SISÄLLYS:
1.
TOPIN SYNTYMÄPÄIVÄ.
Kolmantenatoista päivänä kolmatta kuuta Topi täytti kolmetoista duotta.
Päivän sankari herätettiin yhtä riemukkaasti kuin oli tehty hänen
edellisinä syntymäpäivinänsä. Isä ja äiti, Pipa ja Nipa, Anna-täti ja
Marjaliisa, karva-Nalle ja nöpö-Naama, sanalla sanoen kaikki koko
perhekunta oli tässä aamuvarhaisessa juhlatoimituksessa saapuvilla.
Soitto ja laulu kuului varmaan kaikkiin kolmeen naapurihuoneistoon
samassa kerroksessa ja vastaaviin asuinpaikkoihin kolmannessa ja
viidennessä kerroksessa. Isä soitti viulua, toiset lauloivat. Myös
karva-Nalle ja nöpö-Naama näyttivät aukovan suutaan ja nikkaavan
silmäänsä.
Herätyslauluna oli vanha tuttu: Topi kulta! Topi kulta! Päivänsankari
muisti kuulleensa sen monena vuotena jo tätä ennen, mutta yhtä hauska
se oli aina. Topi kuunteli sitä silmät ummessa. Sitten hän aukaisi
hitaasti silmänsä, oli heräävinään ja kovasti ihmettelevinään. Mutta
viimeisissä kertosäkeissä hän jo itse oli mukana ja lauloi
voimallisesti tahtia lyöden: — Kellojasi soita, kellojasi soita! Piu,
pau, pou. Piu, pau, pou!
Kun laulu vihdoin oli saatu loppumaan, riensivät kaikki kädestä pitäen
onnittelemaan päivänsankaria. Hän vastaili kummallakin kädellään,
syleilikin kaikkia, jotka kylliksi lähelle tulivat. Sillä tavalla hän
pian selviytyi koko joukosta. Hänen huomionsa kiintyi nyt entisiltä
vuosilta tuttuun syntymäpäiväpöytään, joka oli nostettu hänen sänkynsä
viereen. Siinä oli keskellä punakukkainen ruusu ja sen ympärillä paloi
kolmetoista joulukuusesta jäänyttä kynttilää. Niistä muutamat olivat
vielä lähes sormen mittaisia ja paloivat iloisesti. Mutta kynttilöiden
välissä punoitti kolmetoista omenaa. Topi näki sen suoralta kädeltä,
vaikka ei ehtinyt laskemaan.
Kuin merkkipäivän kunniaksi alkoi koulukin tänään vasta yhdeksältä.
Puolisen tuntia Topi huoletta saattoi poltella kynttilöitään ja
nauttia juhlastaan. Hän veti peittonsa ylemmäksi ja siirotteli
kolmitoistaliekkistä syntymäpäiväpöytää sormiensa lävitse. Kynttilät
kasvoivat hänen silmissään. Ne olivat kuin iloisia tonttupoikia, jotka
tanssivat joulukuusen ympärillä. Kuusena oli kynttilöiden keskellä
oleva syntymäpäiväkukka, joka sekin kasvoi ja sai kirkkaita tähtiä sekä
hopea- ja kultalankoja ympärilleen. Mitä pienemmälleen Topi silmänsä
sulki, sitä kirkkaammin kuusen kulta ja hopea hänen silmissään
välähteli, sitä iloisemmin pienet tonttupojat piirileikkiänsä
hyppelivät.
Koulussa Topin syntymäpäivästä tiesi ainoastaan Lahtisen Esko, Topin
paras toveri. Esko oli hyvä poika ja rehti toveri. Ei koulussa eikä
partiossa Topi tuntenut hänen vertaistaan.
Eskon isä oli kuollut. Talvisin Eskon joka päivä täytyi auttaa äitiään,
joka kävi ansiotöissä. Kesäisin Esko itsekin jo ansaitsi sievoiset
rahat erään ruokatavarakaupan juoksupoikana. Ansaitsemansa rahat hän
luovutti äidilleen. Varmaan ne perheessä hyvään tarpeeseen olivat,
mutta tuskinpa kaikki pojat silti näin olisivat menetelleet. Esko itse
vakuutteli, että hän oli äidilleen velkaa paljon enemmän kuin
milloinkaan kykenisi takaisin maksamaan ja että antaminen oli hyvin
hauskaa, vielä hauskempaa kuin ansaitseminen. Kukapa muu sen niin hyvin
olisi tietänyt kuin Esko.
Vaikka Eskolla koululäksyjensä lisäksi oli näin paljon puuhaa, riitti
hänellä aikaa moniin hyviin harrastuksiin. Hän soitti viulua, jonka
isältänsä oli perinyt. Hän harrasti urheilua kesällä ja talvella.
Partiossa hän aina oli mies paikallaan. Kun Topi kerran oli tätä
ihmetellyt, oli Esko vain nauraen kädellään huitaissut: Almanakassa on
365 päivää! Kun yksi loppuu, niin ostetaan uusi! Sellainen hän oli,
reipas ja hauska poika.
Esko tuli illalla juuri sopivimpaan aikaan. Muita vieraita ei
tullutkaan, paitsi Lauri-setä, mutta hän olikin talon jokapäiväinen
vieras.
— Jaa, jaa sitä Topi-poikaa, kun vääntyy vain lähemmäksi aikuisen
miehen mittaa... aloitti Lauri-setä.
Mutta hänen puheensa keskeytyi, koska hänen välillä täytyi viritellä
piippuaan, ettei se kokonaan olisi sammunut. Se sammui siitä huolimatta
kuten tavallisesti, minkä jälkeen setä saattoi rauhassa jatkaa.
— On se merkillistä tämä luonnon järjestys. Kolme vuotta sitten olin
minä puolta pitempi ja neljä kertaa vanhempi kuin Topi. Nyt tuskin
lienen enää kuin kolmannesta pitempi ja kolme kertaa vanhempi.
Lauri-setä yritti jälleen viritellä piippuaan. Topin isä ehätti tällöin
väliin.
— Ja kun kuluu kolmekymmentä vuotta, niin monikaan ei huomaa teissä
eroa ei mitassa eikä vuosissa.
Juttelua jatkui. Väliin leikittiin ja laulettiin, kaikki
yhdessä ja joku yksinäänkin. Mutta kun isä sanaleikin pantteja
lunastettaessa joutui tuolilla seisten äidin edessä laulamaan kymmenen
”kukkokiekuuta”, ei lasten riemulla ollut rajoja. Lauri-setä tällaisen
tehtävän hänelle keksi. Hetkistä myöhemmin hän sai kyllä keksinnöstänsä
täyden maksun. Taskukelloansa lunastaessaan Lauri-setä joutui ryömimään
ruokapöydän ja kahden nojatuolin välitse paavin luokse Canossaan. Paavi
ei ollut kukaan sen kummempi kuin Anna-täti. Äidin punainen kahvimyssy
oli hänellä hiippana ja vanha ikkunaverhon kannatinputki valtikkana.
Kaikilla oli hauskaa. Maijaliisa ihan itki, niin kovasti häntä
nauratti.
Sitten seurasi vakavampaa, eipä silti vähemmän hupaisaa. Äiti asetteli
ruokapöydälle pikkulautaset ja lusikat ja Maijaliisa kantoi keittiöstä
kukkupää vadillisen ohukaisia, sokeriastian ja kulhollisen
kuningashilloa. Kuningashillo oli syntymäpäivän juhlaherkkua ja
ohukaiset lasten ja Lauri-sedän himoruokaa. Hän nimitti niitä
”plätyiksi”, marjahilloa syltiksi ja haarukkaa kahveliksi. Lauri-setä
on kieliasioissa sekä itsepäinen että vanhanaikainen. Hän sanoi, ettei
hän milloinkaan suostuisi vaihtamaan vanhoja hyviksi koettuja
suomalaisia sanoja kaikennäköisiin veden kanssa juotaviin, jotka eivät
olleet suomea eikä esperantoa, enempää kuin mitään muutakaan maailman
valtakieltä.
Näistä asioista äiti ja Lauri-setä usein keskenään kiistelivät.
Syönnin jälkeen Esko soitteli muutamia kappaleita viululla. Topi
säesteli häntä pianolla. Yhdessä he usein ennenkin olivat soittaneet,
jopa kerran koulun kuusijuhlassa. Eskolla oli hyvä korva. Hän ei monia
kappaleita yritellyt, mutta minkä hän kerran otti, sen hän esitti
puhtaasti. Nyt he viimeiseksi esittivät äidin mielilaulun: On kesän kirkas huomen
ja suvi...
Miten puhtaasti Esko sen veti! Ihan se sydäntä hiveli. Topi hiljensi
säestystänsä paremmin kuullakseen. Hän olisi voinut lyödä vetoa siitä,
että äiti kuunteli sitä kyynelet silmissä. Mutta että myös Lauri-setä
niin pehmentyi, että unohti piippunsa kylmilleen. Sitä hän sentään ei
olisi uskonut. Lauri-setä innostui kertomaan, miten Esko oli viime kesänä
kalamatkalla pelastanut mehiläisen järvestä.
Esko alkoi vetää reipasta laulua: Juokse porosein, poikki vuoret,
maat.. Topi säesteli rivakasti, eikä kuultu, mitä Lauri-setä vielä
olisi tahtonut sanoa. Hän lienee unohtanut asian eikä sanonut sitten
enää mitään, täytteli vain piippuansa. Mutta kun pojat olivat päässeet
lappalaislaulun viimeisen säkeistön loppuun, paukautti Lauri-setä, että
kaikkien oli se kuultava, soittajienkin.
— Milloinka alkaa teidän hiihtolomanne? Vai annetaanko sitä tänä vuonna
teille ollenkaan?
— Viikon kuluttua se alkaa! Kahdeksan päivää se kestää! riensivät
pojat kilvassa hänelle selittelemään. Silloin he aikoivat hiihtää
kesämajalla Kokkomäessä ja Kaitarannalla. Niistä olisi nähtävästi
riittänyt juttua pitemmällekin, ellei Lauri-setä taas olisi
täräyttänyt:
— Ei tässä talvella mihinkään Kaitarannoille lähdetä! Tuntureille me
ensi viikolla lähdemme, että sen tiedätte! Kustannan Topin matkan
syntymäpäivälahjaksi. Esko saa saman lahjan pelastamansa mehiläisen
vuoksi.
Se oli syntymäpäiväjuhlien loppu, oikea paukkujen paukku. Esko ei
tahtonut osata kotiinsa suoraa katukäytävää pitkin. Topi ei saanut unta
ainakaan kahteen tuntiin.
2.
SUKSET JA MUUT VARUSTEET.
Seuraavana aamuna pojat tapasivat toisensa koulun portilla iloisina ja
onnellisina. Esko oli kertonut suuresta uutisestansa äidilleen. Tällä
tietenkään ei ollut mitään Lauri-sedän tarjousta vastaan. Hänkin
iloitsi poikansa onnesta. Esko kyllä oli hänen mielestänsä tuollaisen
virkistysmatkan ansainnut, vaikka äitinä hän oli sitä liian läheinen
kenellekään sanomaan. Itse hän ei milloinkaan olisi kyennyt sitä
pojallensa hankkimaan.
Eskon äiti tunsi Lauri-sedän. Pari kertaa he olivat olleet samaan
aikaan Topin kotona vieraisilla. Hän oli saanut mitä parhaimman
käsityksen tästä hiljaisesta myhäilevästä miehestä, jonka seurassa
lapset mielellään viihtyivät. Tuollaisen setämiehen hoiviin saattoi
huoletta uskoa poikansa. Eivätkä Topi ja Esko enää oikeastaan mitään
lapsia olleetkaan. Partiossa ja monissa käytännöllisen elämän
tehtävissä Esko oli kehittynyt ihmeteltävän omavaraiseksi. Sitäpaitsi
oli olemassa Hän, jonka edessä kaikki olivat lapsia ja joka hoivasi
kaikkia lapsiansa. Siihen uskoon ja kokemukseen Eskon äiti oli tullut
iloista ja suruista vaiherikkaan elämänsä aikana.
Koulutunneilla Topi ja Esko olivat hieman hajamielisiä, mikä ei ole
ihmeteltävää. Mutta niin olivat monet muut oppilaat ja eräät
opettajatkin, vaikka heillä ei liene ollut siihen tällaista aihetta.
Hiihtokeli oli mainio, ja hiihtoloma alkaisi muutaman päivän kuluttua.
Jokainen halusi viettää sen parhaimmalla tavalla. Topin ja Eskon
koulussa tuskin lienee ollut yhtään sellaista tyttöä ja poikaa, joka
olisi halunnut viettää hiihtolomansa sängyssä maaten ja naulankantoja
lukien.
Kun Topi iltapäivätuntien päätyttyä juoksi kotiinsa, oli Lauri-setä
siellä jo häntä odottelemassa. Matkavarusteita oli lähdettävä
hankkimaan. Sellaiselle retkelle ei ollut lähtemistä kehnoissa
riitineissä. Tämän seikan näytti jo myös Topin äiti oivaltaneen. Nutun
ja sukan parsiminen oli hänellä täydessä menossa. Anna-täti, viralta
pantu paavi, auttoi häntä siinä, minkä suurelta touhultaan kerkisi.
Mutta ihme ja kumma! Juuri sama toimi oli Eskon äidillä, kun Topi
juoksi Eskoa kaupungille noutamaan. Miten äidit ihan pyytämättä
osaavatkin olla niin huolehtivaisia!
He ajoivat raitiovaunulla keskikaupungille Hanneksen kauppaan, jossa
Lauri-setä näytti olevan vanha tuttu. Kuuluisa juoksija, nykyinen
urheilukauppias myhäili heille myymäpöytänsä takaa: Mitä nyt? Onko
vanhapoika tullut isäksi vaiko kummisedäksi? Mitäpä Lauri-setä muuta
kuin myhäili vastaan: Miksikä ei vaikka isäksi, kun on tällaisia
poikia, jotka kelpaavat vaikka tunturihiihtäjiksi! Ja nyt katsellaan
vähän kamppeita sille retkelle!
Poikia ujostutti aika tavalla. Siinä heitä tarkasteli hymyilevä
urheilumies, maailman kuulu. Eivätkä he edes tietäneet, mitä he
olisivat tarvinneet ja mitä ”kamppeita” Lauri-setä tarkoitti. He
hypistelivät neuvottomina lakkejansa ja uusia suksia, joita
lattiatelineellä oli kymmenittäin. Mutta setämiehet, ostaja ja myyjä
eivät ujostelleet vähääkään ja pian he näyttivät päässeen
yksimielisyyteen siitäkin, mitä varusteita tunturihiihdossa
tarvittaisiin. Hannes-setä oli itse tuntureilla käynyt. Sitäpaitsi hän
jo usean vuoden aikana oli varustanut sinne monta lähtijää.
Ensiksi valikoitiin sukset ja niihin kuuluvat tarvikkeet. Poikien
hiljaista vastaväitettä, että heillä jo muka oli sukset, ei otettu
kuuleviin korviin. Lauri-setä tiedusteli, mikä oli tunturisuksen
viimeinen huuto. Hannes-setä esitteli sen. Se oli siinä juuri heidän
edessään, monesta erilaisesta ja tarkoitukseensa sopivasta puulajista
liimaamalla tehty. Se oli yhtä kevyt kuin koivusuksi, yhtä kestävä kuin
ulkomaalainen hikkorisuksi. Sen syrjät olivat tehdyt kovakoivusta, joka
oli vielä kestävämpää kuin hikkori. Kovalla hankiaiskelillä ei
tunturille ollut tavallisella koivusuksella lähtemistä, koska
keväthanki raapaisi siellä suksen reunaa kuin santapaperi.
Näin Hannes-setä puheli, ja pojat katselivat äänettöminä punoittavin
korvin niitä ihanteellisia tunturisuksia, joita he usein yhdessä olivat
urheilukauppojen akkunoissa katselleet ja joista he öisin yksikseen
olivat uneksuneet. Että he näin pian pääsisivät tällaisten
tunturisuksien omistajiksi, sitä he tätä ennen valveilla ollen eivät
milloinkaan olisi todeksi uskoneet. Tosi siitä nyt vain näytti tulevan.
Kun Lauri-setä kuuli, ettei tällä tavalla valmistetuissa
tunturisuksissa ollut juuri valikoimisen varaa, toisin sanoen, että
jokainen pari niistä oli yhtä hyvä kuin jokin toinen, oli asia hänen
mielestään selvä. Otettiin vain heti eroon kolme paria miesten paino-
ja pituusvaatimukset huomioon ottaen. Lauri-setään nähden ensin
mainitut vaatimukset eivät juuri vähäiset olleetkaan. Täysissä
tamineissa hänen painonsa puuttui sadasta kilosta sataa grammaa tuskin.
Sitten valikoitiin sauvat, kumit ja siteet. Siteiksi otettiin
”rotanloukut”. Ne olivat pitävät ja hauskan näköiset. Vielä oli
varattava rasvoja, pohjavoidetta, suojakelin voidetta, vitikeliä ja
karkeata hankea varten, monta tölkkiä kutakin. ”Vara ei venettä kaada”,
oli yksi Lauri-sedän suosituimpia sananlaskuja, ja tunnontarkasti hän
nytkin näytti sitä noudattavan. Miten nuo kaikki paketit edes kotiin
saataisiin? ajatteli Topi itsekseen.
Mutta Lauri-setä näytti ottaneen tämänkin varauksen huomioon. Hän antoi
ottaa pöydälle puoli tusinaa suuria selkäreppuja, joista hän hyväksyi
ja itselleen omisti kaikkein suurimman ruskeakankaisen ns. satularepun.
Se oli niin avara, että jauhosäkin tahi jakkaralla kirjaansa lukevan
koulupojan olisi nähtävästi voinut vajottaa sinne. Topille ja Eskolle
Lauri-setä osti pienet vihreät reput. Sitten valikoitiin termospullot
ja sopivat lumilasit joka miehelle. Mutta Lauri-setä näytti olevan
tänään täyttymätön ja halusi yhä lisää tavaraa.
— Tarvitsettehan te tukevapohjaiset hiihtokengätkin! Kuinkas
tuommoisilla sämpylöillä tuntureille! hän arveli. Se oli pojille taas
uusi yllätys, mutta minkäpä he Lauri-sedälle mahtoivat.
Itselleen setä otti kahdet, koska hän oli kuullut, että vähintään kaksi
kenkäparia kuului aikuisen tunturihiihtäjän vakiovarusteisiin. Sitten
hän ei enää ottanut mitään muuta, paitsi hyvän linkkuveitsen
kummallekin pojalle. Lauri-sedällä itsellään oli tuppipuukko, joka
yksinään vastasi kahta hyvääkin linkkuveistä, siitä huolimatta, ettei
siinä ollut kuin yksi terä. Puukonterästä hän muisti vielä partakoneen
terät. Ei kai miehen sentään tarvinnut olla mikään karvainen alkuapina,
vaikka viikoksi hävisikin Lapin noitien ja karvakoipien keskeen.
Tämän jälkeen ei otettu mitään. Eikä Hannes-setä enempää olisi
myynytkään. Jokin raja toki täytyi olla myös tunturihiihtäjillä.
Lähdettiin. Hannes-setä toivotti heille hyvää matkaonnea. Ensimmäisen
raitiovaunun etusillalla oli heille kaikille tilaa. Pian kilkahti kodin
ovikello.
Mutta kaiken iltaa oli heillä hauskaa puuhaa suksisiteiden
kiinnittämisessä, kenkien nauhoittamisessa, niin myös Lauri-sedän
mahdottoman suuren selkärepun tyhjentämisessä ja jälleen täyttämisessä.
Topin isä katseli vieressä, naurahteli ja murahteli:
— Kun vanhaapoikaa alkaa huiputtaa, niin se alkaa päästä! Menehän nyt
ja pistä kaikki rahasi maailman turhuuksiin, tunturisuksiin, rasvoihin
ja selkäreppuihin! Ota ja vaateta toisten ihmisten tenavat
vastuksiksesi! Niinkuin ei aikuinen mies yksinään yhtä Lapin matkaa
osaisi tehdä!
Lauri-setä ei kiiruhtanut vastaamaan. Tapansa mukaan hän ensin ajatteli
samalla kuin väänsi ruuvinaulaa kovaan suksen jalustaan kiinni.
— Jokainen asia on vähän sillä tavalla, kuinka kukin haluaa sen ottaa,
maailman turhuudet ja pään huiputtamisetkin. Ja mitä tuli kaikkien
rahojen menettämiseen, niin siinä suhteessa uutinen oli hiukan
liioiteltu. Oli jäänyt toki matkarahat. Ehkäpä riittäisi vielä
puurorahoiksikin, kun taitavasti käsiteltäisiin.
Niinkuin isä ei olisi sitä tietänyt. Ei hän tosissaan Lauri-sedälle
pauhannut, sen tiesi koko talon väki. Isästä oli vain niin hauskaa, kun
Lauri-setä oli saanut mokoman päähänpiston. Suoraan sitä ei voinut
hänelle sanoa.
Niin naputeltiin ja nauhoiteltiin sukset, kengät ja kaikki tavarat jo
edellisenä iltana täyteen matkakuntoon. Kun Esko vihdoin joutui
kotiinsa, oli jo myöhä. Äiti oli kauan häntä odotellut, vaikka oli
arvannutkin hänen viipymisensä syyn. Mitä kaikkea se hyväsydäminen mies
oli ostellut ja lahjoittanutkaan Eskolle, vieraalle pojalle!
Eivät kai he sentään ihan vieraita olleet. Äidin vielä viimeistellessä
Eskon sukkia ja alusvaatteita tämä kertoi hänelle, miten hauskaa heillä
oli ollut Lauri-sedän kanssa jo viime kesänä, samalla hän mainitsi
sunnuntaiaamuisen mehiläistarinansakin. Äiti silitteli hänen päätään ja
ymmärsi kaiken. Pieni tapaus oli paljastanut Lauri-sedälle kauniin
piirteen Eskon luonteesta. Juuri tuollaiset tapahtumat ne olivatkin
läheisesti yhdistäviä. Ne olivat kestäviä kuin satasäikeinen hämähäkin
lanka. Ne kimaltelivat kultaisina kuin mehiläisen hunaja. Äiti iloitsi
poikansa onnesta. Luottamuksella hän saattoi uskoa hänet etäiselle
retkelle, sellaisen miehen valvontaan.
Milteipä samaan tapaan ajatteli Topin äiti myös poikansa varusteluja
viimeistellessään. Lauri-setään saattoi luottaa. Hän olisi varova ja
huolehtivainen kuin parhain isä, enemmän kuin isä, koska hänellä oli
asiassa enemmän uutuuden viehätystä. Vanhapoika-isä! Siitä riittäisi
juttua jälkeen päin, naurahteli hän hiljaa itsekseen.
Topi oli nukkunut jo puoli tuntia sitten. Hän lasketteli uusilla
sivakoillansa pitkiä myötäisiä, valkohohtoisia tunturin kupeita. Tuuli
hänen korvissaan vinkui ja suhisi. Kyllä hän osasi ”kristiaaneja” ja
”telemarkkeja” tuonne ja tänne. Voi ihanuus, miten huristi!
Mutta Lauri-setä käveli tavallisella neljän kilometrin iltalenkillänsä,
mitä hän maatapanonsa edellä ei milloinkaan unohtanut. Oli pakkanen ja
taivas tähdissä. Pohjoisen puolella leimahtelivat revontulet. Niitä
kohden pian huristeltaisiin poikasten kanssa. Vai kaikki rahansa! Moni
vanheneva setämies pani ”kaikki rahansa” täällä paljon turhempaan.
Metsissä, tunturiladuilla pojista miehiä kasvaa! Sellaisia miehiä tässä
maassa aina tarvitaan.
3.
LÄHTÖ HELSINGIN ASEMALTA.
Helsingin suuri kiehui ja kuhisi. Kauempaa katsoen se oli
kuin hyvästi talvehtinut mehiläispesä keväisenä päivänä. Näyttipä kuin
koko Helsingin nuori kansa olisi saanut nahkoihinsa kärpäsen piston, ja
niinkuin sama kärpänen edestakaisin lentäessään ja uusia nuoria uhreja
etsiessään olisi pompannut jotakuta vanhempaakin vasten naamaa,
Lauri-setää ja monta muuta.
Odotussalin korkeat katuovet avautuivat ja sulkeutuivat yhtä mittaa.
Jokaisen lippuluukun ääressä seisoskeli ainakin sata jonottajaa, ja
matkatavaroiden pitkän vastaanottopöydän edessä oli väkeä kuin
vapaaehtoisen palokunnan arpajaisissa. Muutamat nauroivat ja puhelivat
huolettomina. Toiset taas olivat hyvinkin tärkeän näköisiä, nostelivat
jalkojansa ja katselivat suureen asemakelloon.
— Ei mitään hätää! Jokainen kerkiää ennemmin tai myöhemmin, lohdutteli
lihava, hyväntahtoisen näköinen poliisisetä hätäisimpiä, mutta samalla
hän pitkällä patukkakädellänsä ojenteli lippuluukkujen jonorivejä,
jotka eivät tahtoneet pysyä oikein virtaviivaisessa kunnossa.
— Ei hätä ole tämännäköinen! puheli myös Lauri-setä nuorille
matkatovereilleen ja heidän seuralaisilleen, joita olikin aikamoinen
liuta. Eskoa saattelemaan oli lähtenyt hänen äitinsä sekä hänen
molemmat siskonsa Hilja ja Maria. Topin saattojoukoksi oli lähtenyt
koko talon väki viimeistä napukkaa myöten. Hyvämuistiselle
lukijakunnallemme meidän ei tarvitse esitellä, keitä kaikkia siis
seurueeseen kuului.
Mutta Lauri-setä oli lähtenyt kotoaan ylhäisessä yksinäisyydessään
kuten tavallisesti. Hän arveli, ettei sellainen mies, Joka kotonaan on
tottunut yksinäisenä elelemään, kaipaakaan mitään retkikuntia
saattelijoikseen. Topin isän mielestä taas oli Lauri-sedällä
saattelijoita milteipä liikaakin. Peräti harvoin kai sattui, että
itse ”paavi” lähti saattelemaan asemalle jotakin tuntematonta
tunturihiihtäjää. Lauri-sedän mielestä se ei ollut mikään ihme.
Ihmeellisempää sittenkin oli, että tällainen ”selipaatissa” itsekseen
elelevä prelaatti eli kardinaali lähti koulupoikien matkassa
tunturihiihtoon.
Näin veistelivät Lauri-setä ja Topin isä, kuten varmaan olivat tehneet
jo pikku poikasina kotiseudullansa Hämeen mailla vuosikymmeniä sitten.
Vähitellen Lapin retkeilijät ja heidän saattojoukkonsa siirtyivät
kuhisevasta asemasalista junalaiturille, vaikka vieläkään ei mitään
kiirettä ollut. Kaikki oli kunnossa. Matkaliput olivat Lauri-sedän
taskussa. Huolellisesti harmaaseen voimapaperiin käärityt sivakat
lienevät olleet jo junassa ja suuri ruskea satulareppu oli myös
tanakasti omalla paikallansa Lauri-sedän tukevilla hartioilla. Se oli
kuin tavallinen sekatavarakauppa arabialaisen kyttyräkamelin selässä.
Mutta olipa heidän junallansa mittaa! Pojista näytti, niinkuin sen
savuava veturipää olisi ollut vähintään Pohjan Torniossa tahi aina
Rovaniemellä asti. Pitkän matkan päivävaunujakin oli A:ta, B:tä, C:tä,
D:tä... niinkuin vitamiineja nykyaikaisessa ravintotieteessä. Lapin
retkeilijöittemme paikka oli E-vaunussa junan keskipaikoilla. Se sopi
kaikkien, saattelijoidenkin mielestä erinomaisen hyvin, koska E oli
Eskon alkukirjain eli puumerkki, ja muutenkin seisoi tukevasti
kannoillansa niinkuin Esko-poika itse. Ja sitäpaitsi vaunu oli kytketty
turvallisesti keskelle junaa. Yhteentörmäyksen vaaroja ei ollut edestä
eikä takaa.
— Ja sitäpaitsi Suomen Valtion rautateillä ei yleensä tapahdu
törmäyksiä enempää edessä kuin takana, lopetti jutustelun Topin isä,
joka oli Suomen valtion yhtä kunnollinen kuin kunniallinen
virkamies ja täysin ansioitunut myös saman luotettavan valtion
perheellisyysperusteista johtuviin palkanlisäyksiin, mitä samaa eivät
suinkaan voineet sanoa kaikki ne, jotka maata ja sen valtiota
palvelivat ja sen luotettavilla kulkuneuvoilla huvimatkoja tekivät.
Lauri-sedällä oli piippu hampaissa, joten hän ei voinut antaa pätevää
vastaselitystä suoralta kädeltä. Että hän antaisi sen aikoinaan,
kenties vasta tunturimatkoilta palattuaan, sen saattoi hyvin päätellä
siitä silmän muljauksesta, jonka hän heitti Topin isään.
Aika riensi ja ison asemakellon viisarit sen mukana. Topi ja Esko
riensivät katsomaan paikkojansa E-vaunussa. Ne olivat mainiot paikat
akkunan vieressä. Varovaisena miehenä Lauri-setä oli tilannut ne heti
Topin syntymäpäivän jälkeisenä aamuna.
He olivat sanoneet jo hyvästit saattajilleen ja saaneet lähtöeväänsä.
Topilla oli useita paketteja kädessään, Eskolla vain kolme pientä, yksi
kultakin saattelijaltansa. Mutta yhteisiä tällä matkalla olisivat
kaikki eväät, näin Topi heti mielessään päätteli.
— Menkää nyt jo siitä, ettei junan tarvitse mokomia herroja odotella!
hoputteli isä. Niin he sitten menivätkin. Koko vaunu oli jo täynnä
iloisesti hälisevää hiihtoväkeä. Mutta asemalaiturilla vasta väkeä
oli! Tämä näkyi selvästi junan akkunaan. Siellä oli sadottain
huiskuttelevia käsiä ja lakkeja sekä kaiken kokoisia ja näköisiä
kasvoja. Matkatavaroita kuljettava pieni moottorivaunu kaivoi eteenpäin
kuin maamyyrä. Oli ilmetty ihme, ettei se jyrännyt pannukakuksi
muutamia kymmeniä hiihtolomalaisiaan saattelevia helsinkiläisiä. Se oli
Suomen valtion myyrä ja oli nähtävästi tottunut kansalaistensa keskellä
kaivamaan.
Retkeläistemme saattojoukko oli onnistunut tiloittumaan E-vaunun
keskiakkunan kohdalle. Siinä alhaalla he kaikki seisoivat valmiina
jäähyväisiänsä huiskuttamaan. Näytti, kuin heillä kaikilla olisi ollut
ikävä. Eskon siskot hymyilivät veljelleen, mutta äiti, jonka ainoa
tulevainen turva Esko oli, pyyhkäisi salavihkaa kyynelen silmästään.
— Heitä jo edes tuo sekatavarakauppa hartioiltasi, senkin rometaari!
huusi isä Lauri-sedälle akkunan lävitse.
— Ehtiipä tässä! myhähteli Lauri-setä eikä hellittänyt reppuaan.
Junan lähettäjä vihelsi, juna vihelsi pitkään, huokasi vielä pitempään
ja nytkähti liikkeelle.
— Pidä huolta meidän lapsistamme! lähetti Topin äiti viimeisenä
toivomuksensa.
— Kylläpä tässä! Ehtiipä tässä! myönteli Lauri-setä siihenkin. Sadat
lakit heiluivat, tuhannet kädet ja liinat vilkkuivat, karva-Nallen
ruskeat tassut vilahtelivat muiden mukana.
Taaksepäin jo näyttivät liukuvan asemalla seisovat junat,
eduskuntatalo, Kansallismuseo, Stadionin valkoinen torni ja eläintarha.
Mutta Pohjanmaan pikajuna hyristeli pian jo täyttä vauhtia kohti
tuntematonta päämääräänsä. Sitten vasta Lauri-setä alkoi irroitella
satulareppunsa nauhoja.
— Ehtiipähän tässä, myönteli hän nuorille matkatovereillensa.
4.
JUNALLA POHJOISTA KOHTI.
Pasila... Pukinmäki... Tikkurila... Kerran vain vilauttivat valkoisen
keltaisia naamataulujansa ja Pohjanmaan juna vihelsi niille iloisesti,
kerran kullekin. Savupöllähdyksen ne saivat silmilleen ja sinne
taaksepäin jäivät yksi toisensa jälkeen.
Joka ainoa E-vaunun istumapaikka oli myyty. Matkustajat milteipä kaikki
olivat hiihtolomalleen kiiruhtavia koululaisia ja muita nuoria
pääkaupunkilaisia. Lauri-setä arveli, että hän hyvin kelpaisi
kummisedäksi koko seurakunnalle, vaikka ei hänkään mikään ikäloppu
ollut. Ketjupuseroita ja ”golffareita” oli jos minkä näköisiä ja
kokoisia, mutta anturakengät ja tikkalippaiset lakit olivat paremmin
samaa maata ja kuosia: ruskeita, tummansinisiä ja mustia. Eräällä
tytöllä oli tulipunainen lakki. Se sopi hänelle hyvin, koska hän
muutenkin oli kuin palokärki. Hän sätkähteli penkistä penkkiin. Joka
puolella hänellä näytti olevan tuttavia. Hän hypähteli ja huudahteli:
Kas vain, että sinäkin! Ja sinä täällä, Hilkka! Ja Huttusen Jussi! Kas
että sinäkin olet päässyt lähtemään maalle hiihtolomalle! Näin hän
visersi ja sätkähteli. Vihdoin hän joutui myös Lauri-sedän eteen,
katseli ja keikisleli sormi nenällä vähän aikaa, sitten naputteli
tavalliseen tapaansa: Kas, kas! Onko setäkin lähtenyt hiihtoladulle?
— On, vaikka ei samalle ladulle, jossa harakat tirskahtelevat.
Lauri-setä katseli häntä sedällisesti, milteipä isällisesti. Mutta koko
muu vaunu purskahti nauramaan. Nauroivat Topi ja Eskokin ja
punalakkisen monet ystävät ja koulutoverit ne vasta oikein sydämensä
pohjasta nauroivat: Saitkos, harakka! Poltitkos nokkasi!
— Poltin, tii-tii, sanoi tyttö nenäänsä nirpistäen, ja taas kaikki
nauroivat, Lauri-setä myös ja västäräkki itsekin. Hän heitti lakkinsa
tavarahyllylle, otti repustaan kirjan ja ryhtyi lukemaan sitä. Kun hän
niin ihmisiksi asettui, oli hän oikein hauskan näköinen tyttö.
Junailija kulki vaunun lävitse ja leimasi matkaliput. Lauri-setä kaivoi
niitä kolme kappaletta liivinsä taskusta. Kauliranta! äännähti
virkailija vilauttaen pojille silmää. Kallisarvoiset matkaliput
napsahtivat hauskasti hänen kiiltävien pikku pihtiensä välissä. Niin
napsahteli joka penkissä. Sitten junailija meni, ja juna meni, meni ja
meni.
— Nyt tässä vähitellen voidaan ruveta jo talosille. Olkaa kuin
kotonanne, lukekaa tahi katselkaa! Minä tässä vähän pistäydyn tuolla...
Lauri-setä pyörähti toiseen vaunuosastoon. Hän oli kovin ystävällinen,
kun ei ollut ottanut paikkoja tupakoitsijoiden osastosta. Eskon ja
Topin puolesta Lauri-setä kyllä olisi voinut pitää piipun hampaissaan
täälläkin, koska se kuului hänellä ulkonäköön kuin savupiippu
rakennuksen katolla. Eikä se juuri useammin savuttanutkaan.
Heillä molemmilla oli hupaisa matkakirja. Lauri-setä oli muistanut
nekin. Ne olivat sivumäärältään samansuuruiset. He päättivät lukea yhtä
hitaasti, tarkistaa väliin, että yhtä aikaa pääsivät loppuun. Sitten he
vaihtaisivat kirjojansa ja taas kummallakin olisi uusi kirja.
Mutta eivätpä he kauan aikaa malttaneet yhteen menoon lukea, sillä
maisemat ulkona vaihtuivat yhä ja vaunussa tapahtui aina yhtä ja
toista. Joku poika vaunun toisessa päässä innostui vetämään ”leukaa”.
Matkahyllyn tukiraudoista kiinnipitäen se kävi mainiosti laatuun,
vaikka kädet joutuivatkin olemaan vähän liian levällään. Hän pääsi
kahdeksaan, ja se oli lähinnä olevien mielestä aika hyvä saavutus.
Hänen jälkeensä yritteli moni muu poika, useimmat jäivät kahdeksan
alle, muutamat sentään kinnasivat kymmeneenkin, jopa yksi pikkuinen
hartiakas poika aina kahteentoista saakka.
Topi oli hyvä ”leukuri”, koulun parhaimpia. Esko tiesi sen hyvin.
Kolmetoista! kuiskasi hän. Miten ihmeessä Esko olikaan keksinyt saman,
mitä Topi itse juuri ajatteli. Topi ei ollut mikään kerskuri, mutta kun
se kerran nyt noin yksiin oli sattunut, niin hänen täytyi se vetää. Hän
tarttui oman penkkihyllynsä tukirautoihin ja veti, kuusi, seitsemän,
kahdeksan... yksitoista... kak-si-tois-ta... Painoi kuin tämä maailma,
mutta hän ei hellittänyt, vaan veti: koi..me..tois..ta leukaa.
— Stop! Riittää jo!
Lauri-setä, joka seisoi hänen takanaan, otti hänet syliinsä. Koko vaunu
purskahti jälleen nauramaan, huutamaan ja käsiään taputtamaan. Ylinnä
nauroi ja taputteli harakkamainen tyttö, mutta hän teki sen nyt oikein
somasti, niinkuin oikein sievä ja pieni peltovästäräkki. Ja sitten
jälleen hän kaikkein ensinnä syventyi kirjaansa lukemaan.
Hyvinkäällä tuli jo muutamia vapaita paikkoja. Riihimäellä, jossa juna
seisoi kymmenisen minuuttia, jäi pois yhä useampia matkustajia, mutta
poistuvien tilalle tuli uusia. Niin jatkui matka hupaisesti seuraaville
pysähdysasemille Hämeenlinnaan, Toijalaan ja Tampereelle.
Lauri-setä lueskeli lehtiään, Topi ja Esko omia kirjojaan, mutta vain
lehden pari kerrallaan ja senkin kuin toisella silmällään. Eteenpäin
huristavan junan ulko- ja sisäpuolella oli ja tapahtui jatkuvasti
jotakin huomioitavaa, joka oli heille uutta eikä näkyisi heidän
silmiensä edessä kuin tämän yhden kerran. Mitä kirjoissa tapahtui, sen
saattoi lukea ja kokea koska tahansa vaikka useampaankin kertaan.
Junailija kulki tuolloin tällöin vaunun lävitse tarkastellen
ympärilleen. Hänen pienet pihtinsä napsahtelivat uusien matkustajien
matkalipuissa. Sitten hän siirtyi toiseen vaunuun. Ja hiihtoretkeilijät
jatkoivat rauhassa matkaansa mikä mitäkin tehden, lukien, syöden,
muutamat jo torkahdellen. Ovi kävi taas. Rautatiekirjakaupan poika
kierähti nyt vaunuun keltanauhainen lippalakki päässä ja ruskea
täysinäinen kirjareppu rinnan edessä. Kirjoja ja sanomalehtiä! Hän
pudotti sen kuin sähkösanoman, ja sähkösanoman tapaan se vaikuttikin.
Yksi ja toinen osti sanomalehden, joku kirjankin. Markat kilkahtivat
pojan taskussa. Ovella hän heitti yleissilmäyksen koko vaunuun kuin
olisi tahtonut sanoa: Terve! Se on taas selvää minun puolestani!
Makeisia myyvä nuori nainen hipsutteli hitaammin, pysähteli useammin ja
pyytävämmin. Milloin joku matkustajista kauemmaksi aikaa kiintyi
katsomaan johonkin makeisrasiaan, astui hän askelen akkunaa kohti.
Kauppa syntyi, usein kaksi, jopa kolmekin.
Esko ja Topi katselivat kaikkea tätä. Usein he myös katsoivat ulos,
jossa vaihteli ja vilahteli laajempia näköaloja. Helsingistä
lähdettäessä taivas oli ollut pilvessä, mutta Hämeen mailla se
kirkastui ja oheni. Pieniksi hetkiksi aurinko jo lehahti paistamaan.
Valkoiset hanget helähtivät säteileviksi, järvien takaiset metsänreunat
siintäviksi sahanteriksi. Talojen alla olevat niityt ja peltosarat
nousivat toinen toisensa selkään somasti kuin suuren kuvakirjan lehdet,
joita tuuli käänteli. Aidat ja portit, niittyladot kääntyivät myös. Ne
juuri olivat kuvia tässä hupaisessa matkakirjassa.
Joskus maantie kulki pitkiä matkoja rautatien suuntaan. Halko- ja
heinäkuormia vetävät hevoset tulivat ja menivät. Juoksuhölkkää ne
joskus alamäessä koettivat seurata junan mukana. Turha yritys. Sinne
nekin vuorollansa kääntyivät luettujen lehtien joukkoon,
päällekääntyvien peltosarkojen ja heinälatojan taakse.
Vanha ukko köpitteli kontti selässä ja keppi kädessä. Hän oli kuin
etunojainen kysymysmerkki. Mutta kauan ei pysynyt kannoillaan hänkään,
sinne kääntyi ja kaatui hänkin oman lehtensä mukana. Pieni terhakka
pojan nappula laski mäkeä pienillä suksikäpyköillään kotimökkinsä
jyrkässä äyräässä. Suoraan kohti junaa ja rautatietä hän lasketteli
kuin villitty. Hän kaatui ennemmin kuin hänen kuvalehtensä. Pieni
sätkivä piste vain enää näkyi valkoisessa lumihangessa. Myös Lauri-setä
huomasi sen ja nauroi makeasti.
Tampereella he poikkesivat ”vähän ilmaa haukkaamassa”, kuten setä
sanoi. Hyvää aikaa kun oli, niin haukkasivat he vähän muutakin,
lautasellisen lämmintä hernekeittoa hyvien voileipien kera. Syödessään
pojat tutkivat suurta Suomen karttaa, joka aukeni heidän silmiensä
eteen aseman komean ravintolasalin takaseinällä. Ne radat ja
päätepaikat, joihin juna ensinnä lähti, saivat punaisen liekin
sisäänsä. Haapamäki ja Lappiin johtava rata oli vielä musta,
kirkastuisi kai sekin aikoinaan. Tuollaista karttaa eivät he vielä tätä
ennen olleet lukeneet. Sitä oli hauska tutkistella, vaikka oltiinkin
hiihtolomalla ja tunturiretkellä.
Tampereelta lähdettyä juna kävi kohteliaammaksi. Se pysähtyi ja
odotteli asemilla, jopa pysäkeilläkin, eikä sen turhan vuoksi
tarvinnut sitä tehdä. Matkustajia tuli ja meni. Viimeiset Helsingin
hiihtolomalaisetkin jo menivät, ”västäräkki” muiden mukana. Hän niiasi
oikein sievästi Lauri-sedälle, joka kohteliaasti vastasi mustaa
otsatukkaansa hipaisemalla.
Sitten taas mentiin, huristettiin pitkiä metsäisiä taipaleita...
Lauri-setä luki, haukotteli ja jälleen luki. Topi ja Esko myös lukivat,
käänsivät lehteä ja torkahtelivat. Heistä tuntui, kuin juna olisi
ruvennut kiihdyttämään vauhtiansa, niinkuin matkustajat olisivat
pienentyneet ja käyneet hiljaisemmiksi, huopasissaan hissutteleviksi,
omia salaisuuksiaan kuiskutteleviksi joulutontuiksi he pienentyivät.
Ihme, ettei Lauri-setä sitä huomannut, tai ehkäpä hän hyvinkin huomasi,
koska myönteli ja nyökähteli. Valot syttyivät junalampuissa. Ihmiset
kävivät suuremmiksi ja äänekkäämmiksi. Pojat katsoivat kummastellen
toisiaan ja muita. Olivatko he nukkuneet junapenkissä istuessaan?
Valaistussa junassa oli yhtä hupaisa matkustaa, oikein hyvin näki siinä
lukeakin. Mutta uudet asemat pienine tuikkivine laiturilyhtyineen
tulivat esiin kuin hiipien. Oikein tarkasti piti katsoa, että nimen
ehti sieppaisemaan. Monta kertaa se livahti ohitsekin tavaravaunujen ja
paperipuupinojen taakse.
— Katsokaa turistista jo etukäteen! nauroi Lauri-setä. Niin mentiin
pitkiä pimeitä taipaleita, kunnes valkeni.
Junan vauhti hiljeni ja kiiltäviä ratakiskoja juoksi vastaan kahta
puolta. — Seinäjoki! Kolmekymmentä minuuttia! Ravintola-asema ja
makuuvaunu! ilmoitti junailija.
— Kiitos! Siellä me syömme ja käymme nukkumaan, ilmoitti Lauri-setä
omasta ja matkatovereittensa puolesta.
5.
YLLÄTYS MAKUUVAUNUSSA.
Se oli soma pikkuinen huone kolminkertaisine sänkyineen. ”Pilttuuksi”
sitä Lauri-setä nimitteli ja ”lavittoiksi” sen sänkyjä. Varovasti,
hyvin varovasti hän siellä käännähteli. Mutta kaikki luontui aikoinaan,
koska siellä ei ollut mitään kiirettä. Lauri-setä valtasi alimman
vuoteen, keskimmäisestä ja ylimmäisestä Esko ja Topi vetivät pitkää
tikkua, koska kumpikaan heistä ei tahtonut valita ja vaikka olisi
tahtonutkin, niin ei tietänyt, kumman olisi valinnut.
— Pankaa jokainen vaatekappaleenne niin, että aamulla ne varmasti
löydätte. Se on hyvä tapa, tässä kolmen hengen pilttuussa, josta joskus
tulee hyvinkin äkkilähtö, jos liian myöhään nukkuu.
Näin Lauri-setä puheli hiljalleen riisuskellen sekä näppejään ja
piippujaan sopiviksi katsomiinsa paikkoihin asetellen. Pojat
menettelivät, kuten parhaiten osasivat sedän neuvon ja esimerkin
mukaan. Heillä oli mielestänsä tilaa vaikka kuinka paljon, erittäinkin
Topilla, jolle pitkätikku oli arponut ylimmän vuoteen. Vuoteen
pääpuolessa oli hauska hylly. Siihen mahtuivat hyvin heidän kummankin
tavarat, sedänkin pikkutavarat olisivat sinne hyvin mahtuneet, ellei
hän olisi purkanut ja asetellut niitä omiin paikkoihinsa alhaalla.
Topin pyynnöstä Esko kiipesi somia tikapuita pitkin hänen vuoteelleen.
He olisivat sopineet siinä kahden nukkumaan, vuode oli niin leveä.
Lauri-sedällä kylläkään ei mahtanut olla liikoja tiloja, ja varmaan
junassa usein matkusti ihmisiä, jotka tarvitsivat selkänsä alle
vieläkin enemmän tilaa. Miten he olivatkaan jo kotoa
lähtien kulkeneet ja aina vain jäi uusia kiskopareja heidän taakseen,
nukkuessakin.
Näistä ja monista muista asioista he hiljaa toistensa korvaan
kuiskuttelivat, että Lauri-setä olisi voinut nukkua, jos häntä halutti.
Hän ei ollut toivottanut hyvää yötä, kuului lueskelevan vielä. Mutta
kuinka hän tulisi koko yön piippua polttamatta toimeen? Tämä ajatus
juolahti Eskon mieleen sen taulun johdosta, jonka hän huomasi
makuuhytin seinässä: Tupakanpoltto kielletty, elleivät kaikki
hyttitoverit siihen suostu. Esko viittasi sormellaan tauluun ja
kuiskasi muutaman sanan Topin korvaan. Topi puristi häntä sormesta ja
nyökkäsi myöntymyksensä merkiksi. Pian tämän jälkeen Topin ja sedän
välille sukeutui pieni vuorokeskustelu.
— Setä!
— No?
— Ette suinkaan nuku vielä?
— En vielä aikoihinkaan. Nukkukaa te vain.
— Emme mekään juuri vielä haluaisi.
— Sama minun puolestani. Supiskaa puolituntinen, ei enempää.
— Emme me enää niin kauan. Mutta onko setä lukenut, mitä tuohon
tauluun on kirjoitettu?
— Ai, mitähän siinä onkaan?
— Kyllä setä sen tietää, vaikka ei ole tietävinään. Me toiset
hyttitoverit olemme päättäneet, että suostumme. Setä on hyvä ja tupakoi
vain.
— Vai sillä tavalla olette päättäneet, kiitos vain. Minä puolestani
sitten pidän noista venttiileistä huolta. Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin.
— Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin! — Hyvää yötä!
Esko puristi Topia kädestä. Sitten he painautuivat hetkeksi toisiaan
vasten niin lähekkäin, ettei kissanpoikanen olisi väliin mahtunut. He
nauroivat ja hihittelivät itsekseen. Niin hiljaa he sen tekivät, ettei
kärpänenkään olisi sitä kuullut. Ei mahtanut junan pienessä
makuuhuoneessa kärpästä ollakaan, Lauri-setä vain oli alavuoteella. Hän
ei osannut aavistaa, miten hauskaa pojilla oli, vaikka he eivät
toisilleen enää sanaakaan sanoneet.
Yhtä äänettömästi Esko erkani ja kapusi omaan vuoteeseensa. Hän
muisteli äitiään ja siskojaan. Hän tiesi, että he ajattelivat häntä,
mutta eivät varmaankaan osanneet aavistaa, miten hauskaa hänellä oli.
Tällainen oma pieni huone ja vuode ja puhtaana hohtavat lakanat kuin
juhla-aattoina. Tyynyn takana oli siinä soma neliskulmainen lamppu,
jonka seinässä olevasta napista sai itse sammuttaa. Pitkällä seinällä
oli vaatenaulakko kullekin. Sen vieressä oli soma pesupöytä ja pieni
seinäpeili. Vesipullo seisoi reikätuolissaan kuin pieni tonttuäijä
musta lakki päässä. Vesilaseja oli kolme, tötterölle käärittyjä
pyyhinliinoja samoin. Niiden edessä, samoin kuin jokaisen vuoteen
jalkapäässä oli matkustajan numero: 16... 17... 18. Matkustaja n:o 17
Suomen Valtion rautateillä, omine vuoteineen, pyyhinliinoineen,
juomalaseineen, kaikkine mukavuuksineen. Kun Esko tätä kaikkea
ajatteli, niin häntä milteipä itketti ja nauratti. Kätensä ristien ja
silmänsä sulkien hän vietti pienen hiljaisen, onnellisen hetken,
niinkuin oli viettänyt pikku pojasta lähtien vuoteessansa joka ilta. Se
oli siunattu hetki, niin äiti aina sanoi, ja olihan Esko itsekin
lukemattomia kertoja sen kokenut. Taivaallinen kesä saapui, ja
lämpöinen aurinko läheni. Värikkäät kultasiipiset perhoset nousivat ja
laskivat, kasvoivat ja lähenivät kuin aallokossa uiden.
Kasvot hymyssä Esko nukahti. Pieni lamppu hänen tyynynsä takana jäi
sammuttamatta. Siitä ei ollut kenellekään mitään haittaa. Matkustaja
n:o 17 S.V.R:n eteenpäin vierivässä makuuhuoneessa saattoi huoletta
vielä tämänkin nautinnon itsellensä omistaa joko tietensä tahi
tietämättään.
Yksin ylimmäiseen vuoteeseen jäätyään Topi otti kirjan ja alkoi lukea.
Setä oli sammuttanut jo ison kattolampun, mutta pieni seinälamppu
valaisi oikein hyvin, milteipä paremmin kuin hänen oma viheriäinen
lukulamppunsa, jonka pukki viime jouluna oli tuonut. Makuullaan ollessa
ei oikeastaan olisi saanut lukea. Isä sanoi, ettei se ollut
terveellistä silmille, mutta eipä isä itsekään sitä muistanut. Isä
opetti kuin se entinen leipäpappi, sanoi äiti usein. Mutta jos äiti
yritti kertoa, mitä leipäpappi opetti, keskeytti isä hänet nauraen:
Äläpäs! Minä tunnen jo sen miehen opetukset!
Nyt varmasti he istuivat vierashuoneen nurkassa radion ääressä, äiti
ompeli ja kuunteli, isä luki ja kuunteli. — Kuuntelu on tarkkaa
hommaa! Toinen siinä helposti unohtuu, joko ajatteleminen tahi
kuunteleminen! vakuutteli isä. Äidin ompeleen silmät eivät milloinkaan
unohtuneet.
Kun Topi näitä muisteli, tuli hänelle ikävä kotiin. Miten tyhjää ja
ikävää olisikaan elämä, ellei olisi kotia, isää ja äitiä. Mikään ei
olisi sitten enää mitään, ei edes Lapin matka eikä tunturihiihto. Nyt
Topi vasta ensi kerran oikein tajusi, mitä Esko isän kuolemassa jo oli
menettänyt. Hän oli kiitollinen Lauri-sedälle, joka nyt oli Eskolle
kuin oma isä. Mutta itse hän tahtoi juosta nyt pieneksi hetkeksi oman
äidin ja isän lämpimiin. Juna teki kyllä parastansa välimatkan
pidentämiseksi, mutta ajatuksilla oli pääskyn siivet.
Hän sulki kirjan ja sammutti lampun. Vain pieni hetki kului. Sitten
hänen nopea lennokkinsa kohosi, karkasi ulos ja alkni hyristä.
⸻
Keskellä yötä Topi heräsi niinkuin sateen rapinaan ja ukkosen jyrinään.
Salamoita ei onneksi välähdellyt, äiti oli varmaankin peittänyt
akkunat. Mitä kummaa! Katto oli kaareva ja niin lähellä, että kädellään
saattoi siihen koskettaa! Näin pikkuinen huone ja hämärä ja valo! Missä
hän nukkui?
Junan makuuvaunussa hän oli Eskon ja Lauri-sedän kanssa matkalla
tunturihiihtoon. Pian tämä asia Topille selveni. Ukkosen jyrinä johtui
eteenpäin kiitävän junanvaunun rautaisista pyöristä. Mutta mistä johtui
sateen rapina?
Liikahtamatta, hengitystään pidätellen Topi kuunteli. Esko oli
unohtanut lamppunsa palamaan. Lauri-setä kuorsasi. Koko junassa ei
mahtanut valvoa muut kuin junailija ja junankuljettaja.
Varmasti joku valvoi ja rapisteli. Se ei ollut junailija eikä se ollut
rotta. Mistä junavaunun, makuuosastoon rotta olisi päässyt? Topi oli
partiossa hiljakkoin suorittanut salapoliisimerkin. Hänen ajatuksensa
alkoivat vilkkaasti toimia. Varovaisesti hän kääntyi käytävän
puoleiselle kyljelleen kaikki aistit vireessä.
Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin vaunun pyörien kolinaa. Mitään
epäilyttävää ei näkynyt. Topi aikoi kääntyä selälleen, mutta sitten
jälleen alhaalla rapsahti. Joku ulkopuolella oleva yritti avata hytin
ovea. Hetken aikaa rapisteltuaan hän onnistui siinä.
Tulija ei ollut junailija, vaan joku muu, luihun näköinen mies
lippalakki silmillä. Murtovaras hän varmasti oli! Miksi hän ei heti
ollut herättänyt Lauri-setää? Nyt se jo oli myöhäistä! Kesken pahoja
tekojaan hälytettynä rosvo tappaisi unesta heräävän Lauri-sedän. Ja
salapoliisimerkkiä käsivarressaan kantava partiolainen antaisi sen
tapahtua!
Murtovaras veti oven hiljaa kiinni. Hän tarkasteli hyllyjä ja vaatteita
kiiluvin silmin. Nyt hän huomasi Lauri-sedän kellon. Se sujahti hänen
taskuunsa milteipä ajatuksen nopeudella. Sitten hänen ammattitaitoinen
kätensä siveli naulakossa riippuvan takin povitaskuja. Hänen
lippalakkinsa liikkui Topin vuoteen reunaa pitkin kuin harmaa likainen
rotta. Pian hän löytäisi sedän lompakon, ja sitten olisi kaikki selvää.
Mutta ennen sitä Topi huomasi pääpuolessa olevalla hyllyllä uuden
vahvakorkoisen suksikenkänsä ja sitten oli asia myös hänen kohdaltansa
selvä. Hän tempaisi hyllyltä kengän, kietoi vahvat ruskeat nauhat
oikean kätensä nyrkin ympäri, tähtäsi ja mottasi.
Isku sattui ”harmaan rotan” selkään. Murtovaras kiljahti, lysähti
polvilleen, eikä ollut mies heti nousemaan siitä. Samassa Lauri-setä
heräsi. Hän kiersi tulen isoon kattolamppuun, näki miehen lattialla
polvillaan ja ylemmällä vuoteella Topin hiihtokenkä kädessä.
Tilanne selvisi Lauri-sedälle heti. Hän tarttui murtovarkaan takin
kaulukseen ja nosti hänet jaloilleen.
— Kas niin! Saitkos tärskäyksen kalloosi!
— Sain! Sattui niin vietävästi! ruikutteli äijä.
— Sattui juuri, niinkuin piti, kerrankin paikalleen! suolasi
Lauri-setä ja ravisteli poloista, että Topin jo ihan sääliksi kävi.
Kuitenkin mies toipui nopeasti ja aikoi livahtaa, mutta siitä pihdistä
ei niin vain livahdettu.
— Tyhjennä lakkarisi, senkin rakkari! komensi Lauri-setä.
Se oli tehtävä. Sieltä nousi ensinnä Lauri-sedän kello, sitten suuri
ruskea lompakko ja vielä toinenkin taskukello.
— Kas tätä! Et mahtane olla juuri eilisen teeren poikia!
Lauri-setä ravisteli jälleen häntä sekä oman kellonsa että toistenkin
löytötavaroiden puolesta. Kun lurjus katsoi laupiaasti ja pyyteli
armoa, hän jatkoi:
— Jos olisit ollut ensikertalainen, niin olisit saanut anteeksi tämän
kerran. Mutta koska olet vanha tekijä, niin lähdetpä koreasti
Konnunsuolle turvetta puskemaan! Kiitä onneasi, että pääset vielä
Luojan päivää paistattelemaan. Se tekee sinun syntiselle ruumiillesi ja
sysimustalle sielullesi kovin hyvää.
Mies ei väittänyt vastaan. Lauri-setä työnsi oven auki. Samassa siihen
joutui hämmästynyt junailija ja siunaileva vaununsiivooja. Kun he
kaikki seisoivat vielä käytävässä ja Lauri-setä yhä piti niskasta
varasta kiinni, ilmestyi vielä yksi, jäntevä nuori mies, jolla oli myös
jokin salainen merkki nutun alla liivin rintapielessä. Se oli paljon
komeampi kuin Topin partiosta saama salapoliisimerkki, mutta
virkaveljiä he olivat joka tapauksessa.
Salapoliisi sanoi olevansa hyvin kiinnostunut yöllisestä
tutkimusretkeilijästä, ja mikäli hän oikein miestä tunsi, luuli hän
voivansa taata miehelle työtä vapaan elatuksen kanssa ainakin kolmeksi vuodeksi
.
— Toimittakaa hänet Konnunsuolle, ehdottomasti suotöihin! varoitteli
Lauri-setä.
— Koetetaan järjestää, myönteli työnhankkija. Sitten vasta Lauri-setä
hellitti holhottinsa kauluksesta. Junailija yritti kiitellä häntä,
mutta sen Lauri-setä epäsi kohta.
— Kiitos kiittämästä, sanoisin minä, ellei se sattuisi väärään
mieheen. Se on oikeastaan sillä tavalla, että minä olin tässä kahakassa
vain kesken uniaan herätetty vormyntäri, joku toinen kokonaan teki
työn...
Sillä hetkellä vetäisi Topi hytin oven kiinni, kiipesi vuoteelleen ja
painoi päänsä huppupeittoon. Hän ei sen enempää kuullut, mitä
Lauri-setä puhui. Jonkin ajan kuluttua hytin ovi avautui ja Lauri-setä
astui sisään. Hän nousi portaita pitkin muutaman askelen, siveli Topin
peittoa, kunnes sai tukevan kouran hänen niskaansa.
— Se oli oikein, se! Sanassakin sanotaan: Älköön sinun oikea kätesi
tietäkö, mitä vasen tekee. Sinä mahdoit kääntää sen päinvastoin. Miehen
teko joka tapauksessa.
Lauri setä ei sen enempää selittänyt, kumpaa tekoa hän tarkoitti. Eikä
hän sitten puhunut juuri muutakaan, tuhahteli vain nenäänsä ja
piiputteli pienen hetken. Sitten hän nousi, korjasi Topin ja Eskon
peittoja ja sammutti kaikki valot.
— Hei, salapoliisi! Nyt nukutaan taas.
— Nukutaan vain, urahti Topi.
Niin he nukkuivatkin. Junan pyörät soittelivat pitkää univirttänsä.
6.
KYMMENEN VIRRAN MAA.
Pojat nukkuivat suureen päivään. Lauri-setä oli jo peseytynyt,
pukeutunut ja lukenut kymmeniä sivuja romaaniansa. Pojat harmittelivat,
mutta setä lohdutteli heitä. Aikaa olisi heillä kylliksi edessä päin,
tälläkin junamatkalla vielä riittämiin asti. Poikien pukeutuessa hän
muutamalla käden tempauksella tekaisi makuuhytistä päiväsalongin.
Oikein soma pieni päivähuone siitä tuli. Siinä oli pitkä mainio
leposohvakin, johon he kaikki rinnakkain mahtuivat istumaan.
Kun pojat vielä tätä nopeata muutosta ihmettelivät, tempaisi setä
akkunaseinästä pienen pöydän esiin. Satularepustaan hän nosti sille
suuren termospullon ja käärön voileipiä. Hänellä oli siellä varattuna
kolme pientä emaljista juomakuppiakin ja kahvi, jota hän pullosta
kaatoi, höyrysi kuin juuri hellalta nostettuna. Setä oli mainio, tästä
pojat jo monta kertaa olivat olleet niin yksimielisiä, etteivät enää
kehdanneet sitä ääneen sanoa.
— Syökää te pojat! kehoitteli Lauri-setä, vaikka pojilla jo ilman sitä
oli verraton ruokahalu. Setä hajoitteli uusia voileipiä ja kaatoi lisää
kahvia, vaikka pojat estelivät, että toinen kuppi oli jo liikaa.
— Niinpä kyllä, jos se olisi kuppi. Tämä on muki. Ja sitäpaitsi nyt ei
olla kotona, vaan Lapin matkalla.
Kyllä setä aina osasi. Mutta osasi hän sulkea myös reppunsa, kun se
aika joutui. Hän tempaisi uutimet akkunan edestä ja ilmoitti, että nyt
katseltaisiin ”kymmenen virran maata”. Kernaasti he saisivat myös
laulaa sen laulun, se maa ja ne virrat, joiden poikitse tässä
viipoiteltiin, täysin ansaitsivat sen kunnian.
Juuri sillä hetkellä juna ajoi rautaiselle sillalle, joka jyrisi ja
kumisi kotvan aikaa jylhästi. Joki heidän aliansa levähti kuin pieni
järvenlahti. Pojat arvelivat sitä yhdeksi Pohjanmaan suurimmista, mutta
muutamalla sanalla setä kuivasi sen yhdeksi kaikkein pienimmistä.
Ennenkuin puoliväliin päästäisiin, nähtäisiin kolmin verroin suurempia
virtoja. Pojat huokasivat hämmästyksestä ja katselivat vain.
Mutta maa, jota pitkin juna huristeli, oli matalametsäistä ja tasaista
kuin pöydän kansi. Varmaan siinä kesäisin oli hauska ajaa
niittokonetta, kyntää ja juosta. Yksi huutava puute pikkupojilla oli.
Heillä ei ollut laskumäkiä. No, pikkupojilla joka maassa oli omat
konstinsa. Mikäli setä oli kuullut, eivät kelkka- ja suksimäet
täälläkään tyystin laskematta jääneet. Katot olivat kaltevia,
perunakuopan kannet kuperia. Ja entäpä jokitörmä! Mitä se puuttui
mäestä!
Ei mitään. Sen saivat Esko ja Topi ennen pitkää omin silmin todeta.
Kansakoulu oli joen rannalla. Välitunti oli parhaillaan, ja ainakin
kymmenen poikaa laski somasti kaartuvasta jokitörmästä jäälle niin,
että ladut vapisivat. Ilonsa oli itse kullakin, se täytyi myöntää.
Mutta yhä juna huristeli eteenpäin. Sitten avautui heidän silmiensä
eteen tavallista suurempi pelto. Se oli kuuluisa Limingan niitty, tiesi
Lauri-setä esittää. Siinä oli latoja sadoittain. Tuskin millään
puolella näkyi äärtä tai metsän reunaa. Meren puolella tosin makasi
siintävä sumu, mutta rantaan, varsinkin Ruotsin rantaan, mahtoi olla
hyvin pitkälti matkaa. Niityn ojat eivät näyttäneet olevan juuri
parhaimmassa kunnossa. Niiden päällä juoksivat pyöreäharjaiset
pajuaidat silmän kantamattomiin, nähtävästi yhtä pitkälle kuin alla
olevat ojat.
Oulu! Majanmuutto päivävaunuihin! kävi junailija ovella ilmoittamassa.
Tavarat koottiin kiireen vilkkaa, sillä oli varauduttava katsomaan
mainehikasta Oulunjokea. Se oli näkemisen arvoinen. Korkeita
kaarisiltoja jymähteli kaksi perättäin, pitkä pakkasessa huuruava koski
ryöppysi junaa ja rautatiesiltaa kohti kuin tuhatpäisenä juokseva lauma
valkoisia lampaita.
Ne jäivät, juna oli niitä nopeampi. Kaupungin puoleiselta rannalta
kiertyi esiin linja-autoja, tehtaan piippuja, kirkon torni ja koko
Oulun hohtavan valkoinen talvinen kaupunki.
Seuraava kymmenen virran mahtitekijöistä ei ollut nimeltänsä pitkän
pitkä, vain Ii, iso I ja pikku i. Mutta sen sijaan oli sekä mittaa että
leveyttä niin joella kuin sen ylitse johtavalla rautatiesillallakin.
Jälkimmäisen matkamiehet näkivät, edellisen mittavuudesta he olivat
saaneet päteviä tietoja jo ”Juho Vesaista” lukiessaan. Mutta Vesainen
ei ollut maininnut mitään ison Iinsä leveydestä. Se oli kuin pitkä,
komea järvi. Kuinka vesi noin leveässä joessa ollenkaan osasi juosta
suoraan eteenpäin? Topi arveli, että yhtä helposti se kai voisi kääntää
kelkkansa ympäri ja juosta takaisin päin, varsinkin pimeänä syksyisenä
yönä.
Seuraava valtajoki oli Kemi. Se oli yhtä mahtava kuin iso Ii. Siinä
näytti olevan vettä, lunta ja jäätä, mahdottomat määrät kutakin. Ja
mikäli junan liikkuessa akkunasta katsoen saattoi päätellä, olisi
kaikkia niitä voinut lisätä puolella, ilman että laitojen ylitse
pursuamisesta olisi ollut pelkoa.
— Ho-hoi-jaa! haukotteli Esko, kun Kemin kaupungista jälleen matkaa
jatkettaessa päästiin taipaleelle, mihin ei heti näkynyt uutta suurta
jokea. — On ihan sääli haaskata puolen päivän kuluessa noin monta
uljasta jokea, kun ennen koko elämässäni en ole nähnyt yhtään
sellaista, jatkoi hän edelleen.
Lauri-setä nauroi.
— Vai jo sait kylliksesi virroista, vaikka vain pyyhkäisemällä on
tultu niiden ylitse. Kun kohta päästään ajelemaan pitkin Tornionjoen
rantaa, niin siinä on meille vähän pitemmäksi aikaa nuolaisemista. Esko
huokasi sulkien silmänsä.
Viimeisen taipaleen Torniosta Kaulirantaan juna kalkutteli hiljalleen.
Se ei uskaltautunut koskaan joen rantaan, puoli kilometriä, koko kilometrikin
mahtoi usein olla välimatkaa, mutta sitä uljaammalta näkyi
joki ja sitä hallitseva laakso. Sinisinä siintivät kukkulat ja vaarat
molemmilla puolilla. Laskumäkiä oli poikasille jo riittämiin.
Joki oli kahden valtakunnan raja, sen pojat tiesivät
maantietotunneiltaan. Tällä puolella asui Suomen tasavaltalaisia, joen
toisella puolella Ruotsin kuninkaan alamaisia. Myös jokilaakson
elättämät lehmät ja hevoset, vieläpä jänikset ja oravanpoikasetkin
kuuluivat eri valtakunnan alamaisiin ainakin kesäiseen aikaan. Linnut
vain lentelivät mahtavan virran yli ja kalat uivat vapaasti molemmille
rannoille. Mutta milloin ne ihmisten pyydyksiin eksyivät kumman
valtakunnan puolella hyvänsä, niin yhtä tukalat oltavat oli edessä.
Viisaimmin tekivät, jos uivat keskivirtaa.
Lauri-setä oli siirtynyt tupakkavaunuun. Kun häntä ei sieltä ruvennut
kuulumaan, lähtivät Esko ja Topi ottamaan selvää, mikä miestä
pidätteli. Siellä hän istui nenät ja piiput vastakkain erään
lapikasjalkaisen äijän kanssa. Puheesta ja kaikesta muustakin päättäen
mies oli syntynyt ja kasvanut täällä Pohjan Torniossa. Siitä hänellä
myös juttua riitti. Eipä mikään ihme, että Lauri-setä oli irti
pääsemättömästi tarttunut kiinni.
Mies kertoi hänelle parhaillaan, mitenkä suuria tukkilauttoja kesäisin
kuljetettiin Tornionjoessa. Hän oli itse ollut sellaisella matkalla
kymmeniä kertoja mukana. Nykyään ei alempana joen varrella kasvanut
enää suuria puita, sen vuoksi lähdettiin korkealta. Korkeudella hän
tarkoitti pohjoista, joka sijaitsi siellä mahdottoman kaukana
valtakuntien välisessä asumattomassa erämaassa. Virta veti lauttaa ja
miehet vetivät kaloja, suuria, kymmen- ja kaksikymmenkiloisia lohia ja
vaihteeksi käsivarren mittaisia harreja, jotka olivat mukavampia
käsitellä ja mahtuivat paloittelematta pataan, milloin oli kiire.
— Oliko teillä kiirekin siellä? Minä olen näihin saakka luullut, ettei
Pohjolan miehellä milloinkaan ole kiirettä, huomautti Lauri-setä
väliin.
— Oli, kiire oli, kun tupakka pääsi vähiin ja lähimpään kauppapuotiin
oli kymmenen penikulmaa. Se vasta panee taulaa tallukoitten alle,
tupakan tuska!
— Panee se, myönteli Lauri-setä.
Kun Tornion mies oli täyttänyt piippunsa sedän punaisesta
tupakkalaatikosta, jatkoi hän:
— Harria niin, kilon ja kahden kilon painoisia silloin siepattiin
ämpärillinen rantavitalikosta.
— Tuli kai siinä särkiä ja ahveniakin? huomautti Lauri-setä.
— Tuli kyllä! Joka paikkaan ne viheliäiset ovat tuppautumassa. Mutta
ei lauttamiehellä Tornion joella tupakan tuskassakaan sentään niin
kiirettä ole, ettei roskakaloja kerkiäisi ämpäristänsä jokeen
nakkelemaan.
Näin Tornion mies lasketteli. Pojat kuuntelivat pyörein silmin.
Lauri-setä oli kaiken uskovinaan, myhäili ja nyökytteli:
— Jopa! Jopa vain oli kalainen joki! Sinne pitäisi päästä hyvän
syönnin aikana ongelle!
— Tervetuloa vain! Mutta varatkaa tupakkaa tarpeeksi matkaan, ettei
tule tuskaa eikä kiirettä.
Tornion mies otti reppunsa, jonka läpän aukosta pilkisti paperipuun
kuorimaraudan varsi ja kaksi kirvesvartta. Hän jäi junasta seuraavalla
pysäkillä. Tunturihiihtäjät jäivät seuraavalla asemalla, jonka nimi oli
Kauliranta. Siinä oli junamatkan pää ja Suomen valtion pää.
Kauan oli istuttu junassa ja nukuttukin välillä. Pojat haukottelivat ja
venyttivät kaikki jäsenensä täyteen mittaan. Oli jännittävää nähdä,
mitä edelleen seuraisi.
7.
YHÄ VAIN TORNION JOKEA.
Poro! Viisi... kuusi... seitsemän poroa! Esko ja Topi hyppäsivät vaunun
rappusilta ja unohtivat Tornionjoen, Kaulirannan ja koko muun maailman.
Porot oli valjastettu pienten rekien eteen. Ne olivat tuskin tavallista
vesikelkkaa suurempia. Poikien mielestä itse porotkin olivat paljon
pienempiä kuin he olivat kirjojen kuvista ja elokuvista niitä
katsellessaan kuvitelleet. Mutta muutamilla niistä oli komeat,
pitkähaaraiset sarvet. Yhdellä oli vain haarakas toinen sarvi, kaksi
oli kokonaan nutipäätä. Mutta hyvin hauskan näköisiä, harmaita ja
lihavia ne olivat kaikki, vaikka poikien lähestyessä kyrräsivätkin pää
alaspäin ja mulkoilivat epäluuloisesti.
— Hei, pojat! Minnekä ne jo... Lauri-setä huomasi porot. — Ai, noita
nuupiaisiako te riensitte katsomaan. En minä kuitenkaan vielä
tuollaiseen kelkkaan reppuani heitä. Paremmilla moottoreilla tästä
painutaan niin pitkälle, kuin tietä riittää.
Hän oli oikeassa. Keltainen postiauto ilmestyi asematalon viereen ja
Lauri-setä oli taas eri vikkelä poika etupenkin paikkoja vallatessaan.
Monet muut myös yrittivät, mutta Lauri-setä joutui ensinnä oviaukkoon
ruskeine kamelin kantamuksineen ja sitten ei siitä lävestä kukaan
pujahtanut, ennenkuin hän reppuineen oli pulpahtanut sisään.
— En minä itseni vuoksi, vaan noiden poikien tähden! puheli hän kuin
anteeksi pyydellen pyylevälle täti-ihmiselle, joka näytti nyrpeätä
naamaa, vaikka oli onnistunut saamaan toisen luokan paikan ihan heidän
selkänsä takana. Tämä oli vaunun kuormituksenkin kannalta katsoen oikea
järjestely. Jos tämä pyylevä täti ja Lauri-setä olisivat joutuneet
samaan penkkiin, niin eipä tiedä, miten vaunulle pahimmissa
töyssypaikoissa olisi käynyt. Mutta kiitollisia pojat Lauri-sedälle
siitä olivat, että hän kaukonäköisenä pakottavien asianhaarojen
vallitessa oli toiminut niin ripeästi, vaikkakin vastoin
partiosääntöjä.
Auto ei lähtenyt vielä vähiin aikoihin ja pojilla oli hyvää aikaa
jälleen keskeytyneihin tutkimuksiinsa. Poroilla oli kauniisti
punaisilla ja keltaisilla nauhoilla koristetut länkivaljaat. Niiden
rahkeet olivat koivukapuloilla kiinnitetyt reikäpäisiin aisoihin ilman
luokkia. Poron kaulassa oli tukeva panta, johon ohjastamista varten oli
kiinnitetty pitkä nahkahihna, poronnahkainen se oli kuten valjaat ja
rahkeetkin olivat. Jokaisen poron reessä oli karvainen poronnahka,
mitään muuta niissä ei ollutkaan. Autonkuljettaja ja rahastaja
hääräilivät postivaunun takana. Pojat riensivät katsomaan, mitä
hommailtavaa heillä siellä oli. He köyttelivät matkamiesten tavaroita
pitkään aisoilla varustettuun rekeen. Siellä oli jo heidänkin
suksipakettinsa. Sinne soviteltiin myös Lauri-sedän ruskea satulareppu,
vaikka setä vähän raaputtelikin niskaansa, ennenkuin siitä luopui.
Autonkuljettaja arveli, ettei sillä olisi mitään hätää peiton alla.
Monta reppua siinä pakaasivaunussa oli jo Muonioon kiidätetty, vaikka
ei tätä ennen vielä noin suurta ja rumaa! Kaikki nauroivat hänen
viisasteluilleen, setä muiden mukana.
Jo lähdettiin ja hyvää kyytiä mentiin. Tie ei ollut kovinkaan leveä,
mutta pituutta sillä sensijaan oli riittämiin. Lunta myös oli vahvalti.
Aura oli kierittänyt sitä korkeat vallit tien kumpaankin reunaan.
Kuperan, jäisen kaukalon pohjalla mentiin, että hurisi. Aisojensa
päässä huristava pakaasireki viippasi mutkapaikoissa milteipä
lumivallista toiseen, mutta hauskasti kupertavissa mäkitöyssyissä
sukset ja matkareput iskivät toisiaan korvalle. Miten mahtoikaan olla
sivakkaparkojen laita?
Toivottavasti paremmin kuin sen pyylevän tädin, joka istui toisessa
penkissä Lauri-sedän takana. Eräässä mäkien välisessä laaksossa hän
pienen valmistelun jälkeen pontevasti julisti: Yö, yö, yö! vaikka oli
vielä kirkas päivä. Kun oli kuljettu vähän matkaa, ilmoitti hän: Jesta,
minun sydäntäni! Se... se tulee ylös!
— Anna hänelle paperipussi! sanoi kuljettaja kuivasti. Rahastaja otti
hyllyltä pussin ja antoi sen hänelle. Sitten ei kukaan puhunut mitään.
Pyylevä täti vain puheli pussilleen, kunnes se oli milteipä täyteen
puhallettu.
— Heitä se ulos! lausui kuljettaja taas. Luultavasti rahastaja olisi
muutoinkin niin tehnyt.
— Meni, että mätkähti! Se on reilua ja suoraviivaista tämä valtion
komento! jupisi Lauri-setä itsekseen, kuitenkin niin selvästi, että se
hyvin kuului toiseen penkkiin.
Mutta maantie yhä myötäili mahtavaa ja kalarikasta Tornionjokea, kuten
rautatiekin oli tehnyt. Maantie uskaltautui vain lähemmäksi rantaa,
jopa joskus niin lähelle, ettei väliin jäänyt muuta kuin jonkin talon
rakennukset ja muutama pellon sarka.
Lapsia ja aikuisiakin ihmisiä seisoskeli talojen pihamailla. He
katselivat lumivallin takana eteenpäin kiitävää keltaista autoa. Myös
rakennusten akkunoista katseltiin sitä, elleivät akkunat itse
katselleet joelle päin, niinkuin useimmissa taloissa näytti olevan
asian laita. Joen takana Ruotsin puolella oli toisin. Siellä akkunat
näyttivät Tornionjoelle ja Suomen maantielle. Talojen takaa sinertävien
metsien ja vuorien lomasta loisti kauniisti punertavana laskeva
aurinko.
Ruotsin talot olivat punaisiksi maalattuja. Liput liehuivat pihamailla
valkoisissa tangoissa. Niillä on tänään jokin juhlapäivä! arveli joku
matkustaja. Mitkä lienevät, kissan ristiäiset! jatkoi toinen. Kenellä
on punainen talo ja valkoinen ikkunalauta, hänen kelpaa kauniina
päivänä vetää lippunsa salkoon, vaikka ei olisi kissan ristiäisiäkään,
perusteli kolmas. Mutta kuljettaja painoi varpaallansa kaasua. Auton
nokka nousi ja laski. Kaukana pitkän tien päässä jääkaukalo somasti
kapeni. Lumivallit tarjosivat siellä kättä toisilleen.
— Napapiiri! ilmoitti kuljettaja pysäyttäen autonsa hetkeksi, vaikka
kukaan ei jäänyt pois. Sama paljon puhuva sana oli kirjoitettu myös
tien varteen pystytetyn patsaan viittalautaan.
— Ohoijaa! Puoli minuuttia sitten oltiin lantalaisia, nyt jo ollaan
puhtaita lappalaisia! huokasi peräpenkillä sama poika, joka oli
kissanristiäisistä murhetta pitänyt. Liiaksi puhtaalta ei hän itse
kylläkään näyttänyt. Huokasi siinä moni muu, mikä mitäkin. Pitkään
henkeänsä puhalteli myös valtion satahevosvoimainen postivaunu. Sitten
jälleen jatkui matka.
Topia ja Eskoa olisi nähtävästi ruvennut jo nukuttamaan, ellei joen ja
maantien varrella olisi ollut aina uutta nähtävää. Eräältä pitkältä
nevalta nousi vaunuun pieni miehen käppyrä. Hänellä oli yllään
monenkirjavainen nuttu, jossa ei näyttänyt olevan yhtä paikkaamatonta
kohtaa. Siinä oli mustaa ja harmaata, sinistä ja punaistakin.
Ompelulankana oli käytetty valkoista puotinarua ja mustaa pikilankaa.
Miehellä oli kädessään paistettu poronlapa, jota hän jyrsi. Koko ajan
vaunussa istuessaankin hän sitä jauhatteli. Vielä vaunusta
poistuessaankin hän sitä nakerteli kaivaen vapaalla kädellään kympin
takkinsa paikkalappujen välistä.
Erään kylän kohdalla ajoi suksimies porolla. Poro laukkasi ja lumi
tuprusi. Monta puhelinpylvään väliä ajettiin kilpaa. Sitten tuli alamaa
ja hangella oli kinoksia. Poro painoi päänsä alas ja potkaisi. Mies
tupsahti hankeen nokilleen ja otti niin pitkän ”akan”, ettei siitä
näyttänyt loppua tulevan milloinkaan.
Pitkällä kylättömällä taipaleella syöksähti metsästä tielle viisi
poroa, jotka lähtivät auton edellä laukkaamaan. Siitä tuli huikea
kilpailu! Auto huristi ja porot kierivät viitenä harmaana keränä.
Kaikki ihmiset nousivat seisomaan, paitsi kuljettaja, jonka täytyi
ohjata ja kaasuttaa.
— Heittäkää varppi! Laittakaa ne vetämään! Mitä turhaan kuluttaisimme
valtion bentsiiniä, joka muutenkin on vähissä! huusi takapenkillä se
avokitainen poika, joka napapiirin kohdalla oli puhtaaksi lappalaiseksi
muuttunut.
Kukaan ei ottanut hänen neuvoansa varteen. Pian sitten se olisi ollut
jo myöhäistä. Porot sätkähtivät lumireunan ylitse, sarvet vain enää
keikkuivat. Siitä riitti vaunussa iloa pitkäksi aikaa.
Matkustajat vähenivät illan hämärtyessä. Vihdoin jätti vaunun myös se
pyylevä täti, joka istui toisessa penkissä. Häntä seurasi peräpenkin
leukava poika.
— Jaa, jaa! Se on nyt ero meidän kanssamme. Kun tavataan, niin
rookataan! hyvästeli hän kaikkia lakkireuhkaansa lipsauttaen.
Kuljettaja jurautti koneellansa kaikkien vaunuun jäävien puolesta.
Sitten ilta jo pimeni. Ei näkynyt enää muuta kuin synkkä metsä ja
autolyhtyjen edessä juokseva valkoinen lumikaukalo, joka venyi, nousi
ja laski, ja yhä venyi. Topi ja Esko nojautuivat toisiinsa niinkuin
lumivallit kaukalon päässä. Kaukaloakaan ei kauan aikaa enää näkynyt.
Pojat heräsivät vasta, kun auto oli jo pysähtynyt ja maantiekin jo
loppunut. He olivat nyt Muonion, josta heidän
pitkäaikainen seuralaisensa Tornionjoki yhä jatkoi matkaansa.
— Meidän kohdaltamme matkanteko jo yhdeksi päiväksi riittää, sanoi
Lauri-setä eikä pojilla ollut mitään tätä ilmoitusta vastaan. Majatalon
tasaisella pihamaalla he tepastelivat silmänsä sirkuiksi ja jäsenensä
lämpimiksi. Lumi narskui heidän jalkojensa olla ja revontulet
liekehtivät tavattoman kauniina sinisinä lieskoina yli taivaan.
He ihastelivat niitä, kunnes joutui maukas illallinen, hernesoppaa ja
ohukaisia.
— Kas vain! Lättyjä täälläkin! ihasteli Lauri-setä.
Pojat myös ihastelivat, vaikka eivät ääneen. Mahdotonta se olisi
ollutkin, kahta asiaa yhdellä suulla.
— Tarvitseeko minun tuudittaa teidät vielä nukkumaankin? tiedusteli
Lauri-setä, kun he nousivat pöydästä.
— Ei tarvitse, myöntelivät pojat naurahdellen.
He pääsivät leveään sänkyyn, jossa heidän yhteisenä peittonaan oli
lämpimät pitkävillaiset vällyt.
8.
JUOKSE, POROSEIN!
— Juokse, porosein, poikki vuoret, maat... Lauri-setä tätä tuttua
laulua hyräili, käveli ja näppäsi tahtia molemmilla käsillänsä,
niinkuin hän teki vain silloin, kun oli oikein iloisella tuulella.
Pojat heräsivät siihen. Lauri-setä käveli heidän luokseen ja yhdellä
tempauksella nykäisi vällyt sängyn päälaudalle. — Hei, nappulat,
kuuletteko! Kun oikein hyvin käy, niin käy, niinkuin Helsingin pojille
Muonion majatalossa! Hypätkää housuihinne niinkuin olisitte jo!
Pojat eivät kahta kehoitusta tarvinneet. Heidän pukeutuessaan
Lauri-setä rapisteli piippunsa pesää ja selitteli riemunsa perusteita.
Tämä Muonion mutka oli sellainen pohjukka, josta Lappia kohti voitiin
jalkaa matkaa vain porolla tahi lentokoneella. Hän ei ennakolta ollut
muistanut tilata kumpaakaan, ja tämä seikka häntä eilen
nukkumaan pannessa oli huolettanut. Mutta sitten hän oli ajatellut: No,
ehkäpä tuokin selviytyy tässä. Niin oli tapahtunut, vieläpä paremmin
kuin hän oli osannut toivoakaan. Eräs enontekiöläinen retkikunta lähti
kotimatkalleen länä aamuna. Seurueeseen kuului kolme miestä ja
kolmekymmentä poroa. Nyt jokainen saisi oman ajokin, vaikkapa yhdeksän
poroa mieheen. Päivä oli kaunis, porolla ajettavaa taivalta edessä noin
penikulmaa.
Se oli pojista kuin satua. He kuuntelivat sitä milteipä pyörällä
päästään. Eskolla oli avonainen kenkä kädessään. Hän yritti vetää sitä
päähänsä, mutta ei saanut mahtumaan, koska kengän suu oli liian pieni.
Topi nauroi katketakseen, mutta ei itsekään löytänyt housunsa nappeja.
Ne olivat hänellä takana päin.
Kaikesta huolimatta he selviytyivät täyteen matkakuntoon kymmenessä minuutissa
. Sillä välin oli Lauri-setä puuhannut jo keittiön puolella.
Komeita poronlihalla höystettyjä voileipiä oli tehty. Termospullot oli
täytetty kuumalla marjamehulla korkkiansa myöten. Sittenpä ei enää
juuri muuta ollutkaan, ei muuta kuin aamiainen. Syödä piti ja
tukevasti. Kun toiset lautaselliset olivat lopuillaan, juoksi majatalon
pikku poika hengästyneenä sisälle.
— Jo tuloovat! Jo tuloovat! Ainakin kaksikymmentä viisi poroa tuloo
meidän pihaan! hän touhusi.
— Kolmekymmentä niitä on! oikaisi Lauri-setä ja otti vielä vähän
ruispuuroa, joka oli myös hänen herkkuruokaansa. Mutta Eskosta ja
Topista tuntui, niinkuin he olisivat olleet niitä termospulloja, jotka
juuri lämpimällä liemellä korkkia myöten täytettiin.
Majatalon pihamaa oli poroa ja pieniä pororekiä täynnä. Porot oli
sidottu ohjasnauhoilla toistensa rekiin kiinni. Komeaan karvapeskiin ja
pitkävartisiin porokenkiin, ”kallokkaihin”, puetut poromiehet
pidättelivät johtoporojansa, jotka olivat tavallista suurempia eläimiä
ja keikuttelivat ylpeinä haarasarvisia päitään.
Suksikääre köytettiin huolellisesti erään säyseän näköisen poron
rekeen. Omasta repustansa sai itse kukin pitää huolta. Lauri-setä
valitsi itselleen ajokkaan, pojat samoin omansa. Topi katseli
porohärkiä silmiin, Esko tunnusteli sarvia.
— Oikein, poika! Mitä suuremmat sarvet, sitä vahvempi elukka!
naureskeli poroisäntä. Majatalon isännän mielestä Enontekiön miesten
kaikki porot tänä keväänä olivat siinä kunnossa, etteivät ne kuuden
penikulman taipaleella miestänsä tielle jättäisi.
Lauri-setä, Topi ja Esko saivat myös lämpimän peskiturkin ylleen. Ja
kun jalkojen ympärille sen lisäksi kiedottiin lämpimät rekivällyt,
olisi pakkasen vuoksi huoletta voitu matkustaa vaikka pohjoisnavalle.
Niin he istuivat kukin jo omassa reessään kuin maaherrat. Koko
majatalon väki oli tullut ulos heidän lähtöänsä katsomaan. Isäntä,
taitava poromies, antoi pojille hyviä neuvojansa. Miehevä pikkuinen
poika Topin reen vieressä jakeli omiansa:
— Kierrä hihna kolmeen kertaan nyrkkisi ympäri. Tuloo, mitä tuloo,
mutta älä hellitä! Hihnasta älä hellitä, vaikka nokka menisi!
Jo hypähti poroisäntä rekeensä. Kaikki porot hypähtivät liikkeelle.
Naiset portailla vilkuttivat ja pikku poika kädet housun taskuissa
huuteli tärkeänä neuvojansa, mutta sanaakaan hän ei enää saanut
kuuluviin. Poron sorkat paukkuivat, pakkasaamuinen raide narisi
hauskasti.
Aluksi porot kirmasivat tien kumpaankin laitaan niin pitkälle kuin
hihnaa riitti. Muutamat porot hyppäsivät edellä kulkevan reen kannoille
ja liukuivat sillä tavalla pitkiä matkoja. Joskus oli koko joukko
yhtenä sekaisena rykelmänä. Porot hyppivät aisojensa ylitse,
jarruttivat ja tempoivat kuin kala uistimessa. Mutta ihmeen pian
sekainen kasa taas venyi siimaksi, milteipä heti, kun poromies sen
keskelle hyppäsi ja muutamista hihnoista ravisteli.
Puolisen tuntia jo lienee näin matkaa tehty. Porot näyttivät saaneen
tarpeekseen, pitkiin aikoihin ei tullut enää ruuhkapäitä. Soma, parin sadan metrin
mittainen pororaito juosta hölkytteli hauskasti napsuttaen
valkoista hankitietä.
Jouduttiin tasalatvaista mäntymetsää kasvavalle nevalle. Porotie kulki
hangen reunan alapuolella kuin matalassa purossa. Porojen sarvet ja
valkoiset häntäpäät keikkuivat hauskasti kuin kohokorkit ruohikon
rintaan viritetyn verkon paulassa. Ei yksikään poro yrittänyt enää
toisensa edelle. Tätä paikkaa ja hetkeä poroisäntä oli odottanut.
Hän pysäytti ajokkinsa. Lauri-sedän ja poikien poronauhat irroitettiin
ja annettiin ajajiensa käteen. Se oli hauska ja jännittävä hetki.
Pojista tuntui, niinkuin he olisivat sähkölankaa kiertäneet nyrkkinsä
ympärille. Ajokit kurkistelivat eloisasti olkansa ohitse. Näytti kuin
ne olisivat ymmärtäneet, miten hauskaa niillä oli edessä päin.
Mitään yllätyksiä ei kuitenkaan tapahtunut niin kauan kuin ajettiin
nevametsän lumisessa ojassa. Raidosta vapautuneet ajokit hölköttelivät
kiltisti ja hauskasti. Väliin vain ne astuivat askelen pari tiepuoleen
ja haukkasivat suuhunsa puhdasta lunta. Tie kääntyi somasti myötääväksi
alamäeksi. Pororaidon vauhti kiihtyi. Se oli keveätä ja hauskaa
matkantekoa. Ei tuntunut bentsiinin katkua eikä rautapyörien kolinaa.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja lumi häikäisi silmää.
Hanki oli niin kirkas, ettei pitkää aikaa kärsinyt katsoa sitä, ei
aurinkoa, eikä taivastakaan. Näytti kuin satoja tuhansia peilin siruja
olisi kylvetty hangelle ja ne kaikki olisivat tehneet parastaan
matkamiehen silmää häikäistäkseen. Noin hohtavaa lunta eivät pojat
milloinkaan ennen olleet nähneet.
— Lumilasit silmille! määräsi Lauri-setä edellä kulkevasta reestä.
Heitä oli varotettu tästä. Ei ollut terveellistä katsella Lapin
keväistä aurinkoa ja hankea kovin kauan paljain silmin. Ne matkailijat,
jotka varomattomuudessaan olivat näin tehneet, olivat saaneet silmänsä
kipeiksi päiväkausiksi. Lauri-setä näkyi jo saaneen lasit päähänsä.
Pojat kaivoivat repuistaan omiansa kiireen vilkkaa.
— Voi ihanuus!
Topi ei voinut olla ääneensä huudahtamatta. Yhtä riemastunut ääni
kuului takana liukuvasta poron reestä, jossa Esko oli saanut Lapin
hiihtäjän lumilasit nenälleen. Katsoipa aurinkoon tai taivaan sineen,
matalien mäntypuiden latvoihin tai kirkkaana virisevään hankeen, joka
puolella näkyi sama satumainen, suorastaan taivaallinen ihanuus. Ja
pitkä, elävillä korkkikohoilla varustettu kalaverkko, pororaito, juosta
hölkötteli. Se nousi ja laski, väliin painuen umpiuppeluksiin, niinkuin
jokaisen korkin kohdalla olisi potkinut puolen kilon painoinen ahven.
Mutta vaikka näin paljon verevää elämää liukui pitkällä, lumisella
porotiellä, vaikka kaikki porokelkoissa istuvat ihmiset
peskiturkkeineen olivat niitä pitkässä verkossa potkivia iloisia
ahvenia, ei pienintäkään häiritsevää ääntä kuulunut hiljaisessa
erämaassa. Poikien täytyi monta kertaa ottaa lumilasit päästään,
nipistää käsivarrestaan tai purra huultaan päästäkseen selville, oliko
tämä unta vai totta, kulkivatko he jossakin ihmeellisessä satumaassa,
vaiko vain lumisessa, matalia mäntypuita kasvavassa Lapin erämaassa.
Suuren hiljaisuuden katkaisi Lauri-sedän reestä kuuluva hämmästyksen
huudahdus. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko poro potkaissut reen
etulaudan lävitse vai oliko susi hypähtänyt tien ylitse? Sedältä
aniharvoin pääsi tällainen äänekäs huudahdus. Pojat tiesivät sen ja
herkistyivät nyt lisää kuuntelemaan. Sitä seurasi pian.
— Pojat, hei! Katsokaa tuonne oikealle!
Pojat katsoivat siihen suuntaan, johon Lauri-setä kädellään viittoili.
Ensin he eivät nähneet siellä sen kummempaa kuin näkyi täällä — mihin
tahansa katsoi, sinistä säteilevää hankea, ihmeellisiä puunlatvoja ja
oksan koukeroita.
— Katsokaa ylemmäksi ja kauemmaksi taivaan rannalle! kehoitteli setä
sinne yhä itsekin kiikaroiden.
Jo pojat huomasivat ja huudahtivat hämmästyksestä. Taivaan rannalla
lähes pilviin ulottuvana kohosi suuri valkoinen vuori. Ensi näkemältä
se oli kuin jättiläismäinen lumikinos, joka oli käännetty sinne taivaan
sinistä seinää vasten nojalleen. Saattoi se myös olla suuri, valkoinen
pilvi, jonka taivaan jättiläinen oli ottanut päänaluisekseen
asettuessaan Lapin rauhallisessa erämaassa ruokalevolleen.
— Se on tunturi, virkahti Lauri-setä pitkän hiljaisuuden jälkeen.
— Vai tuollainen se on! — Onpa siinä tunturia kerrakseen!
ihmettelivät pojat ääneensä hämmästellen.
Porotie kääntyi vasemmalle ja näytti nousevan kuin pitkälle
kaitaiselle pellolle. Männyt kävivät yhä matalammiksi. Ne muistuttivat
erehdyttävästi täysinäisiä heinäseipäitä, jotka olivat unohtuneet
kesällä korjaamatta, jääneet siihen vielä syksylläkin ja vihdoin
saaneet talven lumet niskaansa.
— Tämä on jänkä eli Lapin neva. Se on vuosisatojen kuluessa kasvanut
tänne milteipä mäelle, kuten näette. Nuo matalat männyn taarikat
lienevät ainakin kahdensadan vuoden vanhoja, selvitteli Lauri-setä
hiljalleen hölköttelevien porojen ohitse.
Mutta minne tunturi oli kadonnut?
Se oli hävinnyt jäljettömiin yhtä ihmeellisesti ja nopeasti, kuin oli
ilmestynyt näkyviin äsken. Pojat kääntyilivät ja kurkistelivat reessään
oikealle ja vasemmalle. Se oli kadonnut. Siitä ei päästy minnekään.
Luultavasti he kuitenkin olisivat kurkistelleet tarkemmin sitä, ellei
olisi sattunut jotakin niin hupaisaa, ettei milloinkaan aikaisemmin.
Milloin Topi ja Esko jälkeen päinkin sitä tapausta muistivat, nauroivat
he kyynelet silmissä.
Kun porot jo pitkän aikaa olivat juosseet vähääkään vikuroimatta ja
Lauri-sedän ajokki, vaikka oli komea sarviniekka, erikoisen kiltisti,
oli setä käynyt ihan huolettomaksi sen suhteen. — Ei tämä mitään
ohjaamista kaipaa, oli hän vakuutellut poroisännällekin, kun tämä
kerran oli jäänyt jälkeen päin tiedustamaan, miten raidon peräpäässä
tultiin aikoihin. Jänkänevaa kuljettaessa hän otti termospullon
repustaan, kaatoi kupin kuumaa marjalientä täyteen aikoen ryhtyä
nauttimaan sitä. Juuri sillä hetkellä poro hypähti tiepuoleen ja alkoi
laukata pitkin hankea.
— Ptruu! sanoi Lauri-setä. Muuta hän sillä hetkellä ei juuri
voinutkaan tehdä, koska hänellä toisessa kädessään oli kuuma
täysinäinen mehukuppi, toisessa milteipä täysinäinen termospullo.
Mutta mitä sellainen häkkyrähärkä olisi välittänyt hevosen
kieltosanasta, lieneekö ymmärtänytkään sellaista kieltä. Se painoi
päänsä alas, potkaisi takakavioillaan suoraan taivasta kohti, niinkuin
kuuta olisi tavoittanut. Mehu Lauri-sedän kupista huiskahti hangelle ja
yhteen menoon pullostakin, Lauri-setä heitti vikkelästi koko pullon
hangelle, tarttui ohjaushihnaan ja alkoi kieltää ja kiskoa. Siitä ei
ollut muuta vaikutusta kuin että porohärkä alkoi kiertää yhtä jänkäsuon
”heinäseivästä”. Mitä enemmän hän kiristi ja kielsi, sitä kiukkuisemmin
sarvihärkä pientä piiriänsä kiersi. Reki kallistui pahasti, ja
Lauri-setä kierähti hangelle, mutta yhä härkä vain potki ja kiersi.
Poromiehet huusivat ja nauroivat. Pojat myös nauroivat. Eipä siinä
juuri itkeäkään osannut. Topi muisti, mitä majatalon poika oli
pihamaalla lähtiäisiksi huutanut, ja omasta puolestansa lähetti ne
evästykset Lauri-sedälle, joka heinäseivästä kiertäessään oli ehkä
aamulla kuulemansa jo unohtanut.
— Lauri-setä, älä hellitä! Tuloo, mitä tuloo, mutta älä hellitä!
Lauri-setä otti neuvon visusti huomioon. Esko tosin Topille jälkeen
päin arveli, ettei setä muutenkaan olisi hellittänyt. Lopulta
härkäporon täytyi antaa peräksi. Voimaotteluissa Lauri-sedän kanssa ei
jaloimmankaan porohärän parannut ryhtyä kilpasille. Poroisäntä
kyykisteli, piteli polviansa ja nauroi yhä.
— En minä tuollaisessa kissanhännän vedossa vielä tätä ennen ole
ollut! uhosi Lauri-setä jaloilleen päästyään.
— Herra varmaankaan ei ole naimisissa, arveli poroisäntä totisena.
— En, myönsi Lauri-setä yhtä totisena. Hän keräsi termospullonsa ja
muut hangelle levähtäneet tavaransa. Sitten taas jatkettiin matkaa niin
kiltisti ja kauniisti, niinkuin koko matkalla ei olisi tapahtunut
pienintäkään erimielisyyttä.
Ylhäiseltä nevamaalta laskeuduttiin vähitellen korkeampien mäntyjen ja
riippakoivujen reunustamalle järvelle. Jäältä toiselle jängälle
noustaessa nähtiin taas uusi ihme. Viisi suurta lintua lensi pororaidon
kulkusuuntaan niin alhaalla, että reessä seisova mies ongen vavalla
olisi ulottunut niitä siipiin koskettamaan. Ne olivat Lapin komeita
ukkometsoja, joita pojat eivät aikaisemmin olleet nähneet, vaikka
Korkeasaaressa käydessään jo vuosia sitten olivat tutustuneet niiden
unimielisenä torkkuvaan kaupunkilaisserkkuun.
Mutta eivätpä liioin nämä Lapin komeat lintu-uroot tätä ennen olleet
nähneet helsinkiläisiä koulupoikia. Siksi ne halusivat jäädä heitä
kauemmaksikin aikaa katselemaan. Siivet oikosenaan ne laskivat jängän
laidassa olevien lakkapetäjien latvoihin. Lumi pöllähteli niiden
tukevien jalkojen edestä ja kuulakkaassa ilmassa värisi kirkkaita
lumikiteitä kuin hienon kristallin siruja. Pojat katselivat henkeään
pidätellen komeaa näkyä. Myös Lauri-setä näkyi tarkastelevan niitä
kiinnostuneena, mutta toisella silmällä hän seuraili ajokkinsa eleitä.
Ennen syöttöpaikkaa ei enää tapahtunut erikoisempia ihmeitä. Mutta
Puolmatkan talo kaksine eroon rakennettuine tupineen, keskipäivällä
loimottavine pystyvalkeineen ja poron lapaa veistävine isäntineen oli
ihme sinänsä. Isäntä kertoili Lauri-sedälle karhunkierroksesta, joka
hänellä oli metsässä. Ehkä herrat haluaisivat ostaa sen. Kierros ei
ollut kallis, vain kuusi tuhatta markkaa se maksaisi. Lantamaan herrat
olivat niin hassuja, että maksoivat kuusi tuhatta markkaa karhun
kierroksesta, valmiiksi nyljetystä karhun nahasta tuskin kolmeakaan tuhatta
. Näin Puolmatkan ukko puheli, mutusteli poronlihaa ja nauroi.
Joku penkillä myös poronlihaa haukkaileva mies alkoi puhella susista.
Niitä liikuskeli itä-Lapin metsissä runsaasti tänä talvena. Niitä
ajeltiin valtion mahdilla ja lentokoneilla. Niitä ammuttiin
pikatykeillä ja konekivääreillä. Mutta mitä Venäjän suurille susille
ilmasta päin kukaan kuularuiskuillakaan mahtoi? Se oli samaa, kuin jos
herneillä olisi pommittanut ahvenia syvässä tunturilammessa!
Näin poromiehet ja Puolmatkan isäntä arvelivat. Sitten he kilvassa
ryhtyivät kertoilemaan kuulemiaan suuresta johtajasudesta, joka tänä talvena
oli nähty kymmenissä Lapin kylissä ja jota valtion
konekiväärimiehet enempää kuin Lapin parhaimmat rihlakiväärimiehet
eivät tähän päivään mennessä olleet pystyneet kellistämään. Se oli
kookas ja väkevä kuin tuhatpäisen elotokan parhain hirvas. Se oli niin
julma ja rohkea kuin vain hirvaksen kokoinen Venäjän susi saattoi olla.
Paremman puutteessa se pisteli poskeensa omia seurakumppaneitansa,
kolme sutta päivässä. Mutta siitä huolimatta toiset sudet seurasivat
sitä vaikka jokeen, vaikka ilmi tuleen.
Topi ja Esko olivat kuulleet Venäjän maan sudesta jo kyllikseen,
niinkuin Puolmatkan äijän karhustakin, jonka nahka maksoi kaksi kertaa
niin paljon kuin saman kokoisen kuolleen karhun talja. He lähtivät ulos
pihamaalle katselemaan poroja.
Ne oli koottu talon pihamaalle suureen piiriin, toinen toisensa rekeen
kiinni. Piirin keskellä oli karheella jäistä jäkälää. Porot pistelivät
sitä poskeensa että parta keikkui. Hevonen ja lehmä olisi sellaisen
muonan ääressä vain nuuskinut ja sen tehtyään ryhtynyt nenäänsä
nuoleskelemaan, mutta poro jauhatteli tyytyväisenä kuin parhaimmassa
pitopöydässä. Sitä pojat suuresti ihmettelivät.
Porot olivat syöneet jo kyllikseen. Myös poromiehet lienevät saaneet
susijuttunsa loppuun. Lähdettiin jatkamaan matkaa kovalla touhulla. Jo
pihamaalla rekeen istuessaan Lauri-setä kiersi ohjashihnan kolmeen
kertaan nyrkkinsä ympäri. Tämä oli turhaa varovaisuutta, ainakin hänen
ajokkinsa mielestä. Se kävellä nuuposteli rauhallisesti. Näytti siltä
kuin se olisi vastaan sanomatta jättäytynyt raidon viimeiseksi. Mutta
täyttä luottamustansa ei setä mistään uskotteluista huolimatta sille
enää antanut. Tulta piippuunsa viritellessäänkin hän piti ohjakset
kädessään.
Aurinko ei iltapuolella paistanut niin huikaisevan kirkkaasti, mutta
tuntui lämmittävän enemmän kuin aamupäivällä. Väliin kuljettiin
valkeita metsämaita, joskus tie johti pienen metsälammen ylitse. Jäälle
laskettaessa porot pyrkivät laukkaamaan. Muutamat isännättömät porot
riehaantuivat pyrkimään vielä edeltäjänsä rinnallekin, kunnes kiristyvä
nauha nykäisi ne armottomasti paikoilleen.
Topi oli kaivautunut syvälle lämpimien rekivällyjensä alle. Hän tunsi,
miten hänen silmäluomensa väkisin pyrkivät painumaan kiinni. Hänen oli
varottava unta. Jos hän rekeen nukkuisi, niin Lapin miehet nauraisivat
ja hänen ajokkiporonsa, joka silloin tällöin salavihkaa kurkisteli
taakseen, varmasti tekisi saman kepposen kuin Lauri-sedän ajokki. Topi
virkisti mieltänsä hyräilemällä kaikkia lauluja, mitä sattui
muistamaan. Niin kauan kuin poro kuulisi laulua, ei se varmaankaan
uskaltaisi kujeitansa yrittää.
Mutta sitten hänen laulunsa loppuivat. Hän ei muistanut enempää. Vain
yhden säkeen hän enää muisti: Juokse, porosein, poikki vuoret, maat...
Hän lauloi sitä moneen kertaan. Loppuun päästyään hän aloitti alusta,
yhä uudelleen alusta. Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä.
Joka kerta, kun hän pääsi säkeen loppuun, ilmestyi uusi, kevyesti
hölkyttelevä poro raidon päähän. Hän tihensi laulunsa tahtia,
lyhensikin sen kahteen sanaan: Juokse, porosein! Uusi poro tuli yhtä
helposti kahdellakin sanalla. Niitä tipahteli kuin harmaita nappeja
lankaan. Jos tätä menoa jatkuisi, niin hän voisi laulaa tuhannen poron
mittaisen raidon ja kiertää sen hauskasti koko Inarin järven ympäri.
Mutta ennen sitä hänen oli päästävä raidon etupäähän.
Hän heitti ohjashihnan ajokkinsa selän ylitse, niinkuin oli nähnyt
raitoa johtavan poroisännän tekevän. Poro sävähti, hypähti sivuun ja
hyppäsi täyttä laukkaa toisten porojen ohitse hankea pitkin. Uudet
laulamalla syntyneet porot kirmasivat perässä. Juokse, porosein!
hoputteli Topi. Siitä oli hänelle nyt kahdella lavalla hyötyä, poro
juoksi, ja uusia poroja ilmestyi kuin turkin hihasta.
Mutta juuri kun hän tuhatpäisine raitoineen oli pääsemäisillään Inarin
järven ympäri, hän heräsi. Inarin järveä ei näkynyt. Pitkä
tattarimäntyjä kasvava jänkä vain aukeni edessä päin. Päivä oli kulunut
jo iltaan ja aurinko laskenut lähes taivaan rantaan. Porotien varressa,
säteilevällä hangella juoksi tavattoman pitkä ja korkeakoipinen
jättiläisporo, jonka pääpuolessa keikkui keveästi kaksi mahdottoman
suurta sarvea kuin kaksi vääräoksaista mäntyä. Tämä kaikki oli kuin
satua. Äskeinen porojen laulaminen ja juoksettaminen oli varmaan sen
sadun alkupäätä.
Topi hieroi silmiään ja kohentui istumaan reessään. Se ei satua
ollutkaan. Se oli totta, joka oli ihmeellisempää kuin satu. Kahta
mäntyä niskassaan kantava jättiläisporo oli hänen oman ajokkinsa varjo,
jonka laskeva aurinko hangelle synnytti. Joka tapauksessa Lappi oli
ihana satumaa.
Pian tämän jälkeen muuttui jänkä suuremman järven rantaan johtavaksi
metsämaaksi. Porot nuuskivat ilmaa tahtoen juosta ja laukata. Pojilla
oli täysi työ omien ajokkiensa pidättämisessä. Ne tahtoivat kilvassa
juosta Lauri-sedän ajokin edelle tai ainakin edeltäjänsä reen
kannoille.
Tuli eteen järven jää. Järven takana oli kirkko ja kylä. Kirkonkellot
soivat ja talojen akkunaruudut paloivat kuin tulessa. Kaikki porot
kirmasivat järven ylitse täyttä laukkaa. Mutta kirkonkylän rannassa
Topin poro hypähti sivuun ja kirmasi Lauri-sedän ajokin ja koko raidon
edelle. Topi veti molemmin käsin hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Kävi
niinkuin Lauri-sedälle aamupäivällä. Poro alkoi kiertää piiriä.
”Heinäseivästä” tosin ei siinä lähellä ollut, mutta Topin poro osasi
kiertää piiriä ilman seivästä. Myös Topi osasi kellahtaa hangelle reen
kaatuessa, ja Lauri-sedän, Eskon ja poromiesten piti ennättää juuri
siihen.
— Topi! Tuloo, mitä tuloo, mutta älä hellitä! muistutteli Lauri-setä.
Eikä Topi hellittänyt, vaikka hänen hallittavanaan oli porojättiläinen,
joka keveästi hölköttäen kantoi kahta raskasta mäntyä niskoillaan.
Mitään kummempia ei retkeläisillemme enää tänä iltana tapahtunut. Mutta
Enontekiön oli ihmeitä täynnä. Huomenna oli lappalaisten
kirkkopyhä, Marian päivä, ja juhlapukuisia lappalaisia liikuskeli
kirkonkylän teillä ja talojen pihoilla kymmenittäin. Aurinko oli jo
laskenut, mutta sen rusko läntisellä taivaanrannalla paloi kuin
liekehtivä tulimeri. Yhtä kauniin värikkäinä liehuivat lappalaisten
ruskonpunaiset ja auringonkeltaiset peskien nauhat. Ne olivat kuin
leikatut auringonlaskun puoleisesta taivaanreunasta. Mutta talojen
takapihoilla jäisiä jäkäläpalojaan nuoleskelevat porot olivat harmaita.
Niitä oli monia kymmeniä, satoja kenties. Niistä olisi voinut
juoksuttaa raidon kuin pitkän paulaverkon kirkkomäen alla olevan
Ounasjärven ympäri.
9.
LAPPALAISTEN KIRKKOPYHÄ.
Retkeilijämme saivat asunnon kirkonkylän majatalossa. Huone oli tilava
ja kodikas. Sen peränurkassa oli suuri takkauuni. Milteipä samanlainen
kuului olleen Lauri-sedän ja Topin isän kotona ennen muinoin. Se oli
kuin huone huoneen sisällä. Tuli roihusi siinä korkealle kuin
avonuotiossa ja sai huoletta palaa, miten vain halusi. Isäntä
oli sanonut, ettei heillä kylmässä tarvitsisi kärvistellä,
helsinkiläistenkään. Honkaisia puita he saivat lisätä pesään miten
paljon tahansa.
Lauri-sedälle näytti suuri takkauuni olevan erikoisen rakas. Kun pojat
illalla nukkuivat, jäi hän riutuvan hiillostan ääreen piippuansa
polttelemaan. Kun he aamulla heräsivät, istui hän siinä yhä. Entistä
iloisempi tuli vain räiskähteli uunin honkapuissa.
Tuollaisen tulen loimussa kelpaisi suksia voidella! Pojat huomasivat
asian niin samanaikaisesti, etteivät ehtineet sitä toisilleen sanomaan.
Nopeasti he nousivat ja pukeutuivat, ja tuota pikaa oli suksikääre auki
ja rasvatölkit esillä. Ennen voitelemaan ryhtymistänsä he kävivät
ulkona ilmaa tunnustelemassa. Pakkanen oli. Tähdet kiiluivat ja nurkat
paukahtelivat. Mutta porot pureskelivat pihamaalla tyytyväisinä jäistä
jäkäläänsä. Jokaisen poron selkäpeittona näytti olevan hallanharmaat,
paksuvillaiset vällyt. Se oli selvää kuuran härmettä! Mitenkähän
ihmiselle olisi käynyt, jos hänen olisi pitänyt seistä pitkä yö
tuollaisten vällyjen alla? Kyllä poro sentään oli eri elävä! Ihmetellen
sitä asiaa pojat juoksivat tupaan.
Lauri-sedän ei tarvinnut vaivautua suksiensa vuoksi. Hän sai hoidella
takkatulta ja piipputulta, tehdä mitä tahansa. Pojat voitelivat suksia.
Niinpä Lauri-setä sitten vain heitteli puita takkatuleen, poltteli ja
myhähteli. Hänen kasvonsa loistivat ulkoisesta lämmöstä ja sisäisestä
tyytyväisyydestä. Myös poikien kasvot punoittivat. Hikikarpaloita
niistä alkoi tipahdella.
Hupaisassa puuhailussa kului aamupuhde ja valkeni nopeasti
kirkastuvaksi päiväksi. Tukevan aamiaisen syötyänsä he lähtivät ulos
hiihtelemään. Oli yhä pakkanen, mutta aurinko oli myös jo noussut ja
alkoi lämmittää. Ilma oli tyyni ja kuulakan kevyt. Sinertävä savu
ryöppysi talojen piipuista sinistä taivaan lakea kohti. Tuntui, kuin
jokaisen talon takan hiilissä olisi maannut jättiläinen ja puhaltanut
piippusavunsa suoraan taivasta kohti. Mahdollisesti he kilvoittelivat
siitä, kuka korkeammalle onnistuisi puhaltamaan.
Muutamia poroja oli valjastettu jo pienten rekien eteen. Harmaat
pakkasen vällyt olivat niiden selästä kadonneet. Pienet, koreapukuiset
lappalaiset ja vielä pienemmät nöpänaamaiset lappalaisnaskalit olivat
terhakkaa poikaa. Heitä nakkautui kaksi, kolmekin samaan rekeen,
ohjashihna heitettiin poron selän ylitse ja sitten mentiin, että lumi
tuprusi. Nuoret naiset nauroivat. Vanhat mummot ja vaarit taapersivat
väärillä jaloillansa harskuvaa tietä pitkin. Heidän säärensä olivat
kuin hevosen länget, pikkuiset koirat olisivat huoletta mahtuneet
säärilänkien lävitse. Ne eivät kuitenkaan yrittäneet, sillä niillä oli
hauskempaa tien sivussa, aurinkoisella hangella.
Kaikkien matka suuntautui korkealla mäellä olevaan kirkkoon, jonka
avonaisista tapuliluukuista kellojen ääni kaikui. Kutsua noudattivat
myös Lauri-setä ja pojat suksillaan hiihtäen. Hanki oli luistava ja
kannatti hyvin. Hupaisa oli hiihtää sen sihisevää pintaa mainiosti
liukuvilla suksilla.
Kirkko oli jo melkein täynnä värikästä Lapin kansaa. Hartaina he
näyttivät kuuntelevan papin puhetta, mutta samalla he salavihkaa
katselivat ympärilleen. Joukossa lienee ollut useita nuoria
lappalaisia, jotka ensi kertaa olivat kirkossa. Jumalan huoneessa oli
heillä paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Muutamat komeasti puetut
lappalaisnaiset olivat kävelleet keskikäytävää pitkin ihan alttarin
eteen. Heidän hartialiinansa ja hameensa olivat häikäisevän kauniita.
Sormuksia oli heillä milteipä jokaisessa sormessa.
Lauri-setä ja pojat jäivät kirkon keskikäytävän kohdalle. Vaikka he
istuivat hiljaa, näyttivät lappalaiset huomaavan heidät. Nuoret
lappalaispojat varsinkin näyttivät varsin uteliailta. He katselivat
pienillä kiiluvilla silmillään niinkuin kissa hiirtä. Jo ulkona he
kovasti kummastellen olivat katselleet heidän sivakoitansa. Rautaiset
”rotanloukul” herättivät suurta ihmetystä. Ennen kirkkomenojen
päättymistä retkeläisemme siirtyivät ulos. Lauri-setä kuiskasi, että
hän halusi ottaa lappalaisista muutamia kuvia. Kirkon portailla oli
siihen mainio tilaisuus. Aurinko paistoi jo korkeammalta hänen selkänsä
takaa. Lappalaisia purkautui kirkon ovesta kuin pussin suusta.
Hajasäärin he jäivät töllistelemään aurinkoa ja Lauri-setää. Aurinko
vilkutteli heille iloisesti silmää. Lauri-sedän valokuvauskone
napsahteli monta kertaa.
Kirkkomäeltä lähdettyänsä he hiihtelivät Ounasjärven rantaan. Siellä
oli hauskoja töyrymäkiä, joissa Topi ja Esko harjoittelivat
pujotteluhiihtoa. Myös Lauri-setä lasketteli mäkeä, mutta hän ei
harrastanut mutkalatuja, vaan päästeli suoraan. Hän sanoi, että sillä
tavalla lasketellen suuri masiina yleensä pääsi aina nopeammin perille,
ja että se muutenkin sopi sille paremmin. Tämä näytti pitävän hyvin
paikkansa ainakin Lauri-setään nähden. Milloin hän vähänkään yritteli
mutkaa, seurasi sitä tavallisesti äkkipysäys ja sitten nähtiin mutka,
mutta se oli ladun pohjalla, ja sen suunta osoitti suoraan maata kohti.
Aurinko paistoi säteilevän lämpöisesti. Oli vaikea uskoa, että oltiin
Lapissa ja että muutama tunti sitten oli ollut yli 30 asteen pakkanen,
kuten Lauri-setä sanoi lämpömittarin aamulla osoittaneen. Ounastunturin
komea laki näytti kirkkaasti kiloilevan järven takana. Sinne kuului
olevan matkaa useita kilometrejä. Sitä ei kyllä kirkkomäeltä katsoen
kukaan etelän mies olisi uskonut. Huomenna, jos olisi kaunis sää,
tehtäisiin sinne hiihtomatka. Sitten se nähtäisiin, ja matkalta
palattaessa tiedettäisiin ehkä paljon muuta.
Kyllikseen mutkamäkiä lasketeltuaan pojat lähtivät majapaikkaan, jonne
Lauri-setä jo aikaisemmin oli palannut. Hän istui perheentuvan takan
ääressä talonmiesten ja lappalaisten keskellä. Miehet kertoilivat
hänelle kokemuksiaan kesäisestä kalastuksesta, tunturin lumipyryistä ja
porokarjoista. Lauri-setä tarjosi heille tupakkaa ja kohenteli
muutenkin sopivasti juttua, kuten talon isäntä takkavalkeaa. Tupa oli
hirmuisen kuuma. Lauri-setä hikoili ankarasti, vaikka hänellä ei ollut
edes takkia yllään. Lappalaiset istuivat karvapeskeissään välittämättä
huoneen kuumuudesta enempää kuin heidän poronsa 30 asteen pakkasesta.
Nähtävästi asteita olikin tässä huoneessa saman verran nollaviivan
yläpuolella.
Kun tupa yhä lämpeni, innostuivat lappalaiset puhumaan susista.
Milteipä jokainen heistä oli omien puheittensa mukaan tappanut suden,
montakin sutta. Mutta sitä Petsamon suurta sutta, venäläistä
karvakuonoa, joka tänä talvena nälkäisine joukkoineen ahdisteli heidän
porokarjojansa, ei kukaan, ei edes ukko kruunu lentokoneineen ja
konekivääreineen ollut onnistunut tavoittamaan.
Siitä juttua riitti, milteipä yhtä paljon kuin Puolmatkan tuvassa. Susi
oli varas, murhamies ja ryöväri, tuollainen Venäjän peto erittäinkin.
Vanhat lappalaisukot kertoivat, mitä pahaa yksi tuollainen peto oli
kyennyt ja ehtinyt heidän porolaumoissaan tekemään. Yhtenä yönä se oli
raadellut ja tappanut kymmeniä parhaita poroja ja hajoittanut
tuhatpäisen lauman teille tietymättömille.
Näin he kertoilivat. Toinen jatkoi siitä, mihin edellinen jätti.
Sydämensä pohjasta he kaikki vihasivat sutta. Tuliset kipenet näyttivät
leiskahtavan heidän mustista silmistänsä, milloin he vain pedon
nimenkin mainitsivat. Jutustelun kestäessä Esko oli jo pitkän aikaa
pannut merkille tämän huvittavan seikan. Mutta vielä hupaisampaa
hänestä oli nähdä, että myös Topin silmät sutta mainitessa alkoivat
iskeä tulikipunoita. Poika eli niin väkevästi lappalaisten mukana. Hän
myös näytti olevan suden vannoutunut vihamies, vaikka hänellä ei ollut
yhtään poroa, jonka susi olisi voinut raadella.
Talon emäntä tuli kutsumaan retkeilijöitä päivälliselle. Se oli
mieluisa uutinen, sillä heillä olikin jo oikein susimainen nälkä. Mutta
luultavasti se oli enemmän Ounasjärven mutkamäkien kuin Lapin miesten
susijuttujen ansiosta. Poron lihaa oli runsaasti pöydässä. Sitä oli
lautasella, kupissa ja vadissa. Se oli hyvin valmistettua, ja hyvin se
heille kaikille maistui. Mutta tuskinpa he sentään kolmeen mieheenkään
yhtä poroa selväksi saivat. Toden totta susi oli suuri peto ja
vertojaan hakeva ahmatti sen lisäksi.
Ravitsevan aterian ja pienen virkistävän ruokalevon jälkeen he lähtivät
vielä ulos hiihtelemään. Aurinko oli laskenut, mutta pimenevällä
taivaalla tuikahteli jo muutamia kirkkaita tähtiä. Pohjoisella
taivaalla leimahtelivat revontulien säihkyvät lieskat. He hiihtelivät
hauskasti sihisevää hankea ja laskettelivat järven jäälle muutamia
kertoja. Etäämpää tasaiselta jäältä kuului nopeasti laukkaavan poron
kavioiden kapse ja porokellon ääni. Mutta sitten järveltä alkoi kuulua
merkillinen ääni. Sitä olisi voinut luulla yhtä hyvin ihmisen kuin
eläimen ääneksi, surulliseksi lauluksi tai hätään joutuneen
avunpyynnöksi.
— Lappalainen siellä joikaa, sanoi majatalon isäntä, joka oli heitä
vastassa pihamaalla.
— Lappalainen joikaa, naureskeli Topi, kun pojat pian sen jälkeen
lämmittelivät vällyjen alla.
— Miten lappalainen joikaa? tiedusteli Esko unimielissään, kun he
olivat vähän aikaa maanneet jo hiljaa.
He painautuivat huppupeittoon ja koettivat yhdessä muistella sitä.
Kumpikaan ei muistanut. Varmaan kukaan etelän asukas ei osannut oikein
jäljitellä sitä. Niin ihmeelliseltä oli kuulunut lappalaisen joiku
revontulten loimutessa, poron laukatessa Ounasjärven jäätä.
10.
JÄNIKSEN JÄLJILTÄ SAUKON LINNAAN.
Seuraava päivä oli yhä aurinkoinen ja kirkas. Pojat hypähtelivät
ilosta, eikä Lauri-setääkään näyttänyt suru vaivaavan. Heidän suksensa
olivat eilisen hiihdon jäljeltä vielä mainiossa kunnossa, mutta muita
tunturihiihtäjän varusteluja oli huolellisesti suoriteltava. Lauri-setä
oli ilmoittanut, että he voisivat ja saisivat olla ylhäällä
tunturimajassa yötä, jos pojat sitä haluaisivat ja sää pysyisi
tällaisena. Miksi sää ei pysyisi? Ja etteivätkö pojat halunneet?
Kaikkia Lauri-setä kyselikin heitä kiusoitellakseen.
Selkäreppuihin pakattiin leipää, lihaa ja voita, sukkia, lämpimiä
alusvaatteita, tulitikkuja ja lämpimiä pulloja. Oikeastaan olisi
helpompi luetella, mitä matkaan ei varattu. Mutta kun kaikki jo oli
paikoillaan ja kunnossa, oli vieläkin jäljellä tärkeä tehtävä: vatsa
oli saatava täysinäiseksi. Ettei tämäkään tärkeä asia heiltä päässyt
unohtumaan, siitä piti majatalon emäntä hyvää huolta.
— Ja nyt meidän on pian suoriuduttava matkaan, ettei vain kävisi,
niinkuin kävi sille entiselle etelän isännälle ja hänen rengilleen,
lopetti Lauri-setä antoisan aamiaisen.
— Miten heille sitten kävi? kiiruhti emäntä tiedustamaan. Vaikka kiire
jo oli, niin Lauri-sedän täytyi kertoa se juttu majatalon emännälle:
— Nähkääs, etelän puolessa eräässä talossa oli ennen muinoin ylen
tarkka isäntä, mutta kovaksi onneksi hänellä oli suursyömäri renki.
Monta mieliharmia isännällä oli ollut hänestä. Eräänä kesäisenä
heinäpäivänä aamiaista syötäessä isäntä ehdotti rengilleen, että
syötäisiin päivällinen yhteen menoon, näin menetellen muka
säästyttäisiin turhista evään kantamisista. Isännällä oli oma juonensa
tässä takana, mutta rengillä oli myös heti kohta omansa ja ilomielin
hän suostui isännän ehdotukseen. Emäntä kantoi pöytään päivällisaterian
ruoat, talkkunaviilit ja muut herkut ja renki tyhjensi pöydän
perusteellisemmin kuin milloinkaan ennen. Nyt syömisen jo isännän
mielestä olisi pitänyt riittää, mutta ennen kuin he nousivat pöydästä,
teki renki puolestaan isännälle uuden ehdotuksen: Eikö nyt kerran
hyvään alkuun päästyä voitaisi syödä myös illallinen yhteen menoon.
Isäntä suostui ilomielin arvellen, ettei suinkaan renki enää ainakaan
tavallista illallismääräänsä jaksaisi syödä. Mutta tässä arvailussaan
hän erehtyi täydellisesti. Renki nuolaisi illallispöydän kerrassaan
puhtaaksi, nousi vaivalloisesti ja sanoi: Ohoijaa! Hyvältäpä se
illallinen näin aamusella maistuikin. Entisessä palveluspaikassani
minulla oli tapana aina illallisen syötyäni panna maata. Se oli hyvä
tapa ja sitä minä aion edelleenkin noudattaa! Niin tuo veitikka sanoi,
hellitti muutamia reikiä vyösoljessaan ja meni sänkyyn maata.
Sellainen oli Lauri-sedän kertomus etelän isännästä ja hänen
rengistänsä. Majatalon emäntä nauroi, että pihtipielet heiluivat. Hän
puolestaan olisi ollut valmis laittamaan ruokamiehilleen päivällisen,
vaikka illallisenkin. Toivottavasti he sen jälkeen jättäisivät turhat
tunturien rehkimiset ja panisivat maata. Tähän retkeilijät eivät
suostuneet. Tunturille heidän piti päästä, vaikka kaksi päivää sen
jälkeen pitäisi olla kokonaan syömättä! Tuolla tavalla puhuivat kaikki
etelän miehet vankan aterian syötyänsä.
Jo oli kaikki selvänä. He heittivät reput selkäänsä ja laskivat
järvelle, jonka takana houkuttelevasti kiloili Pyhäkeron valkoinen
huippu.
Lauri-setä hiihteli edellä suurine satulareppuineen. Pojat suhistivat
hänen kannoillansa kirkasta liukuvaa latua. Keli oli mainio, niinkuin
oli ollut jo eilen. Tällaista hankea ja hiihtolunta pojat eivät tätä
ennen olleet nähneet eivätkä kokeneet. Hangen pohja oli kova. Sen pinta
oli karhea, mutta samalla joustava. Jokaisella potkaisulla se somasti
sihahteli. Lumi kieri suksen edessä, vierähteli kannan takana. Näytti
kuin ei se lunta olisi ollutkaan. Mannaryyniä se ennemminkin oli,
ryynin kokoisia lasihelmiä, jotka helisten ja suisten vierivät ladulle.
Pojat ihastelivat sitä. He kahmaisivat kouransa täyteen Lapin
mannaryynejä ja maistelivatkin niitä. Lauri-setä pysähtyi tuolloin
tällöin sauvoillansa niitä hämmentelemään.
— Voi, totta, mun totisesti! sanoi Lauri-setä. Eikä hän sen enempää
sanonutkaan. Äänettömästi ihastellen jatkettiin matkaa. Kirkkaat
lumihelmet vain vierivät ja helisivät. Sukset supattelivat hupaisesti
toisilleen.
Maasto oli väljää lyhytvartista mäntymetsää. Lauri-setä suuntasi
latuansa yhä suoraan tunturia kohti. Erään mäntyryhmän takana tuli
heitä vastaan nevalampare, pyöreä kuin leipä. Hiivarieska se
paremminkin oli, koristeltu somasti ristiin ja rastiin. Sen mestareina
olivat olleet jänis ja metsäkana. Jänis oli polkenut itselleen soikean
juoksuradan, metsäkana sensijaan oli lyhyillä jaloillansa hoidellut
keskikenttää. Siinä se oli käydä vemputellut sinne ja tänne, niinkuin
olisi etsiskellyt pudonnutta lukkoneulaa.
Yht’äkkiä Lauri-setä pysähtyi ja veti rukkasen kädestänsä. Hän kumartui
ja tunnusteli paljailla sormillansa jäniksen jälkiä.
— Hei, Topi ja Esko! kuiskasi hän hiljaa kätensä suojasta. — Kun
hiihdätte oikein hiljaa ja äänettömästi perässäni jonkin matkaa, niin
saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähneet.
Tämän sanottuaan hän käänsi suksensa jäniksen jäljille, pysähtyi usein,
kuulosteli ja kurkisteli. Hänen edellään hangella kulkivat vain yhdet
jäniksen jälet, mutta ne eivät kulkeneet suoraan, vaan mutkittelivat,
niinkuin metsäkanan jälet äsken. Jänis oli ottanut nevalla yhä pitempiä
harppauksia ja sitten lopulta niin pitkän, ettei seuraavia jälkiä
näkynyt missään. Siinä Lauri-setä pysähtyi. Pojat katselivat ihmeissään
ympärilleen, puiden latvoihinkin päin he kurkistelivat, olisiko jänis
mahdollisesti sinne päin loikannut. Ei näkynyt missään.
Viimein Lauri-setä keksi sen. Hän nikkasi pojille silmää. He hiihtivät
hiljaa hänen rinnalleen ja katselivat taas tarkkaavina ympärilleen,
mutta metsä ja lumilakeus oli heille kuin suuri piilokuva. Kaikkea
muuta he näkivät, jäniksestä ei merkkiäkään. Lauri-setä kuiskasi heille
jälleen kämmensyrjänsä ohitse:
— Katsokaa vinosti alas minun oikean suksisauvani suuntaan. Kun
huomaatte sen, niin olkaa, niinkuin mitään ette huomaisikaan.
Vihdoin he huomasivat. Jänis, suuri vönssikkä makasi tuskin kymmenen metrin
päässä heistä pienen männyn juurella. Etukäpäliensä varassa se
loikoili kuin kehräävä kissa. Se oli valkoinen kuin lumi. Vain silmät
olivat ruskeat ja korvan nipukoissa oli pienet mustat tupsut. Näin
läheltä Topi ja Esko eivät tätä ennen milloinkaan olleet nähneet elävää
luonnonvaraista jänistä. Se oli puhdas ja virkeä. Sen silmät pälyivät
kuin kaksi pientä pyöreää taskupeiliä. Korkeasaaren jänis oli likainen
nahjus tähän verrattuna. Pojat katselivat ja ihastelivat Lapin jänistä
hengitystään pidätellen.
— No, voimme jättää äijän rauhassa lepäilemään, sanoi Lauri-setä
kääntäen suksensa sivuun. Pojat seurasivat vastahakoisesti häntä. Monta
kertaa he kääntyivät kainalonsa alitse kurkistamaan, vieläkö männyn
juurella näkyisi pieni, pälyilevä peilipari ja musta somasti
liikahteleva korvatupsu. Ei näkynyt kumpaakaan enää. Pupujussi oli
kadonnut valkoisen suojaavan hangen sisään. Siellä se rauhassa nukkuisi
päivän. Ensi yönä se jälleen kiertäisi tuttuja juoksuratojansa
metsäkanan kaakattaen etsiskellessä kadonnutta lukkoneulaansa.
He hiihtivät ja laskettelivat eteenpäin myötäävää maastoa. Missä oli
tunturi? Oliko sekin kadonnut kuin Lapin valkoinen jänis männyn
juureen? Pojat pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Tunturi oli
kadonnut, siitä ei päästy yli eikä ympäri. Katselivatpa he minne päin
tahansa, niin eivät he nähneet muuta kuin matalakasvuisia männyn
tarrikoita, säteilevää hankea ja sinistä taivasta. Pojat olivat
milteipä pyörällä päästään, mutta Lauri-setä hymyili vain heille ja
paineli suoraan eteen päin kuin kiskojaan pitkin liukuva veturi.
Kirkkaat lumihelmet kuhisivat hänen kannoillansa.
Mutta jotakin uutta ihmettä oli taas edessä päin, koska Lauri-setä
pysähtyi ja nojasi sauvoihinsa. Kuten tavallisesti, Topi ja Esko
hiihtivät hänen rinnalleen. Heidän edessään hangella oli vähäinen uoma,
niinkuin pienen porsaan kaukaloa olisi narulla vedetty eteenpäin. Ei se
kaukalo ollutkaan. Itse porsasta siinä oli vedetty ja matkan
jouduttamiseksi se oli tökkinyt lyhyillä jaloillansa hankeen.
— Saukon jäljet, totesi Lauri-setä. Tämän enempää hän tällä kertaa ei
ilmaissut, vaan lähti seuraamaan omituisesti laahaavia jälkiä, jotka
johtivat suoraan koivumetsää kasvavaa laaksoa kohti. Mutta alhaalla
laakson pohjalla hän milteipä töksähtäen pysähtyi.
— Voi, totta mun totisesti!
Uutta ihmettä Lauri-sedän näköpiirissä taas varmasti oli, sen pojat
saattoivat päättää tästä hänen tutusta huudahduksestansa. Niin oli ja
olikin vasta erinomainen ihme. Laahaava saukon uoma loppui kuin
kaivoon. Kaivon reikä siinä olikin, pyöreä musta aukko valkoisen hangen
keskellä. Alhaalla hangen alla, parin metrin syvyydessä porisi kirkas
juokseva puro.
He survoivat suksisauvoillansa saukon kaivoa suuremmaksi. Hangen alla
puron kohdalla oli pitkä avoin tunneli, joka näytti johtavan kymmeniä metrejä
kumpaankin suuntaan.
— Onpa saukolla siellä komea linna! huudahti Topi.
— Voi, kun pääsisimme sinne sisälle! jatkoi Esko.
— No, mikäpä tässä, ettei päästäisi, myhähteli Lauri-setä survoen
sauvallansa kaivon suuta yhä suuremmaksi. Se oli jo kuin paremmankin
kuparikaivoksen aukko. Iloisesti poriseva puro nielaisi lumipaakut sitä
mukaa, kuin ne alas tipahtelivat, eikä niitä tämän jälkeen nähty.
Lauri-setä hiihteli myötävirtaan purouomaa pitkin ja survoi hankeen
uusia pienempiä aukkoja.
— Tehdään kattovalaistus herran linnaan. Sittenpä vieraatkin näkevät
siellä kulkea.
Näin hän puheli ja humautteli yhä uusia reikiä. Pojat kulkivat perässä
ja sorvasivat niitä. Mutta puro puheli ja lauloi lakkaamatta,
vilkutteli kirkasta silmäänsäkin vieraille katselijoilleen jokaisesta
uudesta akkunalävestä.
Kyllikseen reikiä tehtyään he palasivat takaisin saukon puhkaisemalle
aukolle. Lauri-setä heittäytyi vatsalleen suksiensa päälle aukon
viereen ja tunnusteli sauvoillansa puron laitoja ja pohjaa. Siellä
tuntui olevan kiintonaisia kiviä ja soraa kuten linnan pihalla
tavallisesti. Hän nousi ja kaversi aukkoa vieläkin suuremmaksi, kunnes
sai sen mieleisekseen.
— Hyvä on! Kumpi teistä ensinnä haluaa vieraaksi saukon linnaan?
Pojat vetivät pitkää tikkua siitä. Esko voitti. Lauri-setä asettui
suksilleen aukon viereen, tarttui Eskoa ranteisiin ja laski hänet alas.
Poika kiljahteli pienestä pelosta ja suuresta riemusta. Mitään hätää
siellä ei ollut, hurjan jännittävää vain. Puro oli matala. Sen kirkas
hiekkapohja paistoi joka paikasta. Puron reunoilla oli pyöreitä kiviä
kuin vartavasten aseteltuja jakkaroita, joille saattoi astua ja
istahtaa. Mutta itseään isäntää, saukkoa, linnan herraa ei näkynyt
missään.
Jo rimpuilivat myös Topin jalat aukossa. Esko ohjaili niitä oikeaan
suuntaan, ja pian he sitten istuivat vastakkain kivillänsä.
— No, onko teillä siellä mitään hätää? kuului Lauri-sedän ääni
ylhäältä.
— Ei ole hätää!
— Hauskaa on, että hirvittää!
— No, hirvitelkää nyt siellä niin kauan kuin haluatte, kuului ylhäältä
Lauri-sedän naurahteleva ääni piipun kopausten lomasta.
Topi ja Esko istuivat hiiren hiljaa kivillänsä. Saukkohan saattoi olla
varsin lähellä, niinkuin jänis äsken. Olikohan se yhtä iloinen veitikka
kuin Korkeasaaren ”Matti”, jonka he monta kertaa olivat nähneet
vesialtaassa ”kieppiä” pyörähtelemässä. Mahdollisesti se oli vieläkin
iloisempi, mutta salassa se nyt pysyi, eikä ilmestynyt näyttämään
kiitollisille katselijoille sulavia temppujaan.
Saukkoa vain ei kuulunut. Sen sijaan kuului puron salaperäinen,
katkeamaton porina. Se juoksutti mesikirkasta makeaa vettänsä kaukaa
maan alta, tuntureiden syvyyksistä. Minne joutui vesi, joka iloisesti
kuperkeikkojaan heitellen virtasi heidän istuinkiviensä välitse?
Nähtävästi se virtasi laaksosta laaksoon, yhä suurempiin
tunturipuroihin, niistä järviin ja jokiin, ja vihdoin johonkin
”kymmenen virran maan” mahtavaan jokeen, jonka ylitse tahi ohitse he
junalla tahi linja-autolla olivat porhaltaneet. Mihin vesi sieltä
joutui? Johonkin etäiseen mereen: Pohjanlahteen, Itämereen, Atlantin suureen valtamereen
saakka. Entä sieltä? Siihen tuskin saukko-Matin
veljenpoika olisi kyennyt täysin pätevää vastausta antamaan. Sen vuoksi
se ehkä niin visusti pysyttelikin vesilinnansa sisimmäisissä huoneissa.
Siellä oli sillä vapaus ja elämä, koko salaperäisenä virtaileva vesien
maailma hallussansa. Mitäpä onnen omistaja olisi lähtenyt sieltä
kaikenlaisten kulkijoiden kuulusteltavaksi.
Mutta puronuoman lumitunneli oli muutenkin niin ylös kuin alaspäin
ihmeellinen ja kummasti puoleensa vetävä. Se oli kuin suuri valkoinen
paistinuuni, jossa oli musta perä ja hopealta välkehtivä juokseva
arina. Alapuolella oli valoisampaa. Valoa tuli niistä akkunoista, joita
he sauvoillansa olivat iskeneet kattoon. Puron oikean rannan puolella
olevaa, verraten kuivaa kivikkoreunaa pitkin kyyrysillään kävellen
pojat helposti saattoivat kulkea ensimmäiselle akkunalle saakka. Siinä
he taas pysähtyivät kuuntelemaan.
Linnan herraa ei vain kuulunut, ei näkynyt. Ei näkynyt edes ketään
hänen palvelijoistansa. ”Maistakaa! Maistakaa!” maiskutteli iloisena
eteenpäin kiitävä puro, pyrkien vallattomuudessaan poikien jalkoja
nuoleskelemaan. Topi kupersi kouransa ja maistoi virtaavaa vettä. Hän
joi ja maiskutteli.
— Maista! Maista! huudahti hän ja Esko myös maistoi. Vesi oli
äärettömän kirkasta, ei liian kylmää eikä lämmintä. Pojat maistelivat
ja ihastelivat sitä. Se oli heidän tuntemuksensa mukaan maailman
parhainta vettä. Se oli kulkenut niin hienojen santasiivilöiden
lävitse, ettei yhtä tomuhiukkasta ollut jäänyt jäljelle.
Vielä useita kertoja tunturipuron mainiota vettä maisteltuaan ja
saukkolinnan ulkopihan hienouksia ihasteltuaan he palasivat
kaivosaukolle.
— Halloo! Halloo! huuteli siellä Lauri-setä. Hän sanoi jo epäilleensä,
että pojat saukon jälkiä juostessaan olisivat joutuneet Tornion joelle
saakka. Mutta ennenkuin Topi antoi vetää itsensä ylös, pyysi hän, että
setä laskisi sauvallansa alas alumiinisen juomakuppinsa.
— Mitähän sinä sillä? murahteli setä. Topi täytti sen vedellä ja
huusi:
— Nostakaa ja maistakaa!
Lauri-setä teki, niinkuin pyydettiin. Kun hän oli juonut sen tyhjäksi,
kuului ylhäältä mielihyväinen ähkäys. Sitten kuului:
— Voi, totta, mun totisesti! Tämä on jotakin toista kuin Vantaan
puljonki! Antakaas minulle vielä toinenkin kupillinen!
Pojat antoivat vettä hänelle ainakin kymmenen kupillista. Vasta tämän
jälkeen Lauri-setä nosti heidät ylös. Mutta Eskoa nostettaessa kaivon
reuna lohkesi, ja oli juuri vähillä, etteivät pojat uudelleen pudonneet
saukon linnaan ja Lauri-setä heidän mukanaan. Siitä olisi nähtävästi
tullut sellainen mossaus, että linnan isäntä olisi rientänyt katsomaan,
ellei muuten niin uteliaisuudesta.
Selviytyivät he toki onnellisesti siitä aurinkoiselle hangelle jälleen.
11.
YLÖS TUNTURILLE.
Pojat pysähtyivät hämmästyksestä huudahtaen. Tunturi oli jälleen
yllättäen ilmestynyt heidän eteensä. Eikä se ollutkaan enää mikään
pikkupoikien suksimäki. Se oli se sama sinivalkoinen mahtava ilmestys,
joka heidät oli yllättänyt pari päivää aikaisemmin porotiellä. Nyt se
oli vain paljon lähempänä, silmä silmää vasten kuin väistämättömästi
taisteluun vaativana.
— Istutaan hetkeksi, ehdotteli Lauri-setä. He irroittivat
suksisiteensä, polkivat hankeen jaloillensa kuopan ja jäivät
sanattomina katselemaan luonnon valtavaa jättiläistä. Esko katseli
kädellä silmiään varjostaen, Topi toisella silmällään kouransa lävitse
kiikaroiden, kuten hänellä usein oli tapana. He kuvittelivat kumpikin
omalla tavallaan, miten tunturi oli syntynyt. Tähän lapaan Esko
ajatteli:
Suuri jättiläinen oli tehnyt rupeaman raskasta työtä. Sitten se oli
ottanut vuoren korkuisen kiven päänsä alle ja ruvennut nukkumaan. Kiven
alla oli pienillä keltiäisillä pesä. Niitä nousi kiven mukana muutamia
satoja. Kiukuissaan pesänsä hävityksestä ne pureutuivat jättiläisen
kaulaan ja kasvoihin ja alkoivat nipistellä. Jättiläinen luuli, että
hyttyset nipistelivät ja veti paidan helman kasvoilleen. Hänen kasvonsa
hikosivat ja keltiäiset alkoivat pureskella yhä kiukkuisemmin. Silloin
jättiläinen unimielissään alkoi puhaltaa. Paidan helma nousi. Mitä
kauemmin hän puhalsi, sitä korkeammalle se nousi, lopulta ihan taivaan
pilviin asti. Muutamia keltiäisiä oli hänen tietämättään noussut paidan
mukana. Säikähdyksissään ne tarrasivat kynsillään paidan reunaan,
leuoillaan pilven reunaan. Siihen nauliutui jättiläisen paita
ikiajoiksi. Taivaan vedet sitä huuhtelivat, tuulet kuivasivat, aurinko
valkaisi. Siksi se oli noin häikäisevän kirkas. Toisin päin kuvitteli
Topi kourakiikarinsa lävitse:
Taivaan lapset leikkivät suuressa kuopassa, jonka santa oli
valkoisempaa kuin ihmislasten hillosokeri. Leikistä levähtäessään
taivaan pikkuinen poika katseli kirkkaan permantoakkunan lävitse ja
huomasi, miten ihmislapset halukkaasti nuoleskelivat pienen pieniä
sokeripalojansa. Sokeri oli heistä makeaa, mutta kovin kallista. He
eivät milloinkaan saaneet sitä kyllikseen. Taivaan pikku pojan tuli
maan ressukoita sääli. ”Minäpä annan heille sokeria!” hän sanoi. ”Miten
sinä sitä heille annat?” nauroivat toiset. ”Pian saatte sen nähdä”,
sanoi taivaan pieni poika. Hän otti pienen rautakankensa ja kopisteli
taivaan sokerivuorta. Niin kauan hän kierteli ja kopisteli, että löysi
ohkaisimman kulman, iski sitten kangellansa reikää, että säkenet
sinkoilivat. Reikä tuli ja taivaan sokerisanta alkoi vuotaa. Sitä vuoti
ja vuoti, maat ja metsät valkoisiksi. Sitten alkoi valkoinen
sokerivuori kasvaa. Kun vuoren huippu ulottui lähes pilviin, tukkesi
taivaan pikku poika vikkelästi reiän. Mutta muutaman kerran talvessa
hän yhä vieläkin sen aukaisee, kun luulee maan lapsilta sokerin olevan
lopussa.
— On siinä minulla paukama, totta, mun totisesti! keskeytti Lauri-setä
poikien mietteet.
— On siinä! On siinä! myöntelivät pojat, toinen ajatellen jättiläisen
valkaistua paitaa, toinen taivaan pojan sokerivuorta.
Tämän jälkeen ei tunturi enää kadonnut heidän näkyvistään, mutta
puolituntisen he saivat reippaasti hiihtää, ennenkuin saavuttivat sen
juuren. Siitä vasta nousu alkoi! Kaikki heidän tähänastiset mäkensä
olivat lasten leikkimäkiä tunturimäen rinnalla. Topilla ja Eskolla ei
ollut pahimpaa vaivaa nousussakaan. He olivat keveitä, eivätkä heidän
reppunsakaan liikoja painaneet. Toista tiesi satakiloinen Lauri-setä
satulareppuineen. Hän astui lyhyttä koko ”saksia”, tukevin
kanta-askelin kuin vakainen karhu. Kun pojat pyrkivät liiaksi
kiirehtimään, puhalsi hän hengityksensä lomassa heille:
— Älkää hätäilkö, pojat! Ei tunturi minnekään karkaa! Katsotaanpas
alhaisempia maisemia välillä!
Katseltiin alhaisia maisemia, ja katselemisen arvoisia ne kyllä
olivatkin, sitä enemmän mitä ylemmäksi päästiin. Lauri-sedän määräämän
levähdystauon jälkeen noustiin taas. Puut kävivät yhä matalammiksi.
Mänty katosi kokonaan. Sen tilalle tuli koivu, mutta sekin oli kuin
vanha käkkyräinen omenapuu. Niitä oli tunturin keskirinnassa kokonainen
vyöhyke, sadoittain. Niinkuin olisi jouduttu jonkin vanhan kartanon
hoitamattomaan puutarhaan.
— Katsokaas, pojat, innostui Lauri-setä selittelemään. Hän tiesi
kertoa, että ne olivat satavuotisia. Tuuli oli tuivertanut ne
tuollaisiksi harakanpesiksi. Ne kuuluivat tulevan lehteen vasta
juhannuksen jälkeen, eikä lehti silloinkaan ollut kuin hiirenkorvan
kokoinen. Koivulla ei paljoakaan ollut siinä ravintoa, ei lämpöä eikä
kosteutta, ja lisäksi pohjoistuuli tuiversi sitä yötä ja päivää.
Poikien kävi ihan sääliksi tunturin koivuraukkaa. Lauri-sedälle se oli
oiva liittolainen. Selittelynsä aikana hän sai tarpeekseen levähtää.
Sitten taas käännettiin suksen kärjet reippaasti kohti tunturilakea;
jota ei enää näkynyt.
Viimeinen taival oli puutonta, kirkkaasti kiloilevaa hankea, mutta mäki
jyrkkeni yhä. Ei tepsinyt enää Lauri-sedän karhunaskel, muutaman
mätkäyksen jälkeen hänen oli käännyttävä sivuittaisiin rappuaskeliin.
Niissä hän osoittautui mestariksi ja pahoitteli kovasti, ettei jo
aikaisemmin ollut keksinyt tätä verratonta keinoa. Mutta olipa siihen
vieläkin tilaisuutta. Tunturin laelle oli vielä varmaan monta sataa metriä,
puoli kilometriä kenties. Tikapuita ehdittiin kääntää monta
kertaa. Siinä sivussa katseltiin jälleen maisemia.
Alhaalla laaksossa näkyi pieni järvi, kirkko ja kirkonkylä. Ne olivat
kuin lasten leikkiasetelmia. Pientä vattupensaikkoa näytti olevan myös
alhaalla siintävä metsä, paljon vähäisempää kuin tunturirinteen vanha
omenatarha. Koko maailma oli turhan pieni. Tunturi vain oli suuri.
Taivaan kansi kaartui sen ympäri kuin sinisestä kankaasta pyöristetty
lakki.
— Jaakopin tikapuut! sanoi Lauri-setä, eikä hän mitään muuta sitten
sanonutkaan, vaan alkoi kiivetä niitä. Pojat tikuttelivat omia
pienempiä tikapuitansa ja lukivat askeleita yhdestä sataan ja taas
yhdestä sataan, kolme, neljä, viisi kertaa. Sitten seinä tasautui
permannoksi, lopulta kuin tasaiseksi pöydän kanneksi...
— Minä olen jo tunturin laella! huudahti Topi.
— Minä myös! hihkaisi Esko.
— Entäs minä! voihkaisi Lauri-setä. Sitten hän pitkään aikaan ei
puhunut mitään, huokaili vain.
Suksisauvoihinsa nojaten he katselivat tunturin laella. Kirkko ja kylä,
koko maailma, tunturirinteen koivuvyöhyke siihen luettuna, oli käynyt
entistäänkin pienemmäksi. Metsät olivat vihreitä viidakoita. Kauempana
taivaan rannalla ne olivat vain sinisiä pöytäliinoja, kaitaliinoja,
joiden painoksi oli aseteltu valkoisia sokeritoppia. Tunturihuippuja ne
olivat, saman suuruisia kuin tämä, missä he seisoivat. Mutta
tuntureiden takana pitkin etäistä taivaanrantaa juoksi leveä tasaisesti
aaltoileva värinauha sinisenä, punaisena, punakeltaisena.
— Tämä on tunturi, tämä, totesi Lauri-setä mietteliäänä piippuaan
viritellen.
— Tuo tuolla on taivas, jupisi Esko niin hiljaa, että toiset tuskin
kuulivat sitä.
— Ja tuolla on taivaanranta, täydensi Topi kuljettaen suksisauvaansa
aaltoilevan värinauhan suuntaan idästä länteen, missä valaisi silmiä
häikäisevä keväinen aurinko.
12.
YÖ TUNTURIMAJASSA.
Korkeimman tunturilaen takaa he löysivät retkeilijöiden majan pienen
etsimisen jälkeen. Rakennuksessa oli vain yksi huone, jossa oli yksi
ovi ja yksi akkuna. Majan pohjoisen puoleisella seinällä oli takkauuni,
jonka vieressä oli pitkä pino pilkottuja honkaisia puita. Takan
reunalla oli täysinäinen tulitikkulaatikko ja nippu kuivia
tervaspilkkeitä. Lauri-setä sanoi, että tämä oli kirjoittamaton erämaan
laki. Jokaisen retkeilijän, joka erämajassa vietti yönsä, oli varattava
puut ja virikkeet seuraavaa yövierasta varten. Mies, joka yönsä oli
levännyt, oli aina pirteämpi sellaiseen työhön kuin mies, joka päivän
oli tuntureita kävellyt tahi hiihtänyt. Joskus viimeksi mainittu
saattoi joutua majalle niin lopen väsyneenä, ettei olisi kyennytkään
kirvestä heiluttamaan. Onneksi heidän tilansa ei nyt ollut sellainen.
Mutta kohtalaisen väsyneitä he jokainen sentään olivat, sitä ei kukaan
halunnut kieltää.
He latoivat röykkiön halkoja takan perään ja virittivät tulen. Tuota
pikaa se nuolaisi itsensä kuiviin tervaisiin puihin ja räiskähteli
iloisesti avarassa takkapesässä. Savupiippu vonkui ja humisi.
Lauri-setä arveli, ettei siinä ollut mutkia kuten savupiipuissa
tavallisesti. Niitä tuskin tarvittiinkaan. Kipinät saattoivat huoletta
tipahdella lumipeittoiselle katolle ja talvisen tunturin laelle. Siellä
ei ollut tähän vuoden aikaan tulipalon vaaraa.
Pojat juoksivat ulos katsomaan, lentelivätkö kipinät, kuten Lauri-setä
oli arvaillut. Kyllä lentelivät, ehkä iloisemminkin vielä. Niitä
kimposi savupiipun suusta yhtenä sähisevänä köytenä. Pojat huusivat ja
hihkuivat, että myös Lauri-sedän täytyi tulla ulos katselemaan sitä
riemua. Muita katselijoita tuskin mahtoi ollakaan, ellei tuntuririekko
ja jänis, mutta ne pysyttelivät visusti omissa sisään lämpiävissä
majapaikoissaan.
Paitsi tulen virittämistä, oli heidän suoritettava monta muuta hupaisaa
retkeilijän iltatyötä. Ensimmäiseksi oli hoidettava hiostunut iho ja
muutettava kuivat paidat. Pesuvettä ei heillä ollut, mutta lumi oli
siihen tarkoitukseen yhtä hyvää kuin vesi. Hyvin hupaisa sitä oli
palavan takkatulen ääressä hivutella ja sulatella rintaan ja
käsivarsiin. Pojat ”pesivät” toistensa selät. Lauri-sedän selkään he
yhdessä hankasivat lunta täyden ämpärillisen. Setä puhkui ja ähisi sekä
nautinnosta että mielihyvästä.
Kun he olivat selviytyneet pesusta ja saaneet kuivaa ylleen, oli
ryhdyttävä valmistelemaan illallista ja iltateetä. Veden keittämistä
varten Lauri-setä oli saanut majatalon emännältä mustan kahvipannun. Se
oli kääritty sanomalehden sisään, ettei olisi noennut Lauri-sedän
uljasta satulareppua, mutta päivän ponnisteluissa se oli katkonut
kapalonsa ja tehnyt sen perusteellisesti.
— Se on oikein se. Minä en kärsi huonoa työtä, murahteli Lauri-setä.
Mutta mistä saataisiin vettä pannuun? Sitä ei liene ollut tunturipuroa
lähempänä, ja sinne oli matkaa. No, menomatka nähtävästi olisi ollut
verraten lyhyt, jos vedenhaltijalla vain olisi hyvä laskumiehen pää.
Paluumatkassa ilman vesisankoakin sensijaan olisi riittänyt pulaamista.
Se oli jo tämän päivän kuluessa sekä nähty että koettu.
Hätä keinon keksii. Se neuvoi saman keinon kuin äsken selkien pesussa.
Lauri-setä keksi vielä paremman keinon, vai lieneekö jo aikaisemmin
kuullut sen edellisiltä tunturihiihtäjiltä. Hän meni ulos ja kaivoi
suksisauvallansa kovasta pohjahangesta ämpärin kokoisen lumikämpäleen
ja asetti sen seipään varaan takkatulen yläpuolelle. Pannun hän
sovitteli lumikimpaleen alimmaisen kielekkeen alle. Pian alkoi pannusta
kuulua tasainen tip...tip...tip..., joka kiihtyi yhä. Ennen pitkää
tippuva vesi lauloi niin taajaan, etteivät pojat mitenkään kerinneet
lukemalla seurata sitä. Sitten kuului vain hiljainen lirinä.
Lumikimpale lyheni ja oheni nopeasti. Kohta se oli kuin nälkäinen
kulkurikissa, jolla pian ei enää ollut muuta kuin takkatulen mustaama
ulkokuori.
No, pannu oli jo vettä täynnä. Paperikääröissä heillä oli hyviä poron
palvulihalla höystettyjä voileipiä. Toisessa kääreessä oli
marjahillolla höystettyjä Lauri-sedän ”lättyjä”. Mistä majatalon
emäntäkin mahtoi aavistaa, että ne olivat Lauri-sedän himoruokaa. Sitä
pojat itsekseen kummastelivat.
Illallispöytä katettiin makuulavitsan reunalle. Siihen sopivat
mainiosti eväspaketit, termospullot ja majatalon emännän mustakylkinen
pannu. Jos ruoka jo ennenkin oli ollut pojista hyvää, niin nyt se oli
sitä aivan erikoisesti. He pistelivät voileivän toisensa jälkeen ja
ryyppäsivät marjalientä tahi lumesta keitettyä teevettä palan
painimeksi.
— Syökää pojat, mutta kyllä te syöttekin! kehoitteli Lauri-setä. Kun
voileivistä oli selvitty, käytiin käsiksi ”lättyihin”. Siinä touhussa
Lauri-setä kyllä piti puolensa. Tämän saattoi arvata jo ennen ottelua.
Illallisen jälkeen käytiin vielä ulkona säätä tunnustelemassa. Taivas
oli korkeampi kuin auringonlaskun aikaan. Tuhannet kirkkaat tähdet
tuikkivat sen avaran kannen lävitse. Myös metsäiset laaksomaat
tuntuivat kohonneen. Niiden pohjalta näytti kohoavan harmaan hallavia,
mahdottoman suuria villakääröjä, jotka kilvassa vyöryen nousivat
tunturin lakea kohti. Siitä ei tullut mitään, sillä käkkyräkoivut
tunturin puolirinteessä ottivat urhoollisesti vastaan. Nähtävästi ne
olivat jo vuosikymmeniä menestyksellisesti pitäneet puoliaan tunturin
yöllisiä hyökkääjiä vastaan.
Mutta ylhäällä pohjoisella taivaalla taistelivat taivaalliset
sotajoukot. Siellä räiskyi ja humisi. Siellä sihisi ja sähisi. Kirkkaat
sähköistetyt miekat sivaltelivat taivaan reunan takaa sen keskilakeen
saakka. Jos se olisi ollut kangasta tahi nahkaa, tahi vaikka
rautapeltiä, niin pieninä siekaleina se olisi tippunut alas. Ei
murenettakaan tipahtanut. Revontulet Lapin yössä! Se vasta oli
ihmeitten ihme!
Sitä Topi mietiskeli vielä nukkumaan asettuessaankin. Mikähän maan alla
pohjoisnavan takana paloi! Sähköilmiö! sanottiin luonnontiedossa.
Sähköä kai se olikin, koska räiskyi ja sähisi. Mutta eihän Helsingin kaupungin,
eipä edes Imatran sähkö tuolla tavalla räiskinyt. Oliko
revontulien maanalaisessa voimalaitoksessa verrattoman paljon enemmän
sähköä? Tahi ehkä siellä ei ollut riittävästi kuparijohtoja, ei
muuntajia eikä öljykaappeja? Tahi siellä ei liene ollut kyllin taitavia
insinöörejä? Mitähän, jos yrittäisi lukea insinööriksi? Ja sitten
jollakin tavalla koettaisi päästä revontulten voimalaitoksen
palvelukseen?
Näin hurjan rohkeita, lähes taivaan lakeen leiskuvia ajatuksia risteili
Topin mielessä, mutta äskeisten näkö- ja kuulokuvien jälkeen se ei
ollut mikään ihme. Sitäpaitsi Topi liikuskeli jo unen ja toden
rajamailla, ja langattomina kulkevat revontulet taivaanlaella
räiskyivät yhä. Ne lämmittivät ja sähköistivät häntä. Ne kohottivat
hänet valaistuille suorille teille, joissa maailman mahtavimman
voimalaitoksen ”Revontulet Oy:n” pääinsinöörin virtaviivainen sähköauto
pyyhälsi eteenpäin tuhannen kilometrin tuntinopeudella. Se oli vain
sellaista tavallisen päivän tavallista vauhtia, kun ei ollut mihinkään
kiire. Jos oli tosi kysymyksessä ja lusikka painettiin pohjaan, niin...
Antakaamme insinöörin huristaa.
Sattumalta tai ehkä luonnonlaatunsa mukaisesti Esko oli osunut toisille
teille. Kauan aikaa hän koetti pitää silmiänsä auki ja taistella unta
vastaan. Silmät pysyivätkin auki. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua,
niinkuin hän ei olisi nukkunutkaan majan sisällä, vaan sen
ulkopuolella. Hän makasi selällään leveän suksen päällä, joka
hiljalleen alkoi liukua tunturin reunaa alas. Lauri-setä jäi ylemmäksi
tulen ääreen, hänen piippunsa pieneni.
Suksen vauhti kiihtyi, mutta se ei vähääkään Eskoa peloittanut. Jos hän
kaatuisikin, niin eipä korkealta putoaisi, kunhan suksi ei vain
tietymättömiin karkaisi. Hän putosi ja vierähti, hupsis! Se ei tehnyt
kipeää, sillä hän oli pudonnut siihen villakasaan, joka kumpuili
koivuvyöhykkeen alla. Suksi hävisi häneltä. Hävitköön! Villakasassa
pääsi eteenpäin paremmin ilman suksia. Esko ui ja sukelsi. Hän hyppäsi
pituutta ja kolmiloikkaa. Hän heitteli pitkiä riipaisevan hauskoja
kuperkeikkoja kymmenittäin yhteen menoon. Eikö villakasasta pohjaa
löytynytkään? Löytyi, tunturipurolla, juuri sen pyöreän aukon kohdalla,
mistä saukko oli sukeltanut alas. Esko pudottautui siitä alas. Saukon
luolahan oli hänelle jo tuttu paikka.
Pian Esko sitten istui samalla kivellä, jossa ennenkin jo oli istunut.
Lumiluola ja tunturipuro oli sama eikä kuitenkaan sama. Niin
ihmeellisesti se oli muuttunut, että hän kauan aikaa hämmästyksestä
hieroskeli silmiään. Luola oli kirkkaasti valaistu. Sen seinät ja
pyöreästi kaartuva katto olivat kultaa ja hopeaa. Lattiamattona oli
puron juokseva vesi. Se hyppi ja läikehti. Se juoksi kuin elohopea,
eikä kuitenkaan siirtynyt pois paikoiltansa. Missä mahtoi olla saukon
makuupaikka? Se olisi hauska tietää.
Tuskin Esko oli päässyt tämän ajatuksensa loppuun, kun hän huomasi
lattian elohopeamatolla lähenevää liikettä. Nopeasti pyörivä vesiharmaa
kerä kieri sieltä ja oli pian hänen jalkojensa vieressä. Se oli itse
saukko, joka makuupaikalleen oli huomannut vieraan tulon ja lähtenyt
häntä tervehtimään.
— Tervetuloa minun linnaani! nilkautti se mesihereillä silmillänsä,
antoi virtaavan veden sujauttaa viiksiänsä ja pyöräytti kolme
kuperkeikkaa. Se kävi niin vikkelästi, ettei Esko erottanut koko
toimituksesta muuta kuin kolme hopeaista kuplaa.
— Sinä olet minun vieraani, ja kun sinä olet hyvä poika, niin minä
näytän sinulle kaikki linnani ihanuudet, puheli saukko ja hyväili
sametin pehmeillä kasvoillansa Eskon kättä ja jalkaa.
— En minä ole hyvä poika, olen usein laiska ja riitelenkin
tovereitteni kanssa, koetti Esko selvitellä isännälleen oikeata
totuutta, mutta tämä huiskautti vain sulavalla etukäpälällään eikä
ollut kuulevinaan Eskon selityksiä.
— Mitä minä siitä, mitä sinä kuivaksi käpertyneiden maikkojesi ja
tovereittesi, hemmoiteltujen kaupunkilaisten keskuudessa liikkuessasi
olet. Olen kuullut, että kerran Korkeasaaressa käydessäsi annoit
Matti-sedälleni tuoretta silakkaa, ja että kerran, kun pieni mehiläinen
hunajamatkallansa oli horjahtanut järveen...
— Lähde jo näyttelemään minulle linnasi ihanuuksia, keskeytti Esko
isäntänsä puheen ja tarttui hänen käpäläänsä kiinni. Kohtelias
satulinnan isäntä ei toista kehoitusta odottanut. Käsi kädessä he
heittäytyivät elohopeamatolle, joka somasti hieroen ja hypittäen
kuljetti heitä satulinnan sisäkartanoihin. Monta kertaa Esko tarttui
puron reunakiviin kiinni. Niin ihanaa oli yllä ja alla, ettei hän
silmiänsä tahtonut irti saada.
— Eihän tässä vielä mitään, hoputteli isäntä eteenpäin lähtemään.
Koskipaikoissa hän opetti vieraansa ”vesikieppejä” tekemään. Se kävi
mainiosti, ilman rekkitankoa. Näiden virkistävien ryöpsäysten jälkeen
he pysähtyivät tyyniin suvantopaikkoihin selällänsä lepäilemään.
Etäinen, näkymätön aurinko paistoi ja lämmitti, edessä ja takana
tunturipuron hopeinen tiuku soitti ja solisi.
— Avaa suusi ja sulje silmäsi, kehoitti isäntä. Esko avasi suunsa,
mutta kun hän ei aivan heti sulkenut silmiänsä, näki hän miten luolan
katossa riippuvasta jääpuikosta alkoi tipahdella kirkasta ainetta. Se
oli linnan herran vierasjuomaa, Lapin muurainmehua ja tunturimehiläisen
mettä...
Mutta vielä puolen yön aikaan Lauri-setä istui honkapölkyllä erämajan
takan ääressä, täytteli piippuansa, heitteli uutta puuta takan pesään.
Yhdessä ja toisessa paikassa hän yksinäisen elämänsä aikana jo oli
käynyt, mutta ei vielä tätä ennen näin leppoisasti voitelevaa sielun
rauhaa ja ruumiin lepoa ollut tuntenut. Hälisevän maailman kaikki
johdot ja ”kontaktit” olivat nyt poikki. Siitä se johtui, totta, mun
totisesti!
Hän nosti satularepun päänalaisekseen ja kallistui myhäillen poikien
viereen maata. Kohta myös hän liikuskeli unimaiden laveammilla
laitumilla, ei tosin niin hyristävissä korkeuksissa kuin Topi, ei
liioin niin vilistävissä virroissa kuin Esko. Vain tavallisessa
kotimaisessa maastossa hän ajeli melko suoraan ja kohtalaista vauhtia
kuten parhaiten sopii suurelle masiinalle.
13.
LASKIEN ALAS LAAKSOON.
Taivaan tähdet, revontulet, laaksomaiden villavuoret, kaikki ne olivat
jo kadonneet. Niin oli kadonnut myös kaikki se, mitä pojat unissaan
olivat nähneet ja kokeneet. Erämaja oli kylmä, sillä takkatuli oli
aamupuolella sammunut. Mitään lämpöä pidättäviä peltejä ei takassa
ollut.
Tehtiin vikkelästi uusi tuli, sulateltiin kahvivettä ja syötiin
voileipää. Siitä tuli pian lämmintä. Monta muuta puuhaa oli, ennenkuin
tunturille päästiin. Kengät oli rasvattava, suksiakin voideltava. Vielä
oli polttopuunurkassa tunnollisesti täytettävä se aukko, minkä
monituntinen takkatuli oli siihen kuluttanut. Topi ja Esko sahasivat
honkapölkkyjä, Lauri-setä pilkkoi ne haloiksi. Majassa oli saha ja
kirves, pihamaalla kasa honkapuita. Vierasvelvollisuuden täyttäminen
tässä majassa ei käynyt retkeilijöille raskaaksi.
Niin selviydyttiin pienistä askareista parhaimpaan aikaan. Aurinko
kutsui tuntureille ja tunturilaaksoihin heitä. Jo illalla Lauri-setä
oli luvannut, että tänään lasketeltaisiin tunturimäkiä, jos vain
säilyisi kirkas sää. Se oli ainakin yhtä kirkas kuin eilen ja pojat
riemuitsivat.
— Katsellaan toki vähän! Kyllä täältä aina alas pääsee ja kerkiää,
pidätteli Lauri-setä jyrkänteen reunalle liukuvia poikia. Pojat
yrittivät tehdä hänen määräyksensä mukaan, mutta suksilla tuntui olevan
sama pyrkimys kuin pojilla. Ihan itsestään ne kiertyivät jyrkänteen
reunamille, hiihdeltiinpä tunturin laella minne päin tahansa.
Lauri-sedän sukset eivät tehneet poikkeusta, päinvastoin niillä vasta
olikin erinomainen veto. Omistajan täytyi usein sauvoillansa jarruttaa,
jopa joskus harjoittaa ”persoonallista jarrutusta”, joka hänen
sanojensa mukaan oli tunturihiihtäjän ainoa tosipätevä jarruttamistapa.
Tunturilaki ei ollut kovinkaan laaja. He olivat kiertäneet sen jo
ainakin kolmeen kertaan. Tuttuja pysähtymispaikkoja tuli eteen tämän
tästä. Myös muita retkeilijöitä oli näinä päivinä hiihdellyt
tunturilla. Erään houkuttelevasti päivänpaisteessa kiloilevan rinteen
reunalta he olivat laskeneet alas. Kolme suoraa latua lähti siitä
laaksoa kohti, painui ja kapeni.
Topi nojaili suksisauvoihinsa keskimmäisten kohdalla. Jos hän
hetkeksikään olisi irroittanut sauvansa, olisivat sukset alkaneet
huristaa. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt tuollaista mäkeä edes
unissaankaan. Miten vauhti kiihtyisi? Mihin latu päättyisi? Pääsisikö
laskija kaatumatta tunturilaaksoon asti?
Edelliset laskijat olivat päässeet, koska heitä ei näkynyt! Miten siinä
kukaan kaatuisi valmiilla ladulla! Ei ollut pimeä. Missään päin ei
näkynyt puuta eikä kiveä. Peltoa siinä vain oli, tunturipeltoa, jossa
aurinko kiloili!
Vastustamaton voima tempasi Topin valtoihinsa. Hän irroitti sauvansa,
niin että tuskin itsekään sitä huomasi. Hänen liukkaat suksensa
riistäytyivät ladulle.
— Hei vain, Esko ja setä! Minä menen jo!
Tämän hän ennätti kätensä alitse tovereilleen huudahtaa, ei mitään
muuta. Hän heilautti sauvat taakse ja painui kyyryyn tanakasti
kantapäilleen, kuten mäenlaskuharjoituksissa koulun voimistelutunneilla
oli opetettu. Vauhti kiihtyi ja latu veti. Vesi jo silmistä sirisi. Nyt
vasta hän muisti, miten jyrkkä ja vaivalloinen eilinen nousu oli ollut,
miten monta sataa rappu-, puolirappu- ja saksiaskelta he eilen
tunturille noustessaan olivat saaneet ottaa. Uhkarohkea hänen lähtönsä
oli ollut, eikä hän ollut pyytänyt siihen Lauri-sedältä edes lupaa.
Mutta myöhä sitä enää oli katua, sen hän käsitti. Koska laduntekijät
olivat selviytyneet, niin... Topi ei ollut Pekkaa huonompi!
Hän kyyristyi vieläkin lähemmäksi suksiansa ja tiivisti katseensa
suoraan eteenpäin. Silmissä sirisi, korvissa suhisi. Viereiset ladut
vilisivät kuin lennätinlangat pikajunan akkunassa. Rinnassa riipaisi
vuoroin pelko, vuoroin riemu. Ei tietänyt, mitä toivoikaan: Kun tämä jo
pian loppuisi! Kun tätä vielä kauan kestäisi!
Sitä kesti sopivasti. Vähitellen ladut alkoivat kääntyä. Sitä mukaa
myös hänen hirmuvauhtinsa hiljeni. Nyt ladut juoksivat enää kuin
puhelinlangat tavarajunan akkunasta katsellen. Siitäkin jo hiljeni,
kunnes kokonaan pysähtyi.
Ylhäällä tunturijyrkänteen reunalla Esko katseli Topin riemullista
menoa. Kyllähän Topi ennenkin koulussa ja partiossa oli tehnyt monta
rohkeaa tempausta, mutta tämä oli jotakin sellaista, jota ei nähty
koulussa eikä partiossa. Oliko tämä edes totta? Esko siristi silmiään
paremmin nähdäkseen.
Totta se oli, koska Topia ei näkynyt edessä eikä takana. Lauri-setä
siinä vain seisoi ihmettelevä ilme kasvoillaan, sammunut piippu
hampaissa. Tuo eteenpäin ja alaspäin vilistävä pallo tuolla alhaalla
oli Topi! Rohkea, taitava Topi!
Mutta Esko ei olisi ollut Esko, ei Topin partiotoveri eikä
erinäisten ansiomerkkien mies, jos hän olisi jäänyt siihen ikuiseksi
ihmettelijäksi. Hän kyyristyi lähtöön. Kaikki tapahtui niin nopeasti,
ettei Lauri-setä ehtinyt irroittaa piippua hampaittensa välistä. Tämän
jälkeen Lauri-setä ei puhunut enää mitään. Kenellekä hän enää olisi
puhunutkaan. Hän katseli siis vain.
Myös Esko sai nautittavakseen samat elämykset kuin Topi äsken. Samalla
tavalla hän riemuitsi, toivoi ja pelkäsi. Mutta hänellä huikeassa
laskuelämyksessään oli sentään jotakin, mitä Topilla ei vielä ollut.
Hänen edessään oli Topin latu. Topi oli yhtä hyvä laskija kuin hän, ei
parempi, eipä liioin huonompi. Kun Topi kerran oli selviytynyt, niin
selviytyisi myös hän, Esko. Niin hän selviytyikin, saavutti Topin
alhaalla tunturilaaksossa ja puristi riemuissaan häntä molemmista
käsistä.
Mutta ylhäällä tunturimäellä Lauri-setä vain nojaili ja katseli. Jopa
jo! Jopa oli siinä minulla nappulat, kun käsistä karkaavat! Niin
lähtivät kuin paljasjalkainen talvisen saunan edestä! Niin painuivat
kuin riippakivi pohjattomaan lampeen!
Jos jätti huomioonottamatta, ettei tuollaisille viikareille juuri
milloinkaan mitään ihmeellisempää tapahtunut, niin oikeastaan se oli
varsin mukavaa katseltavaa, kun tässä ei ollut mitään muutakaan
tehtävää. Tunturin reunalta lähtiessään poika oli vain poika,
tavallinen nappula. Muutaman kymmenen sekunnin kuluttua hän ei ollut
enää poika, vaan koira, vähän isompi koira, vähän pikkuisempi koira,
nyt enää kissa... rotta... hiirenpoika... vähäinen nappi kirkkaana
juoksevan lankasäikeen päässä!
Mutta mitä muuta tässä tunturin nokassa, Luojan kädessä oli parempikaan
mies? Kun latu nuolaisi pojat, niin kai se miehenkin nuolaisee. Suora
latu siinä oli. Hyvään alkuun päästyään suuri masiina kulkee jonkin
matkaa, vaikka kiskoja ei näkyisi koko radalla.
Tämän kauempaa perustelematta myös Lauri-setä nosti sauvansa ja ohjasi
suksensa tunturirinteessä houkuttelevalle ladulle.
Se oli sentään eri tuloa. Sitä pojat muistelivat monta vuotta jälkeen
päin. Jos Lauri-setä satulareppuineen olisi mukannut, niin varmasti hän
olisi kyntänyt tunturihakeen sata metriä sellaista vakoa, josta jälet
olisivat tuntuneet vielä juhannuksen aikoihin. Mutta hänpä ei kaatunut.
Hän painui kuin juna. Hän kaarsi kuin juna ja lopuksi hän pysähtyi,
kuten sopivaa oli, syvään puhkuen, kahta puolta jarruttaen.
— Voi, totta, mun totisesti! sanoi hän, kun sanoihin siitä selvisi.
14.
AURINKOINEN PÄIVÄ TUNTURILAAKSOSSA.
Tunturilaakso oli tuulilta suljettu paikka. Mutta auringolla oli sinne
vapaa pääsy. Vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan, heloitti se
lämpimästi kuin keskikesällä.
He etsivät kaikkein lämpimimmän rinteen. Niitä oli täällä vara valita.
Lauri-setä ilmoitti, että hän mielellään rakentaisi nuotiotulen, jos
pojat vain löytäisivät siihen kelpaavia polttopuita. Pojat kiiruhtivat
hiihtäen etsimään niitä. He löysivät kyllä puita, koivuja ja matalia
mäntyjä, mutta ne olivat tuoreita eivätkä näyttäneet juuri nuotiotuleen
sopivilta. He hiihtelivät edelleen laakson reunamia tarkastellen.
— Täällä on nuotiopuita! Eikä näiden katkaisemisessa tarvita edes
kirvestä eikä sahaa.
Näin, huuteli Esko, ja Topi kiiruhti hänen luokseen. Ne olivat koivun
pökkelöitä, jotka potkaisemalla katkesivat kuin jääpuikot. Niiden tuohi
oli mainiota virikettä, puu oli lahoista, mutta kuivaa. He toivat niitä
leiripaikalle monta kantamusta. Lauri-setä rakensi niistä pian
hauskasti loimottavan nuotion. Siinä kelpasi taas lumikimpaleesta vettä
tiputtaa, voileipää pureskella ja vuoroin nuotiolla vuoroin
herttaisesti lekottelevalla auringolla kasvojansa paistattaa.
— Jos haluatte, saatte riisua vaikka paidat päähänne, myönteli
Lauri-setä. Käden käänteessä silpaisivat pojat puserot ja paidat
päältään ja ottivat aurinkoa selkäänsä ja rintaansa niinkuin
herttaisimpana heinäaikana. Ei vähääkään tuntunut kylmältä. Aurinko
lämmitti ihanasti. Pojat ottivat viettävän hangen pinnasta nuoskaa
lunta ja sivelivät sitä rintaan ja käsivarsiin. Se oli kuin valkoista
silavaa, jota aurinko hauskasti sulatteli. Nuotiopaikan läheisyydessä
oli ”kelkkamäki”, molemmilla äärillä yhtä jyrkästi viettävä rinne.
Pojat jättivät paitansa kuivumaan ja laskettivat mäkiä. Toisessa
rinteessä hieman paleli, mutta vastakkaisella puolella aurinko paistoi
sitä lämpimämmin. He huutelivat myös Lauri-setää ”aatamin paidallansa”
laskettelemaan, mutta sedällä oli tällä hetkellä tärkeämpää tehtävää.
Hän paistoi pökkelönuotiolla silavaleipää.
Se oli hyvää ja maistui jo taas erinomaisesti, vaikka kelkkamäessä ei
tarvinnut ottaa kuin muutamia nopeita puolisaksiaskeleita, minkä
jälkeen taas sai laskea. Se oli ihana suksimäki! He pyytelivät, että
Lauri-setä lahjoittaisi heille sellaisen myös Helsingin läheisyydessä.
— Siinä se on! Olkaa hyvät! Mutta kuljettamisesta saatte itse pitää
huolta, sanoi Lauri-setä ja haukkasi silavavoileipää.
Suuri kimpale kirkasta lunta nostettiin pannun päälle vettä
tiputtamaan. Siitä piti saada termospullojen marjamehuun lämmikettä.
Tiputuksen kestäessä pojat vielä laskivat mäkeä. Nyt he kiipesivät
ylemmäksi vastakkaiselle rinteelle ja laskettivat sieltä korkean
lumikinoksen ylitse, kuten Lauri-setä pikku poikana oli lasketellut
navetan katolta. Peloittavalta tämä mäki ”navetan harjalta” katsoen
näytti, mutta he lähtivät yhtä aikaa ja rohkaisivat toinen toistansa.
Hyvin juoksi mäki, mainiosti onnistui ilmalento, somasti hupsahti vain.
Sitten taas mentiin jyrkästi alaspäin viettävää rinnettä jälleen
kilvassa, niin että vilisi.
— On jo aika lähteä! ilmoitti Lauri-setä. Hän oli kapteeni. Hänellä
oli kello ja kompassi. Sotamiehillä ei ollut mukisemisen varaa, eikä
enää ollut haluakaan. Monta mäkeä oli vielä edessä ennen kuin
majapaikkaan päästäisiin.
Lauri-setä tarkasteli asemaa auringosta ja kompassista. Lyhyen
miettimisen jälkeen hän osoitti suunnan. Ensin oli jyrkkää nousua
pitkän aikaa. Sitten seurasi lasku, ei mikään peloittavan jyrkkä
tunturikeron rinne, vaan hupaisesti viettävä matkamiehen mäki.
Lauri-setä kuhisteli sauvat kainalossa edellä, pojat kyyrykeränä
rinnalla tahi perässä.
Vaivatonta ja hupaisaa matkantekoa se oli, eikä siitä juuri vähillä
loppua näyttänyt tulevan. Toisinaan pojat saattoivat ottaa vauhdin
lisää sauvoillaankin, mutta Lauri-setä painui ilman sitä kuin hyvään
alkuun päässyt katujyrä. Ihmeellisiä, etteivät hänen jalkansa edes
väsyneet. Pitkät myötäiset hän painui niskaansa nostamatta, jalkaansa
vaihtamatta.
— Sillä tavalla, pojat, niin sitä pitää, myhähteli hän piipputulta
viritellessään, kun oli päästy laakson pohjassa niin pitkälle, ettei
myötäinen vetänyt enää.
Noustiin auringon paisteessa kiloilevalle tunturimäelle. Se oli
Lauri-sedälle usein vaivalloinen urakka, mutta saksiessaan ja
puhkuessaan hän saattoi lohduttaa itseään sillä varmalla tiedolla, että
ennemmin tahi myöhemmin taas vetää.
Päivän viimeinen myötäävä laakso oli kaikkein hupaisin. Pitkin
pituuttaan se oli riittävän jyrkkä. Sen lumi ei ollut enää
nuoskatuntuista, vaan ryynirakeista ja erittäin luistavaa. Suksen
pohjat suhisivat pitkään ja somasti, kirkkaat lumiryynit kiehuivat
edessä ja takana. Väliin laakso ja latu yht’äkkiä kääntyi, niinkuin
olisi kulkenut liian paljon oikeaan tahi vasempaan ja sen huomattuaan
äkkinykäyksellä tahtonut korjata erehdyksensä. Näissä kynnyspaikoissa
hiihtäjät antoivat lisävauhtia sauvoillansa, ja taas kilvassa
suhistettiin kohti auringon laskua, joka näytti olevan hupaisan
hiihtoretken etäinen tavoite.
Näin mentiin. Aurinko painui yhä alemmaksi. Laaksoa reunustavat rinteet
kohosivat yhä korkeammiksi. Taas äkkinykäys vasempaan. Aurinko oli nyt
ihan edessä ja painoi pitkin latua ja valkoista hankea keltaisia
säteitänsä kuin paloruiskulla.
— Katsokaa! Oletteko ennen nähneet hangella noin paljon
appelsiinimehua?
Pojat eivät ehtineet mitään vastata tähän Lauri-sedän kysymykseen,
sillä hyvää vauhtia hän painui jo suurta, keltaista ”appelsiiniansa”
kohti. Mutta Topi kyyristyi alemmaksi ja raapaisi hangelta lunta
käteensä. Valkoista se oli ja maistui kuin parhain marjamehu.
Jo loppui huikea tunturimäkien nousu ja lasku. Tämän jälkeen oli heillä
edessä päin enää vain pieniä nousuja ja laskuja siinä tunturin ja
järven välisessä metsässä, jossa he eilen olivat jäniksen ja saukon
jälkiä seurailleet. Ennen järven jäätä he tapasivat pienen valkoisen
metsäkanan. Sillä näytti olevan sama matka. Pitkän aikaa se kävellä
viipotteli heidän rinnallansa ladun suuntaan, nappasi nokallansa lunta
ja taas viipotteli eteenpäin. Viimein erään koivun takana se kääntyi
omille teillensä metsään. Hyvää yötä! kiljaisi se kuin vääpeli. Hyvää
yötä! vastasi Lauri-setä kuin kapteeni.
Majatalon emännän sauna oli odottanut jo puolitoista tuntia. Se oli
vanha savusauna ja hyvin tottunut odottamaan. Lauri-setä korvasi sen
vaivat. Hän kylpi pojat kypsiksi ja sitten talon isännän kanssa vielä
noin puolitoista tuntia. Päivällinen syötiin vasta tämän jälkeen. Se
oli Esaun himoruokaa ja myös Lauri-sedän: Hernerokkaa ja ”lättyjä”
muurainhillon kanssa. Hyvin päivällinen maistui myös pojille. Esko
muisteli viimeöistä untansa, kun hänelle tarjottiin muurainmehua ja
hunajamettä saukon vesilinnassa.
15.
IHMEELLINEN SAARI.
— Ylös pojat! Tänä päivänä etsimme käsiimme lappalaiskodan!
Näillä sanoilla herätti Lauri-setä eräänä aamuna Eskon ja Topin. Pojat
pääsivät vikkelästi jaloilleen ja nousivat heti kilvassa niin korkealle
kuin pääsivät, sängyntolppien yläpäähän saakka.
Vaikka he olivat hiihdelleet kohta viikon tuntureilla, keroissa ja
kuruissa, nähneet kymmenittäin poroja ja lappalaisia, eivät he vielä
olleet nähneet lappalaiskotaa. Enontekiön kirkonkylässä ei ollut enää
sellaista asumusta. Mutta majatalon isäntä oli sanonut Lauri-sedälle,
että metsässä noin kaksi ja puoli virstaa kirkonkylästä pohjoiseen päin
oli alkuperäinen kota. Siinä asusteli talvisin Aslak niminen
lappalainen, joka paimenteli niillä seutuvilla suurta porokarjaa.
Kompassin mukaan suoraan pohjoista kohti he suuntasivat matkansa.
”Ruotsin virsta” ei ollut mikään suomalainen kilometri. Lauri-sedän
tietojen mukaan se oli ainakin kaksi ja puoli kilometriä, ken ties se
oli näillä avarilla porolaitumilla sitäkin enemmän. Lappalaiskota ei
myöskään ollut mikään tunturi, vaikkakin hieman sen muotoinen. Metsän
keskeltä se ei näkynyt virstamääriä, tuskin puolta kilometriäkään.
Olipa jännittävää nähdä, löytäisivätkö he lappalaiskodan. Lauri-setä
arveli, että oli edessä taas sellainen päivä, jota ei olisi kannattanut
vaihtaa velkaiseen taloon! Mahdottomia setä puheli, milloin oli sillä
tuulella. No, ehkä ei olisi kannattanutkaan.
Aikaa oli hyvästi, evästä myös, ja he hiihtelivät hiljalleen. Maasto
oli matalametsäistä, ilman mäkiä ja tuntureita. Sitten tuli eteen
pitempi jänkäsuo ja sen alapuolella niitty, jonka keskellä oli
korkealla aidalla suojattu heinäsuova. Lauri-setä arveli, että aita oli
rakennettu porojen vuoksi, sudet enempää kuin karhutkaan eivät syöneet
niittyheiniä.
Hiihdeltiin ja hiihdeltiin arvion mukaan jo hyvinkin kaksi ja puoli
Ruotsin virstaa, lappalaiskotaa ei vain missään näkynyt, ei
Aslak-lappalaistakaan eikä hänen porokarjaansa. Ei näkynyt edes suden
eikä karhun jälkiä. Suoraan sanoen ei näkynyt juuri mitään jälkiä,
paitsi kolmet suksen jäljet, milloin he hiihtelivät rinnakkain. Kuinka
Lapin metsä joskus osasikaan olla noin jäljistä köyhä!
— Tästä ei tule mitään, sanoi Lauri-setä. — Meidän täytyy muodostaa
ketju!
Se oli pian tehty. Lauri-setä hiihteli keskellä, Topi ja Esko
huutomatkan etäisyydessä hänestä. Hei! Hei! huudot kajahtelivat tämän
tästä, niin että Aslakin ja hänen porokarjansa kyllä olisi luullut
heräävän, lappalaiskodankin, jos siinä jotakin eloa oli. Eipä liene
ollut, koska se ei mitään merkkiä itsestänsä antanut.
— Missä nyt ovat kaikki metsäkanatkin! pauhasi Lauri-setä.
— Ja saukot! vastasi Eskon ääni kaikuna vasemmalta.
Mutta metsäkanat, jänikset ja saukot eivät puolella sanallansa
vastanneet. Nähtävästi ne vain nauraa hihittelivät itsekseen
lumipensaiden, pikkumäntyjen ja purokinosten alla torkahdellessaan.
Lähestyvän jänkänevan laidassa jouduttiin jälleen yhteen. Kukaan ei
ollut nähnyt mitään mainitsemisen arvoista.
— Nyt me keitämme kahvia ja lepäämme oikein perusteellisesti, sanoi
Lauri-setä.
Kuivista männyn oksista nuotiota rakentaessaan hän tarkemmin perusteli
tätäkin asiaa. Hänen isänsä, Topin isoisä ennen muinoin oli ollut hyvin
kiukkuinen mies. Hänellä oli ollut niin komea äänikin, että ketjussa
liikuskeltaessa mies huoletta olisi voitu panna hiihtelemään Ruotsin
virstan etäisyydessä ja sittenkin hyvin olisi kuultu, missä hän
liikuskeli. Tulisen luontonsa ajamana hän usein saattoi kulkea
harhaankin, mutta yksi hyvä johtotähti hänellä aina oli. Kun jokin asia
ei luistanut, niin hän jätti sen hetkeksi. Hiljaa, kenenkään
huomaamatta hän kiipesi tuvan yläsänkyyn tahi tallin vinnille
heinäkasaan ja lepäsi tunnin puoli tahi. Tällöin sotkuinen vyyhti
selvisi ja juokseva pää löytyi.
— Löytyy se vielä lappalaisen porokarja ja kotakin! lopetti Lauri-setä
päättäväisesti kopistaen ruskeita kahvijauhoja mustaan pannuun.
Tunnin he nuotiolla havujen päällä lepäilivät. Sää oli leppoisa ja
tyyni. Taivaalta tipahteli suurina hahtuvina keveää lunta. Kun he
nousivat etsimistänsä jatkamaan, paistoi jälleen kirkas aurinko.
Lauri-setä suuntasi kompassinsa avulla matkan, ei pohjoiseen enää, vaan
suoraan itään. Hiihdeltiin taas kepeästi. Hilpeät hei-hei-huudot
kajahtelivat kahdelta taholta. Lauri-setä otti ne koppina vastaan,
palautteli puoleen ja toiseen. Näin mentiin. Suksi luisti hyvin, mutta
juoksevan ”langanpään” löytymisestä ei näkynyt merkkiäkään. Kunnes
yht’äkkiä kuului Eskon ääni kimeän kiihkeänä kuin hätähuuto:
— Hei! Älkää menkö! Täällä on kuoppia!!
— Nappikuoppia, vai? murahti Lauri-setä. Mutta pian hän sentään oli
Eskon löytöpaikalla ja tunnusteli niitä.
Kyllä ne olivat jättiläisen nappikuoppia! Niitä oli tasaisella
kankaalla kymmeniä, satoja! Ne ulottuivat sulaan maahan asti, sammalta
ja jäkälän muruja oli niiden reunoillakin. Pojat irroittivat
suksisiteensä ja hyppelivät niihin. Niin syvälle he painuivat, että
päätä tuskin näkyi. Oliko jokin sotajoukko ollut kaivelemassa täällä
ampumahautojansa?
— Aslakin porokarja on tänään ollut tässä aamiaisella, totesi
Lauri-setä kuivan asiallisesti, mutta varmasti niinkuin asia oli.
Aslak! Porokarja! Lappalaiskota! Kaikki ne olivat jossakin lähimailla.
Poikien oli vaikea hillitä riemuansa, mutta kun he ”ketjussa” olivat
huudelleet jo äänensä käheiksi, hyppelivät he vain kuopasta kuoppaan,
tirkistelivät toisiaan toisella silmällä hangen ylitse. Monta
piilopaikkaa ja kuoppaa he vuosien kuluessa olivat löytäneet koulussa
ja ”hirvi-partiossa”, tällaisia oikeiden sarvihärkien kaivamia ei
milloinkaan ennen.
He lähtivät seuraamaan porokarjan jälkiä kuoppamaastossa. Mitään
helppoa hiihdettävää se ei ollut. Lauri-setä erittäinkin tuskaili
sitä. Mokomalla ”Verdunin verikentällä” sai joka hetki katsoa,
ettei jalkaansa tahi sukseaan taittanut. Mutta kompassia ja
käpälänjälkitutkimuksia kylläkään ei enää tarvittu. Ja joku elävä tahi
kuollut elukka tämän taistelutantereen jälkeen löytyisi, se oli jo
varmaakin varmempi asia. Löytyi nopeammin kuin kukaan heistä osasi
odottaa. Tällä kertaa oli Topin vuoro. Kesken hiihtoaskelensa hän
pysähtyi ja jäykistyi niinkuin muutaman metrin mittaisen käärmeen olisi
nähnyt hangella matelemassa.
— Katsokaa tuonne! hän kuiskasi toisille ja osoitti sauvallansa.
Lauri-setä ja Topi katsoivat. Ensi silmäyksellä he eivät Topin
osoittamalla paikalla huomanneet muuta kuin merkillistä metsää kasvavan
harmaan saarekkeen. Lunta ei siinä ollut juuri ollenkaan ja puutkin
olivat aivan liian matalia, oudosti liikahtelevia, käkkyräoksaisia...
— Voi, totta, mun totisesti!
Lauri-setä oli tajunnut aikaisemmin kuin Esko ja Topikaan, joka
muutamia kymmeniä märehtiviä poroja huomatessaan ei ollut voinut
aavistaa, että siinä kokonainen harmaa porosaari märehti ja sarviansa
keikutteli.
Niin vain oli. Totta se oli, vaikka uneksi sen helpommin olisi voinut
uskoa. Porot makasivat kylki kyljessä. Siitä muodostui lumimaaston
keskelle laaja, harmaa saari. Märehtiessään ne keikuttivat hiljaa
päätänsä, sadat sarvet olivat matalien puiden liikahtelevia
käkkyräoksia.
Vähän ulompana lauman sivulla seisoi lappalainen suksillansa musta
koira vierellään. Kauempaa kaartaen he hiihtivät hänen luokseen.
— Päivää! Oletteko te Aslak? Lauri-setä tiedusti.
— Juu! urahti Aslak.
— Ja tuossa on teidän porokarjanne?
— Se on minun poroeloni, oikaisi Aslak.
— Poroelo... elo, kertasi Lauri-setä mietteliäästi. Se oli hänen
mielestään hyvin sattuvasti sanottu.
— Poroelo... elo... elo, jupisivat myös pojat itsekseen
rävähtämättömin silmin yhä katsellen poroelon hiljaisesti lainehtivaa
sarvimetsää, Aslakkia ja hänen terhakkaa koiraansa.
— Kuinka monta sarvipäätä on tuossa teidän poroelossanne? tiedusteli
Lauri-setä edelleen.
— Puolitoistatuhatta päätä ja vaatimet lisäksi.
”Vaatimet” olivat sarvipäiden vaimoja. Lauri-setä ja pojat katsoivat
Aslakin eloa äänettöminä ja entistäkin suuremmalla kunnioituksella.
— Aion siirtää poroelon tuon jängän ylitse, ilmoitti Aslak. Lauri-setä
ja pojat päättivät jäädä katselemaan sitä toimitusta, ellei se kovin
monta tuntia kestäisi. Aslak urahti hiljaa mustalle koirallensa. Se
saattoi olla nimi, hyväilysana tahi käsky, kukaan vieras ei olisi
käsittänyt, mitä hän sillä tarkoitti. Mutta koira käsitti. Se kapsahti
jaloilleen ja kiiti hankea pitkin mustana kiirivänä pallona poroelon
taakse. Sieltä kuului kolme tahi neljä kimeää räyskähdystä.
Koko laaja harmaa saari vavahti. Sarvimetsä kohahti, kasvoi, kohosi.
Näytti kuin voimakas sähkövirta olisi kulkenut tuhansien eläinten
lävitse poroelon laidasta laitaan. Aslakin pikkuinen, terhakka koira
sen varmaankin oli käynyt laukaisemassa. Tuhatpäinen lauma oli
ponnahtanut täyteen laukkaan kuin pikajuoksijat kuopistansa.
— Tpruu! Minä otan valokuvia! huusi Lauri-setä, mutta kilpailijoista
ei yksikään näyttänyt ottavan sitä kuuleviin korviinsa.
Lauri-setä, joka lihavuudestaan huolimatta oli aika vikkelä poika
tällaisissa tilanteissa, otti niitä kuitenkin, tosin vain takaa päin.
Hän pyyhkäisi kuoppaista tannerta karkureitten perässä, tähtäsi ja
kaatui, nousi ja ampui. Rukkasensa ja lakkinsa hän oli jo kadottanut,
mutta niistä hän viisi välitti. Hän vain tähtäsi ja ampui. Niin meni
koko kameran täysi, kahdeksan väriherkkää levyä. Viimeisiin saattoi
tulla vain muutamia keikkuvia sarvia tahi valkoisena liputtavia
hännänlippuja. Koko tuhatpäinen poroelo oli muutamassa hetkessä
hävinnyt läheisen metsäsaarekkeen taakse kuin valkoisissaan kohiseva
Oulujoen koski.
Vain Aslak oli jäänyt temmerretyn tantereen laitaan. Kohta ilmestyi
siihen myös hänen koiransa punainen kieli roikkuen. Aslak ei ollut
huomaavinaan sitä. Mutta Lauri-setä kaivoi sille laukustaan voileivän,
jonka se äskeisellä laukaisullaan hyvin oli ansainnut. Lauri-setä
tarjosi Aslakille tupakkaa ja istui puhelemaan hänen kanssaan.
— Onko laidun hyvä? tiedusteli Lauri-setä.
— Hyvä, oikein hyvä, myönsi Aslak ja vetäisi nysäpiipustansa pari
savua kuin ketunhäntää.
— Onko talvi muuten hyvä? tiedusteli Lauri-setä edelleen.
— Ei ole hyvä, Aslak puisti päätään ja nykäisi taas pari savua.
— Mikä vaivaa?
— Suuri susi! Venäjän maan susi! Riivattu! Aslakin silmät välähtelivät
ja lyhyt piippunysä rutisi, että pojat pelkäsivät sen siihen paikkaan
halkeavan. Suuri susi laumoineen oli tehnyt jo myös Aslakin poroelossa
tihutöitänsä. Aslak itse oli vanha mies, eikä kukaan nuoremmista ollut
kyennyt nutistamaan suurta Petsamon petoa.
Lauri-setä antoi tupakkakukkaronsa uudelleen Aslakin noposteltavaksi.
Toisen piipun palaessa puheltiin muista rauhallisemmista asioista. Tämä
piipullinen kesti kauemmin, sillä Aslak vetäisi vain yhden pitkän savun
kerrallaan.
Hänen kodallensa ei ollut matkaa kuin pari ”pyssynhollia”. Hän näytti
kiverällä peukalollaan oikean olkapäänsä ylitse, missä päin se
sijaitsi. Sitten hän lähti poroelonsa jälkeen pitkillä kömpelöillä
suksillansa kannustaen.
Lauri-setä ja pojat lähtivät etsimään sitä, jota jo kaiken päivää niin
hartaasti olivat etsiskelleet: Aslakin kotaa parin pyssynhollin päästä.
16.
LEPOHETKI LAPPALAISKODASSA.
He ampuivat kolme kertaa ohitse, mikä ei ollut ensinkään
kummeksuttavaa, koska koko seutukunta oli täynnä jälkiä ja porojen
kaivamia kuoppia. Sitä paitsi he luulivat Aslakin ”pyssyhollia”
pitemmäksi kuin se oli. Se oli 150 metriä, tuskin askeltakaan päälle.
Mutta itse kota oli niin somasti lumisten mäntypuiden peitossa, että
Aslak tuskin itsekään nevalta päin tullen olisi sitä ensi ampumalla
löytänyt.
Ulkoapäin säteilevältä hangelta katsoen se oli verrattain vaatimaton,
jopa resuisen näköinen. Joka tapauksessa se oli ihmisasunto,
tuhatpäistä poroeloa hallitsevan valtaherran talviasumus. Pojat
kiertelivät kotaa useampaan kertaan ja katselivat sitä kunnioituksella.
Lauri-setä otti yleensä tällaiset asiat arkipäiväisemmin, hän hiihteli
auringon puolelle ja napsautti kuvan.
Kodan ulkopuolella oli pororeki ja ahkio. Pihamaalla, mikäli sitä siksi
voi sanoa, oli hajallaan muitakin Aslakin tavaroita: pieni pata ja
puuämpäri, kirves, poron lihaa ja pari taljaa.
Kodan sisään johtava oviaukko oli tukittu vanhasta säkistä tehdyllä
ovella. Oven salpa ja saranat olivat luonnollisesti samasta aineesta.
Oven käydessä ne eivät narisseet, se hyvä puoli niillä joka tapauksessa
oli. He astuivat sisään. Lauri-setä sai kumartaa hyvin kohteliaasti.
Sisällä Aslakin talossa ei ollut yhtään elävää olentoa, Aslak lienee
ollut ns. vanhapoika, kuten Lauri-setä. Mutta Aslakilla oli uskollinen
koira ja tuhatpäinen poroelo, Lauri-sedällä ei ollut tällaista
ylellisyyttä.
Aslakin kodassa ei ollut akkunaa. — Niitä ei pruukata tämän tapaisissa
hotelleissa, selvitteli Lauri-setä, vaikka kyllä pojat sen jo ilmankin
tiesivät, koska olivat lukeneet kaikenlaatuista tietokirjallisuutta.
Niukka valo tuli katossa olevasta pyöreästä aukosta. Kodan keskellä
sijaitsevan keittolieden savu painui ulos samasta aukosta. Senvuoksi
siinä ei ollut mitään lasia eikä räppänääkään.
Keskellä maalattiaa kolmen sopivasti vastakkain asetetun kiven varassa
oli pata, jossa oli muutamia keitettyjä luita. Myös lihaa niissä oli
vielä yllin kyllin. Siitä tavarasta ei näyttänyt Aslakilla olevan
puutetta. Eipä liioin poron sarvista eikä nahoista. Niitä oli patjoina,
tyynyinä ja peittoina. Mutta niiden paikoilleen asettelussa ei näkynyt
naisen taitavaa kättä, kaunistelematta sanoen ne makasivat kodan
lattialla huiskin haiskin.
Muutamia ”vaatekonttooreja” talossa myös oli. Ne vastasivat nimeänsä
paremmin kuin vastaavat laitokset kaupunkilaisten taloissa. Ne
nimittäin olivat sovitetut seinäkankaan poimuihin. Seinävaate oli samaa
moneen kertaan savustettua karkeata säkkikangasta, jota kodan ovikin
oli. Seinäpusseissa oli yhtä ja toista: tupakkaa, tulitikkuja, suolaa,
sikuria, sokeria. Eräässä niistä oli kirves ja pitkä puukko, vanha
pyöreärumpuinen revolveri ja muutamia kiväärin panoksia.
Pojat katselival niitä, koska Aslak oli antanut siihen nimenomaan
luvan. Lauri-setä istui poron taljalla lattiapadan ääressä tupakoiden.
Sininen savu nousi hauskoina kiemuroina kattoaukosta ulos. Oli miten
tahansa, vetoa kuitenkaan ei Aslakin poikamiesasunnon uunin kanavista
puuttunut.
Sitä kai Lauri-setä myös siinä istuessaan mietiskeli, hän oli sen
näköinen. Kun pojat olivat mielestään kyllikseen nähneet, aikoivat he
pujahtaa ulos suorittaakseen myös pihamaalla pieniä tutkimuksia, mutta
Lauri-setä pidätti heidät.
— Mihinkä teilläkin tässä maailmassa pitää olla niin tulen palava
kiire? Istukaahan hetkeksi tuohon Aslakin leposohvalle, niin puhellaan
vähän asioista!
Pojat istuivat, Lauri-setä puheli.
— Me maan eläväiset niin suuret ihmiset kuin pienet matoset olemme
olevinamme hyvinkin tärkeitä tekijöitä tämän avaruuden ja aurinkokunnan
kaikkimaisuudessa. Minä! Minä! me sanomme niin pian kuin opimme
sanomaan tuon tärkeän ja meidän tärkeydellemme niin kuvaavan sanan,
monessa tapauksessa jo ennenkin sitä.
Pöllähyttäen savukiehkuran suoraan kattoaukkoa kohti Lauri-setä jatkoi:
— Jos Minä olen jonkun suuren taikka vähäisemmänkin kansakunnan
hallitsija, jylisee Minun ääneni kuin pitkäisen ääni: Alamaiset!
Toverit! Kansalaiset! Tiedättekö mitä! Nyt teidän on puettava tämän
värinen nuttu päällenne ja tehtävä sitä ja sitä!
Ja alamaiset, toverit tahi kansalaiset huutavat ja hurraavat, joskus
nauravat ja napisevat, mutta jos Minulla, käskijällä on riittävästi
itseluottamusta ja kylliksi voimakeinoja takataskussani, pukevat he
kiltisti sinisen tahi punaisen marakatin takin päälleen ja tekevät
käskyn mukaan sitä tahi tätä.
Useimmassa tapauksessa Minä olen joku pienempi viskaali:
poliisikonstaapeli, seuratalon vahtimestarinna, yhteiskoulun
kolmasluokkalainen... Mutia luuletteko, että Minun tärkeyteni on
vastaavasti vähäisempi. Ei, pojat. Kyllä se on monia kertaa jos
mahdollista vieläkin tuliteräisempi: Laki ja lautakunta olen Mää! Mää
K. Koikkalainen olen sen itse tykönäni päättänyt jotta... Tahi: Joko
taas siitä ovesta! Enkö Minä ole sen seitsemän kertaa sanonut, että
siitä ovesta ei kuljeta! Jos Minä vielä yhden kerran sen näen niin...
Taas Lauri-setä imaisi piippuansa, mutta ei sieltä enää mitään herunut.
Sitä seuraavan puuhailun aikana hän nähtävästi olisi unohtanut asian.
Topi nykäisi:
— Entä yhteiskoulun kolmasluokkalainen?
— Se on Minä ja se on Mää, Viipurin puolessa on Mie. Mutta olkoon se
niistä mikä tahansa, niin tärkeyttänsä se poika ei hevin unohda. Kaikki
asiat hän tietää. Isä ja äiti eivät tiedä mitään. ”Maikat” eivät
ymmärrä mitään tahi ymmärtävät kaikki väärin. Mutta jos vähäväkisempi
toveri ei ymmärrä niinkuin Mää tai Mie ymmärrän, niin Mää tai Mie annan
motoon, niin että...
Esko ja Topi nauroivat täyttä kurkkua. Lauri-setä katseli heitä vähän
aikaa totisena, sitten hänkin alkoi nauraa leppoisasti hetkottaen,
kuten hänellä oli tapa.
— Minä arvasin tuon. Ettepä sentään olekaan niin lyhytnokkaisia kuin
päältä katsoen voisi olettaa. Se on oikein, pojat. Säilyttäkää
notkeutenne milloinkaan jäykistymättä. Vaikka joku isompi tai pienempi
viskaali killisilmäisenä kukkona kiekuisi tuossa edessänne kannolla,
niin älkää välittäkö. Se on parasta itsellenne ja parasta
sielunlääkettä myös hänelle.
Tuli pitkä, äänetön hiljaisuus. Lauri-setä ei näyttänyt olevan
vieläkään halukas lähtemään. Hän mietiskeli yhä jotakin ja tunnusteli
taskujansa. Monta pientä pakettia niistä löytyi, löytyihän vihdoin
sekin, jota hän etsi, pieni hopeapaperilla päällystetty tupakkakääre.
Se oli nähtävästi ”hätävara”, jota ei olisi tarvittu, ellei Aslak olisi
isoon visapesäänsä niin perusteellisesti verottanut vakinaisessa
palveluksessa olevaa nahkakukkaroa. Saatuaan uuden piipullisen
palamaan, aloitti Lauri-setä jälleen.
— Aslak on yksi Minä, yhtä hyvä kuin joku toinen ja vähän parempikin.
Hänellä on puolitoistatuhatta poroa valtikkansa alla ja vaatimet sen
lisäksi. Hänellä on pieni nelijalkainen palvelija, uskollisempi kuin
yksikään uskollisuuttansa vakuutteleva ihminen. Mikä Aslakin on täällä
eläessä! Tämä on hänen linnansa, jäkäläkankaalla märehtii ja kuopii
hänen elopeltonsa. Ei ole mitään muuta vastusta kuin susi, se vanha
riivattu, se Petsamon peto! Mutta jokaisella meillä on kai se vanha...
Taistelkaamme urhoollisesti sitä vastaan Kaikkivaltiaan katsannon alla.
Nyt lähdetään, pojat!
Lähdettiin hyvää vauhtia, sillä aurinko oli jo alhaalla. Tosin
Ounastunturin lähettyvillä sijaitseva kirkko ja kirkonkylä oli
helpommin kohti ammuttavissa kuin Aslakin kota. Mutta kahteen ja
puoleen Ruotsin virstaan mahtui pyssynholleja myös enemmän. Ainoastaan
alkuasukkaat Lapissa uskalsivat illan pimetessä jättäytyä erämaan
valtoihin, eivätkä hekään kaikki, vain Aslak ja ne muut, joilla oli
uskollinen nelijalkainen palvelija seuralaisenansa.
17.
LUMIMYRSKY.
Seuraavana aamuna Lauri-setä tunsi kurkkunsa hiukan kipeäksi ja koko
tukevan kaulavartensa hieman kankeaksi. Se ei ollut hänelle mitään
uutta, milteipä joka kevät ja syksy uusiutuvaa se oli, iski kiinni
muulloinkin, milloin mies liiemmälti hikosi. Eilen Aslakin poroeloa
ampuessa se oli taas ampunut, vanha tuttu salakyttä. No, eipä se sen
vaarallisempaa. Parin päivän makuu ja pari laatikollista sopivia
kurkkupastillereitä. Niitä oli Lauri-sedällä aina matkassaan.
Vähän ikävää se oli Topin ja Eskon mielestä. Mutta heillä oli itsellään
kyllä täysi liikunnan vapaus, kunhan eivät hävinneet etäisempiin
metsiin ja sen suuren Petsamon suden kitaan. Siitä yhä kylässä juttua
tehtiin. Pojat laskettelivat kaikki kirkonkylän korkeimmat mäet, väliin
he aina pistäytyivät Lauri-setää lääkitsemässä. Majatalon emäntä oli
juottanut hänelle pari litraa marunaa ja kuumaa katajanmarjavettä. Se
tosin oli paikkakunnalla patentoitu sydämen lääke, mutta tarvitsi kai
Lauri-sedän sydän myös vahvistusta. Kipeän kaulavarren vahvistukseksi
oli kääritty vahva ihotakki ja ainakin viisi villaliinaa. Kaulan
vahvuudessa \auri-setä todennäköisesti olisi voinut voitollisesti
kilvoitella kolmivuotiaan elefantin kanssa. Kyllä hän siitä parissa päivässä
matkustuskuntoiseksi toipuisi, tätä kukaan ei enää
epäillytkään, kaikkein vähimmin Lauri-setä itse.
Iltapäivällä hän jo tupakoi ja tutkiskeli taskujansa. Kaikki muu
etsittävä löytyi, mutta viimeksi vaihdettua filmirullaa ei mistään.
Siinä olivat myös ne vaivalla ammutut porokuvat. Minne oli rulla
mahtanut tipahtaa? Harminpaikka kuitenkin! No, ihmiselle pieniä
vahinkoja sattui, vasikoille tuskin milloinkaan! Lauri-setä löi
vahingon leikiksi, mutta pojat huomasivat, että hän oli siitä
pahoillaan. He mietiskelivät sitä vielä ulkona järven rannalla
mutkamäkiä lasketellessaan.
— Kuule, minä luulen arvaavani, mihin Lauri-sedän filmirulla unohtui,
virkahti Topi pitkähkön äänettömyyden jälkeen.
— Aslak lappalaisen kotaan, luulisin minä, naurahti Esko, joka juuri
oli aikonut Topille ilmaista samantapaisen arvelunsa.
— Hän veteli siellä monta pakettia taskuistansa.
— Kun jutteli meille minä, mää ja mie-tarinoitansa.
Se oli pojille jo selvä asia. He laskivat jälleen pari mutkamäkeä.
— Luuletko, että Lauri-setä lupaisi meidät noutamaan sen sieltä, jos
kävisimme yhdessä pyytämässä, virkahti Esko vuorostaan ensiksi.
— Luulen, että... että ei lupaisi, täytyi Topin ilmaista oma totinen
mielipiteensä.
— Mutta mitä arvelet, emmekö me voisi...
Eskon täytyi laskea yksi mäki, jonka kestäessä hän tarkemmin saattaisi
ajatella vielä sitä asiaa, jonka oli Topille jo ehdottamaisillaan. Topi
lähti viivana hänen kannoilleen.
— Jaa että emmekö voisi omin lupimme ja nokkinemme käväistä tänä
kauniina iltana lappalaiskodalla. Sitäkö aioit ehdottaa?
— Sitä juuri, täytyi Eskon myöntää. Eikä se enää pahalta tuntunutkaan.
Se oli heidän yhteinen ajatuksensa ja yhteinen salaisuutensa. Miten
iloinen Lauri-setä illalla olisikaan, kun saisi arvokkaat kuvansa. Ja
mikä tämä nyt oli tämmöinen matka, kaksi ja puoli Ruotsin virstaa.
Menomatkan he painaisivat viivana. Paluumatkalla, vaikka aurinkokin jo
ehtisi laskea, olisi auringon rusko hyvänä oppaana. Suoraan sitä kohden
hiihtäen täytyisi osautua kirkonkylään tahi ainakin järven rantaan.
Toki partiolaisen aina täytyi tuon verran uskaltaa. Vaikka he miltä
puolelta olisivat asiaa ajatelleet, eivät he voineet päästä muuhun
tulokseen. Mutta Lauri-sedälle he eivät voineet päätöksestänsä
ilmoittaa. Hän olisi pitänyt oman vastuunsa liian suurena.
Se oli kahden miehen vakainen päätös. Mutta aikaa ei ollut enää
hetkeäkään turhaan kulutettavaksi. Hät’hätää he korjailivat suksiensa
rasvausta, tarkistivat siteensä ja sauvansa. Voileipää olisi ollut hyvä
taskuun varata. Mutta senvuoksi olisi ollut käväistävä sisällä, olisi
täytynyt neuvotella emännän kanssa. Minnekä pojat nyt vielä evään
kanssa? Se olisi ollut melkein samaa kuin päätöksen peruutus.
— Ei minulla ole yhtään nälkä, epäsi Esko.
— Ei minullakaan. Pari tuntia sitten söimme, muisteli Topi.
He oikaisivat pihakartanon taitse pohjoista kohti... Omat eiliset ladut
juoksivat edessä. Matka sujui erinomaisesti. Muutamin paikoin, kun
suunta kummankin mielestä oli aivan selvä, he oikaisivatkin ja
voittivat sillä tavalla aikaa useita minuutteja. Hiki kihosi kaulaan ja
kasvoille. Vauhti oli ehkä liiankin kova, mutta jos aikaa jäisi, niin
lappalaiskodalla he jonkin aikaa voisivat levähtää. Näistä he edeltäjän
paikkaa vaihtaessaan hiljaa puhelivat kaikesta täysin yksimielisinä.
Metsäeläinten jälkiä ei nytkään näkynyt, mutta tänään ei ollut
väliäkään.
He olivat jo sivuuttaneet jänkäniityn, jossa oli aidattu heinäsuova.
Edessä päin vähäistä metsää kasvavan mäen takana oli se laakso, jossa
he olivat tehneet kahvitulen ja puolituntisen levähtäneet. He olivat
kiertäneet mäen oikealta. Yhtä hyvin he voisivat kiertää vasemmalta,
matka olisi sitä tietä lyhyempi ja mäki matalampi, siitä he jälleen
olivat yhtä mieltä.
Mutta tuskin he olivat vielä viittä minuuttia uutta latuansa
hiihtäneet, kun he säikähtäen pysähtyivät ja katselivat ympärilleen.
Takana päin olevasta metsästä kuului uhkaava myrskyn kohina. Se läheni
nopealla vauhdilla. Valkoinen lumi ryöppysi hangella ja ilmassa.
Aurinkoa ja edessä päin olevaa metsämäkeä ei enää näkynyt. Pojat
katsoivat kalpeiksi valahtaneina toisiinsa. Molemmat koettivat
hymyillä. Kankeasti se kävi, eikä itku liene ollut kummaltakaan
kaukana.
— Ei se mitään, se on vain pieni pyryn poikanen, sanoi Topi.
— Kymmenessä minuutissa se menee ohi, vakuutteli Esko.
Joka tapauksessa heidän oli viisainta kiiruhtaa nuotiopaikalle
männikkömäen taakse. Sinne ei ollut kuin muutaman minuutin matka. Ja
siitä he kyllä osaisivat lappalaiskodalle vaikka silmät kiinni. Ei
muuta kuin vähän matkaa suoraan eteen päin. Porokuopat alkaisivat heti
ensimmäisen aukeaman takana, ja niistä ei ollut kodalle kuin pari
pyssyn hollia.
Näin he itseään ja toisiansa lohduttelivat. Mutta kylmä armoton tuuli
kiskaisi sanat heidän huuliltansa ja hukutti ne kohisevaan metsään.
Lunta satoi ja ryöppysi. He eivät nähneet enää syltäkään eteensä.
Sukset luistivat huonosti ja vajosivat pehmeään lumeen. Nuotiopaikkaa
ei näkynyt eikä tuntunut, vaikka he olivat hiihtäneet jo ainakin kymmenen minuuttia
. Ehkä he olivat kulkeneet jo sen ohitse. Se oli
hyvin matalaoksaisen lumisen puun juurella. Kaikki metsän puut olivat
nyt lumisia ja matalaoksaisia. Pian heille selveni, etteivät he
tällaisessa pyryssä löytäisi eilistä nuotiopaikkaa milloinkaan. Nyt
olivat vyyhdet sekaisin ja hyvät keinot tarpeen. Topi muisti, mitä
Lauri-setä eilen kertoi isoisästä. Hän hiihti Eskon rinnalle ja sanoi
hänen korvaansa:
— Jätetään se ja levähdetään puoli tuntia.
He irroittivat suksisiteet jaloistaan ja istuivat puun juurelle. Mutta
he eivät uskaltaneet eivätkä voineet levähtää sillä tavalla, kuin Topin
isoisä oli levähtänyt, sillä ilma oli käynyt yhä sakeammaksi. Ryöppyävä
lumi oli jo varmaan peittänyt eilisen nuotiopaikan ja kaikki
porokuopat. Puolessa tunnissa se olisi peittänyt myös kaksi puun
juurella murheellisena värjöttävää pikku poikaa, elleivät he tämän
tästä olisi kohentautuneet ylemmäksi. Monet surulliset, peloittavat
ajatukset täyttivät heidän sydämensä. Niistä ei voinut toiselle puhua.
Kumpikin he miettivät, mistä aloittaisivat.
— Minulla on puukko, sanoi Topi vihdoin.
— Ja minulla on taskulamppu, sanoi Esko. Sanojensa vahvistukseksi hän
napsautti sen valokatkaisijaa taskussaan.
— Olisipa meillä Lauri-sedän pikku kirves, niin tehtäisiin nuotio,
jatkoi Topi.
— Ja tulitikkulaatikko, niin sytytettäisiin se, kehitteli Esko
edelleen hyvää käyttökelpoista ajatusta.
Ei ollut kirvestä, eikä tulitikkulaatikkoa, ei muuta kuin kapeateräinen
linkkuveitsi ja kylmä taskulamppu, josta nappia painamalla tuikahti
kylmä lieska. Pitkäksi aikaa pojat taas vaikenivat. Myrsky vain puhui.
Se kyllä puhui kahdenkin edestä.
— Mutta voisimmehan katkoa kuivia männyn oksia kirveettäkin, aloitti
Topi taas.
— Ja kihnuttaa tulta kahdesta kuivasta puun kappaleesta, lisäsi Topi
välittömästi.
— Niin, voisimmehan ainakin yrittää, myönteli Topi toivorikkaammin
kuin ajatteli, sillä hän oli kerran partiossa koettanut tätä vanhaa
historiallista keinoa, mutta huonolla menestyksellä.
He nousivat, pudistelivat lumen vaatteistaan ja ryhtyivät toimeen.
Vaikka ilma olikin sakea, niin mäntyjä toki aina löytyi ja niistä
kuivia oksia, jotka paukkuivat poikki. Pian oli heillä pari sylystä
nuotiotarpeita. He valitsivat kaksi kuivaa kapulaa kumpikin, istuivat
puukasalle selät vastakkain ja alkoivat kihnuttaa. Kauan aikaa he
tekivät työtä äänettöminä ja ahkerasti. Tuuli teki työtä omalla
tahollansa ja ryöpytteli lunta silmiin. Topi ensinnä keskeytti ja
kääntyi.
— Kuule, Esko! Jospa aurinko paistaisi ja minulla olisi kello!
— Minä tietäisin, mitä tehtäisiin.
— Tietäisin minäkin.
— No?
— Hiihdettäisiin lappalaiskodalle tahi kirkonkylään.
Vaikka Topilla oli sydämessään niin suuri pelko ja murhe, että
kyyneleet pyrkivät silmiin, niin hänen täytyi nauraa, nauraa ihan
ääneen. Toden totta, mitä he sitten enää tekisivät tulenkipunalla, jos
aurinko paistaisi. Silloin he hiihtäisivät auringonlaskua ja
kirkonkylää kohti, että sauvat vinkuisivat.
Turhaa työtä hankaus oli. Topi oli kyllä aavistanut sen alkaessaan.
Ehkä Eskokin oli sen tietänyt, vaikka ei ollut tietävinään. Yksi hyvä
puoli siinä kuitenkin oli. He saivat lämmintä ilman tulta. Mutta kuinka
kauan he sitä tällä tavalla jaksaisivat hankkia? Käsiä väsytti ja nälkä
nipisteli. Jospa olisi ollut muutamia voileipiä ja pullollinen hyvää
marjalientä! Niin jospa! Jospa olisi ollut vain pieni laatikko ja siinä
yksi kuiva tulitikku!
Kun ei ollut, niin ei ollut. Äänettöminä pojat kihnuttelivat edelleen
kalikoitansa, jotka eivät syttyneet, eivät lämminneet edes sen vertaa
kuin heidän väsymyksestä vaivautuvat kätensä. He eivät enää itkeneet
eivätkä nauraneet. Myrskytuuli teki sen heidän puolestansa. Se ulisi,
räkätti ja hihitteli.
Mutta sitten Topi keksi uuden, paremman ja hauskemman
lämmittämiskeinon. He kietoivat kätensä yhteen ja hankasivat selkiänsä
vastakkain. Se oli milteipä sama liike kuin ”suolan punnitseminen”
voimistelutunnilla. Istuen he sitäkin saattoivat tehdä ja se antoi koko
ruumiiseen lämmintä. Mutta kuinka kauan he nälkäisinä tätäkään
jaksaisivat tehdä? Yhä hellittämätön pyrytuuli tiedusteli sitä heiltä
ilkeästi räkättäen. Esko herpaantui ensiksi, kääntyi ja kysäisi:
— Kuinka kauan luulet tällaisen pyryn kestävän?
— Kyllä kai se voi kestää vaikka... vaikka kolme tuntia, vastasi Topi
epäröiden.
— Eikö sen enempää! Minä kun luulin, että se voisi kestää vaikka...
vaikka kolme päivää.
Esko koetti sanoa sen iloisesti. Hän koetti nauraakin sanojensa
vahvistukseksi, mutta enemmän itkulta se Topin korvissa kuului. Kolme päivää
! Missä ja mitä he kaksi pientä raukkaa olisivat kolmipäiväisen
lumimyrskyn jälkeen? Kahden metrin vahvuisen hangen alla kaksi
jäätynyttä mykkyrää. Heidät löydettäisiin vasta kesällä, jos edes
silloinkaan. Mikä tuska olisi Lauri-sedällä? Mikä itku ja ikuinen murhe
isällä ja äidillä, siskoilla ja veljillä? Ja tuossa vierellä kyhjötti
samassa onnettomuudessa paras toveri, köyhän äidin ainoa ilo ja
tulevainen turva.
Vaikka Topi tällä hetkellä tunsi itsensä maailman onnettomimmaksi pikku
pojaksi, tunsi hän sydämessään käskyn: Ole mies! Hän veti rukkasen
kädestään ja tarttui Eskon käteen.
— Tämä on minun syytäni.
— Eipäs, kun minun! kivahti Esko milteipä kiukkuisesta
— Olkoon sitten yhtä paljon meidän kummankin, jos niin tahdot. Mutta
tänne emme jää. Sen saat nähdä!
— Niinkö luulet?
Esko oli saanut Topin sanoista ja käden puristuksesta uutta uskoa. Hän
puristi vastaan ja palautti osan lähettäjälle takaisin.
— Yksi tärkeä asia. Meidän on pysyteltävä hangen päällä, naurahti Topi
seisomaan nousten.
— Kyllä pysymme, ainakin yhden yön! Esko hypähti myös reippaasti
jaloilleen.
— Huomenna ei ole enää hätää. Jos pyry jatkuu, niin Lauri-setä
hälyttää koko läntisen liikkeelle. Hän seuloo meidät esille,
vaikka hanki olisi suuri kuin tämä maailma.
— Sitten setä saisi antaa meitä vähän köniin!
— Kunpa antaisikin!
He sitoivat sukset jalkoihinsa ja lähtivät hiljalleen hiihtelemään.
Tuoretta pehmeää lunta oli ehtinyt ryöpyttää jo aika vahvalti. Pahinta
oli, kun sukset eivät ollenkaan tahtoneet luistaa. Niiden pohjissa oli
karhean kelin voide, uusi lumi oli pehmeää vitiä. Mutta minne heidän
olisi pitänytkään rientää? Onneksi kai oli, etteivät he kovin pitkälle
päässeet. Sitten ei Lauri-sedän tarvinnut seuloa koko Lapin hankia.
He astelivat verkalleen ja naurahtelivat puheilleen. Mutta väkinäistä
se tahtoi olla niin asteleminen kuin naurahteleminen, puhuminenkin, kun
ei tahtonut tietää, mistä olisi puhunut. Esko pysähtyi äkisti ja
tarttui Topin käteen.
— Kuule, Topi! Jos minä jään tänne, niin... niin vie äidille
terveisiä!
Topin kasvot vääntyivät. Hän pyhkäisi niitä kädellään ja näki taas
silmissänsä kaksi kirkasta sanaa.
— Jos sinä jäät, niin jään minäkin. Lauri-setä vie terveisemme. Hän
pitää kyllä äidistäsi huolta. Mutta mitä me tänne jäisimme. Kolmen päivän perästä
loppuu hiihtoloma ja sitten alkaa...
Hänen sauvansa painui syvälle ja hän keikahti nurin.
— Poron kuoppa! huudahti hän kuopastansa.
— Toinen poron kuoppa! kiljahti Esko toisen kuopan pohjalta.
Nyt he toki tiesivät, missä olivat. He olivat sittenkin kulkeneet
suoraan. Aslakin kodalle ei ollut tästä paikalta kuin pari
”pyssynhollia”, kaksi kertaa sataviisikymmentä metriä. Jospa lumentulo
olisi vähän hellittänyt, että he vielä senkin osaisivat ampua suoraan.
He tunnustelivat suuntaa huolellisesti, irroittivat suksensa ja
astelivat varovasti. Porokuoppia oli yhä, mutta hangen pohja oli kova.
He arvioivat olevansa Aslakin kodalla viidensadan askelen perästä, jos
vain suuntaus oikein onnistuisi. He lukivat vuoromieheen sata askelta,
Topi ensin, sitten Esko, ja jälleen Topi, Esko, vielä viisikymmentä
askeletta kumpainenkin. Eskon viimeisten askeleiden loppumista he
odottivat hengitystänsä pidätellen. Ellei kotaa niiden päättyessä
tulisi vastaan, olisi heidän palattava takaisin ja yritettävä toiseen
suuntaan. Eskoa hirvitti se mahdollisuus. Myös Topista tuntui, ettei
hän jaksaisi enää uudelleen yrittää. Mutta muuta mahdollisuutta ei
ollut. Heidän ei tarvinnut sanoa sitä toisilleen, mikä olisikin ollut
hyvin vaikeaa.
— Viisiviidetlä... kuusiviidettä, jupisi Esko. Hidastellen, varovasti
tunnustellen hän astui vielä neljä askelta. Vastassa ei näkynyt muuta
kuin luminen hämäryys.
— Me olemme kulkeneet väärään. Eskon äänessä värisi niin syvä
toivottomuus, että Topin sydäntä viilsi.
— Astutaan vielä viisikymmentä askelta ja luetaan yhdessä. Hän hypähti
Topin rinnalle ja tarttui käteen. Kaksitoista askelta he pääsivät,
sitten yhtä aikaa kupsahtivat nenälleen. Polvien edessä tuntui kova
puu, lappalaispulkan laita! He kiljahtivat riemusta ja puristivat
toisiaan.
— Me ammuimme suoraan! Sanoinhan minä sen!
— Ja minä!
— Mää!
— Mie!
He etsivät kodan, sen säkkikankaisen oviaukon ja ryömivät varovasti
sisälle. Ihme, ettei Aslakin koira älähtänyt. Ja Aslak itse? Miten he
hänet sopivimmin herättäisivät?
Kodassa ei ollut ketään. Esko väläytti tulta taskulampullansa. Se oli
samassa kunnossa, mihin he eilen illalla olivat sen jättäneet. Mutta
keskilattialla porontaljalla oli pieni keltainen käärö, Lauri-sedän
filmirulla.
— Minä arvasin sen.
— Ja minä.
Pojat puristivat uudelleen toisiaan käsistä ja pyörivät pienen aikaa
piiriä Aslakin keittopadan ympärillä.
18.
PETSAMON SUURI SUSI.
He tarkastelivat Aslakin ”vaatekonttoreja” Eskon sähkölampun valossa.
Kirves, puukko ja tulitikut olivat eilisillä paikoillaan. Eräästä
komerosta he löysivät myös pari leivän kannikkaa ja kimpaleen
paistettua poron lihaa. Nyt he kyllä tulisivat aikoihin, vaikka
lumimyrsky kestäisi kolme päivää. Kuivista oksakalikoista he tekivät
nuotiokivien väliin tulen, joka somasti paloi ja räiskähteli. Se
lämmitti pian notkeiksi heidän kohmettuneet jäsenensä ja punersi heidän
kasvojaan. He olivat siinä kyyrysillään lämmitellessään kuin kaksi
intiaanipäällikköä. Sulkatöyhtöjä ja pyssyjä heiltä vain puuttui.
Puuttui vähän muutakin ja siitä he olivat syvästi pahoillansa. Jospa
Lauri-setä piippuineen olisi istunut tuossa taljalla, missä hän eilen
istui! Ei istunut. Hän makasi majatalon sängyssä kuumeessa. Missä
sielun ja hengen tuskassa hän kääntyilikään holhottavien rääpäleittensä
vuoksi? Missä olivat pojat? Mitä hän sanoisi ihmisille ja kahdelle
kaipaavalle äidille? Tällainen tuska viattomalla miehellä niiden
tähden, joille paljasta hyvää oli tehnyt.
Kovasti he sitä asiaa surivat, vaikka eipä se tällä hetkellä tullut
siitä sen paremmaksi. Myös lohduttavia puolia löytyi, kun he yhdessä
niitä hartaasti etsivät. Lauri-setä ei ollut mikään hätäinen mies.
Vaikka tukka olisi ollut tulessa, niin hän harkitsi, ennenkuin ryhtyi
sammuttamaan. Tottakai Lauri-setä sen tajusi, ettei kahdelle koulun
käyneelle miehelle, jotka keinonsa yhteen panivat, koskaan viimeistä
hätää tulisi. Sitäpaitsi myös Lauri-setä tunsi ja tunnusti, että oli
Eräs, joka auttoi avuttomia pikku poikia hädässä.
Tässä tosin tuli pieni ajatuksellinen kuperkeikka. Äsken juuri he
olivat kaksi koulunkäynyttä miestä, joille ei koskaan hätää tullut, ja
hetkistä myöhemmin kaksi pientä poikaa, jotka aina olivat avun
tarpeessa. Mutta tällaisia vastakkaisuuksia kai oli elämä ja maailma
täynnä. Kesä ja talvi, yö ja päivä, myrsky ja päivänpaiste. He
kääriytyivät porontaljoihin ja nukahtivat hiipyvän nuotionsa ääreen.
Esko heräsi kummalliseen ulinaan. Hän kavahti istumaan ja hieroi
silmiään. Oliko hän nähnyt pahaa unta? Missä hän makasi?
Lappalaiskodassa! Topi nukkui hänen vieressään. Tämä kyllä heti hänelle
selvisi. Mutta mitä oli se ulina? Hän kuunteli. Lumimyrsky oli jo
tauonnut, mitään kohinaa ei enää kuulunut. Unta hän varmaan sittenkin
oli nähnyt karhuista ja susista. Hän aikoi painautua jälleen lämpimän
porontaljan sisään.
Pitkä kaamea ulina kuului taas ja vavahdutti häntä sydämen pohjia
myöten. Se oli susi! Eikä se kaukana enää ollutkaan, varmaankin
porokuoppien takana. Hän tempasi Topia olkapäästä. Tämä nukkui
sikeästi. Sääli oli herättää poika parkaa. Mutta vielä säälittävämpää
olisi, jos... Se oli niin kamalaa, ettei Esko tahtonut ajatella sitä
loppuun asti, eikä ollut enää aikaakaan. Hän nipisti ja ravisti ja pian
istui myös Topi taljallansa silmät pyöreinä.
— Älä säikähdä! Se on nyt se, eikä se kaukana enää olekaan, selvensi
Esko tilannetta.
— Mikä se? Topi hieroi kummastuneen näköisenä unipöppyräisiä silmiään.
— Petsamon susi! Minä kuulin ulinan jo unissani ja äsken juuri...
Se kuului taas, pitkään valittavana, selkäpiitä karmivana, eikä Eskon
tarvinnut enää Topille sen enempää selvittää. Mikä onni ja armo, että
he sentään olivat lämpiminä ja virkeinä Aslakin kodassa, eikä kahtena
könttäisenä lumikääryleenä jossakin tuolla avokankaalla porokuopassa.
Mutta näinkin ollen tilanne oli varmasti vakava. He pitivät nopeasti
pienen sotaneuvottelun. Olisiko viisasta tehdä tuli? Pedot pelkäävät
tulta. Niin etelän pedot. Mahtoiko Petsamon peto sitä pelätä? Ehkä
tulen houkuttelemana sitä varmemmin rientäisi paikalle ja kun
avokodassa näkisi kaksi pientä poikaa, niin...
Se suunnitelma hylättiin nopeasti ja yksimielisesti. Paras turva
sittenkin oli ase, Aslakin kirves ja puukko. Hirvittävältä tosin tuntui
tälläkin tavalla käydä vanhaa kokenutta petoa vastaan, mutta muuta
valinnan varaa ei heillä ollut, paitsi se, että olisivat hiiren hiljaa
ja vasta viime hädässä ryhtyisivät taisteluun elämästä ja kuolemasta.
He ryömivät seinäkomerolle, jossa puukko ja kirves olivat. Esko valaisi
sähkölampullansa, ja Topi otti ne esiin. Mutta siellä oli myös
revolveri ja kiväärin panoksia. Miksi ei ollut kivääriä tahi revolverin
panoksia? Mitä Aslak teki revolverilla, ellei hänellä ollut panoksia?
Ja mitä hän teki kiväärin panoksilla, ellei hänellä ollut kivääriä?
Topi pohti nopeasti mielessään näitä ristiriitaisuuksia, mutta Esko
liukui lamppuineen pitkin kodan seinän viertä ja tutki tarkemmin
Aslakin ”vaatekonttoreja”. Kenties niitä oli vielä useampia siellä.
Niinkuin olikin.
— Täällä... täällä on jotakin! Esko kiskaisi kovan kappaleen
vaatelokeron poimuista ja valaisi sitä taskulampullansa.
— Japanilainen ratsuväen kivääri! Topi kiljahti riemusta. Hän oli
tietäväisempi sotilasasioissa ja tunsi aseen heti. He tutkivat nopeasti
sitä. Sen lukko oli hyvin rasvattu ja tähtäimet kunnossa. Panokset
sopivat, tottakai ne sopivat. Ei suinkaan Aslak, viisas mies hankkinut
kivääriinsä tykin panoksia. Vain makasiinikotelo oli jollakin tavalla
poissa paikoiltaan, eivätkä he mitenkään tahtoneet saada sitä
toimimaan. Topi kaivoi ja naputteli veitsellänsä hiki hatussa. Esko
näytti hänelle taskulampullansa tulta. Jo vihdoin! Jo napsahti! Lukko
lupsahti kiinni. Syvä helpotuksen henkäys pääsi heidän huuliltansa.
Yksi panos oli piipussa, viisi makasiinissa. Jos Petsamon petoa
halutti, niin nyt saisi tulla.
Kuin vastaukseksi poikien äänettömään haasteeseen kuului pitkä ruma
ulina taas kankaan laidasta, paljon lähempää kuin äsken. Vaikka heidän
asemansa oli nyt kymmenen kertaa valoisampi kuin hetkistä aikaisemmin,
vavahdutti pedon ääni heitä. Kumpikaan heistä ei \ollut ennen käyttänyt
tällaista asetta. Topi kyllä oli ampunut pienoiskiväärillä ja Esko
partiossa ilmapyssyllä, mutta toista oli tähdätä ja laukaista suurta
petoa kohti yöllä, ensi kertaa, tuntemattomalla sotilaskiväärillä. Topi
käsitti ilman muuta, että jos se tulisi eteen, niin se olisi hänen
tehtävä. Hänellä joka tapauksessa oli enemmän kokemusta ampuma-aseen
käyttämisessä. Sitäpaitsi Esko oli tehnyt jo osansa, kun oli etsinyt
aseen. Tärkeällä hetkellä hän voisi näyttää tulta.
Näin Topi mielessään asian harkitsi ja päätti. Peloittava, mutta
samalla riemastuttava vastuun ja miehuuden tunne täytti hänen rintansa.
Hän ryömi ulos, käänsi säkkioven laidan ylöspäin ja kiinnitti sen
lukkoneulalla seinäkankaaseen. Pyry oli kokonaan lakannut, mutta taivas
oli vielä pilvessä. Kuu lienee hieman kajastanut. Osittain lumeen
hautautuneen reen nokka näkyi valkoisella hangella. Esko oli kohentanut
taljat yhteiseksi vuoteeksi. Peitoksi hän oli jättänyt yhden
kummallekin.
Hengitystään pidätellen he odottelivat, Topin vasen silmä kiväärin
tähtäimellä, Eskon oikea etusormi taskulampun katkaisijalla. Niin kului
pitkiä aikoja, eikä mitään kuulunut. Oliko susi livistänyt matkoihinsa?
Eräinä hetkinä he hartaasti toivoivat, että niin olisi tapahtunut,
toisinaan taas, että susi pian ja suoraan tulisi. Heillä oli siinä
odotellessaan sama tunne kuin tunturilaskussa: pelko ja riemu. Niiden
voima vaihteli. Tavattoman jännittävää odotus joka tapauksessa oli.
Se oli myös väsyttävää. Kun mitään ei tullut eikä kuulunut, niin he
lopulta alkoivat torkahdella, ensin valonnäyttäjä ja pian myös
kiväärimies. Onneksi se tapahtui vuoroon, valveilla olevan oli määrä
nipistellä torkahtelevaa. Pientä hupaisaa näpistelyä se vain aluksi
olikin, mutta kerran kun Esko vuorollaan oli juuri uneen torkahtamassa,
nipisti Topi häntä niin, että tuntui.
Etäämpänä hangella liikahteli pitkänomainen varjo, kaksi, kolme... He
kohentuivat kyynärpäidensä varaan, neljä silmää katsoi kuin yksi silmä.
Varjot pysähtyivät, häilähtivät, lähenivät toisiaan, taas pysähtyivät.
Viisi niitä oli! Ei ollut epäilemistäkään enää, ketä niiden takana oli.
Esko tunsi, miten Topin kaulavaltimo sykähteli. Topi kuuli, miten Eskon
pidättelevä hengitys värähteli. He katsahtivat toisiinsa. Esko
nyökäytti päätään, Topi nyökkäsi vastaan.
Jo taas varjot liikahtivat, lähenivät. Onneksi niitä ei ollut kuin
viisi, liian monta niitä oli sittenkin. Mitä? Ne näyttivät siirtyvän
kodan ohitse. Ja taas kummankin pojan sydämessä riipoi toivo ja pelko,
voimakkaammin kuin milloinkaan ennen.
Nyt yksi kääntyi. Se läheni suoraan rekeä kohti, pysähtyi, läheni...
läheni... siirtyi jo pitkänä reen laidan ylitse. Suuri tumma eläin
ilmestyi näkyviin, hankea nuuskien häntä oikoisenaan se pitkin hiipivin
askelin lähestyi Aslakin rekeä.
Topi veti kiväärin perän tukevasti olkaansa vasten ja nipisti huulensa
yhteen. Yhä nuuskien peto läheni, pysähtyi reen kohdalla ja nosti
päänsä. Esko värisi ja odotti. Topi tähtäsi piippua pitkin, perään
painettu poski kuin kipsikuva. Aslakin reessä oli poron
teurastusjätteitä, susi nosti käpälänsä reen laidalle ja alkoi nuuskia
niitä. Silloin Topi hiljaa nyökkäsi. Esko tähtäsi taskulampullansa ja
näppäsi tulen. Kaksi julmaa kiiltävää silmää näkyi hetken. Topi oli
löytänyt jyvän. Hän veti liipaisimesta. Ankara paukaus tärähti.
Reen luota kuului mätkähdys. Peto korahti ja kippuroitsi siellä, mutta
ennenkuin Topi oli ehtinyt vetäistä toisen panoksen piippuun, oli majan
edessä ja erämaassa jälleen täysi rauha. Suuri peto makasi reen
vieressä maassa, neljä pienempää oli livistänyt hännät oikoisenaan
matkoihinsa.
Varovasti, kivääri ja kirves aseinaan pojat lähestyivät rekeä, mutta
mitään lisätoimenpiteitä ei tarvittu, peto oli saanut ensimmäisestä
täräyksestä tarpeekseen. Topi töyttäsi kuonoon, Esko kiskoi hännästä,
ei värähdystä kummassakaan päässä.
He nostivat ja keikauttivat äijän rekeen pääpuoli perään päin. Siinä se
maata röhötteli kuin parempikin herra ja mitäpä puuttuikaan. Petsamon
peto! Lapinmaan hirmu! Esko nauroi ja puheli kohennellessaan äijän
käpäliä parempaan ajoasentoon, mutta Topi oli yhä vieläkin totinen
poika. Hänen poskensa värähteli ja toinen silmä pyrki kiinni. Miehuuden
vaatimus oli syöksähtänyt hänen kohdalleen niin äkisti paljon onnea
antavana, mutta ankarana, eikä hän oikein vieläkään jaksanut uskoa,
että suuri peto makasi voitettuna hänen edessään Aslakin reessä. Se oli
ollut liian jännittävää ja onnistunut liian helposti.
He menivät kotaan ja tekivät tulen pelkäämättä enää niitä neljää sutta,
jotka olivat jääneet johtajastaan. Vuorotellen valvoen he nukkuivat
lopun yötä, aamun valjetessa jo molemmat saman taljan alla päät
yhdessä. Ulvontaa ei kuulunut enää läheltä eikä kauempaa. Petsamon susi
makasi Aslakin reessä kylkeänsä kääntämättä.
19.
PEIJAISET.
Topi heräsi pehmeästi hiipiviin askeleihin, jotka kuuluivat hangelta
kodan ulkopuolelta. Hän kavahti kyynärpäilleen ja nosti kiväärin
poskelleen. Oli suuri onni, että kodan säkkikankainen ovi oli yöllä
jäänyt vähän raolleen ja että Aslakilla oli vain kaksi jalkaa. Hän
siellä hipsutteli poronkoipitallukoineen.
Häpeillen Topi laski kiväärin alas ja veti varmistimen paikoilleen. Hän
herätteli Eskon ja kuiskutteli hänen korvaansa. Heidän täytyi nopeasti
pukeutua ja yhdessä rientää pyytämään Aslakilta anteeksi. Ilman lupaa
he olivat yökauden myllänneet hänen kodassaan kuin kotonaan. Siihen
heillä tosin oli ollut pakottavia syitä, mutta se ei kuitannut asiaa.
Vilpittömän pahoittelun ja anteeksipyynnön he joka tapauksessa olivat
Aslakille velkaa.
Aslak kuunteli piippunysäänsä topotellen. Väliin hän vilautteli
anteeksipyytelijöihin veitikkamaisesti pihkan ruskeilla pienillä
silmillänsä. Kun pojat olivat päässeet vaivalloisen ja tangertelevan
vuoropuhelunsa loppuun, keikahti Aslak reessä röhöttelevän susivainajan
ryntäille istumaan, tempaisi piipun suustaan ja nauroi, suorastaan
ulvoi niinkuin susi, joka ei enää milloinkaan ulvonut.
— Vai että pahantekijöitä, ai, ai, ai! Omavaltaisia yövieraita,
oi, oi, oi! Eikö Aslakin kota yöllä ja päivällä ole ollut avoin
kehnoimmillekin erämaan kulkijoille, saati tällaisille. Tällaisille
reippaille pojille, jotka nujersivat Petsamon pedon, vaikka Lapin omat
miehet ja valtakunnan lentovoimat ruiskupyssyillään eivät siihen
pystyneet.
Niin Aslak suden päällä istuen lasketteli, etteivät pojat enää saaneet
sanaa rakoon. Mutta sitten Aslak kääntyi kuolleeseen vihollisen päin.
Hänen muotonsa julmistui. Ruskeat silmät näyttivät iskevän
tulikipunoita, ulkonevat poskipäät vavahtelivat. Hän iski kuollutta
sutta korvalle niin, että tämän pää retkahti reen sivuun. Toiselle
korvalle isketyllä lyönnillä hän tempaisi sen jälleen paikalleen. Tämän
jälkeen hän ravisteli sutta leukaparrasta niin armottomasti, että
äijäpoloisen hampaat suussa kalisivat. Tätä tehdessään hän kaiken aikaa
lasketteli suustansa voimakkaita lapinkielisiä säkeitä, joita pojat
eivät ymmärtäneet. Väliin vain kuin pisteiksi ja huutomerkeiksi putoili
raskaampia suomalaisia sanoja, joita Topi ja Esko jo usein ennenkin
olivat kuulleet maanteillä ja helsinkiläisillä rakennustyömailla.
Mitään kauniita sanoja ne eivät olleet, eivätkä varmaankaan
muodostuneet Aslakille ansioksi. Mutta tällä hetkellä hänen sielunsa
keveni niistä, se näkyi selvästi.
Pojat katselivat ja kuuntelivat Aslakin ainutlaatuista muistopuhetta
kodan ovella. Se oli niin juhlallista, että heitä ihan hirvitti, mutta
nauratti samalla.
— Niinkuin Kaarle herttua Klaus Flemingin arkun ääressä, kuiskasi Topi Eskon
korvaan.
— Niinpä kyllä, mutta ei Kaarle herttua sanellut tuollaisia värsyjä,
kuiskasi Esko vastaan kämmensyrjänsä ohitse.
Loppuihan se seremonia vihdoin. ”Kaarle herttua” oli virkeä kuin
kärppä, ”Klaus Fleming” parka näytti sen sijaan aika tavalla
väsähtäneeltä. Pojat kiiruhtivat esittämään Aslakille lähimpiä
huoliansa, jotka polttivat heidän sydäntään sitä kipeämmin, mitä
kirkkaammaksi uusi valkeni. Kirkonkylään oli jouduttava
Lauri-sedälle tietoa saattamaan. Hän varmaan oli hälyttänyt jo koko
Lapin, ellei itse ollut kuollut tietämättömyytensä tuskasta.
Aslak keikisti vatsaansa ja nauroi. Ei Lappia niin vähällä eikä näin
pienten sattumien vuoksi liikkeelle hälytetty. Toista olisi, jos
tietäisivät Petsamon suden surmatuksi. Ja mitä tuli taas Lauri-setään,
siihen lihavaan lantalaiseen, niin mahtoiko hänestäkään henki juuri
niin helpolla hellitä.
Mutta nopeasti Aslak pani asiaa toimeksi vastaväitteistänsä huolimatta.
Tuota pikaa hänellä oli kodan edessä neljä ajokkiporoa, mistä hän ne
niin nopeasti tempaisikaan. Yhden hän valjasti pulkan eteen, toisen
susireen, kolmannen ja neljännen valjaisiin hän sitoi pitkät
ohjashihnat.
— Nyt lähdetään kylään, touhusi hän. — Jos teillä on oikeaa
poromiehen päätä, niinkuin oli susimiehen sisua, niin hihkaiskaa
poronne sarvien ohitse korkealla äänellä: Hii-jop! Jos vauhti taas on
mielestänne liian kovaa, niin huutakaa poron jalkojen välitse
matalammalla äänellä: Top! Top!
Pojat lupasivat menetellä Aslakin neuvon mukaan. Aslak viskautui
pulkkaansa, heitti ohjaksen komeasarvisen härkäporonsa selän ylitse ja
hihkaisi: Hii-jop!
Hei, pojat! Se vasta oli menoa! Hii-jop! Top! Top! Aslakin porohärkä
laukkasi ja pulkka keikkui kuin kanootti meren aallokossa. Pulkkaa
seuraavan reen perässä keikkui vartalonmukaiseen susiturkkiin
kääriytyneenä itse herra ”Klaus Fleming”. Hänen lähimpänä
adjutanttinansa lasketteli härällänsä ja suksillansa Topi, kiväärimies
ja vara-adjutanttina Esko, hänen yhtä onnekas kuin ansiokas
valonheittäjänsä.
Peloittavaa vauhtia Aslak lasketteli metsäkankaiden, porokuoppien,
jänkäaapojen lävitse. Aslak joikui ja keikkui, ”Klaus Fleming” vain
keikkui, käännepaikoissa hyvin arveluttavasti reen laidasta laitaan.
Adjutantti sekä vara-adjutantti huudahtivat muutamia kertoja Top-top!
Mutta kun he kyyrysillään lasketellen katselivat enemmän poron jalkojen
välitse kuin sarvien ohitse ja heidän äänensäkin viime yön kokemusten
jälkeen oli käheänpuoleinen, kuuli ”Kaarle herttua” vain: hii-jop!
Hii-jop! hän hihkaisi vastaan, läväytti hihnalla härkäporoansa selkään,
ja sitten vilistettiin entistä hurjempaa vauhtia. Sorkat napsoivat,
sukset suhisivat, lumi pöllysi niinkuin eilisen myrskytuulen edessä.
Jänkäniitty, jossa oli heinäsuova, vilahti jo ohitse, pienet kalliot ja
mäntykankaat samaan menoon. Jo pöllähdettiin kirkonseudun kyläiselle
aukeamalle. Majatalo oli milteipä ensimmäisiä taloja, mutta Aslak ei
näyttänyt arvaavan, että pojat siellä asuivat ja turhaa olisi ollut
hänelle ryhtyä poron sarvien ohitse mitään huutelemaan, ”hii-jopiksi”
hän kaikki huudahtelut kuitenkin käsitti. Hetkeksikään pysähtymättä,
vain vauhtia lisäten Aslak päästeli majatalon ohitse pappilaa kohti.
Rappujen edessä hän pysäytti uljaan härkänsä. ”Klaus Flemingin” ajokki
seisahtui niin töksähtämällä, että herra oli vähillä nokilleen
tuuksahtaa. Adjutantit huiskahtivat liukkailla suksillansa kahta puolta
sivuille.
Kirkkoherra rouvineen riensi katsomaan, mitä ylhäisiä vieraita sieltä
sillä kyydillä pihaan ajeli. No, pian se asia siinä selveni.
Kirkkoherra ja rouva nauroivat kyynelet silmissä, Aslak tepasteli
miehevänä, sivumennen kävi torkkuvaa herra parkaa kovakouraisesti
leukaan tönäisemässä.
Mutta kirkkoherra kiiruhti suntiolle ilmoittamaan, ettei tarvinnutkaan
hätäkelloja soittaa, helsinkiläispojat olivat löytyneet jo, eikä heillä
ollut mitään hätää. Jos hätää oli, niin se oli jollakin muulla,
Petsamon suurella sudella esimerkiksi. Tarkemmin asiaa harkiten ei
silläkään enää mitään hätää ollut. Sellaisella vauhdilla ja komeudella
ei tavallista sutta milloinkaan olisi kirkonkylään ja pappilaan tuotu.
Peto saattoi olla ylpeäkin kyydistänsä.
Pappilassa ei kuitenkaan vieraita sen kauempaa viivytetty, koska
poikien oli kiiruhdettava majataloon Lauri-sedän luokse. Muutamalla
lämpimällä sanalla kirkkoherra onnitteli etelän poikia mainiosta
urotyöstä, josta koko hänen seurakuntansa yksimielisesti olisi heille
kiitollinen. Kirkkoherran rouva pyysi, että he iltapäivällä
hiihtäisivät uudelleen pappilassa kyläilemässä. Hän halusi antaa
urhoollisille sudenkaatajille vähän leivontalämpimäisiä ja Lapin
pohjoisen pappilan tuliaisia kotimatkaa varten. Pojat kiittivät ja
lupasivat palata.
Majatalon pihalla oli heitä vastassa joukko suksimiehiä, majatalon
isäntä, emäntä ja Lauri-setä, villakääre yhä kaulassansa. Aslak ajoi
häkkyräsarvisellansa komeasti pihaan. Myös pojat olivat jo tottuneet
suksiajokkeihinsa, eikä liioin ”Klaus herran” päätä näyttänyt pahoin
paleltavan.
Siinä riemu ja meteli syntyi. Miehet nauroivat, koirat haukkuivat,
mutta talon kissa kavahti suden nähtyänsä nurkkaa pitkin aitan katolle.
Pojat kertoivat Lauri-sedälle lyhyesti koko historian ja Lauri-setä
viittasi kintaallaan pihassa ihmetteleville miehille: Etsintäpä voitiin
peruuttaa! Vaikka kyllähän kaikki jo ilman muuta sen ymmärsivät.
Majatalon emäntä ja isäntä ja kaikki miehet heidän mukanansa
kiertelivät ja ihastelivat suurta Petsamon sutta, joka yhä maata
röhötteli kelkassansa. Kyllä siinä myös pojat, suden tappajat kunniansa
kuulivat. Sellaisia miehenalkuja ei ollut muita muka koko Lapinmaassa,
Lantalassa vieläkin vähemmän. Ylinnä muita kehui ja tepasteli Aslak.
Hän kehui pojat maasta taivaaseen, mutta haukkui suden pataluhaksi ja
aina väliin hypähti reen luokse ja tempaisi sutta parrasta.
Pojat, Topi erittäinkin, koettivat selitellä, ettei se ollut mitään.
Kuka tahansa heidän asemassaan olisi tehnyt juuri samalla tavalla. Esko
kyllä ihasteli Topin rohkeutta ja ampumataitoa. Topi puolestaan
väitteli, ettei ampumisesta olisi tullut mitään, ellei Esko olisi
löytänyt Aslakin kivääriä ja niin taitavasti näyttänyt taskulampullansa
valkeaa. Aslakin mielestä oli ”molempi parempi”. Se poika, joka löysi
kiväärin hänen kätköistänsä, oli totisesti isäänsä parempi, ja se
poika, joka hänen kiväärillänsä osasi keskellä yötä suden rintaan, oli
yhtä hyvä, ellei vieläkin parempi. Ja että myös asianomainen Petsamon
peto olisi sen tuntenut ja tunnustanut, hän käveli vielä reen luo ja
kajautti pari korvapuustia. Se oli jo milteipä liikaa, mutta oli tämä
susi ja monet muut sen sukulaiset, huiskuhännät tehneet Aslakin
poroelossa niin paljon pahaa, että tämä kaikki oli ymmärrettävissä.
Ennenkuin riemunpito majatalon pihamaalla loppui, kuului taivaalta
lähestyvän lentokoneen hurinaa. Valtion kuularuiskumiehet, lentävät
sudentappajat siellä palasivat Inarin matkaltansa. Sievän kaarroksen
tehtyään he laskivat järvelle ja nousivat majatalon pihaan. Pitkällä
kierrosmatkallansa he olivat nähneet muutamia susia ja sudenjälkiä ja
ampuneetkin niitä, mutta...
— Mutta olettekos ampunut sutta! Tällaista Petsamon petoa!
Valtion suurten sudentappajien matkoistaan kertoessa oli Aslak heidän
huomaamattaan kätevästi kääntänyt reen ympäri, joten susi yllättäen
joutui katselemaan mestariampujia silmästä silmään.
Mestariampujat olivat leikin ymmärtäviä miehiä, kuten Aslak ja koko
Lapin kansa, ja siitä vasta riemu syntyi. Suuri susi ja sen pienet
tappajat vedettiin reessä majatalon isoon tupaan. Mestariampujat
kiskoivat kumpikin aisastansa, ja Aslak läväytteli nahkapiiskaa ja
kaikki muu kansa seurasi riemusaattona reen perässä.
Peijaisiin, jotka pidettiin myöhemmin iltapuolella, oli kutsuttu
vieraiksi koko kirkonkylän väki. Majatalon emäntä valmisteli niitä kuin
perhepitoja ja kirkkoherran rouva ja nimismiehen rouva avustivat häntä
auliisti lämpimäisillänsä.
Pidettiin puheita ja laulettiin lauluja, valtion mestariampujat olivat
mestareita siinä, puhumattakaan kirkkoherrasta ja lukkarista, jotka
olivat ammattimiehiä. Aslak heitti suopunkia ja joikui. Kumpikin
ohjelmanumero oli yliveto kaikesta muusta. Päivän sankareille
kummallekin hän lahjoitti urotyön palkinnoksi kauniisti koristetun
poropuukon, porontaljan ja suuret poronsarvet. Samat palkinnot hän
lupasi valtion mestariampujille, sitten kun he ensin ampuisivat suden.
Kyllä oli Topilla ja Eskolla riemun päivä. Sen päättyessä he eivät
tahtoneet unta löytää. Lauri-setä tuli peittelemään heitä.
— En minä ollut kovin pahasti teidän tähtenne huolissani, kun arvasin,
että teillä oli reput ja tulitikut matkassanne.
— Mutta kun ne eivät olleet meidän matkassamme.
— Ne olivat saunassa, täytyi Topin häpeillen alaston totuus myöntää.
— Voi, totta, mun totisesti! sanoi Lauri-setä. Minä olen teille niin
vihainen että...
Hän käveli huoneen nurkasta nurkkaan kahteen kertaan, pysähtyi sitten
uudelleen poikien sängyn ääreen.
— No, en minä viitsi ollakaan teille vihainen tällaisen päivän
jälkeen. Hyvää yötä! Nukkukaa ja nähkää kauniita unia!
Pojat nukahtivat onnellisina. Toisessa huoneessa Lauri-setä vielä
pitkän aikaa jutteli valtion mestariampujien kanssa. Yhdessä he
suunnittelivat sudenampujille vielä uuden iloisen yllätyksen.
20.
KOMEA KOTIMATKA.
Topin ja Eskon oli vaikea uskoa sitä todeksi. Totta se nyt vain
kuitenkin oli. Toinen lentävistä sudenampujista, varsinainen lentäjä,
joutui tärkeän asian vuoksi käväisemään Helsingissä. Tähystäjä,
varsinainen ampuja, jolla sinne ei ollut mitään asiaa, luovutti
paikkansa Petsamon suuren suden onnellisille ampujille, jotka
yhteispainossa, kuten nähtävästi myös taidossa, vastasivat täydelleen
häntä.
Vähää ennen puolta päivää lähdettiin matkalle. Sää oli taas mitä
kaunein, aurinkoinen ja kirkas. Hanki loisti ja säteili, niinkuin vain
Lapin hanki kauneimpana kevättalven aamuna säteilee. Tunturi kohosi
siintävän sinisestä metsästä lähes taivaaseen asti.
Lauri-setä, majatalon kaikki väki ja paljon muita kirkonkyläläisiä oli
lähtenyt järven jäälle saattelemaan. Pojat olivat ottaneet mukaansa
vain reput ja Aslakin lahjoittamat poron taljat ja sarvet. Suksista ja
muista jäljelle jäävistä tavaroista sekä sudesta, jonka pojat olivat
lahjoittaneet Lauri-sedälle, lupasi Lauri-setä pitää huolla. Suden hän
aikoi jättää Oulussa täytettäväksi. Siitä tulisi heille verraton Lapin
matkan ja tunturihiihdon muistomerkki.
Pojat käärittiin tähystäjän suureen susiturkkiin, joka mainiosti sopi
ja riitti heille molemmille kylmän suojaksi hytin takaistuimella. Reput
ja porontaljat pantiin jalkojen peitoksi. Minne sarvet? Ehkäpä
Lauri-setä ottaisi vielä nekin hoidettavakseen?
Mutta ennenkuin kumpikaan pojista kerkisi ehdottaa tätä, keksi
tähystäjä niille mitä parhaimman paikan. Ne köytettiin koneen niskaan
potkurin taakse. Nyt lentokone oli vasta se, miksi oli tarkoitettu,
oikea sudenampujien kone, kolmensadan hevosen ja kahden Lapin uljaimman
porohärän voimalla ja komeudella varustettu. Totisesti se oli järven
jäällä uljas nähtävyys!
Jo kone humisi, lämpeni ja starttasi. Lauri-setä ja tähystäjä,
majatalon väki, kaikki jäivät ja häipyivät, huiskuttelivat käsiänsä,
lakkejansa ja liinojansa. Yhä nopeampaa vauhtia lentokone kiiti
kirkasta hangen pintaa lumikiteitä aurinkoiseen ilmaan siristäen.
Voi, riemu! Se ei ollutkaan enää hangessa kiinni! Se kohosi, nousi ja
nousi keveästi vilistäen. Moottori hurisi ja hyrisi kuin suuri,
hirmuisen voimakas ampiainen.
Pojat puristivat toisiaan kädestä ja katselivat hytin akkunasta. He
nousivat yhä. Lentokone teki komean kunniakierroksen järven ja
kirkonkylän ympäri. Voi, miten kapealta järvi jo näytti! Ja kirkko,
pappila ja majatalo! Ne olivat kuin muutamia lappalaisrekiä ja pulkkia
olisi nostettu vastakkain, kirkko niinkuin neljä tahi viisi rekeä,
aisat pystyssä!
Nuo kahdella jalalla kävelevät kärpäset olivat ihmisiä! Nuo neljällä
jalalla vilistävät muurahaiset olivat poroja! Mikä niistä oli Aslakin
häkkyrähärkä? Mikä Aslak itse, mikä majatalon pyylevä emäntä tahi
Lauri-setä?
Sitä oli enää mahdoton arvioida. Kone kääntyi päin aurinkoa. Sinne alas
säteilevälle lumihangelle jäivät kaikki.
Minuutti pari, ja he nuolaisivat jo tunturin rinnettä. Ei tarvittu
saksia eikä rappukäyntiä. Nyt oltiin jo koivuvyöhykkeen kohdalla.
Ohjaaja käänsi koneen nokkaa ylöspäin. Tunturi oli sentään aina
tunturi, jota kolmisatahevosvoimaisen lentokoneenkin täytyi ylöspäin
kiipeämällä kunnioittaa.
He olivat satakunta metriä tunturilaen yläpuolella. Oikeastaan heidän
entisten porokelkkanäkemystensä perusteella olisi pitänyt olla lähes
taivaassa, juuri siinä kohdalla, mihin jättiläisen huppuliinan
ylimmäinen kupula ulottui tahi siinä nurkkauksessa, mistä taivaan
sokerivuoren santa alkoi maan lapsille vuotaa. Ihme ja kumma! Ei se
lentokoneen hytin takapenkille juuri siltä näyttänyt. Taivaassa oli
avaruutta edelleenkin ylöspäin, ettei pään eikä koneen kolhaisemisesta
ollut pienintäkään vaaraa. Taivaan kansi oli venyvä, niinkuin myös maan
pyöristyvä piiri. Siihen tulokseen he pääsivät.
Erämaa oli hujahtanut huomaamatta heidän alitseen. Se oli vahinko.
Mutta nähtävää oli toki riittämiin ja vähän liikaakin ilman sitä. Siinä
vilahti tunturikuru, jossa he aatamin paitaa olivat hangen voisulalla
rasvailleet. Tuolta edestäpäin tuli jo uusia keroja, kuruja ja auringon
paisteessa säteileviä ylätasankoja. Matalat, somasti poimuilevat metsät
olivat niitä yhdistäviä, niiden ympäri sideltyjä sinisiä kaitaliinoja.
Edessä päin oli jälleen komea, kolmilakinen tunturi. Kone oli kohtelias
ja nousi taas, vaikka ei olisi tarvittukaan. Tarvittiinpa kylläkin,
Topin ja Eskon näköalan vuoksi. Suuri erämaan hotelli olisi näyttänyt
liian suurelta, jos liian alhaalta katon ylitse olisi vilistetty. Ja
ihmiset, tunturihiihtäjät, hotellinpalvelijat ja poromiehet olisivat
ehkä myös näyttäneet liian koppavilta. Sinne jäivät pikku ampiaiset,
Lapin itikat ja kärpäset. Saivat jäädä! Terve menoon! Mestariampujat
ajelivat kaikkein suorimpia teitä tasavallan pääkaupunkiin!
Tuskin oli Pallastunturi ja hotelli jäänyt selän taakse, kun
Tornionjoki ja Muonion mutkat jo alkoivat poron sarvien välitse
vilkuttaa. Matala kylä mataline kirkkoinen läheni ja läheni. Tuolla oli
Ruotsin kuningaskunta, täällä Suomen tasavalta. Rajajoki, suuri
Tornionjoki aukeni välissä kuin aurattu valtatie. Näkyi siellä
luikertelevan sekin tie, jota viikko sitten keltaisella postivaunulla
oli hyristelty. Joen toisella puolella luikerteli toinen tie, Ruotsin
valtakuntalaisten valtatie, jota harmaa linja-auto parhaillaan
luikerteli kuin kissan edellä piiloon pyrkivä hiiren poikanen.
Tähystäjän suuren susiturkin sisällä oli pojilla hauskaa ja lämmintä.
He ajoivat Tornionjoen avaraa uomaa kuin kuningas ja presidentti.
Oikealla puolella istuva Topi oli kuningas, vasemmalla puolella istuva
Esko luonnollisesti presidentti. He liukuivat riittävän ylhäällä, kuten
mahtimiehille sopivaa oli. Vallit molemmin puolin heidän mahtavaa
ajotietänsä olivat ylhäältä katsoenkin hivelevän komeat. Ne eivät
olleet sinistä jäätä, eivätkä valkoista lunta, vaan heidän
valtakuntiensa Ruotsin ja Suomen metsien ”vihreätä kultaa”.
Mutta yhä valtakuntien väylä, heidän yhteinen komea kulkutiensä leveni.
Se tempaisi jo matkaansa rautatiet ja sähkölennätinlinjat. Junat
savusivat ja puhkuivat, kiemurtelivat kiiltäviä kiskojansa kuin
käärmeet. Parastansa ne panivat, mutta turhaa se oli. Kuinka maan
matelijat kuninkaallisten kulkuneuvojen kanssa kilpasille!
Jo näkyi edessä päin kaksi kaupunkia äiti-Itämeren somasti
pyöristyvällä päälaella. Voi raukkoja, miten pieniä olivatkaan, kuin
rakentelupalikoista kokoon kyhättyjä leikkikyliä leikkisillan
erottamina niittypuron kahden puolen. Tämä johtui siitä, että
kuljettaja oli kohottanut koneensa suuriin korkeuksiin. Aurinko näytti
olevan lähempänä kuin milloinkaan ennen, mutta taivaan sinikansi oli
antanut perään ja kaartui kauniisti yhä.
Sinne jäivät kaksoiskaupungit, valtaväylä ja valtakuntien raja.
Korkealla kaartaen lasketeltiin selvää Suomen maata, äiti-Itämeren
kirkasta otsaa. Silloin tällöin kuljettaja vilkaisi taakseen, naurahti
tähystäjänsä susiturkille, jonka aukosta tirkisteli kaksi iloisesti
säteilevää silmäparia. Pojat aukaisivat pari ylintä nappia, lämmintä
oli jo vähän liikaakin. Sitäpaitsi he halusivat saada käsiinsä
kirkkoherran rouvan eväskääreen. Äidin otsa alhaalla oli niin kirkas ja
selvä, että sitä saattoi vaivatta vilistellä syödessäänkin.
Kemi ja Kemijoki ylitettiin yhä korkealla hyristäen makean hillotortun
kestäessä. Myös kuljettaja otti ja näpisteli sellaisen, eikä kone
näyttänyt sitä huomaavankaan. Mutta oman osansa se kyllä vaati, sen
huomasi kuljettaja mittarista. Oulussa oli tehtävä välilasku
polttoaineen lisäämistä varten. Koneen imiessä tankkinsa täyteen,
haukkasivat miehet kaupungilla keveän päivällisen.
Kun he palasivat matkaan lähteäkseen, ympäröi monisatapäinen väkijoukko
lentokoneen. Suksilla hiihteleviä koulupoikia ja -tyttöjä oli joukossa
niin paljon, etteivät pojat olisi uskoneet Oulussa niin paljoa heitä
olevankaan, ei edes hiihtolomalla. Heillä oli tavattoman hauskaa,
saattoi hyvin arvata, minkä vuoksi. He olivat kyllä nähneet sarvipäisiä
poroja useinkin, sarvipäistä lentokonetta sitävastoin eivät ennen
milloinkaan.
Mutta mistä he kaikki olivat saaneet tiedon? Se oli ilmoitettu radion
päiväuutisissa: Kaksi helsinkiläistä koulupoikaa on Enontekiössä
ampunut suuren suden! Tänään he palaavat lentokoneella kotiin!
— Kyllä meidän nyt on pian painuttava matkaan! Muutoin emme
Tattarisuon lentokentältä löydä laskeutumispaikkaa, päivitteli
kuljettaja. He nousivat koneeseen ja lähtivät viipymättä. Oulun nuori
kansa kohotti heidän jälkeensä niin huikean huutotervehdyksen kuin vain
Oulun kouluväki hiihtoloman viimeisen edellisenä päivänä suuren suden
tappajille osasi kohottaa.
Jäi Oulu ja Oulunjoki, suksittelevine muurahaisineen. Huudot hupenivat
tuuleen. Jäivät kirkot, kylät ja Limingan niityt. Itämeri-äidin kirkas
otsa hupeni loppuun, kaunis kaulavarsi taipui siintävänä poimuilevan
puseron alle. Hyvästi, äiti-Itämeri! Tuskinpa tavattaisiin ennenkuin
etelässä pääkaupungin kallioilla.
Metsiä ja järviä, yhä vain nousevia, laskevia, somasti siintäviä metsiä
ja pienempiä ja suurempia järvenselkiä, joiden valkeat hanget
kiloilivat auringon paisteessa. Kuinka pieni, kapea Suomenmaa
saattoikin olla noin suuri ja leveä ja rikas! Esko ja Topi toivoivat
hartaasti, että kaikki Suomen koulupojat ja tytöt kerran elämässään
pääsisivät lentokoneesta katselemaan isänmaan suurta kaunista karttaa.
Sen jälkeen he varmaan entistä enemmän rakastaisivat tätä maata ja
uhraisivat työnsä ja tarvittaessa elämänsäkin sen hyväksi, niinkuin
tuhannet isät ja veljet viime talvena ja aikaisempina taisteluvuosina
olivat jo tehneet.
Jo taas näkyi kaupunki järven rannalla korkean harjun laidassa! Se oli
Jyväskylä, järvirikkaan keskisuomen kaunis valtakaupunki. Mikään muu se
ei voinut olla. Pojat tunsivat sen puistoistansa ja suurista
koulurakennuksista, sekä Päijänteestä, joka silmänkantamattomiin
avautui Jyväsjärven ja kaupungin takaa. Siellä oli varaa
vastaantulijoillekin, mutta ei tullut vastaan muita kuin teeriparvi.
Kunnioittavasti se kääntyi tieltä erästä korkeaa metsäsaarta kohti.
Kuljettaja lasketteli vaihteeksi hyvin alhaalla, milteipä valkoisia
hangen selkiä viilettäen. Vääksyn kanavaa lähestyttäessä hän kohotti
koneen. Se ei ollut mikään Päijänteen laiva, jonka olisi tarvinnut ajaa
sulkuporttien kautta, eivätkä portit mahtaneet olla käyttökunnossakaan.
Koko kaksipenikulmainen Vesijärvi oli edelleen jatkuvaa nousua.
Salpausselkä oli sellainen kynnys, jonka ylitse lentokonekaan ei voinut
hypähtää ilman vauhtia. Harjun selällä oli sitäpaitsi Lahden
voima-aseman radio-antennit ja Suomen korkein hiihtomäki. Niitä oli
turvallisempi ja hauskempi katsella päältä kuin alta. Vaikka ei
suinkaan kahdesta hyppyrimäkeä laskevasta paarman poikasesta olisi
suurta vaaraa ollut alta päinkään katseltaessa. He lensivät, mutta
eivät kohonneet, vaan painuivat Salpausselän kuuluisaan monttuun.
Helsinki kutsui, äiti-Itämeri ojenteli jo valkoista kättään. Tuttuja
paikkoja alkoi vilahdella esiin. Stadionin torni, eduskuntatalo, asema
ja aseman kello... Koulu- ja asuntotalojen akkunat kimaltelivat
satoina, tuhansina lämpiminä pikkusilminä iltapäiväauringon kultaisessa
valossa.
Lentokone kiersi jo Tattarisuon kenttää kuin laskeutuva kanahaukka.
Heidän yläpuolellaan kierteli toinenkin suurempi valkeasiipinen lintu,
nähtävästi se oli joku ulkomaalainen haukka. Kymmeniä autoja, satoja
ihmisiä oli vastaanottoaseman edessä. Tuota vielä ilmassa leijailevaa
isoa matkustajakonetta vastaanottamaan he varmaan olivat saapuneet.
Mutta radion päiväuutisia oli kuunneltu myös Helsingissä. Pieniä
sudensurmaajien lentokonetta ja sen ilmaiseksi mainostettuja
matkamiehiä vastaanottamaan oli myös tullut paljon tuttuja
”kotikyläläisiä”. Hyvin tuttuja heidän joukossaan muutamia oli, niin
että heitä jälleen nähdessä milteipä kyyneleet kihosivat urhoollisten
susimiesten silmiin. Siellä oli isä, äiti, kaksi äitiä. Siellä
tirkistelivät pienet siskot ja veljet, jopa vanha tuttu karva-Nalle
resuinen etukäpälä tervehdykseen ojossa. Mutta tutut ja tuntemattomat
pojat ja tytöt huutelivat:
Hei, hei, hei! Eläköön! Eläköön! Katsokaa! Petsamon sudentappajat
tulevat!
Jokainen heistä olisi halunnut nähdä myös Petsamon isoa sutta, mutta
eihän se mitenkään ollut mahdollista. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki
halukkaat saisivat Lauri-sedän luona sen nähdä, jos siihen saakka
jaksoivat odottaa. Se oli pettymys monelle. Jonkinlaista korviketta he
saivat suurista poronsarvista, jotka jo oli irroitettu lentokoneen
niskasta. Pienen neuvottelun jälkeen ne kiinnitettiin kahden
vuokra-auton niskaan.
Pojat kiittelivät hartaasti lentokoneen kuljettajaa hyvästä kyydistä ja
ihanasta matkasta, jota he ikinä eivät tulisi unohtamaan. Kuljettaja
puolestaan toivotti pojille jatkuvaa menestystä sudenkaadossa ja
muissakin miehekkäissä yrityksissä.
Ajettiin tuliaisille Topin kotiin, myös Esko, äiti ja siskokset. Topin
äidillä oli tuoretta pullaa. Enontekiön kirkkoherran rouvan
matkatuliaiset olivat sopivasti jäähtyneet.
Topin äiti kaatoi teetä kuppeihin. Pojat kertoilivat kotiväelle tämän päivän
ja koko ihmeellisen tunturimatkansa vaiheita. Ihan kaikkea he
eivät vielä kertoneet, yhtenä iltana eivät olisi ehtineetkään. Mutta jo
siitä, mitä he tänään kertoivat, äidit monta kertaa kalpenivat, ja
Topin äiti hartaasti siunaili:
— Kuinka te uskalsitte mennä julmaa sutta vastaan.
— Emme me menneet sitä vastaan, susi itse tuli meitä vastaan,
puolusteli Esko.
— Ja meillä oli kuudella panoksella varustettu kivääri, sudella vain
vanhan suden hampaat, selitteli Topi edelleen.
— Oikein! Kaikesta sen kuulee, että pojat palaavat tuntureilta,
naureskeli Topin isä.
Niin tuli loppu hyvien toverusten, Topin ja Eskon tunturiretkestä.
Nukkumaan peittelevälle äidilleen Topi illalla huoahti:
— Kyllä meillä oli hauskaa! Mutta kodin vertaista ei ole missään.
Samaan aikaan rakkaat äidin kädet peittelivät toista poikaa pienen
kodin sänkyyn. Esko kietoi kätensä äidin kaulaan ja virkahti:
— Paljon oli meillä nähtävää, mutta äidin koti on sentään maailman
paras paikka!