II

Suso oli soimannut miestänsä saamattomaksi ja pelkuriksi
joka kerran, kun maidon puutteesta oli johtunut mieleen karhun tekemä
tuho. Mutta luullen hänen nyt terhistyneen lauhtui hän ja alkoi jo
huolehtiakin hänestä. Vanhasta villahameestansa repi hän uudet hattarat
ja varotti niitä hänelle viskatessansa:

”Siitä saat kuivat jalkarievut. Mutta varokin vaan, ettet telläänny
ihan karhun suuhun!”

Olli ei puhunut sanaakaan. Suso alkoi laitella eväitä ja neuvoi siinä
touhunsa lomassa:

”Lyö vaikka paksun petäjän takaa pahuusta, niin ei saa sinua kynsiinsä!”

Hän pani eväsmujeita ropeesen ja tuli ajatelleeksi miehensä vaaraa.
Silloin hän heltyi ja neuvoi edelleen:

”Antaisit vaikka Pirhosen itsensä lyödä edestäpäin ja iskisit sinä
takaa”.

Olli mietiskeli missähän asti se Olli Kokko on karhun nähnyt. Arveli
silloin, että jos se olisi vielä Suolamäen perällä Rämesuolla asti,
niin ei Pirttipohjan karjalla olisi mitään hätää; joten koko matka
olisi turhaa karhun ärsytystä.

Hän otti kirveen ja tarkasti sen terää aikoen lähteä tervaksia
hakkaamaan. Vaimo varotti:

”Ei tuossa nyt vielä niin kiirettä ole, kun ei Pirhostakaan vielä näy
takaisin... Ennätät tuota vähemmälläkin hopulla!”

Mutta kirves ei näyttänyt olevan hyvässä terässä. Olli ryhtyi sitä
hiomaan. Suso huolestui tuollaisesta kiireestä, hätäytyi jo lastensa
kohtalosta ja soimasi miestänsä liiasta uhmailusta, toraillen:

”Mutta se on sinullakin se ylpeyden sisu semmoinen, että pitää vaan
joka paikkaan tunkeutua ensimäisenä, vaikka pää menisi.”

Olli oli saanut kirveen hiotuksi ja Suso lisäsi:

”Ikäänkuin tästä paljaasta kunniasta ihminen sen kylläisemmäksi
lihoisi... Mutta sitä vaan pitää sinunkin yrittää ja vuovata. Se vaan
sinunkin perisyntisi käskee ja sanoo, että eivät ne muka muut miehet
miehiä olekaan... Ja sitä pitää vaan tunkeutua suoraan karhun kitaan,
jotta ei vaan Pirhonen pääsisi kehumaan!”

Hän olisi jatkanut jos kuinka kauvan. Mutta silloin palasikin Mikko Pirhonen
ja toi Olli Kokon tullessansa. Molemmat istahtivat, Pirhonen
pankolle ja Kokko penkille. Panivat tupakan, ja sen tehtyä alkoi
Pirhonen puhelun:

”Tässä se nyt on tämä Olli Kokko”.

Jumppanen tuherteli piippunsa kanssa selvitellen sen hikireikää ja
kysyi:

”Kuuluukos sitä tälle Kokolle mitä?”

”Mitäpäs sitä tälle köyhälle kuuluisi muuta kuin tuota ryöstöherran
tuloa ja papin saatavien kuuluutusta”, kehasi Kokko ja Pirhonen lisäsi:

”Tämä Kokkohan sen on nähnyt... Oliko tuo suurikin, rutkale?”

”Ei tuo järin suurinta sorttia ollut... Oli nyt sen verran kokoa, että
kun karjasi, niin kävyt karisivat kuusista, vaikka itseään petoa ei
näkynyt”, selittää väänsi Kokko. Pirhonen siitä päätteli:

”On se silloin jo ollut aika ruutana, kun semmoisella voimalla karjasi”.

Hän miettiä pinnisti karhun kokoa sen äänen perusteella, ja kun ei
oikein päässyt siitä selville, tiedusteli lisää:

”Et tainnut sitä itseään sen enemmältä nähdä?”

Kokko oli ajatuksissansa. Kun vastaus viipyi, jatkoi ja selvensi
Pirhonen kysymystänsä:

”Niin että itsestään varsinaisesta pedosta et tainnut nähdä muuta kuin
minkä sen karjasun vaan?”

”En... en nähnyt muuta”.

Kaikki kolme miettiä jurnasivat nyt karhun kokoa. Pirhonen vahvisti:

”Kyllä siinä täytyy olla jo sitä ruumiillistakin kokoa, kun semmoisen
äänen päästää itsestänsä.”

”Täytyyhän siinä olla jo ruumista jos voimaakin”, kehui Kokko ja
Pirhonen varmisti:

”Täytyy siinä olla... Ei se ihan tyhjästä semmoinen äläkkä pääse”.

Sillä lailla saatiin käsitys karhun koosta. Epäselvä se kyllä oli,
mutta ei Pirhonen tarkemmasta välittänytkään. Jumppanen puolestaan
mietti miten etäällä karhu on ja kuvitteli sen koon suunnattomaksi. Kun
nyt kaikki asiat olivat, näin selvillä, teki Pirhonen jo ruton lopun,
ehdottaen:

”Ka mitäpäs tässä enää viivyttelee! Kun tällä Jumppasellakin on jo
eväskontti valmiina”.

Hän haparoi jo lakin päähänsä, imasi lähtösavut ja hoputti:

”Mitä sille sitte muuta kuin tie pieksujen alle!”

Mutta Jumppanen näytti hautovan ajatuksiansa. Hän huomasi olevan toden
edessä ja ryhtyi tutkimaan asiaa tarkemmin, kysyen Kokolta:

”Missä asti sinä sitä näit?”

”Ihan siellä Sopellahan minä sitä kuulostin... Siellä aivan Suolamäen
takana se kiljasi!”

Hän sylkäsi ja vahvisti:

”Rämesuon seutuvilta kuului karjunta... Kolmen äänellä tuntui
karjasevan!”

Jumppanen tyyntyi. Suolamäen takaa oli hänen ja koko Pirttipohjan
karjamaille niin pitkä matka, että lehmillä ei ollut mitään hätää.
Pirhonen luuli Jumppasen ajattelevan metsästysmatkan pituutta ja hän
alkoi kaunistella asiaa, selittäen:

”Onhan tästä matkaa. Vaikka kauvankos sitä joukolla pitkääkään matkaa
astuu!”

Syntyi pieni puheloma. Sen lopussa pyysi miehestänsä huolestunut Suso Pirhosta
:

”Katsoisit vaikka sinä Pirhonen, jotta tämä Jumppanen ei pääsisi
telläytymään suoraan karhun suuhun!”

Ei kukaan vastannut. Vakava asia oli tehnyt miehet tavallista
jörömmiksi. Vihdoin nousi Pirhonen, kopisti porot piipustansa ja sanoi:

”Ka mitäpäs siinä muuta kuin aletaan vääntäytyä Suolamäkeen”.

Nyt alkoi Jumppanen selittää peräytyvänsä. Hän väitti:

”Tokkopa tuo sieltä asti lehmän säkään ylettänee!”

Pirhonen haistoi asian käänteen, istui kotvasen ääneti ja lopuksi
sylkäsi vihaisesti. Jumppanen huomasi sen ja puolustautuakseen selittää
jauhoi:

”Kun tuohon Hukkakalliollekin asti tulee, niin sittepähän hänet näkee”.

Pirhonen älysi nyt asian ja myönnytti ivalla:

”Tuleehan se Hukkakalliolle!... Ja hyvässä lykyssä tulee tämän
Jumppasen karjaankin... niin kuin karjan lisäksi!”

Jumppanen pisti piipun perästä tehdyn mällin suuhunsa, sylkäsi ja
mörisi:

”Sittepähän näyttää ilveensä, jos tulee!... Tervaksiakin pilkkomaan
tästä olisi kuonnuttava!”

Lapset olivat uunilla alkaneet vetää tukkanuottaa. Suso harmistui nyt
miehellensä ja soimasi häntä toisille:

”No johan tästä Jumppasesta nyt olisi semmoiseen asiaan! Joka ei
uskalla syöpäläistäkään tappaa!”

Nyt kiehahti Jumppanen moisesta solvauksesta, mutta hillitsi vielä
itsensä ja tarkasteli kirveensä terävyyttä.

Hän olisi mielellään sanonut Susolle jotakin äkäistä, mutta ei keksinyt
kiireessä mitään sopivaa. Onneksi sattuivat silloin uunilla tappelevat
lapset pudota solahtamaan päreiden mukana lattialle. Se oli tervetullut
asia. Suuttuneena huusi Jumppanen pelästyneille lapsillensa:

”Senkö täyteistä siinä rumpuatte ja hypitte. Sukkelaan siitä saunaa
lämmittämään!”

Toinen toistansa tuuppien työntyi koko lapsijoukko ovesta ulos.
Jumppanen sieppasi kirveensä ja lähti yhdessä rytäkässä tervaksia
hakkaamaan.