10.

JÄNIKSEN JÄLJILTÄ SAUKON LINNAAN.

Seuraava päivä oli yhä aurinkoinen ja kirkas. Pojat hypähtelivät
ilosta, eikä Lauri-setääkään näyttänyt suru vaivaavan. Heidän suksensa
olivat eilisen hiihdon jäljeltä vielä mainiossa kunnossa, mutta muita
tunturihiihtäjän varusteluja oli huolellisesti suoriteltava. Lauri-setä
oli ilmoittanut, että he voisivat ja saisivat olla ylhäällä
tunturimajassa yötä, jos pojat sitä haluaisivat ja sää pysyisi
tällaisena. Miksi sää ei pysyisi? Ja etteivätkö pojat halunneet?
Kaikkia Lauri-setä kyselikin heitä kiusoitellakseen.

Selkäreppuihin pakattiin leipää, lihaa ja voita, sukkia, lämpimiä
alusvaatteita, tulitikkuja ja lämpimiä pulloja. Oikeastaan olisi
helpompi luetella, mitä matkaan ei varattu. Mutta kun kaikki jo oli
paikoillaan ja kunnossa, oli vieläkin jäljellä tärkeä tehtävä: vatsa
oli saatava täysinäiseksi. Ettei tämäkään tärkeä asia heiltä päässyt
unohtumaan, siitä piti majatalon emäntä hyvää huolta.

— Ja nyt meidän on pian suoriuduttava matkaan, ettei vain kävisi,
niinkuin kävi sille entiselle etelän isännälle ja hänen rengilleen,
lopetti Lauri-setä antoisan aamiaisen.

— Miten heille sitten kävi? kiiruhti emäntä tiedustamaan. Vaikka kiire
jo oli, niin Lauri-sedän täytyi kertoa se juttu majatalon emännälle:

— Nähkääs, etelän puolessa eräässä talossa oli ennen muinoin ylen
tarkka isäntä, mutta kovaksi onneksi hänellä oli suursyömäri renki.
Monta mieliharmia isännällä oli ollut hänestä. Eräänä kesäisenä
heinäpäivänä aamiaista syötäessä isäntä ehdotti rengilleen, että
syötäisiin päivällinen yhteen menoon, näin menetellen muka
säästyttäisiin turhista evään kantamisista. Isännällä oli oma juonensa
tässä takana, mutta rengillä oli myös heti kohta omansa ja ilomielin
hän suostui isännän ehdotukseen. Emäntä kantoi pöytään päivällisaterian
ruoat, talkkunaviilit ja muut herkut ja renki tyhjensi pöydän
perusteellisemmin kuin milloinkaan ennen. Nyt syömisen jo isännän
mielestä olisi pitänyt riittää, mutta ennen kuin he nousivat pöydästä,
teki renki puolestaan isännälle uuden ehdotuksen: Eikö nyt kerran
hyvään alkuun päästyä voitaisi syödä myös illallinen yhteen menoon.

Isäntä suostui ilomielin arvellen, ettei suinkaan renki enää ainakaan
tavallista illallismääräänsä jaksaisi syödä. Mutta tässä arvailussaan
hän erehtyi täydellisesti. Renki nuolaisi illallispöydän kerrassaan
puhtaaksi, nousi vaivalloisesti ja sanoi: Ohoijaa! Hyvältäpä se
illallinen näin aamusella maistuikin. Entisessä palveluspaikassani
minulla oli tapana aina illallisen syötyäni panna maata. Se oli hyvä
tapa ja sitä minä aion edelleenkin noudattaa! Niin tuo veitikka sanoi,
hellitti muutamia reikiä vyösoljessaan ja meni sänkyyn maata.

Sellainen oli Lauri-sedän kertomus etelän isännästä ja hänen
rengistänsä. Majatalon emäntä nauroi, että pihtipielet heiluivat. Hän
puolestaan olisi ollut valmis laittamaan ruokamiehilleen päivällisen,
vaikka illallisenkin. Toivottavasti he sen jälkeen jättäisivät turhat
tunturien rehkimiset ja panisivat maata. Tähän retkeilijät eivät
suostuneet. Tunturille heidän piti päästä, vaikka kaksi päivää sen
jälkeen pitäisi olla kokonaan syömättä! Tuolla tavalla puhuivat kaikki
etelän miehet vankan aterian syötyänsä.

Jo oli kaikki selvänä. He heittivät reput selkäänsä ja laskivat
järvelle, jonka takana houkuttelevasti kiloili Pyhäkeron valkoinen
huippu.

Lauri-setä hiihteli edellä suurine satulareppuineen. Pojat suhistivat
hänen kannoillansa kirkasta liukuvaa latua. Keli oli mainio, niinkuin
oli ollut jo eilen. Tällaista hankea ja hiihtolunta pojat eivät tätä
ennen olleet nähneet eivätkä kokeneet. Hangen pohja oli kova. Sen pinta
oli karhea, mutta samalla joustava. Jokaisella potkaisulla se somasti
sihahteli. Lumi kieri suksen edessä, vierähteli kannan takana. Näytti
kuin ei se lunta olisi ollutkaan. Mannaryyniä se ennemminkin oli,
ryynin kokoisia lasihelmiä, jotka helisten ja suisten vierivät ladulle.
Pojat ihastelivat sitä. He kahmaisivat kouransa täyteen Lapin
mannaryynejä ja maistelivatkin niitä. Lauri-setä pysähtyi tuolloin
tällöin sauvoillansa niitä hämmentelemään.

— Voi, totta, mun totisesti! sanoi Lauri-setä. Eikä hän sen enempää
sanonutkaan. Äänettömästi ihastellen jatkettiin matkaa. Kirkkaat
lumihelmet vain vierivät ja helisivät. Sukset supattelivat hupaisesti
toisilleen.

Maasto oli väljää lyhytvartista mäntymetsää. Lauri-setä suuntasi
latuansa yhä suoraan tunturia kohti. Erään mäntyryhmän takana tuli
heitä vastaan nevalampare, pyöreä kuin leipä. Hiivarieska se
paremminkin oli, koristeltu somasti ristiin ja rastiin. Sen mestareina
olivat olleet jänis ja metsäkana. Jänis oli polkenut itselleen soikean
juoksuradan, metsäkana sensijaan oli lyhyillä jaloillansa hoidellut
keskikenttää. Siinä se oli käydä vemputellut sinne ja tänne, niinkuin
olisi etsiskellyt pudonnutta lukkoneulaa.

Yht’äkkiä Lauri-setä pysähtyi ja veti rukkasen kädestänsä. Hän kumartui
ja tunnusteli paljailla sormillansa jäniksen jälkiä.

— Hei, Topi ja Esko! kuiskasi hän hiljaa kätensä suojasta. — Kun
hiihdätte oikein hiljaa ja äänettömästi perässäni jonkin matkaa, niin
saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähneet.

Tämän sanottuaan hän käänsi suksensa jäniksen jäljille, pysähtyi usein,
kuulosteli ja kurkisteli. Hänen edellään hangella kulkivat vain yhdet
jäniksen jälet, mutta ne eivät kulkeneet suoraan, vaan mutkittelivat,
niinkuin metsäkanan jälet äsken. Jänis oli ottanut nevalla yhä pitempiä
harppauksia ja sitten lopulta niin pitkän, ettei seuraavia jälkiä
näkynyt missään. Siinä Lauri-setä pysähtyi. Pojat katselivat ihmeissään
ympärilleen, puiden latvoihinkin päin he kurkistelivat, olisiko jänis
mahdollisesti sinne päin loikannut. Ei näkynyt missään.

Viimein Lauri-setä keksi sen. Hän nikkasi pojille silmää. He hiihtivät
hiljaa hänen rinnalleen ja katselivat taas tarkkaavina ympärilleen,
mutta metsä ja lumilakeus oli heille kuin suuri piilokuva. Kaikkea
muuta he näkivät, jäniksestä ei merkkiäkään. Lauri-setä kuiskasi heille
jälleen kämmensyrjänsä ohitse:

— Katsokaa vinosti alas minun oikean suksisauvani suuntaan. Kun
huomaatte sen, niin olkaa, niinkuin mitään ette huomaisikaan.

Vihdoin he huomasivat. Jänis, suuri vönssikkä makasi tuskin kymmenen metrin
päässä heistä pienen männyn juurella. Etukäpäliensä varassa se
loikoili kuin kehräävä kissa. Se oli valkoinen kuin lumi. Vain silmät
olivat ruskeat ja korvan nipukoissa oli pienet mustat tupsut. Näin
läheltä Topi ja Esko eivät tätä ennen milloinkaan olleet nähneet elävää
luonnonvaraista jänistä. Se oli puhdas ja virkeä. Sen silmät pälyivät
kuin kaksi pientä pyöreää taskupeiliä. Korkeasaaren jänis oli likainen
nahjus tähän verrattuna. Pojat katselivat ja ihastelivat Lapin jänistä
hengitystään pidätellen.

— No, voimme jättää äijän rauhassa lepäilemään, sanoi Lauri-setä
kääntäen suksensa sivuun. Pojat seurasivat vastahakoisesti häntä. Monta
kertaa he kääntyivät kainalonsa alitse kurkistamaan, vieläkö männyn
juurella näkyisi pieni, pälyilevä peilipari ja musta somasti
liikahteleva korvatupsu. Ei näkynyt kumpaakaan enää. Pupujussi oli
kadonnut valkoisen suojaavan hangen sisään. Siellä se rauhassa nukkuisi
päivän. Ensi yönä se jälleen kiertäisi tuttuja juoksuratojansa
metsäkanan kaakattaen etsiskellessä kadonnutta lukkoneulaansa.

He hiihtivät ja laskettelivat eteenpäin myötäävää maastoa. Missä oli
tunturi? Oliko sekin kadonnut kuin Lapin valkoinen jänis männyn
juureen? Pojat pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Tunturi oli
kadonnut, siitä ei päästy yli eikä ympäri. Katselivatpa he minne päin
tahansa, niin eivät he nähneet muuta kuin matalakasvuisia männyn
tarrikoita, säteilevää hankea ja sinistä taivasta. Pojat olivat
milteipä pyörällä päästään, mutta Lauri-setä hymyili vain heille ja
paineli suoraan eteen päin kuin kiskojaan pitkin liukuva veturi.
Kirkkaat lumihelmet kuhisivat hänen kannoillansa.

Mutta jotakin uutta ihmettä oli taas edessä päin, koska Lauri-setä
pysähtyi ja nojasi sauvoihinsa. Kuten tavallisesti, Topi ja Esko
hiihtivät hänen rinnalleen. Heidän edessään hangella oli vähäinen uoma,
niinkuin pienen porsaan kaukaloa olisi narulla vedetty eteenpäin. Ei se
kaukalo ollutkaan. Itse porsasta siinä oli vedetty ja matkan
jouduttamiseksi se oli tökkinyt lyhyillä jaloillansa hankeen.

— Saukon jäljet, totesi Lauri-setä. Tämän enempää hän tällä kertaa ei
ilmaissut, vaan lähti seuraamaan omituisesti laahaavia jälkiä, jotka
johtivat suoraan koivumetsää kasvavaa laaksoa kohti. Mutta alhaalla
laakson pohjalla hän milteipä töksähtäen pysähtyi.

— Voi, totta mun totisesti!

Uutta ihmettä Lauri-sedän näköpiirissä taas varmasti oli, sen pojat
saattoivat päättää tästä hänen tutusta huudahduksestansa. Niin oli ja
olikin vasta erinomainen ihme. Laahaava saukon uoma loppui kuin
kaivoon. Kaivon reikä siinä olikin, pyöreä musta aukko valkoisen hangen
keskellä. Alhaalla hangen alla, parin metrin syvyydessä porisi kirkas
juokseva puro.

He survoivat suksisauvoillansa saukon kaivoa suuremmaksi. Hangen alla
puron kohdalla oli pitkä avoin tunneli, joka näytti johtavan kymmeniä metrejä
kumpaankin suuntaan.

— Onpa saukolla siellä komea linna! huudahti Topi.

— Voi, kun pääsisimme sinne sisälle! jatkoi Esko.

— No, mikäpä tässä, ettei päästäisi, myhähteli Lauri-setä survoen
sauvallansa kaivon suuta yhä suuremmaksi. Se oli jo kuin paremmankin
kuparikaivoksen aukko. Iloisesti poriseva puro nielaisi lumipaakut sitä
mukaa, kuin ne alas tipahtelivat, eikä niitä tämän jälkeen nähty.
Lauri-setä hiihteli myötävirtaan purouomaa pitkin ja survoi hankeen
uusia pienempiä aukkoja.

— Tehdään kattovalaistus herran linnaan. Sittenpä vieraatkin näkevät
siellä kulkea.

Näin hän puheli ja humautteli yhä uusia reikiä. Pojat kulkivat perässä
ja sorvasivat niitä. Mutta puro puheli ja lauloi lakkaamatta,
vilkutteli kirkasta silmäänsäkin vieraille katselijoilleen jokaisesta
uudesta akkunalävestä.

Kyllikseen reikiä tehtyään he palasivat takaisin saukon puhkaisemalle
aukolle. Lauri-setä heittäytyi vatsalleen suksiensa päälle aukon
viereen ja tunnusteli sauvoillansa puron laitoja ja pohjaa. Siellä
tuntui olevan kiintonaisia kiviä ja soraa kuten linnan pihalla
tavallisesti. Hän nousi ja kaversi aukkoa vieläkin suuremmaksi, kunnes
sai sen mieleisekseen.

— Hyvä on! Kumpi teistä ensinnä haluaa vieraaksi saukon linnaan?

Pojat vetivät pitkää tikkua siitä. Esko voitti. Lauri-setä asettui
suksilleen aukon viereen, tarttui Eskoa ranteisiin ja laski hänet alas.
Poika kiljahteli pienestä pelosta ja suuresta riemusta. Mitään hätää
siellä ei ollut, hurjan jännittävää vain. Puro oli matala. Sen kirkas
hiekkapohja paistoi joka paikasta. Puron reunoilla oli pyöreitä kiviä
kuin vartavasten aseteltuja jakkaroita, joille saattoi astua ja
istahtaa. Mutta itseään isäntää, saukkoa, linnan herraa ei näkynyt
missään.

Jo rimpuilivat myös Topin jalat aukossa. Esko ohjaili niitä oikeaan
suuntaan, ja pian he sitten istuivat vastakkain kivillänsä.

— No, onko teillä siellä mitään hätää? kuului Lauri-sedän ääni
ylhäältä.

— Ei ole hätää!

— Hauskaa on, että hirvittää!

— No, hirvitelkää nyt siellä niin kauan kuin haluatte, kuului ylhäältä
Lauri-sedän naurahteleva ääni piipun kopausten lomasta.

Topi ja Esko istuivat hiiren hiljaa kivillänsä. Saukkohan saattoi olla
varsin lähellä, niinkuin jänis äsken. Olikohan se yhtä iloinen veitikka
kuin Korkeasaaren ”Matti”, jonka he monta kertaa olivat nähneet
vesialtaassa ”kieppiä” pyörähtelemässä. Mahdollisesti se oli vieläkin
iloisempi, mutta salassa se nyt pysyi, eikä ilmestynyt näyttämään
kiitollisille katselijoille sulavia temppujaan.

Saukkoa vain ei kuulunut. Sen sijaan kuului puron salaperäinen,
katkeamaton porina. Se juoksutti mesikirkasta makeaa vettänsä kaukaa
maan alta, tuntureiden syvyyksistä. Minne joutui vesi, joka iloisesti
kuperkeikkojaan heitellen virtasi heidän istuinkiviensä välitse?

Nähtävästi se virtasi laaksosta laaksoon, yhä suurempiin
tunturipuroihin, niistä järviin ja jokiin, ja vihdoin johonkin
”kymmenen virran maan” mahtavaan jokeen, jonka ylitse tahi ohitse he
junalla tahi linja-autolla olivat porhaltaneet. Mihin vesi sieltä
joutui? Johonkin etäiseen mereen: Pohjanlahteen, Itämereen, Atlantin suureen valtamereen
saakka. Entä sieltä? Siihen tuskin saukko-Matin
veljenpoika olisi kyennyt täysin pätevää vastausta antamaan. Sen vuoksi
se ehkä niin visusti pysyttelikin vesilinnansa sisimmäisissä huoneissa.
Siellä oli sillä vapaus ja elämä, koko salaperäisenä virtaileva vesien
maailma hallussansa. Mitäpä onnen omistaja olisi lähtenyt sieltä
kaikenlaisten kulkijoiden kuulusteltavaksi.

Mutta puronuoman lumitunneli oli muutenkin niin ylös kuin alaspäin
ihmeellinen ja kummasti puoleensa vetävä. Se oli kuin suuri valkoinen
paistinuuni, jossa oli musta perä ja hopealta välkehtivä juokseva
arina. Alapuolella oli valoisampaa. Valoa tuli niistä akkunoista, joita
he sauvoillansa olivat iskeneet kattoon. Puron oikean rannan puolella
olevaa, verraten kuivaa kivikkoreunaa pitkin kyyrysillään kävellen
pojat helposti saattoivat kulkea ensimmäiselle akkunalle saakka. Siinä
he taas pysähtyivät kuuntelemaan.

Linnan herraa ei vain kuulunut, ei näkynyt. Ei näkynyt edes ketään
hänen palvelijoistansa. ”Maistakaa! Maistakaa!” maiskutteli iloisena
eteenpäin kiitävä puro, pyrkien vallattomuudessaan poikien jalkoja
nuoleskelemaan. Topi kupersi kouransa ja maistoi virtaavaa vettä. Hän
joi ja maiskutteli.

— Maista! Maista! huudahti hän ja Esko myös maistoi. Vesi oli
äärettömän kirkasta, ei liian kylmää eikä lämmintä. Pojat maistelivat
ja ihastelivat sitä. Se oli heidän tuntemuksensa mukaan maailman
parhainta vettä. Se oli kulkenut niin hienojen santasiivilöiden
lävitse, ettei yhtä tomuhiukkasta ollut jäänyt jäljelle.

Vielä useita kertoja tunturipuron mainiota vettä maisteltuaan ja
saukkolinnan ulkopihan hienouksia ihasteltuaan he palasivat
kaivosaukolle.

— Halloo! Halloo! huuteli siellä Lauri-setä. Hän sanoi jo epäilleensä,
että pojat saukon jälkiä juostessaan olisivat joutuneet Tornion joelle
saakka. Mutta ennenkuin Topi antoi vetää itsensä ylös, pyysi hän, että
setä laskisi sauvallansa alas alumiinisen juomakuppinsa.

— Mitähän sinä sillä? murahteli setä. Topi täytti sen vedellä ja
huusi:

— Nostakaa ja maistakaa!

Lauri-setä teki, niinkuin pyydettiin. Kun hän oli juonut sen tyhjäksi,
kuului ylhäältä mielihyväinen ähkäys. Sitten kuului:

— Voi, totta, mun totisesti! Tämä on jotakin toista kuin Vantaan
puljonki! Antakaas minulle vielä toinenkin kupillinen!

Pojat antoivat vettä hänelle ainakin kymmenen kupillista. Vasta tämän
jälkeen Lauri-setä nosti heidät ylös. Mutta Eskoa nostettaessa kaivon
reuna lohkesi, ja oli juuri vähillä, etteivät pojat uudelleen pudonneet
saukon linnaan ja Lauri-setä heidän mukanaan. Siitä olisi nähtävästi
tullut sellainen mossaus, että linnan isäntä olisi rientänyt katsomaan,
ellei muuten niin uteliaisuudesta.

Selviytyivät he toki onnellisesti siitä aurinkoiselle hangelle jälleen.