XVI

Jo varustauduttiin uudelle karhuretkelle. Ensiksi kumminkin päätettiin
olla varovia: hävittää matkan varrelta vaarallisin ansa, Itkukallion
viinametsä. Koko Pirttipohja nousi nyt Jumppasen ja Pirhosen johdolla
yhtenä miehenä. Karhun mörinä lujitti veljeyttä.

Jumppasen saunatalkootkin oli jo pidetty. Sievänä kohosi pikkuinen
pyhättö koivun juurella. Sen äsken vestetyt seinähirret hohtivat
valkoisina ja niistä tuoksusi pihkan haju. Kun harjahirsi oli
paikallansa, istahti käki koivun latvaan ja kukkui siinä onnea talolle.
Silloin kehäsi Jumppanen talkooväelle salaperäisenä:

”Nyt seisoo tämän maan ja kansan perustus sukupolvesta sukupolveen,
sillä saunassa se on kaiken tämän tavallisen olevaisen perustus ja
uloskäyminen. Niin että ei tarvitse sen lisäksi muuta kuin sarvia, ja
voimaa korkeudesta.”

Väki ei häntä käsittänyt ja pitkät ajat tutkittiin Pirttipohjassa
näiden sanojen sisällystä, mutta ei älytty.

Myöhemmin me tämän kirjan lopussa saamme toki kuulla Jumppasen itsensä
selittävän tämän salaisuuden.

                                                  ⸻

Sillä välin oli Jumppanen polttanut tervahaudankin. Tervaa olikin
tullut neljä tynnöriä yli tavallisen määrän. Pirhonen oli apuna
tervapuolikoita kotiin vetäessä. Kun ne nyt oli asetettu riviin
seinäviereen ja Jumppanen katseli satoansa, sai hän uutta voimaa.
Kotvan hän laski asiaa, mutta viimein rupesi tekemään Pirhoselle tiliä:

”Nämä menevät sitte sen papin saatavista... Tämä ja tämä annetaan
sille tuomarille niistä sakoista, niin ei ole enää nekään pahat teot
velkakirjan päällä... Ja näillä maksetaan Ökölle sen viinat.”

Suso oli tullut paikalle. Jumppanen käski häntä:

”Näillä toisilla tervapuolikoilla pidetään nyt tätä Jumppasen mahaa
jumalanamme! Sillä nyt ovat papin saatavat ja Ökön aprakat maksetut!”

Susolla olikin nyt pytyllinen tuoreita silakoita ja mökin laessa
riippui vartaallinen reikäleipiä. Tupakkapölkkyssä tuoksui äsken
hakattu tupakka ja maitotiinussa oli vielä sen verran maitoa, että se
värjäsi puoli tiinullista vettä harmaaksi. Pidot olivat siis valmiit.
Miehet söivät tukevan illallisen ja lähtivät saunaan.

Huomenna sitte ristittiin Turusen poika ja Pirhosen äsken syntynyt.
Jumppanen oli Susoinensa kummina.

Ja kun hän palasi ristiäisistä kotiinsa, puhui hän vaimollensa:

”Nyt sitä ihminen on jo tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen
pääasiaan!”

”No vielä siinä nyt vanhoillasi ollessa semmoisia ajattelet!” kainostui
siihen Suso, ryhtyen lattiaa luuttuamaan. Mutta ei hellittänyt mies,
vaan murisi taas:

”Sillä on nyt jo seitsemän... Pirhosella!... Ja meillä vasta yhdeksän!”

”Elä nyt siinä hupsi!” leikitteli Suso tekeytyen ynseäksi. Jumppanen
vaikenikin, mutta asia ei antanut lopulta rauhaa. Eräänä päivänä sanoi
Suso salaperäisesti:

”Saisit niitä saunapuita varustaa vähä runsaammalta kuivamaan!”

Ujosteluaan salatakseen ryhtyi hän kahvia keittämään ja nuhteli selin
mieheensä hääräillessään:

”Ja siunaisit nyt jo tuossa itsesi ja tyytyisit osaasi... vanha mies!”

Oitis Jumppanen lähti hakkaamaan paraimpia tervaspuita saunapuiksi.

                                                  ⸻

Oli jo joutunut Pirttipohjan ihanin kesäaika: juhannuskokkojen aika.
Lehtimetsät olivat pehmeimmillänsä. Saunalöylyjen höyryt haisivat
tuoreimmillansa ja niihin sekottui uusien vastojen pehmeiden lehtien
suloinen maku.

Jumppanen ja Pirhonen oli nyt täyttämässä lupaustansa. Yhdessä
koko Pirttipohjan väen kanssa olivat he kaataneet itkukallion
metsän tervaspuiksi. Ainoastaan koivut ja pihlajat ja tuomet oli
jätetty kaatamatta käen kukunta-puiksi, ja että olisi minkä oksille
ripustaa eväskontit riippumaan ja pesuvaatteet kuivumaan. Kaadetut
puut oli pilkottu tervaksiksi, hauta oli laitettu ja nyt oli sen
sytyttämispäivä. Kaikki oli tehty talkoolla. Yksimielisyys oli
lujittunut ja rauhallisina kuunneltiin nyt jo karhun mörinää ja
varustettiin talkoita sen pään varalta.

Sytytettiin tervahautaa. Vanhat viinapuolikot oli tuotu
tervapuolikoiksi. Oli Pirttipohjan suuri juhlapäivä. Istuttiin
tervahaudan ympärillä hartaina kuin kirkossa. Mustalaisen akka souvatti
Jumppasen viime syntynyttä ja köyhä loisakka Pirhosen lasta. Ruta-Leena
raaputti lautamies Juntusen päätä. Ilma oli yhtä ihanuutta. Metso
rupsutteli lehdossa siipiänsä ja käki kukkua heletteli. Ruta-Leenan
taiat olivat tehonneet Ökön tyttöön ja Juntusen poikaan, samoin muihin.
Rakastunut tyttö sattui sen johdosta laulamaan, kuin itseksensä.

Jumppasen pani laulu sanattomaksi. Tahvo Kuikka kysyi häneltä:

”Onko se sinussa Jumppanen taas sitä tupakkasynkkyyttä... vai sitä
karhusynkkyyttäkö sitä jo pakkaa mieleen?”

Ei voinut Jumppanen vastata. Pitkä äänettömyys syntyi. Mutta mieli oli
niin täysi että hänen täytyi viimein valittaa:

”Se tuo laulu luikahuttaa tässä maassa niin tätä syntisen ihmisen
ajallista mieltä, jotta rinta rupeaa pullistumaan siitä sanottavan
paljoudesta!”

Joonas mustalainen sattui silloin vielä kituuttamaan viuluansa. Se
täytti mielen lopullisesti. Jumppasen kieli herkkeni ja hän todisti:

”Tämä maa on ihana, jotta se väkisinkin vetryyttää jo paljaalla
laulullansa kielenkin tuosta tupakoimiskankeudesta ja karhusynkkyydestä
ja sydämmen kyllyys vuotaa silloin väkisinkin suun kautta ulos, kun
kieli ei ole enää salpana edessä!”

Koko Pirttipohjan väki suli hänen kanssansa. Pikkuinen Tahvo Kuikka
kehasi ensimäisenä terhistyen:

”On tässä maassa ihanuutta!... Ja varsinkin tämä väki on oikeata karhua
ja jättiläistä.”

Hän kellisti vatsaansa, ja korotti ääntänsä:

”Kun tämmöistäkin miehen härkää jätkehtii kujasilla ja karjapihoilla,
niin kateiseksi sen pitää panna vieraan mielen, jos sattuu matkustamaan
ja hoksaa vaan silmätä!”

Tytöt olivat ruvenneet viskomaan toisiansa kukilla. Mustalaisen akka
hyssytteli Jumppasen viime syntynyttä vihtakeinussa souvatellen.

”Omaa... omaa on kaikki Pirttipohjassa!” todisti Jumppanen, kun kuuli
mustalaisen laulavan hänen uudelle perillisellensä. Se oli merkki
Pirttipohjan herruudesta, ja että Pirhonen ei pääse edelle. Ei hän enää
jaksanut riemuansa hillitä, vaan todisti:

”Omaa on kaikilla Jumppasilla kaikki, mitä on Pirttipohjan maassa,
mustalaisista ja rytkyläisistä ja kerjäläisistä ja hevosvarkaista
lähtien aina tähän tervahautaan ja tähän syntiseen Jumppaseen ja sen
viimeiseen rintaperilliseen asti, hamaan viinan keittäjiin asti...
Tässä maassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liika vähä, sillä tässä
maassa ei ole mitään vierasta, vaan kaikessa elää Jumppasen henki...
pirttipohjalaisuuden henki.”

Kuului kanteleen helähdys, sekä paimenen huilun ääni. Ja nuorten joukko
yhtyi lauluun. Pojat nostelivat tyttöjänsä ja lauloivat ja kisailivat.
Hölö-Heikki teki kuusen juurella taikaa parannellen Virsusen jalkaa.
Akka häntä torui:

”Ei se herkeä jomottamasta paljaalla konstilla! Laula sille loitsu,
niin jos avittaa!”

Hölö-Heikki joutui tiukalle ja kiroili pelastuakseen pulasta.

”Senkö pahuuksella tässä pääsee loitsu-laulun alkuun, kun ei ole
viinaa!... Viina kuuluu jalan parannustaikaan!”

”Kuuluisi se... jos olisi!” tarttui jo Tuunainen ja Pirhonen lisäsi:

”Kuuluisi... kuuluisi se viina!”

Jumppanen jo raapi päätänsä. Syntyi keskinäistä puhetta viinasta, kun
miehet siitä juttelivat hiljaksensa parittain.

Nuoret leikittelivät ja akat supattelivat toisillensa.

Viulu kitisi, Punkki-Matin tyttö hyräili, ja ukko Kosonen soitti pari
säveltä kanteleella.

Viimein löi Jumppanen Ököä olalle ja sanoi:

”Kuule Ökö?”

Tämä sylkäsi rauhallisena, Jumppanen imasi savut, tuli taas Ökön eteen,
kopautti olalle ja toisti:

”Ö-kö!”

”Sakkojapa tuosta vaan saa!” murahti tämä. Jumppanen raapi
korvallistansa, arveli ja sanoi viimein jyrkästi:

”Sinulla on, Ökö, sitä vielä.”

Ökö muljautti paateen. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin sanoi jo
Jumppanen paateen tarttuen:

”Kohotetaanpas tätä pirun päälakea... jos siellä olisi!”

”Heitä, Leena, se päänraaputus! Jo sitä välttää!... Kun ei sieltä
kuitenkaan mitään löydy!” käski jo lautamies Juntunen, varustautuakseen
Jumppasen avuksi paatta nostamaan. Toiset miehet jo maistelivat ja
varustautui joku jo tötteröäkin tekemään.

Jumppanen valitti paadesta:

”Tämä on pahuuksen iso kivi nostaa.”

Miehiä riensi joutuin apuun ja kohta nosti Jumppanen paaden alta
viinapuolikon ja sanoi muka ihmeissänsä:

”Viinapahan on!” ihmettelivät toisetkin naurussa suin ja Ökö murisi:

”Viinapuolikko!”

”Ka jos väkisin otatte, jotta ei saa sakkoja ja maksusta vaan pidätte
huolen, niin minkäs minä väkivaltaa vastaan voin!”

Mutta Rönty-Kaisa tulikin jo tuohitötteröinensä ja Juntunen varustelihe
loitommalla. Kaisa asetti tötterönsä puolikon alle ja kehotti:

”Lirautappas Jumppanen siihen!”

Miehet olivat kukin tötteröitänsä laittamassa.

Jumppanen oli jo saanut tötterönsä täyteen ja maistoi siitä. Viina oli
seistessänsä väkevöitynyt. Jumppanen muikisti ryypyn jälkeen suutansa.
Ja saadaksensa täyden varmuuden viinan erinomaisuudesta ryyppäsi hän
uudestaan. Suu meni nauruun. Hän astui Ökön eteen, löi sitä taas olalle
ja sanoi:

”Ökö! Sinä kätkit hyvän viinan tähän asti, ja viinan siemenen sinä
pelastit! Puolikollinen parasta tervaa pitää sinun saada jokaisesta
tötteröllisestä, sillä sinä olet rehellisestä viljasta aineesi
valmistanut, etkä ole sitä akanoista keittänyt! Ja rehellisyys se on
pääasia pahankin teossa.”

                                                  ⸻

Oli jo ryypyt otettu ja Jumppanen katseli viimesyntynyttänsä, jonka
riepuja Suso levitteli oksille kuivamaan. Hän alkoi puhua nyt:

”Ihana oli tämä maa varsinkin silloin kun tuo Suso kukoisti kuin
mansikka ja tämä Jumppanen rakasti ja tyttöjen silmät vaan vuotivat
kyyneliä!... Ja sitte se alkoi vasta Jumppasen oikea elämä... Suloista
oli kuulla kun Jumppasen esikoinen tuutussa päästi oikean itkun ja Suso
lullasi ja uusi Jumppanen korotti ääntänsä... Ryypätään!”

Hän innostui edelleen:

”Ja Jumppasen rikkaus se vaan lisääntyy ja maa kaunistuu... Ja saunasta
se voima tulee, sillä haikara pesii aina minun saunani katon harjalla.”

”Sitäkö se tämä Jumppanen viisasteli sillä saunavoimallansa!” hoksasi
nyt Rönty-Kaisa Jumppasen salaperäisen puheen.

Tämä lisäsi:

”Ja kaikissa niissä perillisissä vaan pauhaa ja räiskää tämä Jumppasen
voimallinen henki!”

Viinapuolikko nostettiin kivelle, ja kuohari-Hilppa asettui viinan
laskijaksi.

Jumppanen ryyppäsi ja käski:

”Ja nyt akat tanssimaan ja mustalainen soittamaan. Nyt sanoo Jumppanen
totuuden, sillä nyt puhuu suu viinan runsaudesta. Nyt!”

Varustauduttiin. Jumppasella oli tötterö kädessä, kun hän ilmotti
lopullisen totuuden. Hän sanoi:

”Se ei ole mies eikä mikään, joka ei uskalla katsoa itseänsä peilistä
niin voimallisesti, että joka arpi ja näppylä näkyy koko maailmalle!...
Nyt kuulkaa!” Hän ryyppäsi ja jatkoi:

”Jumppasen nenässä on semmoinen näppylä, jotta se on niinkuin iso patti
hevosen polvessa, ja se ei loppuisi, eikä lähtisi, vaikka koko maailman
hevostohtorit siitä leikkaisivat hevosen pattilihaa, niin että sillä
lihalla saisi elättää kaikki maailman karhut ja kansat. Se vaan kasvaa
ja paisuu aina!”

”Mitä sinä nyt kaikista syylistäsi menet maailmalle hölöttämään!” torui
jo Suso, alkaen ihmisten tähden ujostella miehensä näppylää.

Mutta Pirttipohjan riemu oli nyt rajaton. Naurettiin, halailtiin ja
pyörittiin kukin akkansa tai tyttönsä kanssa. Jumppanen löi Pirhosta
olalle ja kehasi:

”Kuule Pirhonen! Sinä olet rehvakka mies ja minä sinusta tykkään...
Kuulehan, kun minä ihan ääneni korotan ja toisenkin totuuden sanon:
Pirttipohjassa on eletty ja Jumppasina on pysytty, vaikka halla on
saanut rauhassa möristä Rämesuolla! Sillä mitä ei voida hävittää, se
täytyy jaksaa kestää, ja mitä ei voida peittää, se täytyy olevaksi
myöntää, ja kuitenkin vaan jaksaa leivissä pysyä. Sillä palavaa taloa
ei voida vakan alle kätkeä!... Anna Pirhonen karhujen vihellellä ja
hallan kuuraista harjaansa nostaa ja sinun korvaasi puhaltaa!”

Suso yritti jo varottaa miestänsä, sillä hän pelkäsi uutta
onnettomuutta, mutta Jumppanen keskeytti:

”Suso! Elä sinä sitä sure mikä tulee, sillä onhan meillä käräjät ja
laki, joka sakottaa, minkä me rikomme!... Nyt juodaan lopullinen
veljesmalja ja sovinnon ryyppy, ja sitte tanssimaan, ja mustalaisen
ja Ökön viulun pitää vinkua ja karhun viheltää ja käen kukkua. Hei!
Ijankaikkisen sovinnon malja!”

Maljat kohotettiin, ja soittoon ja käen kukuntaan ja iloon sekaantui
karhun huikea vihellys, ja väki ryhtyi laulaen tanssimaan melkutusta.