11.

YLÖS TUNTURILLE.

Pojat pysähtyivät hämmästyksestä huudahtaen. Tunturi oli jälleen
yllättäen ilmestynyt heidän eteensä. Eikä se ollutkaan enää mikään
pikkupoikien suksimäki. Se oli se sama sinivalkoinen mahtava ilmestys,
joka heidät oli yllättänyt pari päivää aikaisemmin porotiellä. Nyt se
oli vain paljon lähempänä, silmä silmää vasten kuin väistämättömästi
taisteluun vaativana.

— Istutaan hetkeksi, ehdotteli Lauri-setä. He irroittivat
suksisiteensä, polkivat hankeen jaloillensa kuopan ja jäivät
sanattomina katselemaan luonnon valtavaa jättiläistä. Esko katseli
kädellä silmiään varjostaen, Topi toisella silmällään kouransa lävitse
kiikaroiden, kuten hänellä usein oli tapana. He kuvittelivat kumpikin
omalla tavallaan, miten tunturi oli syntynyt. Tähän lapaan Esko
ajatteli:

Suuri jättiläinen oli tehnyt rupeaman raskasta työtä. Sitten se oli
ottanut vuoren korkuisen kiven päänsä alle ja ruvennut nukkumaan. Kiven
alla oli pienillä keltiäisillä pesä. Niitä nousi kiven mukana muutamia
satoja. Kiukuissaan pesänsä hävityksestä ne pureutuivat jättiläisen
kaulaan ja kasvoihin ja alkoivat nipistellä. Jättiläinen luuli, että
hyttyset nipistelivät ja veti paidan helman kasvoilleen. Hänen kasvonsa
hikosivat ja keltiäiset alkoivat pureskella yhä kiukkuisemmin. Silloin
jättiläinen unimielissään alkoi puhaltaa. Paidan helma nousi. Mitä
kauemmin hän puhalsi, sitä korkeammalle se nousi, lopulta ihan taivaan
pilviin asti. Muutamia keltiäisiä oli hänen tietämättään noussut paidan
mukana. Säikähdyksissään ne tarrasivat kynsillään paidan reunaan,
leuoillaan pilven reunaan. Siihen nauliutui jättiläisen paita
ikiajoiksi. Taivaan vedet sitä huuhtelivat, tuulet kuivasivat, aurinko
valkaisi. Siksi se oli noin häikäisevän kirkas. Toisin päin kuvitteli
Topi kourakiikarinsa lävitse:

Taivaan lapset leikkivät suuressa kuopassa, jonka santa oli
valkoisempaa kuin ihmislasten hillosokeri. Leikistä levähtäessään
taivaan pikkuinen poika katseli kirkkaan permantoakkunan lävitse ja
huomasi, miten ihmislapset halukkaasti nuoleskelivat pienen pieniä
sokeripalojansa. Sokeri oli heistä makeaa, mutta kovin kallista. He
eivät milloinkaan saaneet sitä kyllikseen. Taivaan pikku pojan tuli
maan ressukoita sääli. ”Minäpä annan heille sokeria!” hän sanoi. ”Miten
sinä sitä heille annat?” nauroivat toiset. ”Pian saatte sen nähdä”,
sanoi taivaan pieni poika. Hän otti pienen rautakankensa ja kopisteli
taivaan sokerivuorta. Niin kauan hän kierteli ja kopisteli, että löysi
ohkaisimman kulman, iski sitten kangellansa reikää, että säkenet
sinkoilivat. Reikä tuli ja taivaan sokerisanta alkoi vuotaa. Sitä vuoti
ja vuoti, maat ja metsät valkoisiksi. Sitten alkoi valkoinen
sokerivuori kasvaa. Kun vuoren huippu ulottui lähes pilviin, tukkesi
taivaan pikku poika vikkelästi reiän. Mutta muutaman kerran talvessa
hän yhä vieläkin sen aukaisee, kun luulee maan lapsilta sokerin olevan
lopussa.

— On siinä minulla paukama, totta, mun totisesti! keskeytti Lauri-setä
poikien mietteet.

— On siinä! On siinä! myöntelivät pojat, toinen ajatellen jättiläisen
valkaistua paitaa, toinen taivaan pojan sokerivuorta.

Tämän jälkeen ei tunturi enää kadonnut heidän näkyvistään, mutta
puolituntisen he saivat reippaasti hiihtää, ennenkuin saavuttivat sen
juuren. Siitä vasta nousu alkoi! Kaikki heidän tähänastiset mäkensä
olivat lasten leikkimäkiä tunturimäen rinnalla. Topilla ja Eskolla ei
ollut pahimpaa vaivaa nousussakaan. He olivat keveitä, eivätkä heidän
reppunsakaan liikoja painaneet. Toista tiesi satakiloinen Lauri-setä
satulareppuineen. Hän astui lyhyttä koko ”saksia”, tukevin
kanta-askelin kuin vakainen karhu. Kun pojat pyrkivät liiaksi
kiirehtimään, puhalsi hän hengityksensä lomassa heille:

— Älkää hätäilkö, pojat! Ei tunturi minnekään karkaa! Katsotaanpas
alhaisempia maisemia välillä!

Katseltiin alhaisia maisemia, ja katselemisen arvoisia ne kyllä
olivatkin, sitä enemmän mitä ylemmäksi päästiin. Lauri-sedän määräämän
levähdystauon jälkeen noustiin taas. Puut kävivät yhä matalammiksi.
Mänty katosi kokonaan. Sen tilalle tuli koivu, mutta sekin oli kuin
vanha käkkyräinen omenapuu. Niitä oli tunturin keskirinnassa kokonainen
vyöhyke, sadoittain. Niinkuin olisi jouduttu jonkin vanhan kartanon
hoitamattomaan puutarhaan.

— Katsokaas, pojat, innostui Lauri-setä selittelemään. Hän tiesi
kertoa, että ne olivat satavuotisia. Tuuli oli tuivertanut ne
tuollaisiksi harakanpesiksi. Ne kuuluivat tulevan lehteen vasta
juhannuksen jälkeen, eikä lehti silloinkaan ollut kuin hiirenkorvan
kokoinen. Koivulla ei paljoakaan ollut siinä ravintoa, ei lämpöä eikä
kosteutta, ja lisäksi pohjoistuuli tuiversi sitä yötä ja päivää.
Poikien kävi ihan sääliksi tunturin koivuraukkaa. Lauri-sedälle se oli
oiva liittolainen. Selittelynsä aikana hän sai tarpeekseen levähtää.
Sitten taas käännettiin suksen kärjet reippaasti kohti tunturilakea;
jota ei enää näkynyt.

Viimeinen taival oli puutonta, kirkkaasti kiloilevaa hankea, mutta mäki
jyrkkeni yhä. Ei tepsinyt enää Lauri-sedän karhunaskel, muutaman
mätkäyksen jälkeen hänen oli käännyttävä sivuittaisiin rappuaskeliin.
Niissä hän osoittautui mestariksi ja pahoitteli kovasti, ettei jo
aikaisemmin ollut keksinyt tätä verratonta keinoa. Mutta olipa siihen
vieläkin tilaisuutta. Tunturin laelle oli vielä varmaan monta sataa metriä,
puoli kilometriä kenties. Tikapuita ehdittiin kääntää monta
kertaa. Siinä sivussa katseltiin jälleen maisemia.

Alhaalla laaksossa näkyi pieni järvi, kirkko ja kirkonkylä. Ne olivat
kuin lasten leikkiasetelmia. Pientä vattupensaikkoa näytti olevan myös
alhaalla siintävä metsä, paljon vähäisempää kuin tunturirinteen vanha
omenatarha. Koko maailma oli turhan pieni. Tunturi vain oli suuri.
Taivaan kansi kaartui sen ympäri kuin sinisestä kankaasta pyöristetty
lakki.

— Jaakopin tikapuut! sanoi Lauri-setä, eikä hän mitään muuta sitten
sanonutkaan, vaan alkoi kiivetä niitä. Pojat tikuttelivat omia
pienempiä tikapuitansa ja lukivat askeleita yhdestä sataan ja taas
yhdestä sataan, kolme, neljä, viisi kertaa. Sitten seinä tasautui
permannoksi, lopulta kuin tasaiseksi pöydän kanneksi...

— Minä olen jo tunturin laella! huudahti Topi.

— Minä myös! hihkaisi Esko.

— Entäs minä! voihkaisi Lauri-setä. Sitten hän pitkään aikaan ei
puhunut mitään, huokaili vain.

Suksisauvoihinsa nojaten he katselivat tunturin laella. Kirkko ja kylä,
koko maailma, tunturirinteen koivuvyöhyke siihen luettuna, oli käynyt
entistäänkin pienemmäksi. Metsät olivat vihreitä viidakoita. Kauempana
taivaan rannalla ne olivat vain sinisiä pöytäliinoja, kaitaliinoja,
joiden painoksi oli aseteltu valkoisia sokeritoppia. Tunturihuippuja ne
olivat, saman suuruisia kuin tämä, missä he seisoivat. Mutta
tuntureiden takana pitkin etäistä taivaanrantaa juoksi leveä tasaisesti
aaltoileva värinauha sinisenä, punaisena, punakeltaisena.

— Tämä on tunturi, tämä, totesi Lauri-setä mietteliäänä piippuaan
viritellen.

— Tuo tuolla on taivas, jupisi Esko niin hiljaa, että toiset tuskin
kuulivat sitä.

— Ja tuolla on taivaanranta, täydensi Topi kuljettaen suksisauvaansa
aaltoilevan värinauhan suuntaan idästä länteen, missä valaisi silmiä
häikäisevä keväinen aurinko.