KUN KORVEN KYNNET LÖYHTYIVÄT.

Kiveliö oli ehkä liian kovakouraisesti kohdellut jo ensi yönä
suomalaisia uudisasukkaita. Erämaa ei tunne vieraskunniaa, vaan
tervehtii jokaista, ken siihen asumaan aikoo, kuin karhun käpälin,
suden hampain ja ilveksen terävin kynsin. Moni on sen tylyyden vuoksi
takaisin ihmisten ilmoille pyörtänyt.

Mutta ei säikähtänyt siitä suomen suku, ei kääntynyt takaisin Kalevan
kansa.

Seuraavana aamuna, kun yöllisen taistelun jälkiä peiteltiin ja
paikkailtiin ja kun jotkut pyrkivät päivittelemään korven kohluja,
Kuningas lohdutteli ja rohkaisi väkeään:

— Kun kovan kokee, tulee pehmeä perässä. — Siihen tyydyttiin ja
taloksi ruvettiin.

— Kyllä ne korven kynnet vielä löyhtyvät, ennusteli Tierakin, jolla
oli jo entisiä, monikesäisiä kokemuksia elämästä Nevan varrella.

Vahinko siis otettiin vastaan lakonisen tyynesti. Kun se kerran oli
kohdannut, oli se nurkumatta kestettävä, mikäli se oli sallimuksen
määräämä. Mutta Talla-ukko uskotteli, että susien yöllinen hyökkäys ei
ollut tavallinen, vaan lappalaisten noidan nostama.

— Se on kostettava, koko saamein heimo on ajettava pois, muuten ei
kauan nouse savu Joutsenniemeltä, jurnutti noita.

— Miksi et kosta, kun sinulla on voimat vallassasi? kysyi Kuningas,
vaikka hän hyväksyi ukon ehdotuksen; olihan siinäkin yksi lisäaihe,
jolla voi kiihdyttää heimon vihaa lappalaisia kohtaan.

Talla katsoi Kuningasta kysyvästi ja ihmetellen, oliko hän niin
tietämätön, vai viisasteliko hän.

— Kuka noita voisi nostattaa petoja repimään toisen karjaa, ellei käy
itse paikalla ja tee taiat. Lappalaiset ovat käyneet täällä tänäkin keväänä,
mutta minä en milloinkaan heidän kylässään. Siinä on syy,
miksi en voi nyt heille kostaa.

Heimon väkeä oli kertynyt tätä mahtimiesten keskustelua kuuntelemaan ja
kuulemaan, mihin töihin piti ensiksi ryhtyä.

— Mistä tiedät, että saamelaiset ovat käyneet täällä? kysyi Kuningas.

— Katselehan tätä!

Ja noita antoi hänelle omituisen näköisen onkivehkeen. Sen siima oli
punotuista peuran jänteistä, koukku hirven sarviluusta ja painona
pitkulainen kivi, johon oli iskemällä tehty kaula siiman silmustamista
varten.

— Hiiden penikat!

Sen jälkeen Talla haki kodasta heinätukon, joka oli ollut ihmisen
talluksena, ja antaessaan sen Kuninkaalle hän huudahti:

— Tutkihan tätäkin! Käyttävätkö kalevalaiset tällaisia heiniä
kengissään?

Ne olivat selviä merkkejä siitä, että kylässä vierailleet kalastajat
olivat olleet lappalaisia; niillä oli tapana jo silloin valmistaa
erityisen huolellisesti kenkäheiniä limaskoista.

Kuningas viskasi talluksen vihaisesti maahan. Lappalaiset olivat
nähtävästi asuneetkin kalevalaisten kodissa ja luultavaksi ”pahalla
silmällä” katselleet kaikkea eli kuten silloin sanottiin ”silmänneet”
kylän. Se merkitsi, että kylä oli noiduttu, mikään elinkeino ei siinä
menestynyt, ennenkuin oli tehty vastataiat. Tähän otaksumaan saatiin
vielä lisätodistuksia. Muutaman kodan katolta löydettiin kala, suuri
hauki, jonka suu oli kivellä pönkitetty ammolleen, neljä tikkua
pistetty jaloiksi ja asetettu sitten seisomaan majan harjalle. Siellä
se irvisteli uudisasukkaille kuin hiiden koira, ja väki uskoi
lappalaisten siihen keskittäneen kaiken pahan, onnettomuuden ja
halveksumisensa.

— Herjat, minkä keksivät! kiukutteli Kuningas pudottaen keihäällään
kuivettuneen kalan alas.

Siitä päättäen lappalaiset olivat käyneet Joutsenniemellä syksyllä, kun
kalevalaiset kalamiehet jo olivat palanneet etelään.

Seurasi pitkä neuvottelu heimon vanhimpain miesten kesken. Kysymyksessä
oli perin tärkeä asia, se, että voitiinko ollenkaan jäädä enää
Joutsenniemelle, vai oliko viisainta etsiä uusi kylän paikka ylempää
joen varrelta. Mutta kun Talla tekeytyi taioillaan poistamaan
kateellisen vihollisen tenhotusten ja taikojen tehon, päätettiin jäädä
kylään.

Toinen melkein yhtä tärkeä asia oli, käydäänkö jo kevätkelien aikana,
jos niitä näytti riittävän, lappalaisia kurittamassa ja etsimässä
sitten talvikylästä kadonnutta Muola -emäntää, jonka kohtalo painoi
kuin kivi Kuninkaan sydäntä ja masensi koko heimon mieltä. Hänet oli
pelastettava, mutta miehet olivat epätietoisia, milloin hetki olisi
sopivin. Voiton ja tappion vaaka oli jo silloin herkkäliikkeinen. Pieni
harkitsematon teko voi sen viisarin kääntää tappionkin puolelle.
Kelirikon aika oli kohta käsissä, joki tulisi muutaman viikon perästä
luomaan jääpeitteensä, kevätkalastuksen ja -metsästyksen aika oli kohta
parhaallaan ja heimon oma elämä oli saatava varmemmalle kannalle. Nämä
syyt pakottivat kalevalaisia siirtämään sotaisat puuhat tuonnemmaksi.
Lisäksi tuli sekin, ettei Kuningaskaan tiennyt lappalaisten talvikylien
paikkaa.

Kuinka perinpohjin saamelaiset lienevät taikoneetkaan kylän, niin yhtä
huolellisesti kalevalaisten oma noita poisti ”pahannenät” sekä kodista
että koko kylän alueelta. Hän kiersi ensin myötäpäivään Joutsenniemen
vetäen perässään päällikön keihästä siten, että sen kärki piirsi maahan
ja lumeen uran. Sen jälkeen hän kiersi sen tulikekäleellä. Mutta
molemmilla kerroilla hän jätti tien kohdan ”auki”, jotta pahat voimat
pääsisivät pakenemaan kylästä. Ukolla näet oli se käsitys, että mihin
hän viivan piirsi, sen yli eivät pahat voimat päässeet.

Kun saartaminen oli suoritettu, keräsi Talla saamelaisten jättämät
esineet: hauen, onkivehkeen ja talluksen, heitti ne nuotioon palamaan
ja siirtyi sitten itse sivulle katsomaan, minnepäin savu kaatui. Heimon
väki kerääntyi kehäksi hänen taakseen.

— Jos savu kallistuu kotiinpäin, on paras hylätä tämä paikka, jos se
häipyy poispäin, on se merkkinä siitä, että lumous lakkaa, ilmoitti
Talla.

Tämä tiedonanto lisäsi hetken jännitystä. Henkeään pidättäen he
seurasivat savun kumpuilemista nuotiosta. Palaneen kalan karren haju
lisäsi toimituksen salaperäistä tehoa.

Nykyajan ihmisistä, jotka eivät usko salattuihin voimiin, olisi kaikki
tuo näyttänyt joutavalta ilveilyltä, ja he olisivat kai nauraneet
noidan puuhille, mutta muinaissuomalaisten tarumainen maailmankatsomus
oli toisenlainen. Näkyväisessä luonnossa he luulivat liikkuvan lukuisia
jumalia ja haltioita, hyviä ja pahoja, joita ihminen voi lepytellä
itselleen suosiolliseksi, mutta eräitä myös toisille vahingollisiksi.
Nämä henkiolennot heille toisinaan muka ilmestyivät näkyväisessäkin
muodossa. Haltioilla oli suuri vaikutus sekä yksilön että heimon
menestymiseen.

Ei siis ihme, että kalevalaiset hengittivät helpommin nähdessään savun
painuvan Tallan jättämää ”porttia” kohti.

— Nyt ne menevät! kuului kuiskauksia naisten parvesta.

— On se tuo Talla sentään tavallista miestä mahtavampi, mainitsi joku
miesten joukosta.

— Hän onkin hammas suussa syntynyt, tiesi toinen.

Talla-ukko näki tulleen hyvän tilaisuuden nostaa omaa mahtiaan heimon
silmissä. Sen tähden hän otti kumpaankin käteensä koivun vitsan ja
piiskasi niillä savua jupisten jotakin loitsua hampaittensa lomitse. Ja
kun kaikki esineet olivat palaneet, viskasi hän vitsatkin tuleen. Se
merkitsi toimituksen loppua ja sitä, että Kalevan heimo sai ilman
”nostettujen” henkien vainoa asua Joutsenniemellä.

Tämän toimituksen jälkeen vielä tarkastettiin kodat ja niiden
ympäristöt, ettei yhtään lappalaisilta jäänyttä esinettä ollut niissä.
Mitään merkillistä ei niistä löydetty. Viimein Talla meni katsomaan
pientä kala- ja riista-aittaansa, joka oli rakennettu korkean kannon
päähän pyöreistä hirsistä ja katettu tuohilevyillä. Se oli melkein
samanlainen kuin lappalaisten ”njolla”, joita vieläkin näkee Kuollan Lapissa
.

Tuskin oli noita noussut kärväsportaita sen ovelle ja kurkistanut
sisälle, kun hän säikähtyneenä hyppäsi alas huudahtaen:

— Siellä on vielä paholainen.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen näki koko heimon väki: irvistelevä
peto, jonka silmät hämärässä hehkuivat, katseli maristen aitan aukosta.
Samassa musta, noin koiran kokoinen eläin hyppäsi maahan ja koiralauman
’seuraamana laukkasi metsään kirkuvien naisten ja lasten parven ohi.

— Ahmahan se vain oli, sanoi Kuningas hymähdellen Tallan
säikähdykselle.

Toisetkin miehet olisivat jossakin toisessa yhteydessä ivailleet ukkoa,
mutta äskeinen vakava hetki jännitti vielä mieliä.

Ahma oli jo kivikaudella metsä- ja kalamiehelle vahingollinen; se oli
rohkea ryöväri ja varas, joka kävi hänen kätköjään kaivelemassa ja
syömässä, puhumattakaan niistä vahingoista, joita se teki
karjalaumoissa. Juuri ahmojen ja karhujen takia erämies teki
varastoaittansa paalun päähän, mutta sittenkin sattui usein, että ahma
kiipesi niihinkin ja pääsi varastoihin käsiksi katon kautta.

Kun Kuningas vuorostaan kiipesi varastoaitan ovelle, veti hän sieltä
ulos kaksi pahasti ärisevää ahman poikasta, jotka tapettiin ja joiden
kallot naulattiin niemen tyvellä kasvavaan uhrikuuseen.

— Näettekö, miten korven kynnet löyhtyvät ja sen vahinkoeläimet
pakenevat ihmisen tieltä, puheli Kuningas heimolleen. Ihminen on
korpien valtias. Mihin hän tositeolla asettuu, siitä korven voimat
kaikkoavat.

— Ja jos varsinkin hänellä on henget vallassaan, lisäsi Talla.

— Hyvät aseet ovat pääasia.

— Eivät aseet yksin auta.

— Tietysti pitää olla mies asetta käyttämässä.

— Ja hyvät haltijat apuna sekä loitsun mahti. Olihan Ohta siellä
etelässä vahva mies ja hänellä oli hyvät aseet. Mutta kuinka kävi?
Karhu söi miehen, kun hän vetoa lyöden oli lähtenyt yksin pedon ajoon
ja unohtanut karhun lumoussanat. Keihäs oli kyllä miehellä terävä,
mutta hänen pistäessään karhua rintaan ”hiisi pontta pyöräytti, lempo
tempasi tereä” ja siksi keihäs luiskahti sivulle. Pahasti runneltuna
löydettiin sitten Ohta erämaasta. Unohtanut oli poloinen karhun
lumoussanat, jotka kiukkuisemmankin pedon seisauttavat metsästäjän
eteen.