HENKILÖT:

Ulla-täti, talon emäntä.
Keturin Aaro, Ullan sisarenpoika.
Tallus-Mikko, varakas vanhapoika.
Aina | Aliina
| Ullan palvelusväkeä.
Kalle | Ville
.
Esa.
Jussi.
Matti Liisa.
.
Kylän nuorta väkeä.

Tapaus Hämeessä.

Maalaissaunan edusta. Sauna oikealla. Perällä järvimaisema. Saunan
taitse kulkee polku vasemmalle, jossa on aita, portaat ja halkopino.

Aliina (lakaisee saunan edustaa, hyräilee).

Tule illalla, ole tallella!
Saat maata mun käteni varrella.

Aina (tulee vasemmalta aidan yli, kantaen kahvipannua). Vieläkö on
tikua saunassa?

Aliina. Tuskinpa sitä enään... Eiköhän tuota jo lakeinen ole niellyt.

Aina. Tässä on nyt kahvi valmiiksi keitettynä. Pannaan vaan hautumaan
tuonne pesän suuhun. (Menee saunaan.)

Aliina. Mitäs sinä noin suurella pannulla?... Ihanko se on täynnä?

Aina. Tottapa tietenkin. Tyhjääkös sinä täällä härppisit kaiken yötä?
Ja täytyyhän sitä olla vähän vieraankin varaksi, jos joku sattuisi
pistäytymään.

Aliina. Oletko sinä ehkä käskenyt jonkun?

Aina (tulee saunasta). Mitäs minä ketään. Mutta kuka sen tietää mitä
minkin päähän pistää. Ainahan sitä näin mallassaunalle kertyy jos
joitakin.

Aliina. Mutta jos emäntä saa tietää meidän vehkeemme, niin siitä se
vasta tomu nousee.

Aina. Ei ikänä kun laskee. — Saa kai nyt edes runtuviikolla
pikkuisen elämöidä. Kuules Aliina! (vetää Aliinan istumaan kivelle.)
Kaikista meiningeistä päättäen, saamme olla tänä yönä rauhassa Ulla
emännästä.

Aliina. Mitenkä rauhassa?

Aina. Saatpahan nähdä, että Tallus-Mikko kohta ilmestyy näille
maille. Niillä kahdella on aikomus huomenna mennä kuulutuksen ottoon.

Aliina. Älä nyt! Innalan emännälläkö ja Mikolla? No mutta, mitäs
Keturin Aaro siihen sanoo? Se ei kuulu ollenkaan kärsivän Mikkoa.

Aina. Mitäpäs Aaro! Ei suinkaan hän tädilleen mitään voi. Eikä
Ulla-täti anna itseänsä niin vaan komennella. Jos Aaro tulee tänne
saunalle tänä iltana niin...

Aliina. Niin mitä?

Aina. Ethän sinä kerro sitä kenellekään?

Aliina. Kellekäs minä sitä —

Aina. Kai Kallekin tulee tänne, jahka ehtii.

Aliina. Taitaapa se tulla. — Menenkö sanomaan sille?

Aina. Eiköhän tuo itsekin sen vertaa älynne. No, mene vaan ja tuo
yksin tein ne kahvitokeet minun kaapistani. Se, täss’ on avain! Muista
myöskin ottaa sokeripalaset pöytälaatikosta.

Aliina. Kyllä, kyllä. Mutta entäs kerma? Mistäs sitä saa? En minä
tohdi maitokamarista —

Aina (päästelee hiuksiaan). Mene nyt vaan! Kyllä minä hankin.

Aliina (mennessään). Ota paljon sitte, kun kerran otat. Kalle niin
tykkää kermasta.

Aina. Ha, ha, ha! Oma kunkin hyvä; sammakonkin nuijapää.
(Palmikoitsee hiuksiaan.)

Kun sinä kultani meille tulet,
Niin tule sinä aivan hiljaa,
Kulje pitkin pientareita,
Ettet tallais’ viljaa!

Aaro (on tullut polkua saunan nurkan taitse. Hypähtää Ainan viereen).

Kuljen pitkin pientareita,
Etten tallais’ viljaa.

Aina. Aaro! Kas tuota kun suotta aikojaan säikyttelee. Varhain sinä
tulitkin.

Aaro. Mitäs siinä muuta! Kun tunsin maltaiden hajun, niin täytyi
lähteä. — Ketäs sinä äsken ajattelit?

Aina. Koska äsken?

Aaro. Äsken kun lauloit.

Aina. Enpähän tuota muista.

Aaro. Onko niitä sitten niin monta?

Aina. Ketä?

Aaro. Niitä viljan tallaajia.

Aina (katsoo Aaroa). Löytyypä kai noita aina yöjalkalaisia.

Aaro. ”Hyvin tähtäsit, vaikka ohi osasit” sanoi kettu kytälle.
Minähän jaloittelen ainoastaan sinun ilmoillasi.

Aina. Ph! Uskois senkin outo todeksi, mutta tuttu ei pidä asianakaan!

Aaro. Aivan oikein! (Kiertää käsivartensa Ainan vyötäiselle.) Tuttu
tietää, ei se uskoa tarvitse.

Aina. Kyllä sinussa näin vähin väin aina miestä on, mutta
uskaltaisitko sanoa samaa Ulla tädille?

Aaro. Sitäkö että sinä olet rasvannut luhtisi oven sarannot minua
varten?

Aina. Sinua varten! Voipa siellä käydä muitakin kokeilla, sillä aikaa
kun sinä toisaalle tungeksit. Hyi! Kun oletkin sellainen.

Aaro (puoleksi laulaen).

Sorjaa vartta ja kaunista muotoa taitaa rakastella,
Vaan hulmuhelmani rentoa luontoa en voi vastustella.

(Suutelee Ainaa.)

Aina (nojaa kyynärpäillänsä Aaron polveen). Miksi et tullutkaan
eilen, vaikka lupasit? Minä odotin sinua niin kauvan.

Aaro. En jaonnut kahdeksi. Tulin kotia vasta aamulla.

Aina. Aamulla? Mistä sitten?

Aaro. Markkinoilta.

Aina. Jesta poo! Vai kävit sinä markkinoilla? No, entäs tuliaiset?
Missä ne ovat?

Aaro. Pitikö vielä sellaisiakin olla! Tässähän niitä on kylliksi.

Aina. Missä?

Aaro. Tässä — minussa.

Aina. Hyh! — Olet sinä aika kitupiikki. Olet jo!

Aaro (hyräilee).

Vaan hulmuhelmani rentoa luontoa en voi vastustella.

(Ottaa taskustaan käärön.) Kas tuossa! Ota kiini! (Heittää kääröt
ilmaan.)

Aina (kirkaseo ilosta). Olihan sulla jotain. Suotta vain veikastelit.
Voi, voi! mitä niissä on? Oi, voi! huivi, noin ihmeen nätti! Ja nämät
sitten! Tulipunaista silkkiä? Mitkä ne ovat, nämät nauhat?

Aaro. Koeta sovittaa tuonne palmikkosi latvoihin!

Aina. Vai palmikkonauhat, vai? No, voi mun päiviäni! (Heittää huivin
kaulaansa ja asettaa nauhoja.) Tuhansia kiitoksia nyt, Aaro kulta! Sinä
olet oikein hyvä poika.

Aaro. Lienenkö tuota jo hyväksi muuttunut sitten äskeisen?

Aina (heittäytyy Aaron viereen). Olet, olet. Sinä olet hyvä, paras
poika maailmassa.

Aaro. Ja sinä olet hempein hulmuhelma auringon alla. (Syleilee ja
suutelee Ainaa.)

Aina. Soh! Noh! Anna nyt olla. Herrajemmeri sentään! Etkös kuule?
Tuolla polulla tulee joku. Laske pian!

Aaro. Tulkoon jos on tullakseen. Sitten he näkevät kuinka naimista
niisiin pannaan. (Aikaa taas suudella.)

Aina. Kaunista näkemis — — soh! vallan riivattuhan sinä olet.
(Työntää Aaron kiveltä.) Hah! Hah! Noin työ mieheltä käy, sanoi
henkuri kuin niukkasi. (Juoksee nauraen saunan nurkalle ja tähystelee
oikealle.)

Aaro (hyräilee maatessaan).

Vaan hulmuhelmani rentoa luontoa en voi vastustella.

Aina. Annappas nyt viidakon vilistä hyvän sään aikana.

Aaro (kääntyy kyljelleen). Joko ukkonen käy, vai tuleeko
turkkilainen?

Aina (tulee Aaron luo). Ei juuri kumpikaan, mutta hätääntyvät ne
pelkurit vähemmästäkin.

Aaro (koettaa vetää Ainaa, luokseen). No, no! Ei hätä tämmöinen ole!

Aina (istuu Aaron viereen). Istutaan sitten ja imehdellään. Saa häntä
tätisi suun täytettä, sinunkin varaksesi.

Aaro. Viis minä tädistä! Mokoma hupakko, joka vielä ruumiskirstun
vieressä naimista ajattelee. Hän ei kelpaa neuvojaksi.

Aina. Parempi sentään pysytellä hänen suosiossaan, muuten voi Innala
luiskahtaa nenäsi ohi.

Aaro. Kai se sen kuitenkin tekee, jos kerran täti menee naimisiin.
Voihan hän vielä perillisiäkin saada jos oikein onni lenkää. Saakeli
sentään sitä Tallus-Mikkoa! Häntä tekisi mieleni niin tollahuttaa,
että...

Aina. No, tuossa hän tulee nurkan takana.

Aaro (hypähtää ylös). Mikkoko? No, sun saakeli! (Katselee
ympärilleen.) Olis ihminen kotona, sanoi Tala kun järveen putosi.

Aina (nauraen). Opeta Tallus-Mikolle, kuinka naimista niisiin
pannaan!

Aaro. Ei nyt ole aikaa leikitellä, sanoi Apsa kun selkäänsä sai.
(Avaa saunan oven.)

Aina (nauraen). Mutta entäs, tollahuttaminen?

Aaro. Ei nyt passaa, sanoi räätäli pöksyjä. Hyh, hyh! Onpas täällä
kuumuutta. No, ei lämmin luita särje. (Menee saunaan.)

Aina. Koli, koli, kolia! Joko lymyss’ ollaan koli, koli, kolia!
(Katselee lahjojaan, hyräelee.)

Sorjalle poijalle helluksi menin rakkauden tähden,
Sorjalta poijalta kihloja kannan kirkkoväen nähden.

Mikko (tulee). Vai niin on asia! Soo, soo! Vai niin on asia!

Aina (nousee seisomaan. Lyö kätensä yhteen). No eipä nyt maailman
päivinä olisi tuota uskonut! (Purskahtaa nauramaan.)

Mikko (hämillään). Noin taas. Mitä niin? Noin taas. Mitä uskonut?

Aina (pidätellen itseään). Ei mitään erinomaista. Minä vaan tässä
ihmettelen, miten Mikko on voinut muuttua noin pulskaksi.

Mikko (röyhistää itseänsä). He, he! Vai niin on asia. Soo, soo! Vai
niin on asia. — Noin taas. Onko teidän emäntä kotosalla?

Aina (nyykäyttää päätään). Ja naimapuuhissa poika juoksentelee vielä
vanhoilla päivillänsä! No, ei olisi uskonut!

Mikko. Noin taas. Satuin kulkemaan täällä päin vähän asioilla ja —
noin taas —

Aina. Älkää yhtään syöttäkö pajun köyttä! Naamasta sen sulhasmiehen
oitis tuntee. — Mutta te olette vielä nätti poika sentään ettekä näytä
vanhaltakaan.

Mikko. Soo, soo! Vai niin on asia.

Aina. Antakaas, kun oikeen saan silmäini täyden. (Kääntää Mikkoa.)

Mikko. Noin taas —

Aina. No se on sitten täydestä käypää, kiireestä kantapäähän asti.

Mikko. Noin taas — (haistelee ilmaa.) Valvotaanko mallassaunalla
tänä yönä?

Aina. Semmoinen se yritys tässä taitaa olla.

Mikko. Soo, soo! Vai niin on asia! Soo, soo! Kyllä mä sen arvasin.
Tuntuu ilma vähän noin taas — haiskahtavan. Haiskahtavan, hm — ei
maar sentään — ei auta viivytellä. Noin taas. Ehtookin joutuu
vähitellen. Palatessani poikkeen pikipäinsä kuokkavieraaksi. — Noin
taas —

Aina. No, oikeinko se on se Mikko korviansa myöten rakastunut siihen
Ulla tätiin? (siemailee.) Pitäisi nyt teidän nuorempia ja nätimpiäkin
saada, kun vielä olette noin muhkea ja varakas sitten.

Mikko. Eihän ne rikkaiden talojen tytöt enään näin ikämiehestä.

Aina. Soo! Se onkin sitten vaan taloa kun te persottelette.

Mikko. Noin taas —

Ulla (huutaa vasemmalla). Aina! Aina!

Aina. Siinä se morsian terttu nyt on! Rakkaus nykii tänne päin.

Ulla (huutaa). Kuuletkos Aina!

Aina. Jaa, jaa! No, mikäs nyt on hätänä sitten?

Ulla. Missä sinä koko päivän vetkuttelet senkin lietona? (Tulee,
huomaa Mikon.) Kas, kun Mikkokin... En aikonut hoksatakaan. Hyvää
ehtoota! No mitäs Mikolle... Aina! Menes panemaan pannu tulelle, koska
on vieraita. No, mitäs hyvää Mikolle kuuluu!

Mikko. Kiitoksia vaan! Noin taas. — Minä tässä juuri Ainalta kyselin
jos emäntä on kotosalla. (Ottaa piippunsa ja istuu kivellä.)

Ulla. Tottakai kotosalla, kun juuri tässä odottelin... Kun se Heta
tässä tuonoin pakisi tulosta...

Mikko. Noin taas — Hm! Tulin vähän niinkuin peräämään niitä
kesällisiä puheita.

Ulla. Niin aina. Olen minä tässä vähän meinannut taloani tuolle
Keturin Aarolle, kun ei itselläkään ole perillisiä tässä —

Mikko. Hm, hm! Noin taas —

Ulla. Mutta sitten häntä nyt vielä sentään koittaisi talon edessä,
kun saisi ne velat maksoon tässä. Kun tulis taloon isäntä, joka toisi
velkojen vastinta. Ja mikähän kiire minulla niin tässä olisikaan muuten
antipaloille ruveta. Voisihan Herra vielä siunata noita omaisiakin, jos
tästä naimahommiin kerta takertuu. Emmehän me vielä niin ikäloppuja ole
sentään tässä, he, he, he!

Mikko. Noin taas. Ovathan ne tyttöihmisiäkin minulle toimitelleet —

Ulla. Kyllä kai! Mokomiakin haikaroita! (Kiemailee.) Olenhan minäkin
jo tässä kymmenisen vuotta teloilla ollut. Johan sitä tulee ihminen
ihan kun uudeksi vähemmässäkin ajassa.

Mikko. No niin! Niinhän sitä sanotaan että tulee. — Noin taas. Se
Aaro pitäisi sitten vallan ijäksi vieroittaa Innalasta. Se kun
muutenkin kuuluu olevan sellainen veivari poika, että —

Ulla. Niin. Kuinkas sitten! Aaro saa mennä sen siliän tien muille
markkinoille taikka pysyä kotonaan Keturilla. Tehköön mitä hän tahtoo.
Vähät me hänestä välitämme.

Aina (tulee). Tulellahan se jo kököttikin, se kahvipannu.

Ulla. Niinpä taisi tehdä, en tuota hoksannut tässä. — Kas kun
jäimmekin tähän saunan eteen rupattamaan! Käykää nyt Mikko sisälle
tästä, saamaan jotain suun-avausta. (Menee edellä.)

Mikko (nousee). Noin taas. Jos häntä nyt sitten. — Kotiakin pitäisi
tästä — (Menee Ullan jälestä, vilkaisten Ainaan.)

Ulla. Kai maar’ sen kodin aina löytää. Tulkaa nyt vaan!

Mikko (säpsähtää). Noin taas. — Kyllä, kyllä — (menevät.)

Aina. Immyt nuori, lempi vanha. Immyt vanha, lempi nuori, ha, ha, ha!

Aaro (kurkistaa ovesta). Jokos ne rakkaat sukulaiseni poistuivat?
(Tulee esille.) Hyh, hyh! Sainpas minä kuulla kuuttimeni. Mutta mahdan
minä Matti olla, ellen minä pane tikkua ristiin heidän hommissaan. —
Lupasihan se etana poiketa saunalle, kun takaisin matelee?

Aina. Yrittihän se sanoa jotain sellaista.

Aaro. Niin pitikin, sanoi Silveri. Kuules! Minä pistäyn hätäpikaa
poikien pakinoilla tuossa naapurissa. Tänä iltana pitää tanssittaman
Tallus-Mikon ja Ulla tädin kihlajaisia, että taivas punottaa.
(Keikauttaa Ainaa ympäri.) Hei vaan!

Aina. Älä nyt honkkeloitte. Mikä sinun tuli siellä saunassa. Saitkos
häkää päähäsi?

Aaro. Jotakin ehkä sainkin, mutta ei se juuri häkää taida olla. Kyllä
häntä supatan. Silmänräpäyksessä olen takaisin. (Suutelee Ainaa.
Juoksee pois ja laulaa mennessään.) Vaan hulmuhelmani j.n.e.

Aina (nauraa). Ei hulluja kynnetä eikä kylvetä, hyvä maa niitä
kasvaa.

Aliina (tuo kahvikuppia). Minuako se pakoon hölkkäsi?

Aina. Mitäpä tuo sinusta! Muita metkuja sillä taisi olla mielessä. —
Pannaan tuonne nurkalle ne kupit. Se taisi mennä hommaamaan pelimannia
Tallus-Mikon kihlajaisiksi. Kas, kun on paljon rikkoja! Nouki vähän
pois noita suurempia, minä haen jotain maan peitteeksi ja tuon kermaa.
(Menee. Huutaa aidan toiselta puolelta.) Tuossa saat mielitiettysi
apulaiseksi. Puhukaa nyt siitä Penttilän palstatilasta! Ha! ha! ha!
(Menee.)

Aliina (selittää hiuksiaan ja korjaa huiviaan).

Kalle (tulee, jää istumaan aidalle ja ahtaa piippuaan). Oikeinko
kahvikestit täällä nyt on toimeen pantu?

Aliina. Semmoista haasinaa tässä on vähän pidetty, juhlan kunniaksi.

Kalle. Jaa, jaa! Kyllähän se mukavaa on sekin.

Aliina (äänettömyyden perästä). Mitäs se Aina mahtoi tarkoittaa
tuolla Penttilän palstatilalla. Eikös se jotain sellaista puhunut?

Kalle. Kai Ainalla lepattamista piisaa. Ei suinkaan siinä mitään sen
parempaa meininkiä ollut. En minä ainakaan siinä sellaista älynnyt.

Aliina. Niin. Ei suinkaan ollutkaan. Eikä kai sitä joka asiassa niin
meininkiä kaivatakaan. Puhutaan sitä muutenkin. Suun suliksi, ajan
ratoksi, jotakin lörpötellään.

Kalle. Hyvänhän sieltä muuten saisi, sieltä Penttilästä, turpeen
kulman, sano — se kun häntä tarvitsee ja sellaiseen talon asumiseen
pystyy, sano.

Aliina. Minä olen kuullut, että sinä olet aikonut ostaa itsellesi
sieltä talon teelmään.

Kalle. Olishan se mukavaa, sano — kun ihmisellä olisi oma aitovieru
ja mättään syrjä, sano; mutta ei niitä yksinäisen miehen passaa
hapotella sellaisia.

Aliina. No, hei menee häntä tuonasessa naimisiin. Ei se ole
sinullaiselta mieheltä muuta kun yksi tuoksahdus vaan, se tempaus.

Kalle. Mitäpäs sitä niin meikäläinen sellaisiin juoniin pystyy, sano,
kun ei ole tottunut yön selässä noljailemaan akan hakusilla.

Aliina. Aiotko sitten kaiken ikäsi renkinä retustella?

Kalle. Tässäpä tuo elämä taitaa tarpeensa saada. (Huokasee.)
Tarpeensa saada, sano.

Aliina (istuu). Kovin se tuntuu töysältä sentään se vieraan purtava. Oma
on kuitenkin oma, vaikka niukempikin.

Kalle. Semmoista se tahtoo olla, sano. — Oletko sinäkin ehkä
ajatellut itsellesi rupeamista.

Aliina. Mitäs minä, varaton vaimo-ihminen niin ajattelenkaan —
joskus olen tuumaillut, että osaisinhan minäkin tuon emännän konstin,
minä niinkun muutkin. Mutta mitäs niistä! Ei köyhän taidolla
peräpenkille päästä.

Kalle. Kuinkas —? Jaa, tästä Pertusta alkaa nyt viides vuosi
meille kummallekin, tämän talon hoiveissa. Viides vuosi sano.

Aliina. Viides kai se on nyt vastuksilla.

Kalle. Jaa, jaa! Neljä vuotta me olemme syöneet samasta kupista, eikä
kärjellistä sanaa ole sinä aikana vaihdettu.

Aliina. Ei kuuna kulloinkaan! Me sopisimmekin hyvin yhdessä, vaikka
sata vuotta.

Kalle. Niin kai tekisimmekin. Mikä tuota sopua mahtais sormin kouria
tuokemmaksikaan, sano. Minä tässä vähän hengessäni herittelen, että ei
suinkaan meitinkään, toisen paremmin kun toisenkaan parane kaukoa
kurottelemisesta. Kotovarsan suuhun ei tarvitse kurkistella, sanotaan.
Taitaa olla parasta, että teemme kahdesta kämmenestä neljä ja rupeamme
samaan ahjoon puhaltamaan.

Aliina. Ruvetaan vaan minun puolestani. Vähätpä siitä turhasta
valinnastakaan hyötyä lähtee. Harvoin vaatelias kerjäläinen rikastuu.

Kalle. Eikäpä nuot olot Innalassakaan juuri parantua taida, jos tuo
kirpun nylkijä Mikko täällä isännöimään rupeaa.

Aliina. Mitäpäs nuot paranisivatkaan.

Kalle. No niin! No ei se kauppa sitten korjuusta parane, sano.
(Kopistaa piippuaan saappaansa korkoon.) Mahtuu kai sinne provastin
pakinoille huomisaamuna muitakin asiallisia ei ainoastaan — (Kuuluu
laulua.) Taitaa tulla runtulaisia tänne mallassaunalle, koska ääniä
kuuluu. Ei olla niinä miehinäkään ollenkaan. Kahden kauppa ja
kolmannelle korvapuusti.

Aliina. Mitä me niistä! Itse me asiamme tiedämme. Tule tänne
lähemmäksi istumaan niin saat kahvia hyvän kerman kanssa, jahka vaan
Aina tulee.

Kalle (siirtyy hitaasti). Ainahan tuota ehtii etempääkin.

(Tyttöjä ja pari poikaa tulee oikealta.)

Ville. Ohhoh! Joko täällä on Ruotsi ruualla ja musta kansa
murkinalla? Ehtoota sentään ja oikein hyvää ehtoota sittenkin!

Aliina. Ehtoota vaan. Ei tässä vielä. — Edeskäyvän toimissa vasta
ollaan.

Ville. Antakaa nyt sitten trahteerauksen luistaa, että päästään
kristilliseen alkuun ennen kuin pelimanni tulee.

(Menee istumaan ja vetää yhden tytöistä viereensä.)

Aliina. Tuleeko tänne vallan pelimannikin?

Liisa. Eiköhän tuo tulle koska hän siellä poikajoukossa kuleksii, se
tämän kylän soittomestari.

Aina (tulee). Kas vaan! Johan täällä on runtuväkeä koko liuta.

Ville. Jo on, jo. Kyllä tämä väki jo yhdestä pannusta porot nuristaa
Jos et usko, niin koeta! Kaada kuppeihin vaan!

Aina. Hotikoira polttaa suunsa. Oletko sitä kuullut?

Esa. Ei Ville muista, ettei hätäileminen auta muualla, kuin kirppujen
tapossa.

Ville. Joka pyytää tiukkaan, saa tyytyä niukkaan, muistan minä
senkin. (Hyppää ylös.) Hoi roikinaa! Siellähän se tulee jo se
runtukaarti. Kuuletteko!

(Marssin sävel kuuluu.)

Aina (Aliinalle). Menes pian noutamaan kahvipannu, kyllä minä laitan
nämät kuntoon.

(Aliina menee saunaan, kaikki muut ryntäävät perälle katselemaan. Laulu
lähenee. Joukko poikia astuu marssitahdissa näyttämölle. Aaro ja
pelimanni etunenässä. Näyttämöllä olijat yhtyvät lauluun.)

Aaro. Noin pojat! Mitäs tuumaatte tytöt? Eikös se käy vähän hyvin?

Aina Olihan se auttavaa paremman puutteessa.

Esa. Jaa, jaa! Kuta enemmän ihminen saa sitä enemmän se pyytää.

Aaro. Mitä saakelia? Kaksi paria kuppia ja kaksikymmentä henkeä.
Eihän tämä jästi käytä ollenkaan.

Aina. Mene nyt tiehesi, kersantti! Kyllä minä huolen pidän, että se
käyttää.

Ville. Ruvetaan sitten tanssimaan, muuten saamme odottaa aamuun asti.

Aaro. Kuules Kalle! Sinä, kun et ole niitä keikkuja-poikia, mene sinä
tuonne rajakivelle ja pidä tarkka vaari, koska Tallus-Mikko lähtee
talosta.

Kalle. Jaa, jaa! Mutta mitäs minä sitten teen kun hän lähtee?

Aaro. Annat meille merkin oitis paikalla.

Kalle. Jaa, jaa! Merkin, sano —

(Menee. Pelimanni virittää viuluaan.)

Aaro (laulaa ja rallattaa).

Haittan tietilä Rannan Pietilä
Huilua soitteli hali tuli taa
Hei junttia musikanttia
Hali tuli pillillä puhaltaa.

Aaro. No pelimanni, rasvaappas nyt hyppysesi.

(Iloinen tanssi alkaa.)

Kalle (tanssin tauottua huutaa). Jo se sieltä nyt tulla tepastelee.

Aaro. Mitä?

Kalle. Sanoin vaan, että kyllä se jo liikkeessä on siellä.

Aaro. Jahah! No nyt sitten komentiia alkaa, sanoi posetiivin veivari.
— Menkää nyt tytöt kaikki saunaan, tuon Villen ja Esan kanssa!

Tytöt. Mitä varten? Mitä me siellä teemme?

Ville. Kyllä häntä näette sitte, tulkaa pois vaan. Ei siellä sen
hullummin käy, kun Jumala sallii. (Ville ja Kalle sullovat
vastahakoisia tyttöjä saunan ovesta sisälle. Tytöt kirkuvat ja
nauravat.)

Aaro (Ainalle). Tee nyt Aina niinkuin neuvoin.

Aina (nauraa ja istuu saunan oven eteen). Kyllä, kyllä!

Aaro (pojille). Tynnyri sahtia vielä tänä iltana, jos vaan oikein
onnistumme!

(Pojat poistuvat kuhisten saunan oven taakse. Mikko ja Ulla tulevat.)

Ulla. No ei se tarvitse sitte muuta, eikä mitään. Mennään vaan
huomenna suuruspäivien ajoissa pappilaan. Sinä voit jo kävellä hiukan
edeltäpäin, että päästäisiin noin vähin äänin.

Mikko. Niin. Mikä siinä on. Noin taas. Minä astuskelen johonkin tien
poskeen vartoilemaan.

Ulla. Niin juuri. Sillä tavalla me pääsemme vallan hyvin. Hyvästi nyt
sitten vaan!

Mikko. Hyvästi, hyvästi! Ja kiitoksia paljon.

Ulla. Koeta nyt vaan sitten toimittaa rahasi irti mitä pikemmin, sitä
parempi.

Mikko. Totta kai. Kyllä minä niistä mureen pidän. Noin taas. 6,000 markkaa
mulla on, niin kuin hyllyllä vaan. Kyllä se kanssa vähän asiaa
korjaa, tiedän mä. He, he, he!

Ulla. Korjaa niinkin. Tottapa tietenkin. Me pääsemme ihan omillemme.
Meidän ei tarvitakaan kumarrella. Hyvästi nyt vaan huomisaamuun!

Mikko. Hyvästi, hyvästi!

Ulla (menee). Suuruspäivien ajoissa sitten —

Mikko. Suuruspäivien ajoissa, niin —

(Katselee hetken Ullan jälkeen. Lähtee keputtamaan saunan ovea kohden
yhä katsellen taakseen.)

Aina (päästää helakan naurun). Älkää nyt toki varpaitani tallatko,
vaikka hyväkin olette.

Mikko. Ohoh! Noin taas —

Aina. Sokeeksi taitaa rakkaus tehdä, koska ei enään huomaa muita
ihmisiä ollenkaan.

Mikko. Noin taas. (Kurkistaa Ullan jälkeen.) Kyllä minä sinut sentään
aina huomaan. (Astuu Ainan lähelle.) En minä koskaan niin sokeaksi
tule. — Saamari sentään! Jos kaikki tytöt olisivatkin yhtä nättiä kuin
sinä.

Aina. Niin juuri. Ja kaikki lesket myöskin.

Mikko. Sinulla on niin kaunis suukin, että ihmeikseen —

(Kumartuu Ainaan päin.)

Aina (väistää). So, so! Emäntä tulee.

Mikko (hypähtää pystyyn). Noin taas. (Kurkkailee ympärilleen.) Kas,
kun on veitikkaa, tuossa Ainassa! Mutta ehkä mennään tuonne saunaan
vähäksi aikaa jutustamaan. Noin taas. Taitaisi olla siellä vähän
siivommassa.

Aina. Mennään vaan minun puolestani, kylmäkin täällä tulisi liiaksi.

Mikko. Niin juuri. He, he! Kylmäkin tulisi — (ottaa Ainaa
vyötäisiltä.)

Aina. Siivolla Mikko! Ei saa hätäillä tyttöjen kanssa! Hiljaa hyvää
tulee, sanotaan.

Mikko. Soo, soo! Vai niin on asia. Soo, soo! Noin siis. Onkos siellä
muita siellä saunassa!

Aina. Onhan siellä jokunen tyttö ja pari poikaa. Mutta on siellä
tilaa vielä meillekin kahdelle.

Mikko He, he! Meillekin kahdelle! Niin kai, kyllä sopu tilaa tekee.

(Menevät saunaan.)

Aaro (kurkistaa nurkan takaa). Hyvin kävi; kun mela vilahti!

(Tulevat esille.)

Jussi. Enpä perhanassa minä vaan noin uskaltaisi, kun tuo Aaro.

Aaro. Minkätähden et uskaltaisi?

Jussi. Vähässä se suolaa sinun henttusi siellä.

(Pojat nauravat.)

Aaro (nauraa). Ei ikänä, kun mitä se sen tekee — mokoma tallus.

Matti. Ei Aaro poika olekaan arkalasta kotoisin niissä asioissa.

Aaro. En niissä enkä missään. Se vasta olisi huono mies, jonka tyttö
toiselle karkaisi.

Jussi. Kai se niin on. Eipä ne kaikin ajoin näy karkaavan —
ajamallakaan.

Aaro. Niin aina. Jussilla oli hiljattain hyvä kokemus sellaisestakin.

(Pojat nauravat.)

Jussi. Niin oli. Ja olkoon vaan! Mutta älkää nyt sentään unohtako
Tallus-Mikkoa minun tähteni.

(Menee saunan ovelle.)

Aaro. Taitaapa ollakkin aika ja hetki jo käsissä.

Matti. Rientää pitääkin, ettei Keturin sahti happanemaan kerkiä.

(Pojat ryntäävät suurella melulla saunan ovelle.)

Jussi (kolkuttaa). Avatkaa ovi, tai tulemmeko katon kautta?

Matti. Ovi auki, taikka lauta halki! Me tahdomme puhutella
Tallus-Mikkoa.

Aaro. Tulkaa nyt ulos Mikko. Täällä on muutamia ystävällisiä poikia,
jotka tahtovat koetella teidän lapaluitanne.

(Pojat huutavat, meluavat ja uhkailevat Mikkoa.)

Mikko (naama nokisena pistää päänsä saunan ikkunasta). Noin taas.
Tupatkaa hyvät ystävät vähän takapuolelta! Äh! Älkää velikullat enään!
Ei tästä mahdu. Vatsa jää sille puolen.

Aaro. Mahtaako siat röhkiä tuolla saunan takana?

(Kurkistaa nurkan takana. Purskahtaa nauramaan.)

Mikko. Vetäkää takaisin hyvät ihmiset! Vetäkää Jumalan tähden!

Jussi. Ei taida onnistua se lentämisen konsti, vai kuinka Mikko?

(Pojat nauravat, pilkkaavat ja surkuttelevat Mikkoa.)

Tytöt (tulevat). Älkää nyt sitä raukkaa enään kiusatko!

Ville (tulee kantaen Mikon saappaita). Saakelin tuimaa menoa, kun
saappaat jaloista heltiävät. (Asettaa ne Mikon eteen.)

Mikko (ottaa saappaansa). Noin taas. Tästä en pääse enään mihinkään.
(Purskahtaa itkemään.) Tähänkö minun pitää nyt kuoleman? Elämän ijäkseni
kuoleman!

(Itkeä lollottaa, saappaat käsissä ja puoli ruumista ikkunan
ulkopuolella.)

Ulla (tulee). Mitä elämää täällä pidetään? Vai te, junkkarit! Koko
maailma halkee teidän melustanne.

Mikko. Tule Ulla kulta auttamaan!

Ulla (rientää esille). Mitä? Voi hyvä isä sentään! Poikkiko on koko
mies?

Mikko. Ei vielä joka paikasta. Noin taas. Äh! Auta nyt aikonensa.

Ulla. Kuinka herran nimessä sinä sinne seinän rakoon olet joutunut?

(Alkaa rääjätä Mikkoa pois.)

Aaro. Mikko pistäytyi vähän tyttöjen pariin, mutta hätääntyi,
raukka, meidän tulostamme.

Ulla (hellittää). Vai sitäkö sinä —?

Mikko. Älä hellitä! Älä! Valehtelevat vaan. —

(Kiskoo itsensä irti Ullan avulla.)

Ville. Näkeehän sen meiningit saappaistakin.

Mikko (nousee jaloilleen saappaat kädessä). Soo, soo! Noin taas. Ne
kiskottiin —

Aaro. Pianhan se nähdään mitä Mikko saunassa toimitti. Kyllä
tuommoinen noen paljous jo johonkin tarttui. (Vetää esille Aliinan,
jonka suun ympärystä on noessa.) Tuossa on pikkusen tartunnaista ensi
aluksi!

(Kaikki nauravat. Aliina seisoo hölmistyneenä ja nolona paikallaan.)

Ulla (raivoissaan Mikolle). Sinä hulttion! Vai sellainen sinä
oletkin! Olipa onni että ajoissa paljastit koiruutesi.

Mikko. Noin taas —

Ulla. Paikalla pois minun alueeltani!

Mikko (pakenee Ullaa). Usko minua ystäväni —

Ulla. Juuri paikalla pois! Äläkä enään ikinä näytä itseäsi minun
pateillani.

Mikko. Mutta entäs se pappilan matka? Suuruspäivissä —

Ulla. Minä en ole ikinä aikonutkaan mennä pappilaan sinun kanssasi,
enkä vastakaan aio. Sentin — vai vielä pappilaankin!

(Menee kiireesti pois.)

Mikko. Soo, soo! Vai niin on asia! Soo, soo!

Aaro (nauraa). Taisipa täti joksikin aikaa karkkamustua
naimishommista.

Aina. Tepsiäpä taisi se sinun ristitikkusi.

Kalle (Aliinalle). Pyyhkis häntä nuot jäljet edes, kun kerran on
antanut toisen niin suudella itseänsä.

(Poistuu Aliinasta.)

Aliina (menee perässä). Se on vissiin aika vale! (Alkaa itkeä.) Minä
en ole ikinä mitään antanut kellekään, Kalle! Kuule Kalle! Minä puhun
totta vaikka valalle pantaisiin.

Aina (nauraa). Älä ole milläsikään Kalle! Minä sen Aliinan huulet
nokesin ja Mikon myöskin.

Aaro. Kyllä Mikko voi todistaa, ettei Aliina ole antanut suudella
itseään. Eikös ole totta Mikko?

Mikko (itku suussa). On kyllä. Ei kukaan ole koskaan antanut minun
suudella itseään.

Aaro. Eikö edes tätikään?

Mikko. Ee, ei — tätikään.

Aina. Voi raukka sentään! Surkutella täytyy sellaista kohtaloa. Ei se
sitten missään käy päinsä, jos ei mallassaunalla.

Loppu.