KOLME KÄRPÄSTÄ YHDELLÄ TSKULLA.

Päivä oli jo kulunut iltapuolelle. Aurinko paistoi lämpimästi. Kiveliö
loisti ja kimalteli sen säteistä. Nuori lumi oli hangen pinnalla
pehminnyt puuroksi ja suurimmaksi osaksi sulanut vedeksi, vanha
hankikin oli jo höltynyt liitoksistaan ja humahteli Akon-Jaran alla,
kun hän yhä pohjoista kohti paineli.

Suksen latu tuli yhä syvemmäksi ja sompiin paatui takkalata lunta.
Hiihto tuntui näistä syistä raskaalta. Mies olisi mielellään tehnyt
nuotion ja paistanut päivällisekseen jäniksen, jonka hän aamulla oli
kokon kynsistä ryöstänyt, mutta hän luuli suomalaisten vielä jatkavan
ajoa. Heistä tosin ei ollut koko päivänä mitään kuulunut eikä
vilahdustakaan näkynyt, mutta hänellä oli entisiä kokemuksia
suomalaisten sisusta ja sitkeydestä tällaisilla retkillä. Sitäpaitsi
joen piti olla jo lähellä ja sen takana oli saamelaisten kesäkylä,
jonka hän aikoi kiertää ja eksyttää vainolaiset lappalaisten laduille.
Silloin voisivat suomalaiset hiihtää suoraan lappalaisten kylään.

Se ajatus häntä hykäytti, mutta se ei saanut häntä unhottamaan nälkää,
joka vihaisena kissana naukui hänen suolistossaan. Jalkaankin koski
kipeästi joka potkulla.

— Senkin hirvi! Sillä oli liian kovat kaviot. Mutta oma oli syyni, oma
tyhmyyteni saattoi minut tähän tilanteeseen. Oliko pakko lähteä ennen
lumen sulamista hyvästä pesästä, eikö olisi ollut viisaampaa maata
siellä kuin vanha karhu. Ei Akon-Jara tee enää milloinkaan näitä
tyhmyyksiä, ei tee.

Hiihtäessään hän pronssiveitsellään leikkasi jäniksen reiden ja raastoi
siitä lihaa hampaillaan. Se poisti pahimman nälän, vaikka se oli
Akon-Jaran mielestä liian laihaa ja liian mustaa eikä verrattavissakaan
poron, ”vinkujaisen” ja mäkättäjän lihaan; jota ensinmainittua hän vain
kerran oli saanut syödä. Vihaisesti hän viskasi luun syrjään samalla
katsahtaen taaksensa.

Näky, joka häntä siellä kohtasi, sai polvet vapisemaan.

Kaksi suomalaista suksimiestä laski mäkeä alas hänen perässään tuskin
kahdensadan päässä. Akon-Jara ponnisti myötämäessä voimainsa
takaa. Kipeään polveen pisti silloin niin, että maailma musteni
silmissä. Ei ollut enää ajattelemistakaan pakoon.

Mitä oli tehtävä? Oliko heittäydyttävä maahan ja tekeydyttävä
kuolleeksi vai oliko työnnyttävä tiheän puun juureen ja koetettava
ampua sivu hiihtäviä, taikka...? Akon-Jaran hätäiset ajatukset
katkesivat hetkeksi, mutta sitä voimakkaammin ne sitten työskentelivät,
kun oikea pelastuskeino iski kuin salama hänen päähänsä.

Edessä oli tiheä, pitkäoksainen kuusi, mainio piilo- ja pelastuspaikka.
— Puuhunhan ilveskin viimeisessä hädässä nousee, samoin karhu,
ajatteli erakko. — Tulkootpa sieltä ottamaan!

Ja nopeasti kuin apina hän kiipesi tanakoita oksia myöten puun
puoliväliin ja kiersi rungon suojaan.

Parahiksi hän ennätti suojaan, kun Kuningas ja Tiera laskivat puun
sivu, mutta palasivat pian takaisin, kun latu loppui. Tottuneiden
metsästäjäin terävin silmin he etsivät kadonnutta ryteiköstä, puiden
juurista ja puista. Ja pian he hänet huomasivatkin, sillä ihminen ei
meidän puissamme voi piileksiä.

Kuningas Äyräpää viittasi kuuseen mitään virkkamatta.

— Akon-Jara, tule heti alas ja antaudu, minulla on sinulta kysyttävää!
huusi Kuningas.

Ei vastausta.

— Minne olet, ryöväri, vienyt vaimoni Muola-emännän, jonka ryöstit.

— Ei Akon-Jara, vaan saamelainen vieny, kuului puusta.

— Valehtelet! Jollet heti tunnusta, niin ammumme läpi kuin ahman.

— Ei Akon-Jara ryöstäny.

— Kyllä opetan sinut puhumaan totta, kun ensin saan sinut maahan.
Täysi on jo muutenkin mittasi.

— Suoliisi sinut hirtämme, uhkaili Tierakin.

— Olisi tuo otus ammuttava niin, ettei se heti kuolisi. Pitäisi sitä
ennen saada häneltä kiristetyksi totuus, kuiskasi Kuningas.

— Oletko nähnyt lastani? kysyi Akon-Jara.

Miehet luulivat erakon tekevän pilkkaa ja siksi he vastauksen
lähettivät nuolen muodossa.

Samassa suhahti puusta erakon ampuma nuoli. Ähkien Tiera veti nuolen
lihankappaleiden kera käsivarrestaan. Mutta Akon-Jara näytti istuvan
ihan vahingoittumattomana kuusen rungon takana, joka tiheine oksineen
oli häntä suojannut.

— Kautta Ukon nuolen vannon, ettet enää pääse käsistämme, konna,
puhisi Tiera näreen takana.

— Ole varovainen, älä antaudu aukealle! varoitteli Kuningas, joka myös
puun takaa tähysteli heittiötä asetellen nuolta jänteeseen. Muista,
että ylhäältä ammuttu nuoli uppoaa syvemmälle kuin alhaalta ylöspäin.

Hänen ei olisi enää tarvinnut Tieraa neuvoa, nuoli oli hänet jo
opettanut varovaisemmaksi. Puun suojassa kulkien hän ensin loittoni
metsään, kiersi puiden taitse kuusen suojaan päästäkseen paremmalle
ampumamatkalle ja alkoi sieltä ammuskella. Jonkin aikaa Akon-Jara oli
sananmukaisesti nuolisateessa, kun molemmat suomalaiset ampuivat minkä
kerkesivät, ja ”koirankuonolaisella” oli täysi työ suojellessaan
ruumistaan. Se ei kuitenkaan täysin auttanut. Useimmat nuolet tosin
iskeytyivät puun runkoon tai kilpistyivät syrjään oksista, mutta
muutamat lävistivät turkin ja haavoittivat lievästi; puhkaisipa muuan
niistä jäniksenkin, joka vielä oli hänen selässään, toinen pyyhkäisi
korvallista niin läheltä, että repäisi tukkaa mukaansa. Pahimman
nuolituiskun lakattua Akon-Jara vastasi tarkasti tähdäten ja
harvakseen, koska hänellä oli vähän nuolia.

Ja vahventaakseen asemaansa Akon-Jara taitteli oksia ja rakensi niistä
ympärilleen etuvarustuksen. Sen jälkeen hän näytti istuvan kuin
talaalla, jossa karhua vahdataan.

— Meidän on muutettava taistelutapaa! huusi Tiera. Meistä on
jommankumman kiivettävä puuhun ja pudotettava piru keihäällä alas.

— Ei, poikani! Huomaat kai, että hänen, joka on ylempänä, on parempi
pudottaa puuhun kiipeäjä alas, virkkoi Kuningas harmistuneen näköisenä.
Minulla on parempi keino. Metsäpaholainen tulee kohta itse alas.

— Mikä keino?

— Kohta näet.

Ja Kuningas vetäytyi puun suojaa hyväkseen käyttäen etäämmäksi metsään,
keräili sieltä kuivia risuja, naavoja ja koivupökkelöitä sekä
tuohenpalasia, sitoi ne sitten pitkän seipään nenään ja sytytti tukon
tuleen. Tällä soihdulla hän toisen lähellä olevan kuusen takaa
kurkottaen sytytti naavaisen kuusen tuleen, jossa vihollinen oli
saarrettuna. Kevätahavan kuivattamat naavat ja ritvat syttyivät
nopeasti kuin tappurat, ja pian liekkien tuliset kielet
ruuvikierteisinä kohosivat juuresta latvaan singoten säkeniä korkealle
ilmaan.

Akon-Jara huitoi puussa ympärilleen kuin hullu iskien kuusenoksilla
liekkeihin ja hajoittaen samalla varustuskehän ympäriltään.

— Pitääkö lisätä löylyä? kysyi Tiera — suomalaiset jo näihin aikoihin
käyttivät saunoja.

Mutta sen sijaan, että Akon-Jara hiiltyneenä könttinä olisi pudonnut
hangelle, luisti hän koivun konkeloa myöten mäntyyn, joka oli vain
sylen päässä, ja koetti kätkeytyä sen laajaan latvaoksikkoon.

Kuningas ja Tiera voivat nähdä, että ”koirankuonolainen” oli säilynyt
melkein vahingoittumattomana. Turkki vain vielä savusi, mutta sammui
miehen huitoessa sitä puun lehvillä. Hiihdon aikana hiestynyt nahka oli
miestä suojellut pahimpien liekkien humahtaessa hänen ylitsensä.

Kuningas Äyräpää pyyhki epätoivoisena manaillen hikeä kulmiltaan.

— Sehän kuin orava puittaa puusta toiseen.

— Se on täällä erämaassa oppinut kaikkien eläinten tavat. Nyt se istuu
tuolla ”aihkin” latvuksessa kuin huuhkaja, katsoa killistellen meitä.
Taitaisi vielä ampuakin, jos olisi nuolia.

— Kyllä sen kynnet vielä kärvennämme.

— Tarkoitatko, että vielä koettaisimme savustaa.

— Niin, kaadamme puun maahan, niin tottapa mieskin tulee mukana.

Tieran silmissä leimahti vahingonilo.

Suuren puun kaataminen olisi kivi- ja pronssiaseilla ilman muita
apukeinoja ollut vaikea tehtävä.

Mutta tuli poltti suurimmankin puun poikki vähällä vaivalla, vaikkakin
hitaanlaisesti.

Kuningas ja Tiera keräilivät metsästä kuivia risuja ja tekivät tulen
hongan juurelle. Akon-Jara puun latvasta seurasi tätä työtä erittäin
tarkkaavasti, kurkistellen sivuille ja alas kaartuvien oksien lomitse
kuin metso, jota koirat haukkuvat. Hänellä oli käsissään jousi ja ainoa
nuoli, mitä vielä voi käyttää. Oli hänellä toinenkin, mutta siitä oli
kärki lohjennut. Hän ei kuitenkaan raskinut ampua niin etäältä.

Kun liekit alkoivat ahnaasti nuoleskella puun tyveä, valtasi Akon-Jaran
epätoivo. Hän tiesi, että kaatumista hongan mukana seurasi joko kuolema
tai vaaralliset vammat ja että hän nyt oli tuomittu joutumaan
vainoojien käsiin.

Hän katseli ympärilleen kuin apua odotellen, mistä, siitä hänellä ei
ollut aavistustakaan. Silloin hän kuuli koiran haukuntaa pohjoisesta.
Ja kun hän kääntyi katsomaan sinne päin, näki hän joen jään puiden
latvojen lomitse ja joen takaa savua kohoavan. Iltataivasta vasten se
kumpuili niin somasti keveään, keväiseen ilmaan ja laskevan auringon
rusko sitä koreasti värjäili. Siinä muutaman kivenheiton päässä oli
siis Neva ja sen takana saamelaiset. Akon-Jarasta oli hyvä, että ne
olivat jo kesäkyläänsä ehtineet. Ehkäpä... Hän ei uskaltanut ajatella
ajatusta loppuun, sillä sen mukaan hän odotti apua toisilta
vihollisiltaan. Mutta kun kerran oli kuoltava, oli henki annettava
mahdollisimman kalliista hinnasta. Ja Akon-Jaralle ailahti mieleen
erinomainen ajatus: oli koetettava houkutella lappalaisia paikalle.

Kuningas ja Tiera eivät voineet käsittää, miksi Akon-Jara, joka koko
ajan oli ollut vaiti kuin kala, yht’äkkiä alkoi kamalasti mylviä ja
mölistä.

— Ammuu, ammuu, ammuuuuuu...

Metsäläinen matki villihärkää niin mestarillisesti, että molemmat hänen
piirittäjänsä ensin katselivat ympärilleen ja tapailivat keihäitään,
kunnes ääni toistui. Useita kertoja hän toisti matkintansa pitäen
väliin tauon, jolloin hän tarkasti seurasi, minkä vaikutuksen se teki
kylässä.

Suuret villihärät tekivät myöskin lyhyitä vaellusretkiään siihen aikaan
Pohjolan metsissä: kulkivat kesän tullen pohjoiseen, ei kuitenkaan
Karjalan kannasta kauemmaksi, ja vetäytyivät talven tullen etelämmäksi
lumettomille maille. Toisinaan sattui jokin yksilö keväällä tulemaan
liian varhain ja joutui silloin usein metsästäjän saaliiksi. Sekä
saamelaiset että suomalaiset pitivät suuressa arvossa sen lihaa ja
erittäinkin sen paksua nahkaa, josta tuli mainioita hihnoja.
Akon-Jarakin oli joskus keväällä hirvenhiihdon aikana kohdannut näitä
jykeviä otuksia ja vahvassa lumessa saanut kaadetuksikin. Hän tiesi
myöskin, että villihärän ammuminen siihen vuodenaikaan sai lappalaiset
liikkeelle.

Erämiehillä on yleensä vilkas ja fantastinen mielikuvitus, eivätkä
kivikauden metsästäjät tehneet siinä poikkeusta: kuultuaan tai nähtyään
otuksista yhdenkään todellisuutta vastaavan piirteen täydensivät he
muun omasta mielikuvituksestaan. Kun lappalaiset kuulivat Nevan yli
härän ammumista matkivan äänen, ei se heidän mielestään voinut lähteä
muun kuin metsähärän suusta.

Eikä aikaakaan, niin Akon-Jara korkealta tähystyspaikaltaan huomasi
ovelan juonensa onnistuvan: hän näki joukottain lappalaisia hihnoihin
sidottuine koirineen lähestyvän joen jäätä.

Akon-Jara ei oikein tiennyt metsänkö vai ukkosenjumalaako olisi pitänyt
kiittää. Sydänkin jyskytti kuin moukari kylkiluihin. Mutta Kuningas ja
Tiera istuivat silloin aivan huoletonna havujen päällä odottaen, että
tuli tekisi työnsä. Toisinaan kävi Tiera keihäällään kaapimassa hiiltä
puun tyvestä, että tuli nopeammin polttaisi hongan poikki.

— Kun vain ehtisivät ajoissa... Olisikohan niitä vielä kiirehdittävä.

Ja metsäläinen luikautti vielä kerran niin, että kaiku monesta
kunnaasta vastasi.

Mutta sillä oli päinvastainen vaikutus. Lappalaiset pysähtyivät
kuuntelemaan ja näkivät savun nousevan vastaiselta rannalta. Metsähärkä
ja savu eivät sovi yhteen, ei ainakaan kukaan Vuoksen saamelaisista
ollut nähnyt metsähärkää savulla. Sen tähden lappalaiset tekivät toisen
päätelmän: suomalaiset olivat muka karjoineen muuttaneet vastakkaiselle
rannalle.

Ja Akon-Jara näki surukseen saamelaisten kääntyvän takaisin ja
hiihtävän kotiinsa vieläkin kiivaammin, kuin olivat äsken lähestyneet.

Sillä välin oli aurinko painunut jo puiden latvain tasalle; sen
viimeiset säteet silailivat vielä maisemia pian katoavalla kullallaan.
Pohjoinen taivas pohotti punaisena ennustaen lämmintä ilmaa seuraavaksi päiväksi
eikä kovin kylmiä öitäkään.

Miehet olivat väsyneet pitkästä hiihdosta ja jännityksestä. Kun
Kuningas arveli, että honka kaatuisi vasta seuraavana aamuna, tekivät
piirittäjät itselleen toisen tulen, asettivat kuusen havuja sen lähelle
hangelle ja nukkuivat vuoron perään toisen aina vahtiessa vankia.

Puoliyön tienoilla kuuli Tiera ympäristöltä outoa rahinaa, tuntui kuin
suksimiehiä lähestyisi nuotiota. Hän herätti Kuninkaan sikeimmästä
unestaan ja molemmat miehet tarttuivat aseihinsa. Mitään ei näkynyt,
mutta sen sijaan alkoi suhahdella nuolia joka taholta, eivätkä Kuningas
ja Tiera tienneet, minnepäin hyökätä.

— Älkää ampuko, saamelaiset, me olemme teidän ystäviänne, ajamme
”koirankuonolaista”.

— Ystäviä? ihmetteli joku metsästä. — Suomalaiset saamelaisten
ystäviä!

— Emme ole tulleet teidän alueitanne valtaamaan emmekä pyyntipaikkoja
omaksemme ottamaan. Metsää ja vettä on molemmille kansoille.

— Antakaa pois aseenne!

Suomalaiset viskasivat hangelle keihäänsä, jousensa ja veitsensä, he
kun luottivat hyökkääjäin hyväntahtoisuuteen. — Eikä ollut tapana
tappaa yksinäisiä erämiehiä, mutta aseet heiltä aina vallattiin
vahvemman oikeudella.

Saamelaisten päällikkö, koreaan peskiin pukeutunut Hirvaslompolo astui
esiin ja kokosi aseet. Parikymmentä muuta miestä asettui hänen
ympärilleen.

— Tämähän oli hyvä saalis! hän huudahti Kuningas Äyräpään tuntiessaan.

Hän viittasi miehilleen, jotka sitten sitoivat hihnoihin molemmat
suomalaiset.

— Tällaista vieraanvaraisuuttako saamein päällikkö osoittaa
suomalaista kohtaan? Etkö muista, että paljon suomalaisia tulee
perässä, hyvin paljon. Eikö Akon-Jara ole myös saamelaisten vihollinen.
Hän on tuolla puun latvassa.

Lappalaiset innostuivat pyydystämään Akon-Jaraa. Metsien erakolla oli
lujat hermot, niitä ei liika kulttuuri ollut kerinnyt pilata, mutta
moista koettelemusta ne eivät sentään kestäneet. Kun hän puusta voi
seurata, että liekit hetki hetkeltä kalvoivat yhä ohkaisemmalle
kaulalle hongan tyveä ja kun puu alkoi, vaikka ilma oli tyyni, hiukan
huojahdella, tuli hän yhä levottomammaksi. Hän katseli ympärilleen
maahan tarkastellen paikkoja, mihin honka kaatuisi ja oliko mitään
mahdollisuuksia paeta.

— Kohta se on maassa! kuiskailivat saamelaiset siirtyen ulommaksi.

— Akon-Jara tulemas maahan, Akon-Jara antautumas. Minä antamas hyvä
lahja, hyvä taikakalu.

Hän heitti jousensa ja nuolensa maahan ja laskeutui sitten itsekin puun
juurelle asettaen kätensä ristiin rinnalle antautumisen merkiksi.

Lappalaisen päällikön poika aikoi heti pistää hänet keihäällään
kuoliaaksi, mutta joku vanhempi mies teki kädellään torjuvan liikkeen.

Kovin oli metsäläinen avuttoman ja kurjan näköinen seisoessaan
ahdistajainsa edessä. Parta ja hiukset olivat puoleksi kärventyneet,
turkkinsa pahasti palanut ja savustunut, jäniskin, vitsalenkissä hänen
selässään oli miltei musta ja paljas. Entinen hurjan villi uhma hänen
käytöksestään oli kadonnut ja ruumiin sekä sielun lamaannus tullut
tilalle. Lappalaiset veivät hänetkin mukanaan.

Lappalaiset kuljettivat vangit kyläänsä. Kaikilta kolmelta oli kädet
sidottu hihnoilla selän taakse ja sitä paitsi oli heidät toisiinsa
köytetty siten, että Kuningas ja Tiera hiihtivät rinnan ja Akon-Jara
kolmen askelen päässä edellä. Heidän perässään kulki Hirvaslompolon
poika suksisauvoja kantaen, mutta toiset miehet hiihtivät sivulla
keihäs vasemmassa kädessä ja oikeassa suksisauva; kaikilla oli
varusteet valmiina siltä varalta, että vangit lähtisivät karkuun.

Kesäkylä, jossa oli noin parikymmentä nahka- ja lisäksi puolikymmentä
turvekotaa, oli joen niemekkeellä, majat aivan lähellä toisiaan. Tuskin
oli saattojoukkue ilmaantunut saarten takaa näkösälle, kun koirat
nostivat kylässä ankaran rähäkän. Ja voittosaaliin kera palaavat
lappalaiset vastasivat siihen ”oaa-oaa”-huudoin, joka siihen aikaan
merkitsi samaa kuin: ”voitto-voitto”.

Koko kylän väki oli vielä jalkeilla ja varuillaan: miehet sota-aseissa,
vaimot täysissä matkavarusteissaan ja ajoporot kylän reunassa valmiina.
Sillä eihän ollut mahdotonta, että saamelaiset häviäisivät ja heidän
täytyisi perääntyä. Kun voitonsanoma kuului joelta, synnytti se
liikettä ja hälinää kylässä. Miehet ja poikaset riensivät rantaan
tulijoita vastaan, mutta vaimot ja tyttäret kerääntyivät kotien
edustalle.

Ilo kohosi ylimmilleen, kun saattue ehti kotakehän aukealle.
Hirvaslompolo kuulutti alamaisilleen, mikä suuri voitto oli saatu,
mainiten samalla vangit nimeltään.

— Akon-Jara...? Kuningas Äyräpää...? ihmettelivät vanhukset, jotka
olivat näistä miehistä kuulleet paljon puhuttavan. Nämä olivat koko
saamein heimolle antaneet paljon päänvaivaa ja jalkajuonia.

— Kolme kärpästä yhdellä iskulla, kehaisi saamelaisten päällikkö.

— Mutta kärpäset voivat vielä lentää, kun niiltä ei ole siipiä
katkottu, sanoi heimon vanhuuttaan tutiseva Oukka-noita vankeja
katsellen.

Poikasia huvitti enemmän karvainen ja risainen Akon-Jara. He
kerääntyivät kehäksi hänen ympärilleen ivasanoilla häntä
pommittelemaan:

— Mitä kuuluu metsän mörököllille?

— Peloittelepa nytkin marja- ja metsämiehiä!

Tytöt sen sijaan piileskelivät äitiensä helmojen takana ja
kurkistelivat sieltä vihollisiaan.

Päällikön käskystä tehtiin kentälle nuotio, jonka ääreen vangit saivat
istuutua jalkojensa päälle ja tarkoin vartioituina. Miehet kokoontuivat
päällikön kotaan yhteiseen tärkeään neuvotteluun, joka näytti koskevan
vankeja.

Mutta sillä aikaa Kuningas Äyräpää päällikön silmin tarkasteli
lappalaiskylää ja arvioi sen asukasmäärää. Sen jälkeen hänen huomionsa
kiintyi Akon-Jaraan, jota hän sydämestään vihasi senkin vuoksi, että
tämä oli saattanut heidät satimeen ja myös siksi, että hän vieläkin
epäili tätä syylliseksi Muolan katoamiseen. Koston ja vihan tunteet
olivat hänessä niin voimakkaat, että ne saivat hänet hetkeksi
unohtamaan, että hän itsekin istui nyt vankina ja että hänenkin
kohtalostaan juuri päällikön kodassa neuvoteltiin. Murhaavan vihaisia
silmäyksiä hän heitteli väsyneenä ja nälkäisenä kyyröttävään erakkoon.
Jos hänen kätensä olisivat olleet vapaat, niin hän olisi hyökännyt kuin
ilves niskaan ja nutistanut kuoliaaksi.

Tähän vaikutti kuitenkin ajon liiaksi kuumenneissa aivoissa synnyttämä
kiihko eikä terve harkinta. Tarkemmin asioita punnitessaan siitä osa
haihtui.

Eräässä merkityksessä Kuningas tunsi mielenkiintoa villiä kohtaan,
vaikkei sitä suoraan myöntänyt; hän näet ihmetteli, että Akon-Jara oli
tullut aarniometsässä toimeen ilman kenenkään apua, olematta millään
tavoin tekemisissä yhdenkään ihmisolennon kanssa ja sitä paitsi
vihollistensa vainoamana. Hän katseli nuotion valossa hänen jänteviä,
pronssinkiiltoiseksi savustuneita käsivarsiaan, jotka turkinhihojen
repaleista työntyivät paljaina esille, hän tarkasteli luolamiehen
silmiä, joissa välkähteli eläimellinen pälyily ja terävyys; hän
huomasi, että vanki istuessaan päätään kääntämättä seuraili
ympäristöään silmillään.

— Valpas peto! myhäili Kuningas itsekseen miltei kokonaan unohtaen,
että itsekin oli vaaranalaisessa asemassa.

Enimmän Kuningasta kiinnosti kuitenkin se, että Akon-Jara oli
elämällään todistanut, kuinka ihminen on kekseliäin kaikista olennoista
ja kuinka aarniometsä oli rikas luonnon antimista; eihän köyhässä
ympäristössä olisi yksinäinen, kiviaseilla varustettu mies tullut
toimeen ankaran talven yli.

Suomalaisten kesken oli nimittäin ollut kinaa siitä, voiko ihminen elää
talvella niin kaukana pohjoisessa — lappalaisia he eivät silloin
ottaneet lukuun, ne kun heidän mielestään olivat jotakin alempaa rotua.
Kun puolivillikin mies yksin voi hankkia elatuksensa, niin tottapa
silloin Kuninkaan mielestä paremmilla aseilla varustetut ja
korkeammalla kehitystasolla olevat suomalaiset siellä elävät. Varsinkin
vaimot olivat vastustaneet koko muuttoa, ja Muolan katoamisen jälkeen
olivat pohjoiset seudut tuntuneet heistä miltei peloittavilta.