Mutta vaikka he
olisivat koko päivän yhdessä kuunnelleet äänen toistumista, olisi se
mennyt hukkaan. Kevättuuli vain hongikossa vaisusti humisi ja jossakin
kauempana tikka hongan sälöä helisteli. Sen sijaan Tiera huomasi
mäkirinteessä juurineen kaatuneen kuusen alla reiän, aivan kuin
karhunpesän suun, jonka ympärillä lumikin oli mustempaa kuin muualla.

— Tuolla se varmasti asuu. Suumuunsa se kettukin pakenee. Pitäisi vain
toimia varovasti, ettei se julmuri viimeisessä hädässä tekisi
kauhuntekoja, kuiskaili Kuningas.

Miehet kapusivat suksillaan reiälle visusti varoen, ettei luolamies
ammu nuolta jonkun rintaan. Mitä lähemmäs he aukkoa tulivat, sitä
enemmän varmistui heissä käsitys, että siinä on hänen pesänsä, sillä
aukon reunat olivat savustuneet.

Kukaan heistä ei mennyt suoraan reiän eteen, vaan sivulta kuin pedon
pesälle ja suksilta laskeuduttuaankin olivat syrjässä.

— Muola — Muolaa! huusi Kuningas.

Ei mitään vastausta, ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut maan alta.

— Äiti — äitiii! huusi vuorostaan Kirvu.

Henkeään pidättäen ja korvaansa painaen aukon sivuun miehet kuuntelivat
odottaen rakkaan tutun äänen vastaavan.

— Hän ei ole siellä, sanoi Kirvu surullisena.

— Hirviö voi pitää kättään suun edessä, huomautti Kuningas.

Mutta jonkin aikaa kuunneltuaan he tulivat siihen päätökseen, että
Muola ei voi ainakaan elävänä olla pesässä.

— Ei tämä ole hänen ainoa asuntonsa. Koirankuonolaisilla on useita
maapesiä eri puolilla. Kun ne yhdestä häätää, ne menevät toiseen. Ne
lienevät karhun sukua. Jos Akon-Jaralla on useita asuntoja, voi Muola
olla johonkin toiseen teljettynä, puhui Kuningas.

— Mutta kyllä me ne kaikki etsimme, kaivamme auki ja itsensä
Akon-Jaran kappaleiksi revimme, kiihkoili Kirvu huohottaen vielä
äskeisestä hiihdosta.

— Tulehan ulos, Akon-Jara! Täällä on vieraita. Me tuomme sinulle
terveisiä suomalaisilta. Se on vallan toista kansaa kuin saamelaiset,
huusi Kuningas aukkoon.

— Me tuomme sinulle lammaspaistia. Luulen, että talven aikana on
ehtinyt väljähtyä suustasi lampaanlihan maku, vaikka varastitkin meiltä
kymmeniä viime syksynä. naljaili Tiera.

Luolasta kuului vain epämääräinen rasahdus.

Sillä välin Kuningas otti käteensä leveän sivakkansa, asetti
peurankoipilakkinsa sen päähän ja kuljetti lakkia hiljaa aukosta
sisään. — ”Raks, raks”, kuului luolasta ja suhahtava nuoli lävisti
lakin iskeytyen lujasti sivakan pohjaan.

— Ukolle olkoon kiitos, kun lahjoitit meille hyvän nuolen! kuiskaili
Kuningas, uudistaen taas edellisen temppunsa, valehyökkäyksen. Toinen
nuoli iskeytyi sukseen. Mutta siihen ampuminen pysähtyi. Akon-Jara oli
huomannut petoksen ja ryhtynyt toisenlaisiin puolustuspuuhiin.

Hetkisen kuluttua Kuningas ja Tiera kuulivat luolasta kuin ukkosen
jyrinää, kuin kiviraunio olisi lähtenyt vyörymään mäkeä alas. He eivät
aavistaneetkaan, että Akon-Jara siellä sisällä sulki maanalaisen
”linnansa” portin solauttaen sen päälle ladotun kiviröykkiön käytävään,
joka siten muurautui miltei umpeen. Hänen tarvitsi vain latoa muutamia
kiviä lisää aukon yläosaan.

Silloin suomalaiset vuorostaan singauttivat nuolensa pimeään käytävään,
mutta kuultuaan nuolien kiviin kilahtavan lakkasivat hekin ampumasta,
sillä nuolet, sen ajan ammukset, olivat arvokasta tavaraa, jonka
valmistus vei paljon aikaa ja kysyi myöskin taitoa.

— Ajetaan se sieltä samoin kuin karhu tai kettu pesästään, ehdotti
Tiera.

Jos karhu talvella äkääntyi pesäänsä, niin jo kivikauden metsästäjät
käyttivät sen karkoittamiseen pääasiallisesti kahta keinoa: joko he
vahvalla kangella survaisivat kontiota kylkeen tai vatsaan, josta peto
tietysti pahasti närkästyi ja hyökkäsi ärjyen ulos, tai he asettivat
kuivia tervaksia tai tuohia vavan päähän, sytyttivät ne palamaan ja
työnsivät tuohuksen pesään, jolloin savu ja liekit pakottivat kontion
ulos suojastaan.

Saman menetelmän Kalevan miehet ottivat käytäntöön, kun eivät aluksi
parempaa keksineet, vaikka tiesivät, että Akon-Jaralla oli enemmän
järkeä kuin useimmilla sen ajan ihmisillä. Kuningas taittoi tiheiköstä
juurillaan kuivuneen virpimännyn, karsi siitä enimmät oksat ja työnsi
sen latva edellä maanonkaloon. Sen latva kesti, vaikka molemmat miehet
sitä kangella puskivat.

— Savulla se kärppäkin komostaan karkoitetaan, virkkoi Tiera
kyllästyneenä kankiin.

— Mehän voisimme sen herjan vaikka paistaa pesäänsä. Panemme vain
käytävän täyteen kuivia honkia ja sytytämme ne tuleen, niin kyllä
Akon-Jaralle hätä tulee.

Ja miehet keräsivät hät’hätää kuivia oksia, naavoja, koivunpökkelöiden
tuohta, sitoivat ne vavan kärkeen, sytyttivät palamaan ja työnsivät
pesään. Pian oli koko onkalo sakean savun täyttämänä.

— Tule ulos hyvällä, Akon-Jara, muutoin kohta pitkä partasi kärventyy
liekeissä.

Ei mitään vastausta, ei yskähdystäkään kuulunut kivisen sulun takaa
luolan peräosista. Kuningas ja Tiera siinä pahasti erehtyivät, kun
luulivat savua sinnekin menevän. Kummissaan siinä uroot katselivat ja
ihmettelivät.

— Onpahan sillä keuhkot, joihin ei tervassavukaan vaikuta!

Vasta myöhemmin selvisi, että luolassa ei savu pysynytkään, vaan
kumpusi ylös onttoa, ukkosen taittamaa honkaa myöten, jonka Akon-Jara
oli asuntonsa kattoon niin taitavasti laittanut, että sitä jokainen
ensimmältä luuli juurillaan seisovaksi hongaksi. Miehet eivät
huomanneet, että heikko savupatsas kohosi hongan latvasta ja sen
sivurei’istä, joita tikat olivat siihen takoneet.

— Kerätään kuivia honkia pesän käytävä täyteen ja sytytetään ne
palamaan. Paistukoon sinne elävänä, ehdotti Tiera.

— Ei, poikani! Kalevan miehet eivät tee katalia tekoja. Eihän
petojakaan pesiinsä polteta, vaikka niitä savulla ajetaan ulos.
Kunniakkampaa on meille, että otamme vangiksi tuon pitkäpartaisen
villipeikon ja köysiin sidottuna sitten kuljetamme heimon luo, Mitähän
siitä uroot sanovat, entä vaimot ja lapset, joille Akon-Jara on
kauhistus?

— Mielelläni minäkin katselisin, minkälainen on oikea villi-ihminen.
Kaivamme hänet esille kuin myyrän kolostaan.

— Millä? Eihän meillä ole mukana sellaisia aseita, kun maanpintakin on
vielä roudassa. Mutta minä olen ajatellut toista keinoa: sulkekaamme
puilla pesän suu, ja hakekaamme lisää miehiä ja työkaluja, että
voisimme kaivaa hänet esille.

Kun kellään ei ollut halua kontata pesään noutamaan sen asukasta, jota
yleensä pidettiin karhua vaarallisempana, näytti Kuninkaan esitys
järkevältä.

Ja niin miehet alkoivat kerätä metsästä hongantyviä ja kantoja, joita
sai poikki ilman kirvestä, kun ne olivat maanrajasta lahonneet, ja
niillä he tukkivat ja kiilasivat kuopan suun niin tiiviiksi, että he
varmasti uskoivat miehen pysyvän sulun takana sen aikaa, kun he kävivät
lisäapua hakemassa.

Näissä puuhissa oli keväinen päivä kulunut ja aurinko ehtinyt sillä
aikaa painua lännen taivaalle, kun Kuningas ja Tiera tapasivat
pääjoukon, jolle he ilmoittivat iloisen sanoman; koko heimo huokasi
helpotuksesta.

Mutta kun oli jo myöhäinen ilta, päätettiin vasta aamulla lähteä
vankia sitomaan. Sinä iltana ei kalevalaisten nuotiotulilla muusta
puhuttu kuin ”koirankuonolaisesta” ja niiden kuuluisimmasta miehestä
Akon-Jarasta. Hänestä lapset vielä yölläkin näkivät unta, heräilivät
painajaiseen, joka villin miehen muodossa ahdisteli, ja porontaljoilla,
keveän nahkakatoksen alla vanhempiensa kanssa maatessaan he pelokkaina
katselivat yöllisen tähtitaivaan pilkehtiviä valoja tai kuuntelivat
aarniometsän huokauksia, kunnes uudelleen nukkuivat.

Eläimiltä on entisajan ihminen oppinut useita itsevarjelussa
käytettäviä temppuja: pakenemisen, piilottautumisen, naamioimisen,
vieläpä asunnon valitsemisen ja rakentamisen taidon, vaikkakin ihminen
teräväjärkisempänä on niitä edelleen kehittänyt. Luonnon valmistamat
kallioluolat olivat aluksi sekä suurten eläinten että ihmisen
mieluisimmat asunnot. Mutta kun niitä ei ollut vuorettomilla mailla
kuten suurella Itä-Euroopan tasangolla eikä pienimäkisellä Karjalan kannaksellakaan,
täytyi siellä sekä eläinten että ihmisten oppia itse
valmistamaan asuntonsa.

Akon-Jara oli asuntoa valmistaessaan matkinut kettua, jonka tavat hän
hyvin tunsi. Hän kaivautui kuivan hiekkaharjun sisään sivulta, teki
sinne mutkaisia ja monihaaraisia käytäviä ja laajennuksia ja johonkin
salaiseen kohtaan harjun vastakkaisella rinteellä teki varaoven, josta
vaaran uhatessa huomaamatta livahti ulos.

Sen tähden Akon-Jara jokseenkin turvallisena seuraili pyyntimiesten
puuhia piilopaikastaan, naureskeli savustamis- ja sulkemisyrityksiä ja
hiveli partaansa. Mutta Kuninkaan ja Tieran poistuttua hän vaipui
vakavasti miettimään, kumpi oli parempi, jäädäkö edelleen asuntoon, vai
lähteäkö pakoon. Hän tunsi olevansa samanlaisessa asemassa kuin karhu,
jonka pesän ihminen on löytänyt. Paikalleen jääminen näytti hänestä
kuitenkin vaarallisemmalta, kun hän ei ollut täysin selvillä siitäkään,
minkälaisia keinoja hänen vihollisensa tulisivat käyttämään. Pakoa taas
vaikeutti onneton vitilumi, jossa suksenlatu helposti näkyi. Illan
pimentyessä hän kuitenkin päätti paeta salakäytävän kautta suureen,
vapaaseen luontoon.

Sitä ennen hänen oli kuitenkin tehtävä eräitä matkavalmisteluja: hän
vei kaikki tärkeimmät tavaransa erään käytävän haaran kaukaisimpaan
soppeen, nimittäin kaikki ne kapineet, joita hän ei voinut mukanaan
kuljettaa; niiden joukossa oli mm. savinen keittopata, saamelaisilta
varastettu, linnunloukun lukkolaitteita, peuran jänteistä punottuja
ansoja, piikiven palasia, joista hän toisella kivellä iskien oli
valmistellut keihään ja nuolenkärkiä, lisäksi eläinten taljoja, joista
hän toisia oli käyttänyt alusena, toisia peitteenä nukkuessaan. Kaikki
nämä tavarat Akon-Jara pani vanhan hirventaljan sisään ja peitti käärön
hiekalla. Aseet, osan pyydyksistään ja ruokatavaroistaan hän otti
mukaansa.